Löytölapsi

Kuva: Upea käsityö Koiviston kirkon seinällä, jonkun inkeriläismummon taidonnäyte.

Tämä blogikirjoitus on jatkoa tekstiini muutaman päivän takaa. Sen kertomuksen nimenä oli
"Poika on meille annettu".

Nyt jos koska tuota Isä meidän ISOA rukousta totisesti tarvittiin. Olinhan lähettämässä miestäni tuntemattomaan osoitteeseen silloisessa Leningradissa - niin suuren tavaralastin kera, että pakettiauton takaovet juuri ja juurti saatiin kiinni.
Hänellä oli matkaoppaanaan vain se pieni lappunen, jonka madonnan näköinen nainen kolme viikkoa sitten oli minulle suuren baptistikirkon penkissä riipustanut, lappu jossa luki Svetlana V, lastenkoti, puhelinnumero ja osoite jossakin päin miljoonakaupunkia. (Navigaattoria tai kännyköitä ei totisesti vielä silloin ollut.)
Suomen televisiossa oli tuolloin vastikään näytetty filmi Romanian surkeista lastenkodeista, jonne ei todellakaan turisteja sisään päästetty. Joku uutiskuvaaja oli vahingossa päässyt niistä erääseen sisään asti ja saanut kuvattua kammottavan pätkän alastomista, luurangonlaihoista lapsista, ja sitten hänet pidätettiin.

Vasta matkamiesten palattua koti-Suomeen saimme kuulla uskomattomat uutiset. Yleensä vielä tuolloin, 20 vuotta sitten, oli Venäjän  lastenkotien ovella miliisi vartioimassa, ettei kukaan asiaton pääsisi sisään, eikä kukaan lapsista livahtamaan kadulle. Miestemme kaartaessa aidatulle piha-alueelle heille selvisi, että miliisi oli juuri sinä päivänä sairaana. Samoin oli myös lastenkodin johtaja poissa talosta. Hän oli hautajaisissa. Näin ollen 'mestarietsivämme' löysivät rakennuksesta vain yhden henkilökuntaan kuuluvan aikuisen. Hän oli Svetlana, joka hyvin muisti ne kaksi kirkon ikkunaudalla kököttänyttä ulkomaalaisnaista. Hänen hymynsä oli siinä kohtaa lämmin.
Lastenkodin isojen poikien ryhmä komennettiin valtavaa vaatelastia purkamaan. Heidän joukossaan oli myös se tumma pieni poika, jolla oli arpia päässä. Hänen nimensä oli Oleg.
Seuraavina vuosina, ehkä kolmen vuoden ajan, oli osa vaateavustuksestamme aina matkalla Svetlanan lastenkotiin. 'Isojen' poikien ryhmälle oli aina matkassa erityistuliaiset, mutta Oleg ei näiden vuosien aikana koskaan saanut tietää, että koti oli erityisasemassa muihin lastenkoteihin nähden vain ja ainoastaan hänen vuoksensa. Hänethän minulle oli kirkossa näytetty, ei niitä kolmea lasta, jotka istuivat kiltisti penkissä valvojansa vieressä. Emme kertoneet sitä lastenkodissa kenellekään, koska emme halunneet antaa yhdelle lapselle erityisasemaa muihin nähden. Se olisi vuorenvarmasti aiheuttanut muissa lapsissa kateutta - ja pienelle löytölapsellemme vain ja ainoastaan ikävyyksiä.

Tässä vaiheessa tätä löytölapsihistoriaa emme vielä tienneet miksi ja mihin tarkoitukseen meitä itse kutakin tässä tarinassa kasvatettiin. Toisin sanoen - tämänaiheinen blogitarinani saa vielä uuden jatkon.