Kun minä edellistä blogitekstiäni varten olin etsinyt sen raamatunlauseen, joka on aivan Ison kirjan keskellä, ja todennut sen olevan muistutus veljesrakkauden tärkeydestä - kysyi blogisisareni Magdaleena tiedänkö minä mihin ajatukseen ja opetukseen päättyy wiisas Wanha Testamentti.
No hyvänen aika. En tiennyt.
No - sen viimeinen jae on Malakian kirjan luvusta 4, ja sen jakeet 5-6 ja kuuluvat näin:
"Minä lähetän teille profeetta Elijan, ennen kuin tulee Herran päivä, se suuri ja peljättävä.
Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen, etten tulisi ja löisi maata, vihkisi sitä tuhon omaksi."
Voi hyvä ihme miten 'varpaille' tämä aihe tulee - kun seuraamme oman aikamme nuoria perheitä.
On löyhiä avoliittoja ja uusioperheitä. Jotkut menevät ehkä naimisiinkin. Onhan häät näyttävä juhla. Ja romanttinen. Mutta entäs arki? Kauanko liitot kestävät, vaikka vihkimistilanteessa valoja valettiinkin.
Tuttavapiirissäni on vaikka minkämoisia perheitä ja monen monta 'isätöntä' lasta, kun vanha 'baila baila' on taas hyökännyt jommankumman vanhemman rintaan. Isovanhempien ajankäytöllinen ja usein taloudellinenkin vastuu kasvaa samaa vauhtia kuin lastenlasten sydämissä isän ikävä.
Omassa raamatunkäännöksessäni on myös selitys tälle Malakian kirjan jakeelle. Se opettaa asiasta näin:"Raamatun tärkeimmät opetukset on painettava lasten mieliin nuoresta alkaen. Tämän laiminlyömisestä tulee turmio kansalle ja maalle.
Kovasti sanottu, mutta näin se varmaan on, mutta minkäs' teet. Nyt on toinen aika ja toiset arvot kuin silloin kun omat lapsemme olivat pieniä, puhumattakaan siitä kun itse olin lapsi.
Vasta nyt vanhempana olen tajunnut, että minun aloittaessani kansakoulun, oli sodan loppumisesta kulunut vain viisi vaivaista vuotta. Asuimme tuolloin kauniilla, rauhallisella tehdaspaikkakunnalla, joka kokonaisuudessaan oli rakennettu heti sodan jälkeen. Koko kirkonkylä oli kuin 'legoland' - siisti, harkittu ja turvallinen. Muistan yhä kaikkien lähitalojen perheet, nimiä myöten - tädit ja sedät - mutta en muista ainuttakaan perhettä, joka olisi eronnut. Erään perheen isä kuoli leukemiaan ja yhdellä ikäiselläni pojalla oli epilepsia. Siinä kylärauhan erikoisuudet. Mistä tämä idylli kertoo?
Uskon, että rauha maassa oli kaikille se ykkösasia. Isät olivat monissa kodeissa kyllä totaalisen rikki - sotamuistot pinnalla ja öisin unissa, mutta ei se avioeroja aiheuttanut - piiskaa kylläkin meille lapsille herkemmin kuin olisi ollut tarpeen.
Turmeleeko siis hyvinvointi perheet? Arvomaailmaa se ainakin kääntää mihin lystää. Koti, isänmaa ja uskonto eivät enää ole muodissa....Sääli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti