Kuva: Nämä hyväntuuliset tarhaikäiset Lomonosovin vammaisten lasten lastenkodista toivottavat meille oikein onnellisia joulunaluspäiviä.
Olin mielessäni ajatellut, että tuskin voin kovin pitkään jatkaa kertomustani, joka alkoi pietarilaisesta, suuresta baptistikirkosta. Mutta sitten sainkin lukea kommentteja, joissa jo odotettiin tarinalle jatkoa, joten ehkä pari kirjoitusta vielä uskallan siitä jatkaa.
Edellisessä jaksossa jäin siihen, että koko koti kaikkine lapsineen oli ihanasti meille lahjoitettu. Muistimme myös joka matkalla talon henkilökuntaa. Tilanne Venäjällä oli tuolloin vielä sellainen, ettei kelläkään ollut juuri mitään; ei edes kaupoissa - ja kirjoittamalla useiden jätesäkkien päälle sanan "Henkilökunnalle" vältimme sen, että heidän teki mieli pihistää lasten kuormasta, sillä motiivilla, ettei heidän omillakaan lapsilla ollut mitään. Oli mukavaa pakata pusseihin myös leninkejä ja takkeja ym. Täten ikään kuin arvostimme henkilökuntaa, heidän arvokasta ja vaativaa työtään näiden lasten kasvattajina. Talossa heitä kutsuttiinkin tällä nimellä - 'kasvattaja'.
Oleg- poikamme elämä sujui sutjakkaasti aina siihen saakka kun häestä tuli murrosikäinen. Sitten hän oli liukumassa hunningolle. Se oli tavattoman vaikeaa aikaa kaikille talossa asuville pojille. Elämän karu totuus alkoi silloin heille pikku hiljaa valjeta. Jos kasvu kohti aikuisuutta on vaikeaa hyvän, varakkaan ja tasapainoisen suomalaisenkin kodin murrosikäisille, niin kuinka ei sitten Venäjän kurjilla kulmilla.
Tässä vaiheessa aloimme uudelleen kysellä yläkerran Isältä mitä hän tarkoitti ilmoittaessaan, että me 'tulemme pitämään huolta' tästä pojasta. Mitä se tarkoitti käytännössä? Suomeenko? Siihen tuli heti vastaus: "Ei Suomeen. Hänestä tulee työntekijä tähän maahan. Tämä maa tarvitsee tätä poikaa!?"
Samoihin aikoihin oli Pietarissa avattu ensimmäinen kristillinen lastenkoti, ja ihana Svetlanamme oli vaihtamassa työpaikkansa sinne - omiensa joukkoon. Silloin otin käyttöön Olegin suhteen uuden työkalun. Kerroin hänelle ensi kertaa totuuden. Samalla harjoitin myös häneen nähden lahjontaa. Sanoin, että jos hän vaihtaisi lastenkotia yhtä aikaa Svetlanan kanssa, niin järjestäisin hänelle matkan Suomeen. Tuo tarjous ei olisi tänä päivänä juuri minkään arvoinen, mutta 90-luvun Venäjällä se oli sensaatio. Ei juuri kukaan ollut käynyt kuin korkeintaan Moskovassa. Oleg jäi asiaa miettimään. Ratkaisu ei tarjouksen arvosta huolimatta ollut helppo. Kaverit ovat tuossa iässä ykkösasemassa.
Seuraavan aamun tihkusateessa, eräässä porttikäytävässä, hotellimme edessä, odotti ryhmämme lähtöä takaisin koti- Suomeen eräs litimärkä, hytisevä olento. Se oli Oleg. Hän juoksi luoksemma kertomaan, että hän on tehnyt päätöksensä. Hän oli päättänyt jättää kaverinsa ja oli valmis muuttamaan kristilliseen kotiin - ja haluaa tulla käymään Suomessa.
Tämä päätös pelasti tämän laihan, mutta hienostuneen pojan hengen (ajan mittaan meille selvisi, että hän oli isänsä puolelta juutalainen). Olen kuullut nyt, 20 vuotta myöhemmin, että kaikki Olegin sen aikaiset lastenkotikaverit ovat joko kuolleet tai sitten he ovat vankilassa.
Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti