Hengenheimolainen

Jouluaaton Ilta-Sanomissa oli ihastuttava pieni uutinen. Joku oli uskaltanut ja osannut sanoa sen ääneen ja uskaltanut julistaa sen jopa lehdessä 'kaikelle kansalle' - sen, mitä minä olen jo pitkään häpeää tuntien käännellyt ja miettimällä miettinyt, että miten sen kertoisi omille lapsilleen ja muille ympärillä häärääville stressaantuneille jouluihmisille--- että minä en jaksa, että tulee paha olo...kun 'laps' hössötykseen hukkuu...unhottuu'.


Ja sitten Eila Roine julisti sen minulle ja muille aivan arkisesti - iltapäivälehden pikkuruisena ilmoituksena!! Miten noinkin hävettävän asian joku kehtaa kertoa niin mutkattomasti - ketään loukkaamatta:

Jäädä eläkkeelle joulusta!  Siinä se on. Noin yksinkertaista se on kun osaa ja on tyyliä. Sain tämän lehtijutun myötä tuleville jouluilleni uudet pelisäännöt. Haluan uskoa, että ensi vuonnakin tulee joulu, vaikkei jääkaappi notkuisikaan kaikkia perinteisiä 'olla-pitää-laatikoita' ja kaikkea sitä, mitä 'kummankin kotona aina on jouluna ollut' - perinnettä.
Lahjojen ostosta ja lahjapakettien avaamishössötyksestä olen jäänyt jo vuosia sitten eläkkeelle minäkin, mutta nyt päätän yksinkertaistaa kaiken muunkin. Nyt jään mielenkiinnolla odottelemaan ensi joulun joulurauhaa.

Luin liikuttuneena Magdaleena-ystäväni pienen lapsenlapsen etsimisprojektista, kun hän yritti löytää kodista, jossa valmisteltiin joulun lapsen syntymäpäiväpippaloita, että missä mahtoi olla juhlan sankari, Jeesus-lapsi. Sanonta -'lapsen suusta totuus' - on niin usein totinen tosi.

Mutta mitähän pitäisi ajatella tästä seuraavasta totuuden torvesta, puolitoistavuotiaasta oman sukumme sananiekasta. Pikkuinen oli perheensä kanssa yhdessä seurannut Suomen itsenäisyyspäivän aattona uutisia, joissa kerrottiin, ruudun täyttämän kuvan kera, Nelson Mandelan siirtymisestä iäisiin majoihin, Taivaan kotiin. Tyttö tuijotti ruudun tummihoista, harmaatukkaista vanhaa miestä ja alkoi sitten innoissaan, lujalla äänellä hokea: "Mummin näköinen… mummin näköinen!" ( Huom. Mummi ei ollut paikalla, hänellä ei ole mustia kasvoja, eikä harmaita hiuksia).
Sain kuulla tämän uutisen puhelimitse. Mietin kuulemaani hetken, ja sitten totesin: "Tämä on kyllä suurin kunnianosoitus, mitä olen missään elämäni vaiheessa keneltäkään koskaan saanut. On suuri ilo saada olla Nelson Mandelan näköinen".

Tämä tapahtuma sai minut jälkeenpäin syvällisesti miettimään sitä, mitä tuollainen vuodenvanha todellisuudessa meissä näkee, mitä katsoo, mitä tuntee? Ja mihin tuollainen sisäinen näkökyky meistä aikuisista katoaa? Katoaako se juuri sinne samaan paikkaan, minne Jeesus-vauvakin katoaa - kaiken ulkoisen kuorrutuksen ja kulissin alle?