tiistai 30. syyskuuta 2014

Matka, matkalaukku maahan lasketaan


Monilla meillä on oman äitimme lisäksi hengellisiä "äitejä", jotka ovat olleet meille tärkeitä malleja kristittynä elämisessä. Minullakin on heitä kaksi, joista toinen oli Jyväskylän kaupunkiseurakunnan aikuistyön lehtori Kyllikki Isola.
Tutustuin Kyllikkiin 1980-luvulla Vesalan perheleireillä. Hänellä oli hämmästyttävä taito pitää suuret leirit näpeissään. Kyllikki piti aikuisille raamattutunnit, laulu- ja keskusteluhetket, hän oli  puheissaan viisas ja naseva.
Mieleeni kuitenkin erityisesti jäi Kyllikin matkalaukku. Kyllikki oli neiti-ihminen, mutta hän saapui leireille suuren pahvilaukun kanssa, joka oli täynnä palapelejä, kuvakirjoja, askartelutarvikkeita ja leluja. Kun hän sitten räväytti laukkunsa auki keskelle salin lattiaa, olivat lapset tietysti aivan myytyjä.
Muistelin Kyllikkiä valmistautuessani Pälkäneen seurakuntatalolle perhekerhoon vetämään isovanhempien päivää, minne oli kutsuttu vanhempien ja lasten lisäksi vieraiksi mummut ja papat. Samalla innostuin koristelemaan värikkääksi vanhan, kellarikomerosta löytyneen, jo lytistyneen matkalaukun, johon saatoin materiaalini pakata.

Viime keväänä olin pitänyt samanlaisen isovanhempien päivän - silloin kuulijakuntana oli eläkeikäistä joukkoa. Nyt hämmästyin edessäni olevaa "sekalaista seurakuntaa", sillä väkeä oli noin 100, joista suurin osa oli alle kouluikäisiä lapsia, osa joukosta tietysti heidän vanhempiaan, mutta varsinaisia isovanhempia oli ehkä kymmenkunta. Olin hieman ihmeissäni, kuinka tilanteen oikein junailisin.
Minulla oli mukana alttarilla olevat maalaukseni ja erilaisista isovanhemmista kertovat kuvat, jotka olen esitellyt blogissa 27.4.2014 Ovatko isovanhemmat muuttuneet? Olin myös hahmotellut päivän runkoa, josta kerroin Olopäivien ohjelmaa- kirjoituksessa 24.4.
Nyt on kuitenkin pakko tunnustaa, että tipahdin täysin suunnitelmastani. Salissa oli semmoinen vilske, kun äidit hoivasivat pienokaisiaan, että sain juuri ja juuri ääneni kuulumaan. Jossain vaiheessa pyysin kaikki piiriin, jossa lauloimme mörkösävelmällä Mummi/Vaari se lähti piiriin ja Mitähän se mummi/vaari tahtoo? Sitten lapset saivat ehdottaa voimisteluliikkeitä isovanhemmille, että nämä pysyisivät hyvässä kunnossa. Tämän laulun ehdimme laulaa monta kertaa.

Jossain vaiheessa hulinaa sain kuitenkin kerrottua isovanhemmille ja vanhemmille  matkani tärkeimmän asian: rukoilkaa lapsen puolesta.
Jos edes yksikin painoi tämän kehotuksen mieleensä, oli matkalaukkusaarnaajan päivä onnistunut.
 


lauantai 27. syyskuuta 2014

Laupeus. Mitä se on?

Piipahdettiinpa pitkän pitkästä aikaa Inkerinmaalla, viemässä pikkuruisen nimikkokirkkomme kirpputorille syksyistä myytävää. Kaiken tämän poliittisen myllerryksen alla oli jännittävää ajaa lastin kanssa tulliin. Tuntuisivatko jännitteet siellä? Onneksi eivät. Tullissa oli hyvin vähän liikennettä ja virkailijat olivat kohteliaita.

Suomen kirkon ulkomaanapu lopetti jokin aika sitten kaiken rahallisen avustuksensa Inkerin veljeskirkolle, joten nyt kaikki se pienikin avustus, mitä yksittäiset kristityt voivat omille ystävyyskirkoilleen toimittaa, on niiden toiminnan jatkumisen kannalta miltei yhtä tärkeää kuin se apu, mitä sinne aikanaan - 1980-luvun loppupuolelta lähtien alettiin viedä - silloin kun raja matkaajille aukeni ja Inkerin kirkko alkoi tuhkakasastaan jälleen herätä henkiin, olivathan liki kaikki kirkot 1930-luvulla poltettu, hävitetty tai muulla tavoin raiskattu.

Kuvassa oman kirkkoni pastori ja hänen rinnallaan - täyspitkän siperiankierroksen aikanaan suorittanut Lyyli-mummo.Hän toimii tarpeen vaatiessa  kirkossamme tulkkina.
Otsikkoni - Mitä on laupeus? - putkahti mieleeni juuri tässä kirkossa ja juuri tämän sunnuntain jumalanpalveluksessa - keskellä syksylle tuoksuvaa Inkerinmaata. Sunnuntain epistolatekstin aiheena oli nimittäin "Laupias samarialainen".

Jo pelkkä sana 'laupias' on jotekin tänä aikana aivan käyttökelvoton. Poissa muodista niin sanana kuin tekoinakin. Emme varmaan muistaisi koko sanan merkitystäkään, ellemme muistaisi kouluaijoilta tarinaa eräästä samarialaisesta - siitä laupiaasta sellaisesta.
Ja keitä edes olivat nämä samarialaiset?

Samarialaisen kansan juuria tutkittaessa on mentävä niinkin kauas kuin Esran ja Nehemian kirjoihin, Baabelin vankeuden aikoihin vuoden 450 eKr. tienoille Osan kansasta ollessa vankeudessa olivat maahan jääneet juutalaiset joutuneet solmimaan myös seka-avioliittoja, ja näistä polveutuvaa kansaa kutsuttiin samarialaisiksi. Kun pakkosiirtolaisuuden aika alkoi päättyä, saapui osa vankeudessa olleita juutalaisia edeltä korjaamaan kaupungin muuria ja temppeliä, jolloin maahan aikanaan jääneet juutalaiset asukkaat halusivat liittyä näihin rakentajiin. Heitä ei kuitenkaan katsottu arvollisiksi tulemaan mukaan rakennusjoukkoon ja tästä loukkaantuneina he päättivät rakentaa oman temppelinsa Garissim-vuorelle, jonka juurelle suuri osa tätä kansaa asettui myös asumaan.
Riita oli siis osin rodullinen osin hengellinen. Samarialaiset olivat vielä Jeesuksenkin aikaan juutalaisten mielestä Galilean alueella asuvaa aliarvostettua sekakansaa, jonka kanssa ei haluttu olla missään tekemisissä. Mieluummin juutalaiset kiersivät koko Galilean alueen, kuin kulkivat oikotietä sen läpi.

Se, että Jerikon tiellä henkihieveriin piestyä juutalaista ei auttanut hänen ohitseen kulkenut fariseus (=kirjanoppinut) eikä leeviläinen (=juutalainen pappi) vaan halveksittu samarialainen - tekee tästä miehestä laupiaan. Tämä samarialaisemmehan oli kaiken järjen mukaan se ainoa näistä kolmesta miehestä, jolla olisi ollut syytäkin kulkea piestyn juutalaisen ohi - ottaen huomioon kaiken sen ylenkatseen mitä hänen oma kansansa oli heidän taholtaan saanut kokea. Mutta ei - niin hän ei toiminut. Tämä mies näki edessään vain ja ainoastaan rosvojen ryöstämän ja tajuttomaksi hakkaaman ihmisen - Jumalan kuvan.
Tämä laupias mies, nostaessaan tajutonta aasinsa selkään, sotki jupakassa varmaan omatkin vaatteensa vereen ja saveen ja kuljetti hänet huteraa kyytiä aasinsa selässä majataloon. Meille ei kerrota kuinka pitkä matka majataloon oli, oliko meneillään keskipäivän kuumuus ja oliko mies kävellessään nyt myös itse vaarassa tulla rosvolauman ryöstämäksi. Sitä ei kerrota, mutta sen tiedämme, että majatalossa tämä kummallinen mies maksoi tämän hänelle täysin tuntemattoman miehen hoidon ja lupasi vielä palatessaan tulla korvaamaan myös sen, mikäli kulut olivat ylittäneet hänen arvioimansa etumaksun.

Olisinkohan minä pystynyt toimimaan noin? Tuskinpa.Siksi jätän tässä meille kaikille mietittäväksi seuraavan raamatun paikan. Jeesus muistuttaa meitä laupeudesta mm. Matt 9:13 seuraavin sanoin.
" Menkää ja oppikaa mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria.' En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen."

Nämä kaksi alakuvaa otin paikalliselta hautuumaalta. Vasemmalla oleva kuva on otettu aikanaan Inkerinmaalta 'adoptoimani' isän haudalta ja oikealla on noin kaksimetrinen hautapaasi lähellä sisääntuloväylää.
Tällaisia muhkeita hautamuistomerkkejä harrastetaan Venäjällä paljon.














keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Terveisiä Vuokatinrannasta


Olimme viime viikon Vuokatinrannassa Ruska-arkissa. Ruska-arkki kuuluu erillisenä osana Raamattuopiston opintosarjaan, jossa viikoittain käsitellään jotakin Raamatun kirjaa tai muuta hengellistä aihepiiriä.



Ruska-arkin vetäjinä toimivat Vuokatinrannan isäntäparin Mirja ja Kari Ikosen lisäksi Pentti ja Terhi Smeds, jotka vastasivat opetuksesta. Oli ylellistä, että viikolla oli myös pariskunta, joka huolehti musiikista. Hannu ja Marketta Tuomala vetivät yhteislauluja ja lauloivat paljon myös kahdestaan Hannun säestäessä kitaralla. Uusi laulukirja, Viisikielinen, josta olen jo aiemmin kertonut oli ahkerassa käytössä.
Viikon opetuksen keskeinen näkökulma oli seurakunta. Terhi Smeds puhui mm.  Nehemiasta muurinrakentajana sekä nykyajan seurakuntalaisen tehtävästä muurinaukkojen vartijana. 
Palaan ehkä myöhemmin enemmän opetuksen keskeisimpiin asioihin.  


Raamattutunnit sijoittuivat aamu- ja iltahetkiin. Suurin osa päivästä kului vaellusretkiin Vuokatin lähiympäristössä. Eräänä päivän kiersimme Eino Leinon reitin. Toisena päivä ajoimme Hiidenportille, josta vaelsimme rotkon reunoilla ihmetellen luonnon jylhyyttä ja kauneutta.
Joka päiväksi riitti uusia vaellusreittejä ja ruskan ihastelua.


Retken jälkeen odottivat saunat ja päivällispöytä. Päiväretkille olimme varustautuneet aamiaispöydässä tehdyillä eväillä. 
Yhteisillä huolletuilla retkillä odottivat nokipannukahvit ja makkaran paistaminen. 



Iltaohjelmaan saattoi kuulua vaikkapa laulamista, keskustelua ja lätyn paistamista kodassa takkatulen hämärässä. 


Suosittelen lämpimästi Vuokatinrantaa rentoutumiseen. Meidän mökkimme sijaitsi aivan Nuasjärven rannalla, josta levittäytyivät avarat näkymät järvelle. Koirammekin toivotettiin Vuokatinrantaan tervetulleeksi, se tuntuu koiranomistajasta tärkeältä. Jos oikein tarkasti katsot Hiidenportin rappujen yläpäähän, voit nähdä pienenä pilkkuna mustan koiran isäntänsä kanssa jo odottelemassa muita vaeltajia. Kaikki siis viihtyivät hyvin - koirakin.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Tapsan korttipakka - osa 2

Elokuun loppupuolella jouduin täällä mökkirenmontin keskellä selvittelemään kadonneen pelikorttimme, 'ruutuysin  mysteeriä'. 28.8. kirjoitin siitä tapahtumasta blogitarinan nimeltä Tapio Rautavaara Korttipakka 1.
 Tämä vanha korttipakka, josta silloin kerroin, toi mieleeni nostalgisen muiston minussa asuneen pikkutytön tunnepussista - Tapio Rautavaaran runoelman aiheesta 'Sotapojan korttipakka'.
Kyseiselle sotapojalle, joka tuli kirkkoon suoraan viikon marssilta, tämä aarre, hänen korttipakkansa, toimi hänelle almanakkana, mutta samalla se oli myös hänen Rukouskirjansa ja Raamattunsa. Ensimmäisessä jaksossa tätä aihetta kerroin sotapojan selityksen Herra Sotatuomarille siitä, miksi hänellä ei kirkossa ollut Rukouskirjaa - ja siitä, millä perusteella kyseinen korttipakka toimi hänen almanakkanansa. Tässä jaksossa aion kertoa sen, miten se toimi hänellä myös Raamattuna. Näin sotamies aloitti kertomuksensa:

" Katsokaas, Herra Sotatuomari, kun näen ässän, muistan, että on vain yksi Jumala.
Kakkosesta muistan, että Raamatussa on kaksi osaa, Vanha ja Uusi Testamentti.
Kun näen kolmosen ajattelen Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä.
Kun näen nelosen, tulevat mieleeni neljä evankelistaa: Matteus, Markus, Luukas ja Johannes.
Kun näen viitosen, ajattelen viittä viisasta neitsyttä, jotka laittoivat lamppunsa kuntoon.Yhteensä heitä oli kymmenen, viisi ymmärtäväistä jotka pelastuivat, viisi tyhmää, joilta ovi suljettiin.

Kun näen kuutosen, tulee mieleeni, että kuutena päivänä Jumala loi taivaan ja maan.
Kun näen seiskan muistan, että seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi.
Ja kun näen kahdeksikon, ajattelen niitä kahdeksaa oikeamielistä, jotka Jumala pelasti vedenpaisumuksesta.
Ne olivat Nooa, hänen vaimonsa, heidän poikansa ja heidän poikiensa vaimot.

Kun näen yhdeksikön, ajattelen spitaalisia, jotka Vapahtajamme puhdisti vaivoistaan. Yhdeksän kymmenestä ei edes kiittänyt häntä siitä.
Kun näen kympin ajattelen kymmentä käskyä, jotka Jumala antoi Moosekselle kivitauluissa.
Kun näen kuningattaren, ajattelen Neitsyt Mariaa, joka on Taivasten Valtakunnan kuningatar.
Kun näen kuninkaan ajattelen, että on vain yksi Taivasten Valtakunnan kuningas, Jumala kaikkivaltias.
Sotilas on paholainen.

Onneksi kuvassani olevat Suomen puolustusvoimain nuoret sotilaat ovat Raamatun ohella meidän perusturvamme. Sotilaita - tällä aikakaudella, ja toisaalla kuin omassa maassamme - taitaa olla muunkinlaisin periaattein ja muunkinlaisella moraalilla varustettuja kuin omamme.
KIITOS siis juuri näistä pojista.


torstai 18. syyskuuta 2014

Viisikielisellä


Olin suunnitellut, että ostan Helsingin matkalta itselleni yhden tuliaisen: Viisikielisen.
Viisikielinen on tänä vuonna ilmestynyt sotavuosien jälkeen syntyneen viidennen herätysliikkeen  laulukirja. Se on ponkaissut ilmestyttyään myyntimenestykseksi, oma kappaleenikin näyttää olevan jo kolmatta painosta.
Vaikka Viisikielinen on herätysliikkeen ja siihen kuuluvien useiden järjestöjen alkuunpanema kirja, se ei kuitenkaan ole mikään sisäpiirin juttu,  vaan monet sen laulut ovat tuttuja eri yhteyksistä.
Kirjan 404 laulua ovat myös  hyvin valittuja parin tuhannen tarjolla olleen joukosta, ne ovat myös raikkaita ja koskettavia. Parasta on myös se, että niissä kaikuu selkeä kutsu taivasten valtakuntaan.
Kirjaa ei ole tarkoitettu myöskään korvaamaan virsikirjaa. Se on syntynyt kuitenkin tarpeeseen, ja sillä tulee olemaan oma paikkansa monenlaisissa seurakunnan kokoontumisissa.

Monet ihmiset kertovat pitävänsä kovasti yhdessä laulamisesta. He sanovat, että kävisivät laulamassa useamminkin, jos tilaisuuksia vain järjestettäisiin enemmän. Yhteislaulamista ei voi rinnastaa solisteihin tai taitaviin esiintyjäryhmiin, se on ihan oma juttunsa.
Laulaminen on osallistumista muiden kanssa uskon harjoittamiseen. Joskus laulu voi koskettaa enemmän kuin puhe. Kun puhe ei aina onnistu tavoittamaan, musiikki auttaa iloitsemaan ja itkemään, kun on sen aika.
Heikompikin laulaja voi osallistua yhteislauluun, tai olla vain halutessaan hiljaa kuuntelijana.
Laulaminen luo myös yhteistä kulttuuria, mutta samalla se avaa siltoja myös eri kulttuurien välille.

Osallistuimme Johanneksenkirkossa lauluiltaan, jossa laulettiin Viisikielisen lauluja. Tilaisuudesta jäi niin hyvä mieli, että aloin jo miettiä, missä voisin seuraavan kerran kirjan lauluja lauleskella.
Kopioin tähän kirjoitukseni loppuun varmaankin yhden kirjan vanhimmista lauluista. Sana "arkkivirsi" kertoo laulun olevan jylhä ja ikiaikainen, mutta samalla sen sanoma on ihmeen tuore ja raikas, vaikka kieli onkin runollisen vanhahtavaa.



251 OI, ARMO JA RAKKAUS SUUR
Arkkivirsi

Oi, armo ja rakkaus suur,
kun Jeesus meit taluttaa juur.
Hän neuvoillaan opastaa uskoviaan,
jotka kulkijat on vieraan maan.
Hän kaataa ja tukee.
Hän riisuu ja pukee.
Hän lymyy ja ilmestyy taas.

Hän tyhjentää tyhjäks ja alentaa köyhäks,
mutta tyhjä ja köyhä taas tuntea saa,
että armonsa rikastuttaa.
Hän sumuhun peittää,
kun hetkeksi heittää,
mutta tien jälleen kirkastuttaa.

Juur armosta tulee se kans,
että sielut täällä vaeltaissans,
myös joutuvat yhteen ja yhdessä näin 
saavat kulkea Siioniin päin.
Tässä toistansa hoitaa, jos väsymys voittaa,
kun anoopi:"Auta, jo jäin!"

Näillä Siionin retkil ja valmistushetkil
saa elää ja ihastua muistakin viel,
jotka kulkevat samalla tiel,
tässä usiasti näkee niin harrasta hääväkee,
että oikein on iloinen miel.

Antti Achrenius (1745 - 1810)





maanantai 15. syyskuuta 2014

NOUSE!



Miksi meillä on paha olla?
Miksi maailmassa soditaan?
Miksi emme tule toimeen edes omiemme kanssa?
Mitä me oikein voisimme tehdä, voidaksemme jälleen hyvin?
Juttelitpa miltei kenen hyvänsä ihmisen kanssa, tulee keskusteluissa vastaan isoja kysymyksia, isoja ongelmia - Magdaleenan mainitsemia rahahuolia, työttömyyttä, sairautta, maailmantilanne huolettaa, ym.
Joskus on todella vaikeaa yritää vilkutta vierelläkulkijan sisimmän pimeään - edes pientä vihreää valoa.

 Mitä tämä kapinaan noussut hyvinvointi - Suomi odottaa, mitä kaipaa tai ylipäätään tarvitsee? Mitä se ottaa vastaan, mitä sille voisi tehdä, mitä heille voi sanoa?

Eräs alakoulusta tuttu kertomus putkahti tätä kaikkea miettiessäni mieleeni. 
Kyseisen kertomuksen päähenkilönä on eräs leskiäiti Nainin kaupungista. Hän on juuri tulossa ulos kaupungin portista surujoukon kera, joka kantaa hautaan tämän äidin ainokaista poikaa. Saattajien ikävä ja tuska on valtaisa. Mutta kuinka ollakaan, tulee Jeesus oppilaineen portilla tätä joukkoa vastaan, näkee äidin sydämen kivun ja tekee jotakin ennen kokematonta. Hän sanoo äidille:" Älä itke" - mutta kaikkien hämmästykseksi hän sanoo myös paareilla makaavalle nuorukaiselle yhden sanan. Se oli: "Nouse".
Vain yksi sana tarvittiin muuttamaan koko näyttömö täysin uudeksi. Suruhjuhlasta tuli valtava ilojuhla ja tarina tästä tapahtumsta levisi koko Juudeaan. Ja onpa tämä uutinen tullut meille tänne Suomeenkin asti, mistäs minä muutoin olisin sen tiennyt. (Luuk 7: 14-16)

Ilo murheesta. Rauha levottomuudesta. Kaikki tässä kertomuksessa oli vain yhden sanan päässä. Tämä 'taikasana' oli - NOUSE ! Missä se taikasana tälle aikakaudelle mahtaisi olla. Vai olemmeko me vain niin 'pölkkypäitä', (kuva) että emme sitä kuule  - tai halua kuulla.

 Meidän pienellä perheellämme oli muutama viikko sitten hyvin mielenkiintoiset ja varmaan myös ehkä ainutlaatuiset hautajaiset. Rakas Maija-täti oli Amerikassa kuollut. Hänellä oli siellä neljä lasta ja monen monituista lastenlasta, mutta hän oli perheeltään pyytänyt, että osa hänen tuhkastaan laskettaisiin Suomen multiin, hänen oman isänsä ja äitinsä haudan jalkopäähän Savonmaalle.
Lapset toteuttivat äitinsä viimeisen toivomuksen ja niinpä osa vainajan tuhkasta lennätettiin pehmustettuun kirjekuoreen pakattuna meille. Ostimme tuhkaa varten pienen, afrikkalaisten naisten käsityönään tekemän korin, vuorasimme pohjan suomalaisella rantahiekalla ja niinirusetti viimeisteli Maija-tädin viimeisen lepopaikan.

 Eräänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna olimme me kaikki, veli ja veljen vaimo, suomalaiset serkut ja pikkuserkut - koolla pienen kuopan äärellä Maijan toivomalla savolaisella hautuumaalla.Hänen nimellään varustettu messinkilaatta odotti myös meitä, jo valmiiksi isän ja äidin hautakiveen kiinnitettynä. Mieheni (=Maijan veli) toimi kanttorina ja pappina.Virrenveisuu sujui hyvin.Osaamme kaikki laulaa. Mutta se 'pastorimme' pitämä saarna, se se vasta oli mielenkiintoinen. Se oli nimittäin niin lyhyt, että sen taatusti jokainen jaksoi kuunnella ja toivottavasti myös sisäistää. Siinä kun ei ollut yhtään tarpeetonta sanaa ja silti kaikki.
Totta puhuen koko saarnassa ei ollut muuta kuin kaksi Vanhan testamentin jaetta, Danielin kirjasta luvusta 12: jakeet 2-3. Näin ne menevät:

" Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät,
   toiset iankaikkiseen elämään, 
toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen.
   Ja taidolliset loistavat,
 niinkuin taivaanvahvuus loistaa,
   ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, 
   niinkuin tähdet, 
   aina ja iankaikkisesti." 

Näin pienen ilosanoman koko suku hyvin jaksoi kuunnella ja vaikka mekin, itse kukin, olemme melkoisia pölkkypäitä, toivottavasti sen myös ymmärsimme - varsinkin kun sanoman jakajana ei ollut kuka hyvänsä tuntematon kirkonmies vaan oma aviomies, isä ja isoisä - kaikki yhdessä ja samassa persoonassa.
Lyhyestä virsi kaunis. Siinä olisi taikasanaa tälle sukupolvelle. Lesken pojalle sanottiin 'nouse'. Mutta meille sanotaan, ettei kuolema ole tappio vaan voitto niille, jotka uskovat. Edessämme ei siis ole iankaikkinen kadotus, vaas ylösNOUSEmus. Minusta on turvallista uskoa tuo.







perjantai 12. syyskuuta 2014

Piilossa nurkan takana


Menneenä kesänä Oronmyllyllä vaeltelin joka aamu koirani kanssa pitkin ja poikin kurssikeskuksen aluetta muiden vielä nukkuessa. Eräänä aamuna huomioni kiinnittyi vanhan jo käytöstä poistetun aitan takana olevaan ristiin, joka on asetettu nojalleen seinää vasten. Missä lie risti ollut aikaisemmin,  seinällä vai maassa - nyt se oli selvästikin viraltapantu. Se näytti jotenkin surulliselta ja alakuloiselta.

Jukka Norvanto puhui Syventymispäivillä uskon syntymisestä tähän tapaan:
Jumala paljastaa itsestään ilmoituksessaan - Sanassaan - sellaista, mitä ihminen ei olisi voinut keksiä itse. Kukaan ihminen ei olisi keksinyt ja tuskin edes halunnut sellaista Jumalaa, joka tulee ihmiseksi kaikkeen tuskaan ja vaivaan ja kuolee kaiken lisäksi vielä häpeällisen kuoleman.
Kirkkoisä Tertullianus huudahtikin ponnekkaasti 200-luvulla: - Uskon, koska se on järjetöntä!

Kristinusko onkin täynnä paradokseja. Kun esim. puhumme kärsimyksen ongelmasta ja Jumalan johdatuksesta, ne ovat saman kolikon kääntöpuolia. Jumalan johdatus tulee usein näkyviin henkilökohtaisen kärsimyksen kautta. Se on ollut kuin kätkettynä kärsimykseen, ja aivan kuin odottanut vain löytymistään.

Valitettavasti vain Jumalan lohdutuksen aikataulut tuntuvat aina liian pitkiltä. Ihminen ei millään jaksaisi odottaa hänen vastaustaan. Tuntuu kuin rukouksia ei kuulisi kukaan. Taivaassa tuntuu olevan niin hiljaista, että nuppineulankin putoaminen lattialle kuuluisi.

Ihmispoloinen pyytelee vaikeutensa keskellä kuin psalmilaulaja (Ps. 35:22) " Sinä, Herra, näet sen, älä ole vaiti! Herra, älä ole minusta kaukana!"

Hankaluutena Jumalan vastausten kuulemisessa on se, että uskomme itse tietävämme, mikä meille on hyväksi. Haluamme kuulla vain oman mielemme mukaisia vastauksia. Jos tällaisia ei tule, niin herää halu kantaa koko risti vanhentuneena ja tarpeettomana nurkan taakse. Olkoon siellä!
Luullessaan olevansa vapaa, ihminen on kuitenkin murheittensa ja huoliensa vanki.

Jumalan lohdutus laskeutuu maan alimpiin paikkoihin. Se voi koskettaa sanan välityksellä, tai ystävät voivat olla sitä välittämässä.
Monet ovat tänä aikana taloudellisten huolien kynsissä. Luther kuitenkin kirjoittaa: "Anna Herran hoitaa huoneesi ja taloutesi. Eikö Jumala ole suurempi kuin taloutesi tarpeet? Hän voi täyttää ne moninkertaisesti!"
Ja vanha pappi muistuttaa: "Mikään ei ole niin kuin ennen, kun on rukoiltu."

Eiköhän nosteta risti näkyvälle paikalle niin, että se voisi heijastella ympäristöönsäkin?
Meissä itsessä kun ei ole mitään, mutta Jumala on luvannut antaa.



tiistai 9. syyskuuta 2014

Ollaan ihmisiksi

Magdaleena oli edelliseen blogitekstiinsä liittänyt Johanneksen kirkon pihalta ottamansa vaikuttavan kuvan. Kiitos siitä, ystäväni. Siinä kirkon huimasti kohoava, suippeneva tornirakennelma kohottaa automaattisesti myös katsojan mielen kohti korkeuksia - yhä ylöspäin, ja vieläkin korkeammalle.
Minulle tuo kuva kuiskutteli tällaisia:

- Hetkestä hetkeen sinulle on tuosta suunnasta, tuolta korkeuksista, varattu apua - yllin kyllin.
- Kaiken lohdutuksen Jumala - sallii sinun syödä lohdutuksen leipää....aina.pienen palan kerrallaan.
Minä vastaan siihen näin: "Uskon kyllä, että minun tulevat päiväni olet Sinä Herra turvannut".

Kuulin, että eräs huippu-urheilija olisi sanonut eräässä  tv-haastattelussa näin:
 " Kävin huipulla ja totesin, 
ettei siellä ollut yhtään mitään".

Huh huh. (Kuva vieressä:  'Ei mitään'.)

Minunkin tekee mieleni piipahtaa noissa Johanneksen kirkon tunnelmissa vielä kerran, erään muiston myötä, jonka tornikuva toi mieleeni.

Eräällä näiden Syventymispäivien luennolla istui vieressämme nuori ja sievä, ehkä noin 35-vuotias nainen. Hän teki ahkerasti muistiinpanoja, ehkä Espoon piispa Tapio Luoman luennosta, jonka keskeisenä aiheena oli Raamatun tuntemisen tärkeys. Eräänä esimerkkinä tuntemisen tärkeydestä piispa käytti sitä, kuinka valaa vannottaessa asetetaan käsi Raamatulle. Hän pani meidät miettimään mahtavatko kaikki henkilöt näin tehdessään ymmärtää miten isoista asioista siinä silloin on kyse? Eivät tietenkään ymmärrä, elleivät  tunne Raamattua. Siinähän on kyse suurimmasta mahdollisesta omantunnon vastuusta - ei vain kunnian ja omantunnon näkökulmasta - vaan myös Jumalan näkökulmasta.

Näinhän se on. Olen tätä aihetta itsekin miettinyt jo jonkin aikaa ja suorastaan odottanut, milloin tämä 'vanhanaikainen' tapa poistetaan lakituvasta ja eduskunnasta. Jos ei Jumalaa yhteiskuntamme perusjoukon mielestä ole edes olemassa, niin onhan tämä ele täysin naurettava jäänne jostakin muinaisuuden hörhöilystä.Vai onko? .

No, luentomme loppui ja me kuulijat aloimme valua täpötäyteen kahviotilaan.Tauolla saimme nähdä vieressämme istuneen nuoren naisen mielenkiintoiset 'muistiinpanot', ennen kuin hän joutui poistumaan kotihommiin, saatuaan hetken ahnaasti nauttia hengen hedelmää täpötäydessä kirkosalissa.Tässä tulos luennosta.


Tässä koko luento! Jos minä kiitin kirkossa istuvista Suomen miehistä, niin kuten huomaatte, tämä nuori nainen kiitti meistä mummoista. Se tuntui mukavalta. No - kuva sikseen, mutta ne sanat, jotka hän lähtiessään meille sanoi, jäivät erityisellä tavalla soimaan mielessäni. Ne olivat myös meille itsellemme syvällinen luento.

                                                   " Mä en ole koskaan pettynyt Jumalaan.
                                           Itseeni kyllä  ja maailmaan, mutta en Jumalaan!"

Miten viisasta ja rehellistä. Tätähän juuri on ehdoton evankeliumi. Kristuksen työn tähden....vain armosta.
                                          

                               





lauantai 6. syyskuuta 2014

"Tulkaa selvittämään, miten asiat ovat!"


Salome kirjoitti viimekertaisessa päivityksessä omista ajatuksistaan Syventymispäiviltä. Hän kertoi siitä, miten väkeä oli paljon liikkeellä. Kirkot olivat täpö täynnä, penkeissä piti tiivistää, ja Johanneksenkirkossa lehteritkin olivat väkeä pullollaan.
Olen ollut viime vuosina iloinen siitä, että olen löytänyt itselleni "oman" paikan, Raamattuopiston. Aikaisemmin kuuntelin hieman kateellisena tuttavia, jotka osallistuivat eri herätysliikkeiden ja järjestöjen kesäpäiville ja kertoivat päivien aikana koetusta yhteydestä. Syventymispäiville näyttää kuitenkin saapuvan monia ystäviäni, tuttuja jo lapsuuden ja nuoruuden ajoilta, työtovereita sekä matkakavereita Raamattuopiston järjestämiltä matkoilta. On ollut hauskaa vaihtaa aina muutama sana ja viimeisimmät kuulumiset näiden ihmisten kanssa.

Tänä vuonna Raamattuopisto täytti 75 vuotta, ja pääjuhlassa kuultiin useita juhlapuheita, joissa hahmoteltiin sitä, missä yhteiskunnassa ollaan parhaillaan menossa, ja miten Raamattuopisto omalta osaltaan on muutoksessa mukana.
Toiminnanjohtaja Timo Junkkaala aloittikin puheensa haastavasti Jesajan sanoilla (Jes.1:18) "Tulkaa, selvittäkäämme, kuinka asia on." Hän kertoi, että Raamattu on suurimmassa vastatuulessa kuin koskaan. Täydellinen välinpitämättömyys ja ateismi lisääntyvät. Elämme suurinta murrosta kristinuskon tulon jälkeen.
Junkkaala esitti kysymyksen siitä, miksi Raamattua yhä opetetaan.
Hän vastasi omaan kysymykseensä: siksi että ihmiset kuolevat. Tärkein sanoma on kuoleman voittaminen. Meidänkin kuolemamme on voitettu, Raamattu on kuolemattomuuden lääke.

Raamattu antaa myös elämänohjeita. Mitä paremmin pidämme käskyt, sitä paremmin elämä sujuu. Ristiriita nousee kuitenkin siitä, että käskyjen noudattaminen on ihmiselle mahdotonta.
On eräs Raamatun kehotus, jota kaikki ovat noudattaneet: "Itkekää itseänne ja lapsianne".
Vaikeaa on katsoa peiliin siinä, kun on epäonnistunut siinä, mitä piti kaikkein tärkeimpänä. Epäonnistunut voi kuitenkin tunnustaa syntinsä ja saada synninpäästön. Jeesus antoi opetuslapsille oikeuden antaa synnit anteeksi. Tähän kätkeytyy suuri mielenterveyden aarre: ihminen voi laskea taakkansa ja saada vapauden.

Mikä sitten on Raamatun merkitys?
Kaikki me kuolemme, mutta ennen sitä pitäisi uskaltaa elää rohkeasti täysillä.
Eteenpäin menemistä auttaa, kun vanhan, painavan ja kiusallisen roinan saa heittää selkänsä taakse.
Jes 1:18 sanoo: "Tulkaa ja selvittäkää, miten asiat ovat. Vaikka teidän syntinne olisivat veriruskeat, ne tulevat lumivalkoisiksi."
Raamattu on siis mukana elämässä ja kuolemassa.



keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Jälkijäristyksiä



Tämän kuvan olen valokuvannut Suomen Raamattuopiston tämän vuoden esitteestä. Siinä näkyy hyvin mm. Temppeliaukion kirkon katto, josta myös alla olevassa jutussani kerron.Tämä kirkko valmistui v.1969. Se on Suursaaresta kotoisin olevien arkkitehtiveljesten, Timo&Tuomo Suomalaisen suunnittelema. Jännittävän idean pohjana heillä on ollut oma kotikirkkonsa Suursaaressa, joka sodassa menetettiin Venäjälle.

Aina kun olen osallistunut sellaiseen tilaisuuteen, jossa poraudutaan meissä asuviin syviin osiin, niin tiedon kuin tunteenkin tasolla, jää sieltä sisälleni jotakin sellaista, joka ponnahtaa tilaisuuden päätyttyä mietittäväksi yhä uudelleen ja uudelleen. Raamattuopiston syventymispäivät ovat juuri sellainen tapahtuma. Ne eivät lopu sunnuntain päätösjuhlaan, vaan niiden antia joutuu rouskimaan vielä pitkään. Terveiseni nyt siis sieltä.

Minun syventymispäiväni alkoivat jo Mannerheimintiellä perjantai-iltana. Kun olin ajamassa pikkuautolla Temppeliaukion kirkkoon, ja seistessäni Runeberginkadun risteyksessä odottamassa valojen vaihtumista, hyökkäsi taivaalta risteystä kohti kova jyly. Pääni yläpuolelta lensi perä perää matalalla kaksi Hornettia - tulossa mereltä ja matkalla kohti pohjoista. Samanlainen jyly (päivittäinen) oli tuttua Eilatista, mutta ei milloinkaan ennen Suomesta.

Kun sitten saavuin Temppeliaukion aina yhtä yllättävän vaikuttavaan kirkkoon, koin uuden vahvan tunnekuohun. Kirkko oli täpötäynnä juhlakansaa. Siitä en kuitenkaan yllättynyt vaan siitä, että heistä miltei  puolet oli miehiä. Olin edellisen vuoden lopulla käynyt mieheni kanssa YL:n joulukonsertissa Johanneksen kirkossa. Silloinkin oli kirkko täynnä väkeä, mutta miehiä kirkossa oli kaiken kaikkiaan ehkä 20. Se oli tavattoman outoa, olihan kyseessä sentään Suomen tunnetuimman ja arvostetuimman mieskuoron juhlaesitys. Missähän miehemme silloin olivat? En huomannut katsoa lehdestä mikä urheiluottelu televisiossa sinä iltana mahdettiin esittää, mutta varmaan kuitenkin joku. Siksi olin nyt kirkon penkeissä istuvista miehistä niin iloinen, yllättynyt ja kiitollinen.

Tässä iltakirkossa oli muutoinkin aivan erityinen tunnelma. Nuorista soittajista koottu orkesteri säesti yhteiset laulut ja virret niiin mukaansatempaavasti, että välillä tuntui siltä kuin katto, joka tähän kalliokirkkoon on punottu tuhansista metristä kuparilankaa, kohoasi veisuusta kohti taivaita.

Kun vielä sain kesken iltajumalanpalveluksen vieressäni istuvalta ystävältäni kortin, jonka hän oli iltapäivällä ostanut Kiasman alakerran pikkuisesta myymälästä, olin pudota penkiltä. Kortti oli Martta Wendelinin maalaus, jossa tunnelma oli niin suomalainen, ettei suomalaisemmaksi enää voisi tulla. Suomalainen mies, se herkkä mutta vahva, puukkoineen ja ruusuineen.
Kiitin jälleen mielessäni näistä miehistä, jotka olivat tänä iltana jättäneet koripallo-ottelunsa ja sen sijaan lauloivat täällä kanssamme upeita virsiämme..
Kun nuori orkesteri selloineen ja flyygeleineen säesti kirkkokansan loppuvirren - Martti Lutherin sanoittaman "Jumala ompi linnamme", sai veisu varmasti polvet tutisemaan muiltakin kuin minulta.
Sen virren voimalla taisimme ajaa Hornetit hornan tuuttiin! (siis siihen suuntaan).

Tässä virren toinen säkeistö.
" On turha oma voimamme, vääryyden valtaa vastaan.
Me turman vallat voitamme Herrassa ainoastaan.
Hän, Kristus kuningas, on voitonruhtinas. 
Lyö joukot helvetin, ne tallaa jalkoihin.
Ja voiton meille saattaa."

Elämme arvaamattomia aikoja ja juuri tämän virren sanat ja veisuun voima oli se, mitä tänä viikonloppuna
 tässä maassa tarvitsimme. Näin uskon.