Kointähti

Olimme viime syksynä, marraskuun puolivälin paikkeilla, neljän 'rouvan' joukkueella kaksi viikkoa Eilatissa. Puolivälissä lomaamme tuli meille kotimaasta viesti:" Katsokaa uutisia. Pariisissa tehty useita pommi-iskuja." Katsoimme ja järkytyimme. Tuttuja katuja - mutta voi....Kotimaahan palatessamme jouduimme toteamaan, ettei Eurooppa enää ollut sama kuin matkalle lähtiessämme.

Ja taas on vaikka mitä; poliitikon surma Englannissa ja sitten maa äänesti. Poliisisurma Suomessa jne. Ja tänä aamuna terrori-isku  Istanbulissa!

Niin - ja vielä, voi kauhistus. Englanti, maailmankuulu jalkapallomaa, meni ja hävisi pikkuruiselle Islannille! Englannin jalkapalloilijoille tuli exit. Näitä riittää.

 Jesaja 21:11-12 kuvailee meille 2700-vuoden takaa silloisia uutisia. Pelokkaan kansan ja kaupungin muurien vartijan käymä keskustelu kuuluu siellä näin: "Vartija, mikä hetki yöstä on?
Vartija vasta kummallisesti: "Aamu on tullut, mutta silti on yö."
Miten on mahdollista, että aamu ja yö voivat olla yht' aikaa läsnä?

Otin selvää millaisessa tilanteessa tämä kysymys vartijalle on tehty ja ymmärsin, että Assyyrian sotajoukot (yksi julmimmista valtakunnista maailmassa) oli tässä kohtaa historiaa jo Israelin rajojen kynnyksellä. Kansan pelko oli suuri, mutta toisaalta samainen profeetta Jesaja oli tuonut jo aiemmin kansalleen ihmeellisen viestin toivosta.(Jes. 9:5-6).
Maailmaan on tulossa Rauhanruhtinas, kirkas Kointähti, joka tuo keskellemme loppumattoman rauhan.

Yksi Jeesuksen nimistä Raamatussa on juuri tämä: Kointähti.(1 Piet 1:19). Kointäti on todellisuudessa Venus - öisen taivaamme kirkkain tähti. -  mutta kummallista on se, että  tämä sama tähti voi tosiaan näkyä myös lähestyvässä päivänkajossa. Sama 'merkki' taivaalla voi siis kertoa sekä väistyvästä yöstä, mutta myös sarastavasta aamusta. TÄMÄNKÖ öinen muurinvartija näki - yhtä aikaa pimeän yön ja sarastavan aamun - väistyvän uhan ja nousevan toivon - Venus-nimisessä  Kointähdessä?

Nytkin tapahtuu ajassamme ja ympärillämme muutoksia, jotka saattavat aiheuttaa meissä turvattomuutta. Mutta vastaus, jonka vartija 2700 vuotta sitten antoi, on yhä voimassa. Pimeys kyllä leviää ja epävarmuus kasvaa, mutta yksi kallio on, joka ei horju - Jumalan valtakunta. Nyt ei siis ole aika vaipua epätoivoon, vaan nyt on aika vahvistaa perustuksia.

Kuva: Magdaleenan. Otettu varhain aamulla, hotellihuoneemme parvekkeelta.

Johannes ja juhannus.

Perjantaina, juhannusaattona, oli Johannes Kastajan syntymän muistopäivä. Silloin vedettiin Suomessa sinivalkoiset liput salkoihin ja ne saivatkin siellä hulmuta - vaikka läpi koko yöttömän yön, ja täten julistaa meille keskikesän suurinta juhlaa. Mutta eilen, lauantaina, oli Suomen lipun 'itsensä' päivä. Ja - - - kyllä tuo Suomen lippu ON sitten kaunis!
Tänä vuonna sen katselu sai minut pohtimaan lippumme syntyhistoriaa ja samalla miettimään siinä olevien värien symboliikkaa. Minulle itselleni valkoinen kertoo puhtaudesta, sininen luotettavuudesta ja itsenäisyydestä. Mutta mitä lipun suunnittelija niillä on halunnut sanoa? (Sinivalkoinen lippuhan on vain Kreikalla, Argentiinalla, Israelilla ja meillä).

Maamme ensimmäisen kauppalipun suunnittelu alkoi jo 1850-luvulla. Oululainen kaupunginlääkäri Fredric Nylander ehdotti sellaiseksi lippua, jossa punaisella pohjalla olisi keltainen Suomen jalopeura. Ehdotus sai aikaan väittelyitä ja lopun kaiken otti Zachris Topelius v.1863 aiheesta kopin ja 'liputti' sinivalkoisen lipun puolesta. Hänelle nämä värit edustivat "pohjoiset meret sulkevan jään ja avoimen veden värejä". Siksipä vielä v.1890 käytiin maassamme kiistaa siitä, ovatko Suomen kansallisvärit punainen ja keltainen vai sininen ja valkoinen.
Koska Suomella oli oma kilpajoukkue jo vuoden1912 Tukholman kesäolympialaisissa, sekä luonnos omaan lippuun, olisivat kilpailijat halunneet marssia avajaisissa tämän oman lippunsa 'alla', mutta Venäjä eväsi heidän toiveensa.

Vasta sisällissodan jälkeen v.1918 ehdotti Akseli Gallen-Kallela maamme lipuksi valkoista ristiä sinisellä pohjalla suositteli ja  lipun toteuttajaksi alaistaan, taiteilija Eero Snellmania, joka sitten sen toteuttikin, mutta käänsi kuitenkin lipun värityksen toisinpäin.

Ensimmäinen lauluni, jonka olen pienenä oppinut on: " Taivas on sininen ja valkoinen."
Jukka Kuoppamäki taas kertoo lippumme väreistä asian näin:

"Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.             
  Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
  Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
  Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen."

Kaikkein koskettavimmat sanat on mielestäni kuitenkin
Riitta Haapalan laulussa: "Miksi Suomi..."

" Nouse salkoon lippu valkoinen,
  piirrä pilviin risti sininen.
  Se on kallein aarre isänmaamme,
  merkki Kuninkaamme,
  liitto ikuinen.
 - Nouse salkoon toivo sydänten,
   nouse salkoon risti Jeesuksen."
  

Juhannuksen aikaan

Ostin itselleni virsikirjan, jossa on mukana viime marraskuussa hyväksytty lisävihko. Olen nyt muutamana iltana lueskellut virsien sanoja ja hyrissyt niitä itsekseni. Joukossa on monia tuttuja lauluja, jotka ovat nyt saaneet sellaisen arvonnousun, että ne on hyväksytty kunnianarvoisten virsien joukkoon. Mukavaa, että nyt mm. tuttu Suojelusenkeli on myös ylennetty virreksi.
   Ajallisesti lisävihkon virret ylettyvät hyvin laajalle ajalle, vanhimmat ovat 400 vuoden takaa, nuorimmat parin vuoden ikäisiä. Monet tuoreet virret poikkeavat teksteiltään vanhoista, jotka ovat teologisesti selkeitä ja hiottuja. Nyt uusien virsien runous jättää ajatuksille tilaa ja arvoituksellisuutta. Jouduin miettimään joidenkin tekstien sanomaa, se ei ihan yhdellä nopealla lukemisella avautunut. Runollinen ilmaisu tuntui joissakin menevän hieman sisällön edelle.
    Aihepiiriltään uudet virret täydentävät alueita, joilta on puuttunut materiaalia esim. talvi, kaupunkilaisuus, isänpäivä, paastonaika ja luonnonsuojelu. Lisävihkoon on valittu myös virsiä, joiden tarkoitus on puhutella kirkosta vieraantunutta ihmistä.
    Kansainvälisyys näkyy myös lisävihkossa erikielisten laulujen mukana olemisessa. Vihkosta löytyy tuttujen kielten lisäksi tekstejä myös pohjoissaamen, inarinsaamen, arabian ja jopa xhosankielellä.
Viittomakielistä kuvitusta löytyy myös muutaman sivun verran.
 

Näin juhannuksen aikaan haluan tervehtiä lukijoitamme Eleanor Farieonin sanoittamalla gaelinkielisen kansanlaulun sävelmään tekemällä virrellä 967, jonka sanat on suomentanut Matti Kolehmainen. 

Toivotamme tämän virren sanoilla blogimme lukijoille hyvää juhannusta!

                                  
                                                              Nousta sain aamuun

Nousta sain aamuun, lintujen lauluun,

Jumalan luomiskauneuteen.

Lauluista kiitän, aamuista kiitän.

Raikkaina kohtaan ne uudelleen.

Käy sadekuuro, auringonpaiste,

kuin uutta luoden pinnalle maan.

Jäljissä Herran kasteinen nurmi

kauneinta kukkaa saa versomaan.

Luomisen aamun säteistä kiitän.

Kirkkaina vielä ne kimmeltää.

Riemuiten kiitän, ylistän Herraa.

On uusi luomus päivä myös tää.

Nosta katseesi

Sain Salomelta tuliaiseksi mustavalkoisen jäljennöksen Albert Edelfeldtin taulusta Mataleena ja Kristus. Kuvassa Jeesus liikkuu keväisessä suomalaismaisemassa ja kohtaa Mataleenan, joka polvistuu kiihkeästi hänen eteensä.

Tämä kuva tuli mieleeni, kun Kangasalla vietettiin Sanan Suvipäiviä 17.-19.6. Päivien teema oli Nosta katseesi,  ja taiteilijan maalaama Mataleenan intensiivinen katse alkoi elää mielessäni. 

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Niistä on helppo lukea ihmisen mielenliikkeitä, ne paljastavat tunteet, jotka tahtoisi piilottaa näkymättömiin.  Ehkä itse maalaamani kuvan tyttö ei haluaisi näyttää niin huolestuneelta tai äiti surulliselta ja pelokkaalta. Tytön katse kertoo välittämisestä ja yhteyden etsimisestä, mutta äiti välttää katsekontaktia ja katsoo ahdistuneena syrjään. 

Joskus ihmisen katse voi olla tyhjä ja pysähtyä. Silloin häneltä saatetaan kysyä, jäikö näkö päälle.  Tai jos katse taas juuttuu liian pitkäksi aikaa johonkin, tuijottajalta tivataan: - Mitä tölläät?

Onnellinen on lapsi tai aikuinen, joka saa elää rakastavan katseen ympäröimänä. Hyväksyvä ja lämmin katse saa ihmisen tuntemaan olonsa turvalliseksi, hän uskaltaa kokeilla kykyjään, rajojaan ja tuoda oman itsensä peittelemättä esiin.
   Kun nostamme silmämme ja kohtaamme Jeesuksen rakastavan katseen kuin Mataleena, alamme parantua ja eheytyä hänen edessään. Tarvitaan vain rohkeutta katsoa häneen.

Ystävämme Raku Eilatista kirjoitti minulle katseesta näin:
Pelastus ei tule omasta ansiosta. Lupaus:"Katsokaa puoleeni ja
pelastukaa", se koskee niitä jotka KATSOVAT! Kaikilla on kyky katsoa.
Yksi ainoa katse ristille riittää, pelastus seuraa. Katso  Jeshuaan, niin pelastut epätoivosta, katso Häneen niin pelastut murehtimiselta ja levottomuudesta.
KATSO niin sinuun virtaa yli ymmärryksen käyvä  SHALOM-RAUHA- uusi ja
elävä  voima, todella ihmeellinen ILO!
Katso, katso lakkaamatta, epäily pakenee, ilo hallitsee ja toivo voittaa!!!

Ilona ilonamme.

Kun me muutama viikko sitten 'laskeuduimme' kesämaisemiimme, lähti ystäväni Debora kolmeksi viikoksi Jerusalemiin ja sitä ympäröiviin kyliin vapaaehtoistyöhönsä. Hänen päämissionsa oli käydä tapaamassa niitä holokaustista selvinneitä vanhuksia, jotka olivat silloin vauvoja tai aivan pieniä lapsia, mutta selvisivät kuka minkäkinlaisen ihmeen kautta kaasukammiokuolemalta.
 Heitä on yhä elossa myös Israelissa - useita kymmeniä - yksinäisiä, usein sairaita ja köyhiä, nyt 80-90 vuotiaita - joten aika heidän kohtaamiseensa käy vähiin.

Yllämainitusta syystä meillä on ollut täällä 'kesälapsena'  kolmen viikon ajan Deboran pieni väkkyrä koiraneiti - kaksitoistavuotias, japanin pystykorvan ja kiinan palatsikoiran upea sekasotku. Japani ja Kiina siis samassa koirapersoonassa. Vaatimaton ja viisas on tästä sekoituksesta tullut - se täytyy sydämen kyllyydestä myöntää.

Tämän kesälapsemme  nimi on Ilona. Kun ihmettelin aikanaan tätä nimeä, sain kuulla itkettävän kauniin tarinan. Ilonan syntymän aikaan oli perheen isän pitkällinen sokeritauti tullut siihen vaiheeseen, että hän joutui kokonaan vuoteen omaksi. Tämän vuoksi päätettiin naapuriin syntynyt, pieni pörröinen koirarääpäle ottaa sänkyynsä sidotulle perheenisälle kaveriksi. Pikkuinen makkara tekikin pesän isännän vuoteen jalkopäähän ja siinä se lojui kaikki joutoaikansa kymmenen seuraavan vuoden ajan. Ilona-nimi on isännän itsenä antama ja nimensä veroinen on tuo pikku turilas yhäti. Isäntä itse sai runsas vuosi sitten kutsun kotiin - Isän tykö.

Olen kuullut sanottavan, että on kolme, joiden katselemiseen ei milloinkaan väsy: lapsen silmät, elävä tuli ja virtaava vesi. Mutta kyllä nuo koirankin 'emäntäänsä' luottavat silmät ovat palkitsevat. Vai mitä?

Iloiten olkapäällä

Elämäni koskettavin katoaminen tapahtui vuosia sitten perheemme Veera-samojedille. Veera oli hyvin lempeä ja rauhallinen koira, joka tavallisesti kuljeskeli vapaana, mutta se oli tällä kertaa kiinnitetty pihakuusen alle. Eräänä huhtikuisena päivänä koira kuitenkin sai vainun jostakin ja karkasi naruineen omille teilleen. Tyhjä rengas vaan keinahteli tuulessa kuusen oksassa. 

Alkoi tietysti kova etsiminen, koiraa huhuiltiin ja jälkiä etsittiin kevään viimeisiltä lumilta. Kyseltiin kyläläisiltä, ja lähimetsät kierrettiin joukolla moneen kertaan. Minkäänlaista havaintoa Veerasta ei näkynyt. Yöt kuluivat  miettiessä, missä pörheä, valkoinen lemmikkimme oli - liekö joutunut suden suuhun! 

Kului pari unetonta viikkoa, kunnes kaukana metsän keskellä asuva yksinäinen mies kuuli eräänä aamuna mökkinsä läheltä vaimean haukahduksen. Hän lähti ihmetellen katsomaan. Siellä Veera oli  narustaan takertuneena kuusen näreeseeseen. Se oli kurkotellut janoonsa ympäriltään viimeisiä lumikokkareita ja säilynyt viikot hengissä. 

Viime sunnuntain  teksti Luukas 15: 1-10 kertoo vertauksen eksyneestä lampaasta, jonka hyvä paimen vaivojaan säästämättä etsii. Paimenelle tämä yksi kadonnut lammas on niin arvokas, että hän jättää 99 muuta  ja lähtee kadonneen perään. Hän uskaltaa jättää toiset lampaat autiomaahan, vaikkei  voi taata niidenkään turvallisuutta. Kuitenkin Jeesus pitää itsestään selvänä, että hyvä paimen etsii kadonneen lampaansa. Hän sanoo: ” Totta kai hän jättää ne 99, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen”.

 Jokainen ihminen on tärkeä Jeesukselle. Vaikka tämä olisi lähtenyt omille teilleen minkä tahansa yllykkeen takia, niin Jeesus on aina valmis kutsumaan kadonneen takaisin. Hän etsii autiomaista, mutkaisilta poluilta, kallionkielekkeiltä tai rotkojen pohjllta. Aina ei etsijän työ saa kiitollista vastakaikua, ihminen voi omassa ylpeydessään torjua Jeesuksen auttamaan ojentuneen käden ja sanoa, että kyllä minä pääsen täältä vaikeuksista omin neuvoinkin. En tarvitse apua!

Valitettavasti tällainen erämaahan jääminen vie eksyksissä olevan yhä syvemmälle kuivuuteen ja hankaluuksiin. 

Hyvä paimen on lampaansa löytymisestä todella onnellinen. Raamattu kertoo, että paimen nostaa lampaan iloiten hartioilleen, hän järjestää jopa ystävilleen ja naapureilleen kekkerit tapauksen kunniaksi. Hän pyytää heitä: ”Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa”.

Mielenkiintoinen näkymä avautuu myös Jeesuksen sanoista, että samaan aikaan iloitaan taivaassakin syntisen kääntymistä Jeesuksen luo. Siellä enkelit juhlivat!

Kukaan ei ole liian nuori tai vanha tarttumaan Hyvän Paimenen auttavaan käteen. Hän kantaa pienintäkin karitsaa, mutta lupaa myös jo ikääntyville Jes. 46:4: ”Teidän vanhuuteenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan kannan ja pelastan.” 

Lampaan rukous:

Hyvä Paimeneni! Älä anna minun koskaan unohtaa, että olen ollut eksynyt lammas, ja että otit minut iloiten hartioillesi. Kiitos, että välität minusta, vaikka olen ajattelematon ja omapäinen. Miksi muistan vain harvoin kiittää siitä, että autoit minut turvaan? Anna anteeksi kiittämättömyyteni! Varjele minua edelleen, valvo askeleitani ja valaise tieni pimeässä laaksossa. Kanna minut olallasi pelottavien rotkojen yli. Ja anna levätä helmassasi, kun vihdoin olen kotona Sinun luonasi.

(Julkaistu Sydän-Hämeen lehdessä 8.6.2016)

Kalaisat vedet

Kuulin aamulla tyttäreltäni ihastuttavan tarinan siitä, miten hänen ystävättärensä - alakoulunopettaja - oli lähettänyt oppilaansa kesälaitumille. Hän oli ostanut jokaiselle oppilaalleen sellaisen onkipaketin, jossa on koho, siima ja koukku. Mukana seuranneeseen 'hyvän loman toivotuskorttiin' hän oli kirjoittanut suunnilleen näin:

" Tee itse itsellesi onkivapa, sido siihen siima ja koho. Ongi sillä kala, ja lähetä sitten kuvasi, jossa te kaikki kolme olette: onki, kala ja sinä - opettajalle kesälahjaksi."

Hauska kesätehtävä tuo, kunhan ei vain kukaan stressaantuisi, sillä pääsevätkö kaikki luokan oppilaat lomallaan paikkaan, jossa on 'kalaisat vedet'?
Tuo 'kalaisat vedet' on sanonta, jonka nappasin alakoulua käyvän tyttärenpoikani iltarukouksesta. Hän oli juuri saanut verkon, kalalaudan ja fileerausveitsen kesäkuun 1. päivänä 10-vuotislahjakseen - ja nyt kun perhe oli lähdössä kuukaudeksi mökille, oli pikkumiehen rukous tämä:  "Rukoilen, että siellä olisi kalaisat vedet."

Kuvanani on kyseisen kalamiehen
9-vuotiaana maalaamaa vesivärityö
hänestä - lempiharrastuksessaan.

On hassua, että Raamatussakin puhutaan onkimisesta. Ei sitä ihan äkkiä tule huomanneeksi. Matt.17 kertoo, kuinka Jeesuksen seurueen tultua taas kerran Kapernaumiin, olivat temppeliveron kantajat tulleet Pietarin luo kysymään, että eikö heidän  opettajansa maksa lainkaan temppeliveroa.
Jeesuksella oli Pietarille heti vastauksena pitkä opetus ensin veronmaksun periaatteista ja lopuksi neuvo siitä, miten Pietarin olisi nyt syytä toimia.
jae 27: " Mutta ettemme heitä loukkaisi, niin mene ja heitä onki järveen. Ota sitten ensiksi saamasi kala, ja kun avaat sen suun, löydät hopearahan. Ota se ja anna heille minun puolestani ja omasta puolestasi."
Gennesaretin järvi on siis ollut kalaisa. Sen kuin vain heitti ongen veteen niin heti nappasi... ja eivätkös ne verkotkin kerran repeilleet kalojen paljoudesta.

Näine tarveisineni toivotan myös teille tälle kesälle runsaita kala-apajia. Kala on hyvää ja terveellistä.

Eteenpäin

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten Salome ja minä joudumme usein lähes yhtä aikaa samanlaisiin koettelemuksiin. Jos toinen meistä kertoo jostain vaikeasta asiasta joka koskee vaikkapa rahahuolia, terveyttä tai ihmissuhteita, paljastuu, että toinen myös pyörii saman ongelman kimpussa tai kokemuksesta tiedämme, että hän tulee lähiaikoina törmäämään siihen.
Niinpä ystävän tukeminen ja lohduttaminen onkin melko helppoa, kun sanat ovat jo valmiina, ehkä joku kolmas henkilö on niillä rohkaissut itseä hetki sitten.

Ensimmäinen Pietarin kirje 1: 3-9 on ollut kuluneina viikkoina tällainen kohta, joka on antanut uutta näkökulmaa vaikeuksiin. Kirjoitan siitä jakeet 6 ja 7:
Siksi te riemuitsette, vaikka jouduttekin jonkin aikaa kärsimään monenlaisissa koettelemuksissa.
Kultakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta.
Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa.

Taivaallisella Isällä on siis meitä kohtaan hyvät ajatukset. Hänellä on jo olemassa ratkaisu ongelmiin. Ratkaisu on todennäköisesti jo aivan lähellä, sen toteutumiseen ei kulu enää paljoakaan aikaa, ellemme itse epäuskoisina ole sen toteutumisen esteinä.
Jos napisemme, valitamme, pelkäämme ja ajattelemme kuoleman ajatuksia elämän sijasta, Jumalan rakkaus ei voi virrata vapaasti auttavana ja parantavana elämässämme.
Tärkeää on uskoa ja luottaa Isämme hyvään tahtoon ja suunnitelmaan.

Pari iltaa sitten Salome soitti ja kertoi hänen perheensä hyviä uutisia. Oli saatu rukousvastaus pitkään vaivanneeseen asiaan. Ensin oli koeteltu uskoa ja kärsivällisyyttä, mutta nyt oli koittanut kiitoksen aika.
Jaakob kirjoittaa kirjeessään 1:2-3 "Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte monenlaisiin koetuksiin. Tehän tiedätte, että teidän uskonne kestävyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä".

Voi, kärsivällisyys ei ole niitä helpoimpia opeteltavia asioita! Kuitenkin ystävän saama rukousvastaus rohkaisee itseäkin menemään pikkuaskelin eteenpäin.

Lakitusta ja kukitusta.

Löysin mainion kirjoituksen tällä viikolla ystäväni blogista. Hän viittaa siinä - lauantaihin 4.5.2016.

"Tänäänkin saivat stipendejä ne, joilla keskiarvo oli 9,5 tai sinne päin.
Mutta mie annan ajatuksissani stipendit niille, jotka olivat poissa vain 50 tuntia - entisen 250:sijaan, (vaikka ei ole vieläkään ketään ollut aamulla herättämässä).
- tai niille, jotka pääsivät huostasta takaisin kotiin
- tai niille, jotka nostivat keskiarvoaan 5,6:sta 8,00:n
- tai niille, jotka juoksivat apuun, kun kaveria nuijittiin välkällä
-tai niille, jotka aloittivat tänä vuonna läksyjen teon, ekaa kertaa seitsemään vuoteen
                                                                 Ootte huippuja!!!"

Maalaus: Ulos kuoresta.

Oli mainiota havaita, että joku vielä tänäkin päivänä oivaltaa, että on muitakin arvoja ja osaamisen alueita kasvavan ihmisen elämässä kuin ne, joita mitataan keskiarvolla.
Toimin itse erityisluokan opettajana viimeiset viisi vuottani ja mieheni oli 'tarkkismaikka', sopeutumattomien luokanopettaja. Oppilasaineksemme olivat siis äärimmäisen erilaiset, mutta yhtäläistä meissä oli se, että kummallakin oli käytössään stipendien suhteen aivan erilaiset mittapuut kuin normaaliluokan opettajilla (ja hämmästyttävän samantapaiset kuin tuolla tämän päivän Facebook-kirjoittajalla.)

Minä annoin stipendin aina sille, joka nosti eniten keskiarvoaan kevätlukukauden aikana. Näin tehden parhaat mahdollisuudet saada stipendi oli tietysti luokan heikoimmalla oppilaalla.

Mieheni taas kertoi antaneensa eräänä keväänä stipendin tytölle, jolla oli käsittämätön pallopelko, jonka hän henkilökohtaisen kamppailun jälkeen voitti. Siihen saakka ei urheilutunneilla mistään tullut juuri mitään, koska yksi joukkueen jäsen juoksi kaiken aikaa vain palloa pakoon. Kuka sellaisen huoli joukkueeseensa?

Rehtori oli eräänä keväänä ruokasalissa kysynyt mieheltäni, että kelle hän aikoo antaa stipendin? Juuri silloin oli ruokalan ikkunan takana juossut tyttö, palloa pomputellen. Mieheni vilkaisi tyttöä ja sanoi, että tuolle iloiselle pallotytölle, ja sitten rehtori sai kuulla mukavan tarinan siitä kuinka tyttö oli voittanut pelkonsa.
Älykkyys ja hyvä muisti ovat synnyinlahjoja, joiden taakse pääsee helposti omaa varsinaista persoonaansa piiloon. Mutta itsessään olevien ongelmien kanssa kamppaileminen kuuluu meille kaikille - ikää, sukupuolta ja älykkyyttä katsomatta. Luonteeseemme saattaa jäädä paljon hiottavaa, jos sitä tuijotetaan vain numeroiden kautta. Persoonahan on niin paljon muutakin kuin: keskiarvo.

Kaikki kukkii nopeasti

Tämä ei ole tunnetun kauppaketjun mainos, vaikka kuvan kehotus onkin napattu erään lähikaupan ikkunasta. Siinähän tietysti vihjaillaan, että nyt pitäisi kipittää ostamaan makkaraa, kyljyksiä sekä muita herkkuja ja kokoontua grillin ympärille kesäiltaan yhdessä perheen ja ystävien kanssa. Mainoksen sanat kuitenkin luovat rintaan pakahduttavan rajallisen ja kiireisen tunteen. Mieleen nousee pelottava ajatus: entäpä jos tämä päivä tosiaan olisi ...

Tänä vuonna kesän tulo on tapahtunut todella vauhdilla. Tuntuu, että vasta äsken leskenlehdet kukkivat, mutta nyt sen kukat ovat ehtineet jo muuttua höydyksi. Tuomi ja omenapuu olivat hetki sitten täynnä kukkia, mutta molemmat ovat jo varistaneet valkoisen huntunsa maahan.
Käenrieskat ovat hävinneet kokonaan, samoin nurmikon pienet sipulikasvit kadonneet ruohikon peittoon. Kurjenpolvi, joka yleensä kukkii juhannuksen aikaan on aloitellut kukintaansa jo pari viikkoa sitten. Leinikkejä löytyy pihan reunalta ja päivänkakkaran nuput pullistelevat jo valkoisina.
Nopeus on ollut alkaneen kesän tunnussana. Toivottavasti juhannuksena saamme sentään vielä nauttia kukkaloistosta!

Psalminkirjoittaja  puhuu ihmisen elämän lyhyydestä, ajankulun nopeudesta ja vertaa ihmisen elämää kasveihin. Ps. 103:15 "Ihmisen elinaika on kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne."

Yläkuvan ajatus viimeisestä kesäpäivästä - tai yleensä viimeistä päivästä - on tärkeä ajan lyhyyden ymmärtämisessä. Mieti, mitä tekisit, jos tämä tosiaan olisi viimeinen päivä. Kenelle soittaisit tänään, ja mitä hänelle sanoisit?  Mikä olisi se tärkeä viesti, jonka haluaisit vielä välittää rakkaalle ihmiselle?
Kertoisitko, että rakastat häntä, mutta onko tähän mennessä sinulta jäänyt kertomatta, että Jeesus rakastaa häntä vielä paljon enemmän, kuin sinä ikinä osaat ja pystyt. Ja että Hän on tie taivaan kotiin, kun aikamme täällä maan päällä on lopussa.

Salome kirjoitti viime kerralla siitä, miten suola käy mauttomaksi, kun me kristityt olemme arkoja ja pelkäämme ihmisten pilkkaa. Mitäpä jos heittäisimme pelot nurkkaan - tässä blogisti puhuu erityisesti itselleen - ja eläisimme rohkeasti kuin viimeistä kesäpäivää!