Tämän kuvan olen ottanut vuosia sitten Venäjällä, erään lastenkodin ikkunaudalta. Siinä kaksi kissakaveria nauttii hyvästä, aurinkoisesta näköalapaikastaan ja joku nokkela on kirjoittanut alle tekstin:
"Vapaapäivä."
Jäin tarinassani ( joka alkoi jo monta postausta sitten) kohtaan, jossa löytölapseni Oleg ilmoitti siirtyvänsä kasvattajansa kanssa uuteen lastenkotiin, siihen kristilliseen, päästäkseen eroon murrosikäisen ja ikäville teille joutuneen kaveriporukan vaikutuksesta. Ratkaisu oli oikea, sen huomasimme heti ja aloimme suunnitella lupaamaani suomenmatkaa.
Eräällä nuorella venäläisellä insinööriystävällämme oli - tässä maassa vielä silloin harvinainen - oma auto, ja tämä 'poikapari' lähti seuraavana keväänä ajelemaan kohti Suomea. Arvanette, että kaikki Suomessa oli ihmeellistä: keittiön kaapit, vesihana, sauna, oma autopaikka ikkunan alla jne jne. Olegin aika ei kuitenkaan mennyt niitä ihmetellessä. Niitä ihmetteli lähinnä nuori insinööri. Olegin aika kului television ihmeellistä kaukosäädintä räplätessä ja toinen hänen harrastuksistaan oli ajaa polkupyörällä talomme edustalla olevaa korkeaa mäkeä alas ja työnnellessä pyörää takaisin ylös. Tämä oli hänen elämänsä ensimmäinen kosketus kummajaiseen nimeltä 'pyörä'.
Enempää hupia ei tarvinnut edes yrittää tarjota. Muutoinkin 'hupien' kanssa oli oltava tarkkana, samoin kuin ylenpalttisten herkkujenkin. Takaraivossamme oli koko ajan junkuttava tieto siitä, että maanantaina hän on taas takaisin omassa, ruskeanharmaassa ympäristössään. Ei ollut viisasta eikä sopivaa hölskytellä minkäänlaisella ylenpalttisuudella.
Venäjällä on sellainen tapa 16-vuotta täyttäneiden lastenkotilastensa kanssa, että silloin heidän varsinainen lastenkotikautensa päättyy. Valtio tarjoaa heille jostakin (minun mielestäni purkutuomion ansaitsevasta) talosta yhden huoneen. Nämä huoneet ovat pienenpieniä, Olegilla 16 neliötä, ja asumus oli nk. kommunalka-asunto, eli asunnossa asui juuri niin monta ihmistä kuin huoneustossa oli huoneita. Olegilla niitä oli kolme, ja kaikki asukkaat olivat entisiä lastenkotilaisia.
Nyt alkoi pähkäily, että mitäs tämän jälkeen. Poika olisi halunnut ajaa kuorma-auto-kortin, kuten kaikki pikkupojat konsanaan, mutta onneksi saimme ajoissa kuulla, että jollei sinulla kortin saatuasi ollut mahdollisuutta hankkia ajamiseesi praktiikkaa, et voinut saada myöskään mitään työtä tältä alalta. No mistä ihmeestä hän olisi hankkinut praktiikkaa, eihän meillä ollut antaa hänelle kuorma-autoa, jolla sitä praktiikkaa olisi voinut hankkia. Kuinkahan Venäjällä ylipäätään on yhtäkään kuorma-autonkuljettajaa - en ymmärrä?
Onneksi Oleg itse alkoi hahmottaa mitä hän haluaa isona tehdä. Jumalan suunnitelma alkoi kasvaa hänen sisällään ihan itsestään, ilman meidän ohjaustamme. Hän halusi kansainväliseen opetuslapseuskouluun Ukrainaan. Tämä koulutus piti sisällään neljän kuukauden koulutusjakson ja kahden kuukauden mittaisen praktiikkaajakson, joka Olegin kohdalla tuli olemaan katulapsityö Kairon kaatopaikoilla.
OK.Tämän uravalinnan soimme hänelle mieluusti. Tämäntapaisen suunnanhan olin hänen elämänsä varalle itsekin yläkerrasta saanut. Hyvä kuitenkin oli se, ettemme me joutuneet sitä suuntaa hänessä synnyttämään, sillä noin isot valinnat on aina tultava omasta sydämestä - niitä ei kukaan muu voi toiseen istuttaa. Yrittää tietysti voi, mutta usein ne eivät sitten ajan mittaan kuitenkaan kanna hedelmää.
Laina-aatteilla ei kauas ratsasteta. Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti