Kämppiksiä

Piirtänyt Neiti S 8-vuotiaana

Lähden huomisaamuna Helsinkiin tapaamaan vanhoja kämppiksiäni 60-luvun loppuvuosilta. Siihen aikaan oli tapana vuokrata kimppakämppä - meillä neljällä tytöllä  oli omituisen mallinen kaksio. Siinä käsittämättömän pitkän käytävän molemmissa päässä oli kaksi huonetta, joissa kumpaisessakin sitten kaksi opiskelijatyttöä asui. Käytävän puolivälissä oli pimeä aula, jonka olimme kalustaneet elokuvateatterin tuoleilla. (Neljä tuolia markalla!) Oli myös putkimainen keittiö, jossa paistoimme loputtomia munakkaita ja söimme toistemme äitien lähettämistä ruokapaketeista.
Erityistä herkkua olivat Ilomantsista saapuneet perunapiirakat ja lanttukukot.

Opiskeluohjelma piti liikkeessä aamukahdeksasta iltamyöhään, kun kahdessa vuodessa piti valmistua kansakoulunopettajiksi. Kiire ja paikasta toiseen juokseminen leimasi näiden opiskeluvuosien tunnelmia. Aina olimme kiitämässä yliopistolta pitkin Kauppakatua asunnolle tai takaisin.

Elämä kuljetti meitä valmistumisen jälkeen joko jatko-opintoihin tai töihin ympäri Suomea. Ehdimme kukin tahoillamme tehdä 40 vuoden työputken, elää vaimoina, perheenäiteinä, synnyttää ja kasvattaa lapset. Nyt ovat työelämän kiireet jo loppuneet ja olemme kaikki siirtyneet mummien mukavaan rooliin.

Tapaamme huomenna Stockmannin kellon alla, silmäilemme siinä hetken toisiamme ja lähdemme viettämään paria yhteistä päivää ja juttelemme - niin, tietysti juttelemme!

Kun ajattelen huomista tapaamista, olen iloinen monesta asiasta. Voin palata rauhassa nuoruuden tunnelmiin, tavata ihmisiä, jotka muistavat minut niiltä ajoilta, kun jalka nousi kevyesti, helma hulmusi ja hiusten väri oli pikemminkin kultainen kuin hopeinen.
Voin pysähtyä katselemaan taaksepäin ja löytää itsestäni vielä sen nuoren huolettoman tytön, jolle kaikki oli uutta, jännittävää arvoitusta.

Muistelen samalla työvuosia, jolloin sai tehdä monipuolista työtä lasten parissa, käyttää kaikkia annettuja kykyjä - ja usein niitä olemattomiakin - jotta saisi homman hoidettua. Olen yhä ihmeissäni myös siitä työssä kohtaamieni ihmisten määrästä, kaikista niistä lapsista ja aikuisista, jotka omalla olemisellaan ovat muovanneet minusta sellaisen, kun olen tällä hetkellä.

Kirjoitan muutaman säkeen tutusta laulusta kuvaamaan tämänhetkisiä tuntojani.
Kiitos, sulle Jumalani, armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea.
Kiitos, sulle, kirkkahista keväisistä päivistä!
 Tällä muistelen juuri noita nuoruuden ja alkavan aikuisuuden mutkattomia ja huolettomia päiviä!
-  Ainakin nyt ne palautuvat mieleen sellaisina!

Rohkeat ja huolettomat 8