maanantai 30. syyskuuta 2013

Mesila = Valtatie


 




Kuva, jonka olen liittänyt tekstini alkuun on viimeisimmästä Shalom-lehdestä.
Sen sijaan tekstini otsikko Mesila = Valtatie,´on kotoisin hepreankielen oppikirjastamme. Se oli oppikirjamme nimi, jota muutaman vuoden ajan kävimme Magdaleenan kanssa kursseilla lukemassa.

Aloitan pohdintani noilla Vanhan testamentin sanoilla, jotka kuvassa olevasta Jesajan kirjan kohdasta meitä kohti käyvät. (Jes.19;23)
"Sinä päivänä on oleva valtatie Egyptistä Assuriin (Syyriaan)
ja Assur yhtyy Egyptiin ja Egypti Assuriin,
ja he, Egypti ynnä Assur, palvelevat Herraa."

Mikä mahtaisi olla sellainen tapahtuma maapallolla, että nämä kaksi mahtavaa muslimivaltiota palvelisivat Herraa - eikä Allahia?

Assyyrian ja israelilaisten ristiriitainen historia on monen tuhannen vuoden ikäinen. Minä itse muistan Assyyrian parhaiten Joona-raukasta, jonka Herra komensi Assyrian pääkaupunkiin Niiniveen, viemään sen asukkaille Jumalan ilmoitus. Joona oli haluton julistamaan Jumalan armoa tälle paheellista elämää viettävälle kansalle, joka oli vuosisatoja sortanut Israelia ja oli maan raaka vihollinen.
No - me muistamme että 'kalanvatsan ja risiinikasvin' saarnat saivat lopulta Joonan taipumaan. Ja kun Joona lopulta totteli, katui Niiniven kansa syntejään ja kääntyi Jumalan puoleen.

Tästä on jo liki 3000 vuotta, mutta sama vaikea suhde Syyrian kanssa jatkuu yhä. Kun Israelin valtion  ensimmäinen pääministeri, David  Ben Gurion, toukokuun 14.1948 julisi Israelin valtion perustetuksi, levittäytyivät Syyrian ja muiden ympäristövaltioiden joukot hyökkäykseen pienen Israelin rajoille. Ihme ja kumma, mutta Israel kykeni torjumaan tämän hyökkäyksen. Mutta siitä lähtien, liki kymmenen vuoden välein, on samojen valtioiden taholta tulleiden hyökkäysten vuoksi jouduttu käymään sotia, jotka käsittämättömällä tavalla on yksi toisensa perään kääntyneet Uudernmaan läänin kokoisen Israelin minivaltion voitoksi.

Eräänä päivänä, muutama viikko sitten, näytettiin Suomen uutisissa Syyriasta kadun väkeä, jotka olivat kauhuissaan siitä kun tajusivat, että omat ampuivat omia. Eräs nainen lähikuvassa huusi:" Älkää meitä ampuko, ampukaa Israeliin!" Minä en ymmärtänyt hänen huudostaan mitään. Mitä Syyrian sisällissodalla oli tekemistä Israelin kanssa? Tiedän, että Syyria on sijoittanut ohjuksia Israelin rajalle ja vaikka se ei nykytilanteessa olekaan uhka, joutuu Israelin armeija kuitenkin herkeämättä seuraamaan tapahtumien kehitystä. Syyriallahan saattaa olla kiusaus ja tarve kääntää sisällissota sodaksi Israelia vastaan. Yhteinen vihollinen yhdistäisi toisiaan vastaan sotivat ryhmät.

Jesaja kuitenkin näki yli 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, sen tapahtuman, jolloin Syyriasta tulee Israelin ystävä, yhdessä Egyptin kanssa.
 Jes.19: 24-25
"Sinä päivänä on Israel oleva kolmantena Egyptin ja Assurin rinnalla, siunauksena keskellä maata, sillä herra Sebaot siunaa sitä sanoen: "Siunattu olkoon Egypti, minun kansani, ja Assur, minun kätteni teko, ja Israel, minun perintöosani."



sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Murra onnellisuuden esteet



Olen lukenut Markku Ojasen kirjaa Murra onnellisuuden esteet, ja nyt alkoi tuntua siltä, että kirjan nimi olisikin sopiva myös tämän blogitekstin otsikoksi.

Kun Hilla-samojedimme nukutettiin heinäkuun puolivälissä, sen kuolema  jätti sydämeemme koirankokoisen aukon. Yritin kaikin eri tavoin taistella sitä ajatusta vastaan, että hankkisin uuden koiran. Elämä olisi huomattavasti helpompaa, pääsisi matkustelemaan vapaasti, eikä tarvitsisi miettiä koiranhoitajia. Kotikin pysyisi siistinä, ei olisi kynnenjälkiä parketissa, pureskeltuja tuolinjalkoja, eikä tarvitsisi kaivaa imuria niin usein esille.
Tunteet kuitenkin menivät järjen edelle. Itse asiassa kaikki ratkaisut taidetaan tehdä tunteella, ne vain yritetään perustella järjellä. Nyt olen 3,5 kk vanhan Suomen lapinkoira, Saanan, omistaja. Olen ollut jo täydet kolme viikkoa.

Jos blogin lukijoiden joukossa on koiraihmisiä, niin Elämää Saanan kanssa voi seurata tästä osoitteesta.

Kirjoitukseni siellä ovat pelkkää vuodatusta ja julkista koirapäiväkirjaa, jota aloin kirjoittaa itselleni muistin tueksi. Samalla on ollut mahdollisuus ilahduttaa lähipiiriä Saanan kuulumisilla -  ja ehkä myös muita koirista tykkääviä.

Markku Ojasen kirjan nimi Murra onnellisuuden esteet puhuttelee minua erityisesti tässä koiranhankinnassa. Koen, että minunkin oli kamppailtava itseni kanssa, että pystyin vastaamaan tähän uuteen haasteeseen. Olen onnellinen, että pystyin murtamaan pelon siitä, että olen liian vanha jaksaakseni pennun kanssa. Olen myös tyytyväinen siitä, etten lannistunut ajatukseen koiran kasvattamisen vaikeudesta. Olen hyvilläni myös siitä, etten nujertunut ajatellessani ajankäyttöä, vaan pystyin luottamaan siihen, että minulla olisi tarpeeksi aikaa vastuun ottamiseen pienestä olennosta.

Vaikka kirjoitankin tässä vain koiranhankinnasta, niin mietin samalla kaikenlaista elämänrohkeutta.
Ajattelen, että rohkeus on erityinen kristillinen hyve. Jumala itse kutsuu meitä päivittäin murtamaan esteitä, jotka saavat voimaan huonosti ja jopa kaventavat elämää.

Aion kirjoittaa lisää vielä onnellisuusprofessorin kirjasta myöhemmin.
Nyt vielä pari kuvaa.



perjantai 27. syyskuuta 2013

Kolme = yksi.







Tämän kuvan olen ottanut nelisen vuotta sitten Tiberiaksessa. Siinä näkyy Gennesaretin järven aallonmurtaja ja veneet jotka janoavat vettä.

Kuvan ottamishetkellä oli Gennesaretin pinta 2m70cm alle normaalin. Se oli niin suuri huolen aihe valtiolle, että ministeritaholta tuli kansalle kielto käyttää vettä esimerkiksi puutarhan kasteluun. Hän sanoi, että jos puut saavat elää, niin me ihmiset kuolemme janoon.
Tällä samalla israelinmatkalla ajoin jonkin matkan käyttäen taksia. Kuski hoksasi minun olevan suomalainen, jolloin hän innostuneena kysyi: "Jotkut väittävät, että teillä siellä Suomessa on 60.000 järveä. Eihän se voi pitää paikkaansa?"

1970-luvun pääministerinä Israelissa toimi Golda Meir, jota kutsuttiin, paljon ennen Margaret Thatcheria, rautarouvaksi. Hän on sanonut, että "vesi on Lähi-Idän veri." Tämä sanonta syntyi tämän vastaperustetun maan raskaasta historiasta, joka liittyi veteen. Israelin oli ensi alkuun määrä muodostaa maansa vesivarasto Jordan-joen alkulähteille. Amerikkalaisten asiantuntijoiden toimesta oli tehty ympärillä olevien maiden vällle veden reilu jakosuunnitelma (v.1955), mutta Syyria esti tämän hankkeen etenemisen ampumalla raketteja kohti vesivaraston rakennunprojektia Golanin kukkuloilta, tukikohdastaan. Myöhemmin Israelin valtio päätti ottaa Gennesaretin järven päävesivarastokseen, jolloin ympäröivät arabimaat ilmoittivat johtavansa Jordanin alkulähteiden vedet suoraan Jordaniaan, Libanoniin ja Syyriaan. Tällöin olisi Israel jäänyt kokonaan ilman vettä. Jne, jne. Aina nousi esiin uusia ongelmia.

Jeesus nimitti usein itseään 'eläväksi vedeksi', ja Henkeä, jonka häneen uskovat saavat, vertasi hän elämän veden virtoihin Joh:7; 38.
" Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat."
Myös iankaikkista autuutta esitetään saman kuvan avulla Ilm: 21; 6
" ...Minä olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoavalle elämän veden lähteestä lahjaksi."

Koska veden puute on itämaiden vitsaus, ovat nämä vertaukset olleet hänen kansalleen helposti ymmärrettäviä. Veden suuri arvo käy ilmi useissa paikoin Raamatun kuvakielessä. Elävä vesihän näillä alueilla tarkoitti lähdevettä tai pohjavettä, jota saatiin kaivetuista kaivoista. Niillä alueillla, joilla näitäkään ei ollut, jouduttiin juomavedeksi keräämään säiliöihin sadevettä.

  Vastikään olemme Magdaleenan kanssa vuoron perään kirjoitelmissamme käsitelleet kolmiyhteistä Jumalaa. Näistä mietinnnöistä ovat tulleet mieleeni omien opettajanvuosieni aikana vastaantulleet kiperät kysymykset.Yksi niistä liittyi uskontoon. Lapset kysyiväyt: " Meillä on yksi Jumala, joka kuitenkin on kolme. Kuinka kolme voi olla yhtä suuri kuin yksi?"

Niin, meillä on yksi Jumala, ja hänellä kolme eri olemusta. Onnekseni keksin nokkelille lapsille niin pätevän esimerkin, ettei heille jäänyt asiassa nokan koputusta. Panin heidät miettimään erään heille tutun aineen, jossa sama yhtälö toteutuu. (Muistaakseni kukaan ei koskaan sitä keksinyt). Sehän on meille kaikille niin tuttu vesi. Aineen nimi on siis vesi, mutta sillä on kolme eri olomuotoa:  höyry, jää tai vesi.

Jos Jeesus sanoi itsestään: "Minä olen elävä vesi", tarkoittaa se siis sitä, että hän on - juomiskelpoista vettä janoaville!


keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Matkalla Vanhasta Uuteen testamenttiin


Ystäväni poika täytti menneenä kesänä 50 vuotta. Kun äiti piti pojalleen onnittelupuhetta, hän palautti synttärisankarin mieleen pojan lausahduksen siltä ajalta, kun tämä oli vielä lapsi.
       - On se hyvä, että Jeesus on totta!

Monta kertaa juuri yksinkertaiset sanat ovat kuulijalle helpoimmin ymmärrettävät. Sitä vain jää ihailemaan lapsen sanojen selkeää nasevuutta. Pienen pojan sanoihin on myös helppo yhtyä.

Salome kirjoitti viime kerralla VT:n ja UT:n jumalakuvasta. Helposti ajatellaan, että kuvat eroavat paljon toisistaan. VT:n Jumala halutaan nähdä ankarana, sotivana ja kostonhaluisena, kun sitä vastoin UT puhuu monen mielestä vain rakkaudesta.  VT:n ja UT:n ilmoitus Jumalasta korostaa hänen erilaisia puoliaan. VT:ssa Jumala esittäytyy Luojana ja Kaikkivaltiaana. Hän on kansansa, Israelin, Jumala. Hän ilmoittaa itsensä patriarkkojen ja profeettojen kautta. Jeesus puolestaan ilmoittaa Jumalan välittävänä ja rakastavana Isänä.

Kun olin pieni 8-vuotias tyttö, niin äitini luetutti minulla katekismusta ulkoa. Mietin silloin uskontunnustuksen ensimmäistä kappaletta "Minä uskon Jumalaan, taivaan ja maan Luojaan". Erityisesti ihmettelin Lutherin selitystä, jossa Jumalan kerrottiin ilmoittavan itsensä mm. kansojen kohtaloissa. Silloin  kuulin ensimmäisen kerran äitini kertomana siitä, miten Jumala oli valinnut Israelin kansan omaisuuskansakseen ja samalla ajan kelloksi. Samalla äiti selitti, miten Israelin kansan vaiheista kerrotaan Raamatussa Abrahamin kutsumisesta alkaen aina tulevaisuuden ennustuksiin,  aikojen loppuun asti.
Jeesus kulkee läpi Raamatun. VT:n kirjoista voi jo löytää profeettojen puhuvan Jeesuksen tulosta maailmaan. Ja sitten UT:n puolella jäähyväisrukouksessaan Joh. 17. Jeesus selkein sanoin kertoo sen, että hän on ollut olemassa jo ennen maailman syntyä. Hän rukoilee, että hän saisi taas sen kirkkauden, joka hänellä jo oli Isän luona. Hän rukoilee myös seuraajilleen samaa kirkkautta, joka on hänessä ja Isässä. Hän sanoo suoraan, että Isä ja hän ovat yhtä.

Salome puhui siitä, että UT:ssa rakastava, auttava ja parantava Jeesus saattoi olla myös ankara ja käyttää kovaa kieltä. On totta, että hänen puheistaan onkin löydettävissä tiukkaa tekstiä enemmän kuin ihania taivaskuvauksia. Jeesuksen tehtävänä oli kuitenkin vetää ihmisiä parannukseen, hän oli syntien sovittaja ristillä. Ei mikään ihme, että hänen oli välillä kovin sanoin nuhdeltava piittaamattomia ihmisiä.

Raamatun antama jumalakuva ei ole kapea, päinvastoin hämmentävän avara. Raamattu valottaa Jumalaa monesta näkökulmasta. Jumalaan kuuluvat kaikki kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki, jotka kuitenkin ovat yksi ja sama kirkkaus. Kaikki nämä kolme kulkevat Raamatun halki.
Jeremian kirjassa 9:23 profeetta puhuu Jumalan suulla ja sanoo:
" Joka haluaa kerskua, kerskukoon sillä, että tuntee minut."
Siinäpä meille haastetta, että voisimme sanoa tuntevamme sekä VT:ssa että UT:ssa paljastuvan Jumalan, käsittää koko Pyhän kolminaisuuden. Pitäisiköhän tomerammin tarttua Pyhään Kirjaan ja lueskella sitä  ihmettelevällä ja etsivällä mielellä!?  

maanantai 23. syyskuuta 2013

Kuinka monta Jumalaa?





Kuvana on G.H. Mesterin maalaus vuodelta 1471 (Budapest). Siinä ovat Jumaluuden kaikki kolme persoonaa läsnä: Isä Jumala, Jeesus Kristus ja Pyhä Henki.


Minun - jo miehen ikään päässyt poikaserkkuni- hämmästytti minut pari vuotta sitten kertomalla, että hän on aikonut lukea läpi koko Raamatun, alkaen Vanhasta testamentista jne. Hän selitti, ettei voi ottaa mitään kantaa uskonasioihin, ennenkuin hän on itse tutkinut, mitä Jumala Raamatussa kertoo itsestään ja meistä, hänen luomistaan olennoista.
Hyvin viisas mies, tämä minun serkkuni. Useinhan juuri ne, jotka kovimmalla äänellä pauhaavat, tietävät asiasta vähiten. (Tätä ennen hän oli lukenut läpi myös Koraanin. Mahtavaa!)

Mutta tämän Raanatun läpilukuprosessin kanssa kävi hänelle vähän hupsusti. Kun missio oli päättynyt haastattelin häntä ja pyysin tuoreita kommentteja. Yllätyksekseni hän kertoi pitäneensä Vanhasta Testamentista kovastikin, mutta kun hän oli siirtynyt Uuden Testamentin puolelle, oli sen sivuilta häntä vastaan tullut aivan eri Jumala.

Olen kuullut muidenkin ihmisten sanovan, että Vanhan testamentin Jumala on ankara ja Uuden testamentin Jumala lempeä. Miten on? Voiko sama Jumala olla näin ääri-erilainen. Jumalan mahtavaa olemusta onkin vaikea käsittää. Vielä vaikeampaa, kuin jos muurahainen yrittäisi selittää toiselle muurahiselle mikä on ihminen. Ainoa tapa tutkia Vanhan ja Uuden testamentin Jumalaa on ottaa selvää, mitä Jumala itse niissä kummassakin itsestään kertoo. Otan tähän erään vertailukohdan Raamatusta. Ensin lainaus Vanhasta- ja sitten Uudesta testamentista.

(Hes. 34: 11-13) "Näin sanoo Herra Jumala: Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen. Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan.....Minä tuon lampaani vieraasta maasta, minä kokoan ne kansojen keskuudesta ja tuon ne omaan maahansa ja kaitsen niitä Israelin vuorilla, purolaaksoissa ja kaikilla ruohoisilla mailla."

Näin lupaa meille siis Vanhan testamentin Jumala. Entä Jeesus-Jumala Uuden testamentin puolella? Hän sanoo:
(Joh. 10: 11)  "Minä olen hyvä paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta."

Näiden sanojen taustalla on varmasti ollut yksi ja sama Jumala. Mutta entä siitä kiivaudesta? Kun Vanhassa testamentissa Jumala käskee hävittämään kokonaisia kansakuntia, ei Uudessa  testamentissa sellaisia käskyjä tule vastaan. Päinvastoin. Siellä kehotetaan rakastamaan vihamiehiä kuin itseä. Mutta toisaalta - joissakin kohdin Uutta testamenttia on Jeesuksen suusta lähtenyt niinkin rankkaa tekstiä, ettei sellaista Vanhasta testamentista edes löydy. Kuuntelepas tätä. Matteuksen evankeliumin luvussa 23 Jeesus julistaa kadotustuomion aikansa uskonnollisille johtajille:" Te käärmeet, te kyykäärmeitten sikiöt! Miten te voisitte välttää kadotustuomion?" 

Vaikka ero tuntuu suurelta, on kuitenkin kyse yhdestä ja samasta Jumalasta. Suurin syy siihen, että Vanha ja Uusi testamentti 'maistuu' hieman erilaiselta johtuu varmaan siitä, että niiden tehtävä ihmiskuntaa ajatellen on tuhansien vuosien aikajanalla ollut erilainen. Paavali selittää tämän hyvin Galatalaiskirjeessään (Gal.3: 23-25)
" Mutta ennen kuin uskon aika tuli, me jouduimme olemaan lain vartioimina ja sen vankeina, kunnes usko ilmestyisi. Näin laki oli meidän valvojamme Kristuksen tuloon asti, jotta me sitten tulisimme vanhurskaikaiksi uskosta. Nyt, uskon ilmestyttyä, emme enää ole valvojan alaisia."

Ps. 'Valvoja' tässä tarkoitti oikeastaan kurittajaa, joka tarvittaessa antoi keppiäkin kasvatettavalle. Ihmistä siis ikään kuin 'pakotettiin' oikeaan suuntaan,

lauantai 21. syyskuuta 2013

Raamatun lyhyimmän elämäkerran sankari


Nykyään on kovin muodikasta kirjoittaa elämäkertaa. Itsekin olen sitä vuosien kuluessa yritellyt. Olen osallistunut jopa kolmelle elämäkerran kirjoittamisen kurssille ja saanut nipullisen tekstejä aikaiseksi. Vaikeutenani on se, että kirjoitelmani tahtovat yleensä jossakin vaiheessa karata mielikuvituksen puolelle. Tuntuu, ettei tarinani ole tarpeeksi kiinnostava, jos en rakenna siihen draaman kaarta. Valitettavasti tavallinen elämä ei yleensä ole draamaa, asiat vain tulevat, lipuvat ja sitten tulee taas uutta. Jännityksen tihentymistä,  tapahtumien huippua ja sieltä nopeaa laskua ei tavallisessa elämässä paljoakaan näy. Sisareni sanoi minulle elämäkerran tekemisestä, ettei ole mitään järkeä kirjoittaa elämäkertaa, jos ei malta pysyä totuudessa. Kai se niin on, siksi elämäkertani käsis parhaillaan vain lepäilee.

Salome puhui viimeksi Raamatun lyhyimmästä elämäkerran päähenkilöstä, Jabesista. Kirjoitan sen vielä tähän, jos joku lukijoita ei ole sitä ehtinyt Aikakirjoista (1. Aik. 4: 9-10) lukaisemaan.
"Mutta Jabes oli suuremmassa arvossa pidetty kuin hänen veljensä; ja hänen äitinsä oli antanut hänelle nimen Jabes sanoen: "Olen synnyttänyt hänet kipuja kärsien". Ja Jabes huusi Israelin Jumalaa sanoen: "Jospa sinä siunaisit minua ja laajentaisit minun alueeni; jospa sinun kätesi olisi minun kanssani ja sinä varjelisit  pahasta, niin että minä pääsisin kipuja kärsimästä!" Ja Jumala antoi hänen pyyntönsä toteutua. 

Amerikkalainen Bruce Wilkinson on kymmeniä vuosia rukoillut Jabesin rukousta, opettanut siitä ja perustanut maailmanlaajuisen järjestön, jonka pohjana on kyseinen rukous. Hän on kokenut saaneensa siunauksia tuon rukouksen kautta samoin kuin tuhannet muut.
Siunaus tarkoittaa hyviä ja onnellisia asioita elämässämme, mutta lisäksi siinä on mukana jotain yliluonnollista. Saamme vastaanottaa jotain sellaista, mihin omat voimamme ja kykymme eivät riittäisi.
Kun Jabes rukoilee, hänen huudahduksensa "Jospa!" on väkevämpi kuin suomen kielessä. Siihen liittyy ajatus jospa sinä todella  siunaisit minua. Jabes haluaa sananmukaisesti antaa Jumalalle halunsa ja heikkoutensa niin, että Jumala tahdollaan ja voimallaan tekee niistä jotain uutta ja oman mielensä mukaista. Jabes ei pyydä maallista hyvää, uutta asumusta, kaunista vaimoa, terveitä lapsia ja suurta karjaa, kun hän rukoilee Jumalaa laajentamaan aluettaan. Hän näkee samalla, että Jumalalta saadut kärsimykset ja koettelemuksetkin ovat siunauksia. jotka voivat olla rakentamassa ihmisen elämää Jumalan mielen mukaiseen suuntaa.  Hän haluaa jättää Jumalalle kaiken saamansa, niin hyvät kuin vaikeat vaiheet, sillä kaikkia niitä Jumala voi käyttää työssään alueen laajentamiseksi. Kyseessä on Jabesin tehtävä ja työ Jumalan valtakunnan pelloilla. Jumalan ja Jabesin laajenevat alueet hengellisillä maa-alueilla ovat yhteneväiset!
Jabes rukoilee Jumalan kättä ohjaamaan matkaansa. Hän on Jabesin ohjaaja ja turva, joka antaa rohkeutta. Hän myös rukoilee, että Jumala kokonaan varjelisi hänet pahan kynsistä niin, ettei hän edes joutuisi sen keskelle. Hän myös pyytää, että Jumala olisi hänelle armollinen, päästäisi hänet onnettomuuksista ja vaivoista.
Jabesin rukous on Jumalan mielenmukainen, koska Jumala sallii hänen pyyntönsä toteutua.

Ajattelen kuitenkin, että Jabesin rukous on vain yksi mallirukous. Paljon tärkeämpi on Jeesuksen opettama Isä meidän-rukous. Jos Jeesus olisi katsonut, että Jabesin rukous on riittävä, hän olisi viitannut siihen ja kehottanut ihmisiä rukoilemaan sen mukaan. 
Ajattelen, ettei Jabesin rukouksesta mitään haittaakaan ole, jos pitää mielessään, että se on Jumalan työtoverin rukous. Siinä ei rukoilla asioita itsekkäästi vain omaksi hyväksi, vaan siinä keinot ja päämäärät Jumalan valtakunnan sanoman eteenpäin viemiseksi. Rukous puhuu vuorovaikutuksellisesta suhteesta Jumalan ja hänen työmiehensä välillä.



torstai 19. syyskuuta 2013

Pieni suuri mies



Kuvassa Jordan-joki.

Olen usein kutsunut Lutheria minun hyväksi ystäväkseni. Ja niin hän onkin. Ihailen hänen nasevuuttaan, 'arkisuuttaan' ja huumoriaan. Mutta nyt olen löytänyt uuden salaisen ystävän , samanmoisen ja saman alan miehiä. Tämä mies eli todennäköisesti Tuomarien aikaan, siis Kanaanin maan valloituksen jälkeen eteläisessä Israelissa ja hän oli nimeltään Jabes.

Vanhan testamentin aikaan annettiin lapsille syntymän yhteydessä usein nimi, joka ymmärrettiin toiveena tai ennustuksena lapsen tulevaisuudesta. Esimerkiksi patriarkka Jaakobille oli annettu nimi, joka voitaisiin kääntää sanalla 'anastaja'. Hyvä nimi, juonittelihan hän veljeltään arvokkaan esikoisuuden. Nimi Salomo merkitsee rauhaa ja hän taisi ollakin ainoa sen ajan kuninkaista, jonka hallituskaudella ei käyty sotia.
Daavid-nimi tarkoittaa rakkautta ja Daavidista kerrotaan, että häntä rakastivat sekä Jumala, että kansa.

Nimi Jabes on hyvin merkillinen. Se nimittäin tarkoittaa heprean kielellä kipua tai tuskaa. Emme tiedä mikä on ollut syynä näin kummalliseen nimen valintaan - kohtuuttoman ankarista synnytyskivuistako, vaiko äidin henkisestä tuskasta se on johtunut. Mutta kaikki me käsitämme, että nimeä 'Tuska' ei varmasti ollut poikanen Jabesin helppo kantaa.

Tiedot tästä Raamatun 'pienestä suuresta miehestä' löytyvät Vanhan Testamentin kaikkein tylsimmästä osastosta - Aikakirjoista, joissa on vain pitkiä listoja vaikeita ja tuntemattomia nimiä, jotka läkähdyttävät varmasti sitkeimmänkin Raamatun läpitarpojan.
Jabes kuului Juudan heimoon ja tämän suvun sukuluettelo löytyy 1. Aikakirjasta. Sieltä... luvusta 4, jakeista 9 ja 10, löytyy sankarini Jabes. Yht'äkkiä, viidensadan vaikeastiluettavan nimen joukosta pomppaavat nämä kaksi aivan erilaista jaetta esiin. Aivan kuin luetteloita kirjoittanut henkilö olisi yhtä'äkkiä herännyt jopa häntä itseäänkin pitkästyttäneestä luetteloinnista ja ajatellut: "Hohhoijaa! Ei mutta, onhan täällä sentään Jabes! Hänestähän voi kertoa muutakin kuin vain pelkän nimen!"

Kaikki tieto tästä miehestä on vain ja ainoastaan näissä jakeissa. Joku on yrittänyt penkoa lisätietoa hänestä muualtakin Raamatusta, mutta sitä ei löydy. Kyseessä on siis varmasti Raamatun lyhin elämänkerta.
 Mutta - miksi Jumala on päättänyt säilyttää Jabesin miniatyyri -elämänkerran Raamattuun?  Miksi Jabes muistetaan? Nämä kaksi jaetta sisältävät vain neliosaisen virkkeen, joka on kaikenlisäksi hänen henkilökohtainen rukouksensa ja siinä todellakin kaikki mitä hänestä tiedetään.

Jabes siis muistetaan - ei sen vuoksi mitä hän teki, vaan siitä miten hän rukoili, ja erityisesti siitä mitä hänen rukouksestaan seurasi. Tämän pikkuruisen huudahduksen viimeinen virke paljastaa Jabesin rukouksen valtavan vaikutuksen. Se on tallennettu jakeeseen 10: " Ja Jumala antoi hänen pyyntönsä toteutua."

Mitä ihmettä? Voisimmeko mekin tästä tiivistetystä rukouksesta jotakin oppia? Onko niin, että tämä sama Jumala ja Isä olisi valmis antamaan myös meille --- paljon enemmän kuin mitä olemme edes ajatelleet pyytää. Mikä kumma salaisuus näihin Jabesin rukouksen jakeisiin oikein sisältyy?
Etsi, tutki ja mieti niitä sinäkin. Aikak. 4: 9-10  pitää sisällään suuren salaisuuden.

Gummerus on v. 2007 julkaissut Jabes-ystävästäni pienen kirjasen. Sen on kirjoittanut Bruce Wilkinson ja sen nimi on, kuinkas muuten, Jabesin rukous. Suosittelen hankkimaan sen.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Hämärän ja salaisuuksien rajamailla


Vanhan koirani kuolema heinäkuun puolivälissä on kuljettanut minua unen ja toden rajamailla. Olen nähnyt öisin joukon kummallisia unia - jopa samaa unta jalavan kannon edessä jakkaralla selkä suorana kököttävästä Hillasta kuin tyttäreni.
Salome kirjoitti puun läpi loistavasta valosta. Valon minäkin olen nähnyt.  Koiran haudan ympäristöä haravoidessani näin lämpimän keltaisen valon hautaa koristavan kukkamaljakon takana pilvisenä iltana. En millään onnistunut selvittämään valon lähdettä, vaan se jäi arvoitukseksi.
Ajatukseni ovat liikkuneet hämärän ja salaisuuksien rajamailla.
Olen lukenut tunnelmaan liittyen kolme erilaista kuolemaa käsittelevää kirjaa.


Luin Margaret Cravenin Kuulin pöllön kutsuvan ensimmäisen kerran jo n. 30 vuotta sitten. Olin kiinnostunut tietämään, miltä kirja vaikuttaisi nyt. Kirjan juoni rakentuu siihen, että piispa lähettää nuoren papin erämaan keskelle intiaanien kylään. Piispa tietää, että pappi on vakavasti sairas, eikä tällä ole elinaikaa jäljellä kuin pari vuotta. Täällä katoavan kulttuurin keskellä nuori pappi oppii paljon intiaaneilta ja luonnosta. Tärkeä oppi on lohen kuolema "uijan loppu". Se on uljaan elämän huipentuma - eikä ihmisen lähtö ole yhtään sen pelottavampi. Yhtä mutkattomasti kuin intiaanit elävät elämänsä, osana luontoa, yhtä tyynesti he siirtyvät pöllön maahan. Kun nuorelle papille kuuluu kutsuhuuto, hän on valmis.



Toinen kuolema-aihetta käsittelevä kirja on Anne Tylerin Jää hyvästi. Olen pitänyt Tylerin tavasta kirjoittaa proosaa, sillä hän kirjoittaa tarkkaan ja huolellisesti. Hän saa elämän tuntumaan tutulta ja herkulliselta. Ihmiset ovat tavallisuudessaan ja arkipäiväisyydessään hellyttäviä, heihin on helppo samaistua. Koen itse olevani arjen ihminen, joka pilkkoo päivästä toiseen kasviksia, levittää pyykkejä ja elää sukupolvien keskellä  olevalla katselupaikalla, siksi varmaan  Tylerin proosa on minulle helposti lähestyttävää. Jää hyvästi- kirja nosti esiin leskeyden. Päähenkilö Aaron on surusta suunniltaan. Hän ei tahdo uskoa silmiään, kun hiljattain menehtynyt Dorothy-vaimo tulee häntä vastaan kaupungilla. Kohtaamisesta alkaa kuitenkin hidas toipuminen. Tuntuu kuin Dorothy haluaisi taluttaa Aaronin uuden elämän kynnykselle.
   
John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta sen lukeminen on kiinnostava kokemus myös aikuiselle. Kirja on Amerikassa valittu vuoden nuortenkirjaksi, ja se on saanut osakseen palkintojen tulvan. Se kertoo syöpäsairaista nuorista, 16-vuotiaasta kilpirauhassyöpää sairastavasta Hazelista ja vuotta vanhemmasta Augustuksesta, joka on entinen koripalloilija, mutta nyt häneltä on amputoitu jalka sarkoomana takia. Nuoret ihastuvat toisiinsa kirkon alakerrassa pidettävässä terapiaistunnossa. On vaikeaa antaa myöten rakkaudelle, kun elämän rajallisuus on koko ajan tiedossa.  Tämä rajallisuus kuitenkin saa nuoret pohdiskelemaan harvinaisen kypsästi elämän peruskysymyksiä. Varsinkin Hazel on hyvin nokkela ja sanavalmis. Huumoriakin kirjasta löytyy, vaikka elämä näyttäytyykin mustien lasien läpi.

Kaikki nämä kolme kirjaa ovat ponnahtaneet kirjailijoiden mielikuvituksen suodattamina kuoleman visioina. Kuolema on aina rajan tältä puolelta katseltuna salaisuus. Jokainen voi kuitenkin tuoda pienen murun jaettavaksi siitä, mitä on siitä oppinut ymmärtämään.

Raamattu puhuu tästä samasta asiasta näin: " Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoituksen tavoin, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." 1. Kor. 13:12   



  

maanantai 16. syyskuuta 2013

Kaato..



Kuva: Rentunruusu on nyt kauneimmillaan.

Blogikumppanini Magdaleena kehotti minua kertomaan lukijoillemme miten minulle kävi sen kummallisen näkyni kanssa, josta kerroin noin viikkko sitten postituksessa, jonka otsikkona oli 'Suku on pahin?'. Hän kysyi, tuliko aurinko milloinkaan läpi sen paksun puunrungon, vai jäikö tilanne siihen, että paha vain hyökkäsi 'kuin puun takaa' ja sillä siisti. Nyt onkin juuri sopiva päivä vastata tähän kysymykseen - tuleehan tämä kertomus heti Magdaleenan samanaiheisen kirjoituksen perään, joka käsitteli aihetta 'Jumalan huolenpito'.

Elävään Jumalaan uskovat ihmiset lähettävät usein jonkin vakavan kriisin sattuessa kiertävän esirukouspyynnön puhelimitse ystävilleen. Rinki kasvaa kasvamistaan, pian koko Suomen suuruiseksi, mutta vain harvoin saamme kuulla miten kyseessä ollut vaikea tilanne ratkesi. Emmehän edes tiedä, kuka oli rukousviestin alkuunpanija. Joten minä nyt edes jotakin kerron.
Minun kriisini päättyi juuri niin kummallisesti kuin se minulle siinä aamuhetkessä näytettiin. Silloinhan kävi niin, että katsellessani pitkään ulos ikkunasta, siirtyi aurinko hitaasti puun taa piiloon, mutta silloin paksun männyn vahvaan, läpitunkemattomaan runkoon porautui kirkas, auringonkokoinen reikä, jota jäin ihmeissäni tuijottamaan. Reikä häipyi vasta sitten, kun aurinkonvalo alkoi valua puun oikealta laidalta esiin. Kuva puhutteli minua kovin. Mikä puu (este) ja mikä reikä (apu) ?

Tämä on hankala aihe kirjoittaa, koska siinä mennään niin yksityisille alueille. Alkaessani vakavasti miettiä tätä postausta kuulin äkkiä korvissani kummallisen sanan - kaato (otsikossa).   Keilaajalle kaato on positiivinen sana. Siinähän kaikki urheilijan keilat kaatuivat kertaheitolla. Minulle tämä 'kaato' tarkoitti sitä, että - 'kuin puun takaa'- asilistansa kanssa tullut sukulainen kaatoi minulta kaikki henkiset varustukseni, koko sisäisen linnoitukseni . 'Kaato' onkin kummallinen sana. Sotilas voi kaatua sodassa ja minä voin kaatua liukkaalla. Jos puu kaatuu metsurin kaatamana se on myönteistä, mutta jos sen kaataa tuuli, on se negatiivista.

Nyt minuun osui uudelleen kipeästi päätös, joka oli tehty jo 25 vuotta sitten, liittyen vanhempieni perinnönjakoon. Eräs kiperä kysymys oli silloin upeasti ratkaistu, ja koska kaikki osapuolet olivat silloin asian hyväksyneeet, olimme itsekukin ko.asian sen koomin unohtaneet. Mutta nyt eräs asianosainen halusi kaivaa vanhat luut haudasta.
Minun tilanteeni oli nyt toivoton. Ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin kääntyä pankinjohtajan puoleen. Kyseessä oli täydellinen negatiivinen kaato. Muutama päivä kului itku kurkussa ja kauhu puserossa, kunnes äkkiä kirkas aurinko alkoi paistaa puun läpi.
Nuori, uskova ystävättäreni kuuli asiasta ja kertoi, että hän voi kepeästi lainata puuttuvan summan. Hänen varakas mummonsa oli vuosi sitten kuollut, ja hän oli saanut melkoisen perinnön, joka nyt makasi 'tyhjänpanttina' pankissa. Olin kuulemma auttanut häntä henkisesti niin monen vuoden ajan, että hän koki nyt olevan hänen hetkensä kiittää. (Tästä omasta avustusosuudestani hänen suuntaan minä en kyllä ollut lainkaan tietoinen, mutta ehkä me tietämättämme autamme lähimmäisiämme - jopa vain olemalla lähellä, ja erityisesti olemalla läsnä).

Jumala maksakoon vuorostaan hänelle hänen alttiin sydämensä mitallisen rikkautta takaisin; mitä se rikkaus hänen kohdallaan sitten onkaan. Kaikki rikkaus kun ei suinkaan ole varallisuutta. Ei toden totta ole!
Fransiscus Assisilainen on sanonut: " Kun me aikanaan täältä maailmasta erkanemme, emme mitään siitä, mitä olemme täällä maan päällä saaneet, voi mukaamme ottaa. Ainoastaan sen saamme mukaamme, jonka olemme antaneet."

Puun koloon ilmestyivät siis nuoren naisen hymyilevät ja valoisat kasvot. Tekstin lopussa olevassa kuvassa ei ole ko. nainen, vaan eräs kesälapsistamme, joka kymmenen vuotta sitten tekemällämme retkellä todella löysi puun, jonka läpi saattoi katsoa.



  

lauantai 14. syyskuuta 2013

Huolenpitoa


Olen ottanut kuvan kännykkäkameralla viime sunnuntaina. Anteeksi sen epätarkkuus, opettelen vasta  sen käyttöä.

Olin viime sunnuntaina Luopioisten kirkossa molempien raamattupiirien kanssa. Meillä oli juhlahetki, samalla kesäkauden lopetus. Toimimme messuavustajina kukin omalla paikallansa. 
Kirkkoon tulijat toivotettiin tervetulleiksi ja virsikirjat ojennettiin kolmella eri ovella. Kahvinkeittäjä oli saapunut paikalle jo hyvissä ajoin ja tiputti kahvia keittimellä morsiushuoneessa valmiiksi. Pullat oli leivottu valmiiksi jo edellisenä iltana.
Sitten oli tietysti tekstien ja esirukouksen lukijoita. Saarnassakin oli piiriläisiä mukana.

Sunnuntain 8.9. saarnateksti kertoi Jumalan huolenpidosta. Joskus Jumalan huolenpito koskettaa voimakkaana juuri kaikkein vaikeimpina aikoina.
Piirimme talvikauden vetäjä, rovasti Marjatta Koskenvesa, Jatta, kertoi saarnassaan sellaisesta elämänsä vaiheesta, jolloin hänen pieni tyttärensä oli juuri kuollut kolmivuotiaana. 8-vuotias isoveli oli onneton surusta ja ikävästä. Perheessä oli vuoden vanha poikavauva, ja Jatta huomasi olevansa uudelleen raskaana. Perheeseen oli haettu lastenkodista toinen tytär, ja kodinhoitaja piti huolta perheestä, silloin kun perheenäiti oli töissä. Juuri silloin Kotimaa-lehdestä soitettiin ja Jattaa pyydettiin kirjoittamaan viikoittaista kolumnia Jumalan huolenpidosta. Hän lupautui, vaikka tuntui, ettei hänellä olisi ollut aikaa - eikä sillä hetkellä kovin paljon sanottavaakaan. Kuitenkin hän koko vuoden heräsi kerran viikossa aamulla hyvin varhain ja kirjoitti sen, mitä Jumala hänelle kirjoitettavaksi antoi. Myöhemmin nämä kirjoitukset on koottu kirjaksi Jumalan hymy, jonka teemana on, miten Jumala kääntää rakastavat kasvonsa ihmisen puoleen vaikeuksienkin keskellä.

Me kolme muuta raamattupiiriläistä olimme mukana Jatan saarnassa ja luimme vuorollamme Raamatun jakeen, joka on rohkaissut meitä elämän aikana. Sitten Jatta parilla kysymyksellä johdatteli kertomaan, miksi juuri tämä jae on tärkeä. 
Oli koskettavaa kuulla erään piiriläisemme kertovan, miten häntä oli poikansa tapaturmaisen kuoleman jälkeen koskettanut 1. tessalonikalaiskirjeen kohta: "Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä Jeesuksen omilta."

Eikö ole ihmeellistä, miten usko voi olla silta synkän veden yli? Että Jumalan huolenpitoa voi tuntea juuri yllättävissä, järjellä käsittämättömissä olosuhteissa?        


keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Taivaan linnut









Kuva: Salomen nuorena tyttönä maalaama akvarelli nimeltään "Kunnia Kaikkivaltiaalle luojalleni".

Perjantaina 6.9.  
Onpa ollut viikko! Aurinkoa, lämpöä, tyyntä, ja mikä ihmeellisintä - ylellisen paljon omaa, henkilökohtaista aikaa. Istuin iltapäivällä pitkät tovit auringossa ja opettelin taitoa nimeltä "älä tee mitään". Se ei ole mikään helppo temppu. Koko ajanhan me ihmiset teemme jotain, vähintäänkin mietimme, mitä kohta tekisimme.
Laitoin siis silmät kiinni ja imin itseeni auringon lahjoittamaa lämpöä. Lämmön perusteella saattoi kuvitalla, että on täysi kesä, mutta korvat paljastivat, että eipäs ole. Täällä ulkomerellä  kohisee aina. Jos ei tuule suoraan rantaan, niin kohina kuuluu saaren takaa, tai ainakin kohisevat puun latvat, joita takaa tuleva tuuli riepottaa. Tänään ei tuullut, mutta tässä hiljaisuudessa oli muutakin, kuin että ilma oli sees. Linnut - olivat hiljaa!  Kesäinen lämpö ja metsän hiljaisuus oli outo yhdistelmä. Linnut ovat yllättävän tärkeitä. Talvella, matkustaessani etelään, reagoinkin aina ensimmäisenä lintujen rakkaaseen sirkutukseen.

Lintujen muutto on tainnut siis jo alkaa, muutto, josta nykyään jo paljon tiedetään, mutta joka kaiken kaikkiaan kuitenkin on meille viisaille ihmisille 'hämärä juttu'. Se on ja pysyy Luojan suunnittelemana, suurena ja käsittämättömänä mysteerinä. Linnut muuttavat eri metodein - kerrotaan luontolehdessä. Toiset ovat tarkkoja suunnistajia, jotkut muuttavat vähän sinne päin. Jotkut muuttavat yöllä, jolloin ne käyttävät tähtiä apunaan. Niillä on karttamuisti, ja ne osaavat käyttää maaston muotoja ja megneettikenttää apunaan.

Jos lintujen muutto on eri lintulajeilla erilainen, niin on niissä myös erilaisia persoonia. Huvittavaa on verrata esimerkiksi silkkiuikkuperheen lastenhoitoa vaikkapa kaislikkomme joutsenparin perhe-elämään. Silkkiuikun kaikki kaksikymmentä kakaraa saavat mielin määrin uiskennella missä hyvänsä emonsa ympärillä. Niillä näyttää olevan tosi vapaata ja hauskaa. Tosin tällä menolla niitä on kesän loppupuolella jäljellä enää kolme- neljä. Ovat kelvanneet petolinnuille tai hauelle. Sen sijaan joutsenpariskunta pitää lapsensa tiukassa kurissa. Tänä vuonna pesintä onnistui hyvin. Kaikki viisi poikasta uivat tiiviisti isänsä ja äitinsä välissä. Jonosta ei yksikään poikennut oikealle eikä vasemmalle. Se oli tyylikästä menoa. Itse en kyllä osaa valita olisinko mieluummin silkkiuikun vai joutsenperheen lapsi. Molemmissa on puolensa.

Raamatussa mainitaan valtavan monta lintulajia. Vanhan testamentin (juutalaisille) 'saastaisten lintujen' luettelossakin (3. Moos 11:5) on lueteltu 20 lintulajia. Kotka on Israelia rakastavan Jumalan symboli ja kyyhkynen, Nooan lintu, Pyhän Hengen verauskuva.
Sanapari - Taivaan linnut, esiintyy Raamatussa peräti 30 kertaa. Otan tähän yhden niistä Matt 6: 26

" Katsokaa taivaan lintuja, eivät ne kylvä eivätkä leikkaa, eivätkä kokoa aittoihin ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurmpiarvoiset kuin ne?"

 Entäs Matt 20: 29-31. Näissä jakeissa meitä ihmisia verrataan vaatimattomaan varpuseen.

"  Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Ovathan teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta."

maanantai 9. syyskuuta 2013

Voimaa vanhuuteen



Japanilainen nainen Jiroemon Kimura kuoli  tämän vuoden kesäkuussa 116 vuoden iässä. Hän oli silloin maailman vanhin. Hänen syntymävuotensa oli 1897, hänen vanhempansa viljelivät riisiä ja vihanneksia Kamiukawassa. Kimura itsekin työskenteli maanviljelijänä sekä postivirkailijana. Kun lehteen tehtiin hänestä 115-vuotishaastattelu, hän kertoi pitävänsä mielensä virkeänä opiskelemalla englantia.
Pitkän ikänsä syystä hän ei ollut itsekään aivan varma.
          - Ehkä se johtuu auringosta. Katselen aina ylös taivaalle, sellainen minä olen.

Vanhuuteen yhdistetään usein sanaparina viisaus.

J. W.von Goethe sanoo ironisesti asiasta näin: " Luullaan, että vanhemmiten viisastuu. Itse asiassa ihminen saa vuosien karttuessa kylliksi askaroida senkin kanssa, että pysyy niin viisaana kuin on ollut."

Mitä viisaus sitten oikein on. Wikipedian mukaan "viisaus tarkoittaa yleensä kykyä tehdä sellaisia päätöksiä, jotka pitkällä aikavälillä tuottavat "yleisesti hyvän " lopputuloksen. Viisaus on käyttökelpoista tietoa."
Viisautta mitataan tässä määritelmässä sillä, miten yleishyödyllisiä päätökset ovat yhteisöllisesti mitattuina. Elämän kokemusta pitäisi siis voida jakaa lähiympäristölle, ainakin lähipiirille.
Kimurankin perheeseen kuului seitsemän lapsen lisäksi 14 lastenlasta, 25 lastenlastenlasta ja 15 lastenlastenlastenlasta.

Raamatun viisaat olivat Jeesusta lukukuunottamatta kaikki vanhoja. Mooseksen kerrotaan kuolleen 120 vuoden iässä, Nooa eli jopa 950 vuotta. Näin Raamattu ainakin sanoo.

Osaa Raamatusta kutsutaan viisauskirjallisuudeksi kuten Sananlaskut ja Saarnaajan kirja.
Sananlaskujen kirja kehottaa: "Hanki viisautta, se on aarteista kallein, sijoita kaikki varasi siihen."
Saaraaja kuitenkin vähättelee viisauden merkitystä. Hänen mielestään siellä, missä on paljon viisautta on myös paljon huolta, ja se joka tietoa lisää, lisää tuskaa.

Minua miellytti kovasti tieto, että Kimura piti aivojaan vireänä opettelemalla englantia. Itse olen tänä iltana ollut opistolla syksyn ensimmäisessä heprean ryhmän kokoontumisessa.  Paikalla oli 18 eri-ikäistä ja erilaisista taustoista lähtenyttä kielenopiskelijaa.
Aloitimme Salomen kanssa heprean opiskelun kolmisen vuotta sitten. Siellä  Oronmyllyn kurssilla  tutustuimmekin.
Täytyy sanoa, että ainakin minun aivojani on heprean opiskelu kovasti virkistänyt. Johtuneeko omalaatuisista kirjaimista vai oikealta vasemmalle kulkevasta lukusuunnasta - en osaa sanoa - mutta jotain taikaa heprean kielessä kuitenkin on ollut.

Mielenkiintoiselta kuulosti myös Kimuran lausahdus siitä, miten hän katseli aina taivaalle. Siinä oli hänen salainen voimavaransa. Hänen sanansa varmaan tarkoittivat konkreettista taivaalle tuijottelua, lämmön ja valon imemistä auringonpaisteesta.
Taivaan suuntaan tuijottelu voi olla myös hengellinen voimavara. Jossain hengellisessä laulussakin yllytetään näin: - Käännä katseesi Jeesukseen!






sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Reikäinen sydän


Salome pöyhäisi kirjoituksellaan asiaa, joka aiheuttaa omassakin rinnassa kovasti tunnekuohua. Hän kirjoitti vanhuudesta ja silloin tarvittavasta huolenpidosta. Hän vertaili kummipoikansa kautta venäläistä ja suomalaista ajattelutapaa, liitti asiaan myös historian näkökulman.

Olen nyt eläkkeellä viidettä vuotta, ja ensi talvena saavutan varsinaisen kansaneläkeiän. Hassua, mutta se jollakin tavalla jysäyttää. Tähän asti on tuntenut itsensä jonkinlaiseksi eläkkeellä olemisen harjoittelijaksi. Tosiasia on, että en tykkää ollenkaan vanhenemisesta, vaikka muutkin ihmiset kaiken aikaa vanhenevat - pikkulapsetkin. Kolauttaa, kun rakas lapsenlapsi vilkaisee otsatukkansa takaa kujeellisena ja sanoo: - Mummi, sinähän olet jo vanhus!

Yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri Sirkka-Liisa Kivelä sanoo, että vanhuksina voidaan oikeastaan pitää vasta 90 vuotta täyttäneitä. Siihen ikään nähden elän tosiaankin vasta vanhuuden nuoruutta.

Oma ikänsä on  pakko hyväksyä, kuten Matti Paloheimo kirjassaan Liian nuori vanhaksi 52 tapaa tapaa sopeutua ja panna kampoihin (Minerva 2013) sanoo. Hän yllyttää kuitenkin ikänsä hyväksymisen lisäksi panemaan kampoihin, sillä ei ole pakko hyväksyä millaista vanhuutta tahansa. Asiantuntijat puhuvat liikunnan lisäämisestä, oikeasta ravinnosta ja sosiaalisesta aktiivisuudesta. Paloheimo kuitenkin kuuluttaa asennemuutoksen perään. Hän kehottaa ryhtymään kriittiseksi vanhukseksi, joka hyväksyy tosiasiat, mutta kyseenalaistaa sitten kaiken muun.
Kannattaa ehkä pysähtyä miettimään, mitä Paloheimo tarkoittaa sanoillaan, ja olisiko hänen ajatuksellaan käyttöä omalla kohdalla.

J. K. Paasikivi sanoi, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.  Olemme tottuneet kuulemaan saman lausahduksen vähän toisessa muodossa. Siinähän sanotaan, että Herran pelko on viisauden alku. Jos kuitenkin ajatellaan, että Jumala haluaa totuutta salatuimpaan asti, niin ollaan saman asian alkulähteillä.
Kun joutuu katsomaan mielensä pohjalle, voi oma sydän näyttää reikäiseltä ja madonsyömältä.
Pentti Niemisen (synt.1929) runo näyttää meille näitä kenkkuja tosiasioita.

Rommia kuluu
yö yöltä entistä enemmän,
mustilla sikareilla
ei ole määrää.
Vain laulut loppuvat:
eivät hopeiset ohimohiukset
vetoa neitoihin enää,
kun lastenlasteni luku kasvaa
ja hampaat putoavat,
ja ryppyjen verkko kasvoilla syvenee,
kun laihdun pelkästä ikävästä
nuorten neitojen, rouvien seuraan.
He vain ilkkuvat:
älä minua yritä suudella,
anna suukkoja lastenlapsillesi.
Se on sinulle oikein
ja ohan sopivaa.

Taidan lähteä nukkumaan,
vaikka aamuun on vielä aikaa.

(Vaikka aamuun on vielä aikaa, 1989.)

Jatkan ensi kerralla kirjoittamista sopeutumisen ja tosiasioiden tunnustamisen jälkeisestä kampoihin laittamisesta.





  

perjantai 6. syyskuuta 2013

Inhottava menoerä...



Kerron tähän alkuun tarinan siitä, mitä tapahtui viime kevättalvella täpötäydessä raitiovaunussa. Takanani istui jonkinasteinen laitapuolen kulkija. Hän höpisi niitä näitä itsekseen. Sitten hän keskittyi, rykäisi ja alkoi kovalla äänellä pitää puhetta raitiovaunuun sulloutuneelle kuulijakunnalleen. Saarna oli suurin piirtein tämän kuuloinen.
"Minun kylässäni Keski-Suomessa asui mies, jolla oli kymmenen poikaa. Isä vaatetti, kasvatti ja koulutti kaikki poikansa. Nyt tämä isä on vanha, eikä kellään niistä kymmenenstä pojasta ole aikaa pitää huolta siitä yhdestä isästä."
Raitiovaunuun astui hiljaisuus. Uskon, että puhe löysi osoitteen jokaisen vaunussaolijan sydämestä.

Niin. Tähän on tultu. Maa on nostettu sodan raunioilta. Minun äitini söi ikkunoista kittiä kalkin puutteeseensa, odottaessaan keskellä sotaa minua, ensimmäistä lastaan.
Nyt on maassa uusi ongelma. Täällä on vanhuksia. Käsittämättömän vaikea ongelma. Niin vaikea, että siitä on jopa vaikeaa käydä avointa keskustelua. Liittyyhän vanhuuteen tosi isoja ja kipeitä ongelmia: yksinäisyyttä, avuttomuutta ja sairautta. Kuka sellaista jaksaa?
Eräässä yleisönosastokirjoituksessa sanottiin hauskasti, että Suomessa näyttää olevan helpompi sulkea vanhaikodin tai hoivakodin ovi kuin avata se. Henkilökuntaa puuttuu, rahaa puuttuu ja aikaa puuttuu - ja omaisilta puuttuu varmaan sekä aikaa että tahtoa käydä katsomassa mummia, isää tai puolisoa.

Mieheni ja minä olemme vuosia sitten löytäneet Pietarin lastenkodista, silloin 11-vuotiaan pojan, jonka elämän rinnalle asetuimme. Hän on nyt jo yli 30-vuotias, itsenäinen mies. Muutama vuosi sitten, kun hän taas vietti lomaa kesämökillämme, jouduin käymään hänen kanssaan kiivaan keskustelun. Hän keksi  pyytää, että minä ostaisin hänelle täältä Suomesta taulutelevision ja toisin sen hänelle Pietariin humanitäärisen kuormamme ohessa. Olin täysin ällikällä lyöty ja ilmoitin, etteivät äidit, tuosta vain, osta aikuisille, työssäkäyville 'lapsilleen' taulutelevisioita. Silloin löivät meidän kulttuurimme yhteen. Hän ei osannut selittää mistä tässä - toinen toisemme ymmärtämisvajeesta - oli kyse, mutta sain sen myöhemmin selville erään inkeriläismummon kautta. Sain kuulla, että "kyllä äidit ostavat lapsilleen keikenlaista. Se on sijoitus vanhuuteen". Taulutelevision saaneet lapset hoitavat sitten aikanaan tämän äidin kaikki vanhuuden tarpeet. Äidit, mikseivät isätkin, (jotka tosin Venäjällä kuolevat kovin varhain) asuvat lastensa kanssa kuolemaansa asti.

Aiemminhan oli meidänkin yhteiskunnassamme tämä käytäntö. Perheet olivat suuria, mummot ja vaarit olivat luonnollinen osa perhettä ja voimiensa mukaan perheessä myös hyötykäytössä, kaitsivat lapsia jne. He tiesivät, että joku heitä hoivaa ja ehkä rakastaakin, kun heidän voimansa ehtyvät.
Mutta nyt on aika toinen. Nyt eletään hyvinvointiyhteiskunnassa. Niin kyllä, mutta onko se tehnyt ihmisistä liiankin hyvinvoipia, ehkä miltei ahneita? Näyttäähän vahvasti siltä, että vanhuksista on tullut yhteiskunnallemme vain ja ainoastaan 'inhottava menoerä'.


keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Isän nimi


Kun esikoislapsenlapsemme oli kolmivuotias, hän oli käymässä isänsä kanssa neuvolassa tarkastuksessa.
Neuvolan täti kysyi pikkutytöltä: - Osaatko sinä kirjoittaa jo oman nimesi?
Tyttö istui isänsä sylissä, vilkaisi tätä kasvoihin ja sanoi: - En osaa, mutta minä osaan kirjoittaa isän nimen!
Voitte arvata, että lapsen isä oli vastauksesta ylpeä ja onnellinen!
Muisto neuvolakäynnistä onkin taltioitu parhaitten perhetapahtumien joukkoon.

Viime viikolla valmistelimme naistenpiirissä tulevan sunnuntain messuavustusta. Meitä oli pitkän pöydän ympärillä iso joukko naisia ja kävimme huolella kaikki pyhäpäivän tekstit lävitse: luimme ne sekä uudesta että vanhan käännöksestä ja yritimme tavoittaa tekstien välisen yhteisen punaisen langan. Oli mielenkiintoista tutkia tällä tavalla Raamattua ja ihmetellä käännöksien eroavaisuutta, mutta tilaisuus venyi (varmaan minusta johtuen!) huomaamatta liian pitkäksi. Väki alkoi liikehtiä levottomana. Puhelinkin soi ja kaikkia kiinnostava puhelu valtasi mielet. Alettiin miettiä lähestyviä syntymäpäiviä ja erilaisia delegaatioita, jotka lähtisivät 90-vuotiasta päivänsankaria onnittelemaan.
Lopulta piirin huomio saatiin kahmittua sen verran kasaan, että päästiin ehdottamaan loppuvirttä. Se oli virsi 600:
Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Siinä laulettaessa tuntui, että Hyvyyden voima kokosi meidän hajalleen ryöpsähtäneet ajatukset yhteen nippuun. Se keräsi kaiken väsymyksen ja levottomuuden.

Alkukesän viikolla Valamossa filosofi Torsti Lehtinen sanoi jossain yhteydessä puhuessaan ihmisen levottomuudesta, että hänen rukouksensa on: - Tee rauha minun rauhattomuuteni kanssa!

Kun Kristus katsoo meitä lunastamiaan ihmisiä, hän näkee meidät kauniina kuin syksyisen puun, joka on verhoutunut lehvistön kultaan. Hän ei näe harmaita ja haarovia oksanrankoja, eikä myhkyräisiä vartta. Hän ei näe puun sammaloitunutta ja jäkälään piiloutunutta pintaa. Hän ei näe puutteitamme, laiminlyöntejä, kaikkea mahdollista rumaa, ikävää ja väärää.
Hän näkee meidät kääriytyneinä hänen tarjoamaansa lepoon, kauneuteen, kirkkauteen.

Kolossalaiskirjeessä puhutaan pukeutumisesta sydämelliseen armahtamiseen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen.
Lyhyesti sanottuna koko pitkän hyvien asioiden rimpsun voisi tiivistää yhteen sanaan: rakkaus.

Taidamme olla kuin pikkuinen lapsi, joka osasi kirjoittaa vain isänsä nimen - meilläkään ei ole mitään muuta niin tärkeää kuin Isän nimi! Sen turvin on lupa kietoutua Jumalan rauhaan ja rakkauteen.


maanantai 2. syyskuuta 2013

Suku on pahin...?




Kuva: Laiturin alta löytyi koko tunteemme kirjo.

Kun aloimme pitää blogiamme alkuvuodesta 2013 Eilatissa, mietimme tietysti yhdessä aiheemme ja päätimme myös sen, kumman sopi kirjoittaa mistäkin aihepiiristä. Nyt emme ole voineet enää niin tehdä. Asumme kaukana toisistamme - elämänpiirimme ja kokemuksemme erkanivat. Nyt siis kirjoitamme juuri siitä aiheestä, mikä kulloinkin kävelee meitä vastaan. Siksi oli outo sattuma, että Magdaleena juuri edellisessä blogikirjoituksessaan on kirjoittanut aiheesta 'tunteet'. Tämä oli appo ensimmäinen kerta kun näin kävi. TUNTEET ovat siis meitä puhutelleet ja niinpä jatkan niiden tutkimista.
Ensin vähän taustaa:
Minulla on eräs ylellinen mutta halpa huvi. Aamuisin haen keittiöstä kupin kahvia ja palaan sen kera takaisin lämpimiin vällyihini. Jos aurinko paistaa vedän verhot ikkunan edestä ja siemailen sisääni myös sen lahjoittamaa voimaa, siis valoa - kera kahvin. Viime viikolla tähän rutiiniini tuli outo lisuke. Makuuhuoneen ikkuna takana, sen  vasemmassa reunassa kasvaa suuri mänty. Katselin tänäkin aamuna kuinka somasti aamuaurinko vilkutteli minulle puun oksien lomasta, kunnes sitten katosi, kuten aina, rungon taa, kuin piiloa leikkien. Jäin yhä katsomaan auringon jättämää hehkua, joka valui molemmin puolin mäntyä, kunnes tapahtui jotakin kummallista. Keskelle mäntyä ilmestyi ehkä jalakapallon kokoinen valtavan kirkas, tasaisen värinen ja  ääriviivoiltaan selkeä alue. Mikään jälkikuva se ei mitenkään voinut olla. Ilmiö näytti siltä kuin aurinko olisi porannut mäntyyn oman kokoisensa reiän, josta SE vuorostaan saattoi katsella minua. Hohtavan kirkas pallo katosi vasta sitten, kun aurinko alkoi taas valua näkyviin puun oikealta laidalta.
En saanut mitään vihjettä siitä, miksi juuri tänä aamuna olin saanut katsella näin kummallista pikku näytöstä. Ymmärsin sen vasta muutaman päivän päästä, jutellessani Syventymispäivien iltapuhteella majapaikassamme 'siskoni' Magdaleenan kanssa. Kerroin hänelle sisällä riehuvista isoista ja äkäisistä tunteistani erästä lähisukulaistani kohtaan, joka juuri sillä viikolla oli sanoillaan hyökännyt nuorimman lapseni kimppuun - mielestäni 'sairaan kohtuuttomalla'  tavalla ja asiasta, joka ei mitenkään hänelle kuulunut. Olin mielestäni oikeutetusti vihainen. En sitä tietenkään kyseiselle henkilölle ollut näyttänyt, olenhan kristitty...mutta sisälläni kärisi ja kiehui ja masennuskin teki tuloaan.

Kerrottuani mäntytarinan ja paljastettuani uskonystävilleni kaikki negatiiviset tunteeni, valkeni minulle itselleni yht'äkkiä tämä mäntyni 'saarna': Minuahan siinä ikään kuin varoitettiin seuraavalla tavalla:
 - "Jokin on tulossa pimentämään valoisaa päivääsi. Se tulee äkkiarvaamatta, KUIN PUUN TAKAA, mutta älä sinä sitä murehdi. Minä voin porata paksuun mäntyyn reijän, ja valo loistaa taas".

En uskalla väittää, että tämä 'näky' olisi ollut Jumalan puhetta, mutta se miten tässä kristittyjen yhteydessä osasin outoa tapahtumaa tulkita, oli varmaankin siitä suunnasta kotoisin --- yläkerran apu oli siis paikaalla. Tämä tulkintani auttoi minua uskomaan, että minun tunteeni oli taivaassa noteerattu ja pelastusrengas heitetty. Sain siis jäädä rauhassa odottamaan, minkälainen valo kohta syttyy kyseisen kiistan ylle, joka oli nostattanut äidinsydämessäni tällaisen kiukun, eikä masennuskaan ollut enää kaukana.

Luther päivän sanassaan (Tienviittoja 29. elokuuta) läksytti minua aika rajusti jo taimelle nouseen masennukseni vuoksi.. Onneksi teksti oli  maustettu hänen herkullisella huumorillaan: Raamatunjakeena hänellä oli Ps.118: 5 
"Ahdingossani minä huusin Herraa."

Ja mitä Luther siis minulle opetti?
" Huutamaan sinun täytyy oppia, niin ettet vai istu yksin tai makaa jossakin pää painuksissa ja kiusaa itseäsi ajatuksillasi, huolillasi ja peloillasi. Lakkaa ajttelemasta vain sitä miten vaikeaa sinulla on, miten paljon kärsit, miten kurja ihminen olet. Nouse ylös laiskimus! Lankea polvillesi, kohota silmäsi ja kätesi kohti taivasta, lue psalmi tai Isä meidän, tuo hätäsi itkien ja valittaen Jumalan eteen. Jumala haluaa, että kerrot hänelle huolesi, etkä jää niiden kiusattavaksi ja piinattavaksi, koska silloin teet yhdestä vastoinkäymisestä kaksi, vieläpä kymmenen ja sata."

Tunteet ovat luvallisia. Nekin on meille annettu lahja. Välillä ne meitä riepovat, välillä hellivät, välillä  meistä vuotaa kyyneleitä, joko surun, ilon tai liikutuksen. Samaa 'säiden' vaihtelua kokee myös koko luomakunta. On myrskyä ja päivänpaistetta. Tunteet ovat meidän varaventtiilimme. Koko Raamattu on täynnä suurta tunnetta. Jeesuskin kiivastui ja Jeesus itki.     

Magdaleena blogissaan jätti minut miettimään erästä ohjetta, joka hän on löytynyt 3 Moos 19:sta:
" Nuhtele lähimmäistäsi avoimesti, muuten joudut osalliseksi hänen syyllisyydestään."

Lutherilta oli löytynyt selityskin tähän Vanhan Testamentin ohjeeseen ja se kuului näin:
"Älä vihaa veljeäsi vaan puhuttele häntä. Silloin väärintekijä näkee totuuden ja se on samalla myös palvelus tälle ihmiselle."
Lopputoteamus: Onkohan minusta tämän palvelustehtävän suorittajaksi?