Vein viime jouluna juuri tämän kortin joulupaketin kera, eräälle kolmen pojan yksinhuoltajaäidille, joten en voi laittaa kortissa ollutta kuvaa tähän blogiini, mutta erään toisen kuvan laitan, johon myös sopii sama ohje: Mene toista puolitiehen vastaan! Tätä 'vastaantuloamme' emme kyllä silloin olleet itse järjestäneet, vaan koko tapahtumaketjun oli järjestänyt HÄN, joka odottaa, että kuljemme herkällä mielellä, valmiina hoksaamaan, kuka kulloinkin istuu sillä mustan puun mustalla oksalla - yksin.
Tämä tarina vie meidät jälleen Venäjälle, ajallisesti yli kymmenen vuoden taakse. Olimme tavalliseen tapaamme tulleet inkeriläiseen ystäväperheeseemme tuomaan humanitääristä kuormaa,jonka talon rehti isäntä sitten jakoi -
kuin kunnon diakoni konsanaan -
kaikille kylän perheille, kunkin perheen
tarpeen mukaisesti. (Kylällä ei silloin vielä ollut sitä kirkkoa, josta usein olen blogissani kertonut, ja jonne kaikkinainen avustus nykyään viedään).
Meidän silloinen kortteerimme paistaa kuvassa taustalla nätin sinisenä.
Siinä mökissä asuivat 'adoptoimamme' inkeriläisvanhukset, Juhani ja Katri.
Viereisellä tontilla, pienen pienessä mökissä asui n. 40-vuotias äiti poikaystävänsä ja 16-vuotiaan tyttärensä Natashan kanssa. Heidät olimme pihapiirissä useaan kertaan nähneet. Mutta nyt, tullessamme kyläilemään, alkoi Katri-mummo kertoa meille surullista tarinaa tästä naapurustosta. Katri oli eräänä aamuna puutarhaansa mennessaan nähnyt kuinka Natasha istui kotimökin portaalla ja itki katkerasti.
Vanha viisas Katri meni ottamaan selvää mikä tytöllä oli hätänä ja sai kuulla kurjan tarinan.Natasha oli tajunnut olevansa raskaana ja oli itse, omin konstein, yrittänyt tehdä abortin - epäonnistuen siinä - ja nyt hän vuoti solkenaan verta. Katri auttoi minkä voi. Natasha jäi eloon, samoin vauva, joka oli ilmestynyt maailmaan juuri sopivasti muutama viikko ennen meidän tämänkertaista tuloamme. Mutta nuorelta äiti- paralta oli loppunut jo heti jo alkumetreillä äidinmaito, ja saadakseen vauvan jatkuvan itkun loppumaan, annettiin hänelle teetä.
Sen kuultuamme havaitsaimme, että taas tuolla yläilmoissa oli edeltä tiedetty mihin tilanteeseen meidät tällä kertaa tällä nimikkokylällämme johdatettiin. Meillä oli matkassamme auton penkkien alla monta laatikollista äidinmaidonvastiketta, joilla ei ollut mitään sen erityisempää osoitetta.
Meidän ansiotamme tässä 'vastaantulossa' oli vain ja ainoastaan se, että ylipäätään olimme vaivautuneet ajamaan tämän yli 10 tuntia kestävän matkan kaikkine humanitäärisine romppeinemme - silloisia surkeita Venäjän kyläteitä määränpäähämme.
Näitä ihmisiä meillä itse kullakin on kyllä omakin naapurusto ja kylämiljöö pullollaan. Ei tarvitse mennä heitä Venäjältä saakka etsimään. Välittömästi kun nostaa katseen omasta navasta hieman ylemmäs, heitä kyllä alkaa löytyä.
Natashan tarina meidän kohdaltamme ei päättynyt tähän, vaikka niin uskoimme. Kaksikin uutta tärkeää kohtaamista sai ryhmämme olla kokemassa - toinen toistaan kummallisempaa sellaista. Mutta ne tarinat säästän seuraaviin blogijuttuihini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti