Uutta asennetta!

Pikku-Aa oli ennen joulua hoidossani nelisen päivää vanhempiensa juhlamatkan takia.

Tämä haitulatukkainen tyttö - kaksivuotias tilliäinen - oli ne neljä päivää opettajanani. Oppiaineita pikku-Aan koulussa oli vain yksi. Se oli minulle tarpeen, avasi silmiäni ja antoi näkökulmaa. Oppiaineen nimi oli tyytyväisyys.

Olen kertonut jo aikaisemmin, miten tämä lapsi ilmoittaa joka aamu, minkävärinen aamu on parhaillaan alkamassa  - milloin on sininen, oranssi tai pinkki.

Istuimme yhdessä aamupalalla. Talomme on mäellä, ja olohuoneen ikkunoista avautuu laaja viipale taivasta. Tänä aamuna se oli ikävän harmaa, likaisennäköiset pilvet ylettyivät näköalamme reunasta toiseen.

- Keltainen aamu! pikku-Aa ilmoitti.

Katsahdin hämmästyneenä tyttöön. Kuinka niin keltainen? Minähän näin pelkkää harmaata. Mutta toden totta! Kun katsoin tarkemmin, aivan alhaalla taivaanrannalla todellakin oli kapea, keltainen viiru. Halasin tyttöä vieressäni, olin hänelle kiitollinen, sillä hän oli avannut silmäni.

Pikku-Aalla on allergian takia monia ruokarajoitteita. Hänelle oli jätetty valmisruokapurkkeja siltä varalta, jos mummi ei jaksaisi valmistaa sopivaa ateriaa. Eikä mummi aina jaksanut. 

Taas lapsi popsi purkkiruokaansa, merimiespataa, joka oli hänelle turvallista, mutta me muut katsoimme häntä hieman säälien yksitoikkoisen menu´nsa takia.

Mutta pikku-Aa vain säteili. - Herkkuruokaa! hän sanoi.

Halusin myös laittaa pikku-Aan tuttuun kaurapuuroon jotain vaihtelua ja tipautin sinne voinsilmän. Voi levisi kullanvärisenä ja luikersi puuroon uomia ja koloja pitkin. Pikku-Aa siirteli voinsilmäpuroja puuron pinnalla, hymyili silmät viiruina ja sanoi: - Nyt minä olen onnellinen!

Uuden vuoden kynnyksellä tehdään erilaisia uudenvuodenlupauksia. Itse haluaisin alkavana vuotena harjoitella tyytyväisyyttä niin, että näkisin harmaiden pilvien takaa todellakin keltaisen reunan. 

Toivon, että pystyisin olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on, enkä tavoittelisi mitään kummempaa. Tyytyisin niin kuin pikku-Aa purkkiruokaansa. Se mitä minulla on, olisi herkkuani, parasta, juuri minulle sopivaa!

Haluaisin myös iloita elämän pikkuasioista, kuten pikku-Aa valuvan voin kullasta. Tahtoisin huomata arjen kauneuden, sen monet hienot yksityiskohdat, niiden runsauden ja täyteläisyyden.

Jumala haluaa nähdä ihmiset tyytyväisinä, eikä hän tahdo kuulla nurinaa. Israelin kansa, joka erämaavaelluksellaan kiukutteli ja napisi, sai harhailla Siinailla 40 vuoden ajan. Tyytymättömyys ei ole mikään vähäpätöinen asia. Sillä voi olla ikävät ja  kauaskantavat seuraukset. 

Toivotan kaikille blogin lukijoille kiitollista ja tyytyväistä mieltä alkavalle vuodelle! Uutta iloista, Jumalan hyvyyteen luottavaa asennetta! 

   

Pikku-Aan piirtämiä aurinkoja ja sydämiä Uuden vuoden tervehdykseksi! Taitaa sieltä yksi pää-jalkainenkin löytyä.

Hengenheimolainen

Jouluaaton Ilta-Sanomissa oli ihastuttava pieni uutinen. Joku oli uskaltanut ja osannut sanoa sen ääneen ja uskaltanut julistaa sen jopa lehdessä 'kaikelle kansalle' - sen, mitä minä olen jo pitkään häpeää tuntien käännellyt ja miettimällä miettinyt, että miten sen kertoisi omille lapsilleen ja muille ympärillä häärääville stressaantuneille jouluihmisille--- että minä en jaksa, että tulee paha olo...kun 'laps' hössötykseen hukkuu...unhottuu'.


Ja sitten Eila Roine julisti sen minulle ja muille aivan arkisesti - iltapäivälehden pikkuruisena ilmoituksena!! Miten noinkin hävettävän asian joku kehtaa kertoa niin mutkattomasti - ketään loukkaamatta:

Jäädä eläkkeelle joulusta!  Siinä se on. Noin yksinkertaista se on kun osaa ja on tyyliä. Sain tämän lehtijutun myötä tuleville jouluilleni uudet pelisäännöt. Haluan uskoa, että ensi vuonnakin tulee joulu, vaikkei jääkaappi notkuisikaan kaikkia perinteisiä 'olla-pitää-laatikoita' ja kaikkea sitä, mitä 'kummankin kotona aina on jouluna ollut' - perinnettä.
Lahjojen ostosta ja lahjapakettien avaamishössötyksestä olen jäänyt jo vuosia sitten eläkkeelle minäkin, mutta nyt päätän yksinkertaistaa kaiken muunkin. Nyt jään mielenkiinnolla odottelemaan ensi joulun joulurauhaa.

Luin liikuttuneena Magdaleena-ystäväni pienen lapsenlapsen etsimisprojektista, kun hän yritti löytää kodista, jossa valmisteltiin joulun lapsen syntymäpäiväpippaloita, että missä mahtoi olla juhlan sankari, Jeesus-lapsi. Sanonta -'lapsen suusta totuus' - on niin usein totinen tosi.

Mutta mitähän pitäisi ajatella tästä seuraavasta totuuden torvesta, puolitoistavuotiaasta oman sukumme sananiekasta. Pikkuinen oli perheensä kanssa yhdessä seurannut Suomen itsenäisyyspäivän aattona uutisia, joissa kerrottiin, ruudun täyttämän kuvan kera, Nelson Mandelan siirtymisestä iäisiin majoihin, Taivaan kotiin. Tyttö tuijotti ruudun tummihoista, harmaatukkaista vanhaa miestä ja alkoi sitten innoissaan, lujalla äänellä hokea: "Mummin näköinen… mummin näköinen!" ( Huom. Mummi ei ollut paikalla, hänellä ei ole mustia kasvoja, eikä harmaita hiuksia).
Sain kuulla tämän uutisen puhelimitse. Mietin kuulemaani hetken, ja sitten totesin: "Tämä on kyllä suurin kunnianosoitus, mitä olen missään elämäni vaiheessa keneltäkään koskaan saanut. On suuri ilo saada olla Nelson Mandelan näköinen".

Tämä tapahtuma sai minut jälkeenpäin syvällisesti miettimään sitä, mitä tuollainen vuodenvanha todellisuudessa meissä näkee, mitä katsoo, mitä tuntee? Ja mihin tuollainen sisäinen näkökyky meistä aikuisista katoaa? Katoaako se juuri sinne samaan paikkaan, minne Jeesus-vauvakin katoaa - kaiken ulkoisen kuorrutuksen ja kulissin alle?

"Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on."

Kuva on nukkenäyttelystä. Teos on nimeltään Joulukirkko, jonka on tehnyt muistaakseni nukketaiteilija Piitu Nykopp.

Joulu on merkillistä aikaa, sillä silloin sosiaaliset paineet ovat ehkä kaikkein voimakkaimmillaan. Etukäteen käydään keskusteluja siitä, kuinka joulua vietetään, ja minkälaisella porukalla. Kuka on yksin, kuka puolestaan juhlii perheen tai suvun piirissä.
Saattaa käydä niin, että joulua yksin viettävä kaipailee ympärilleen isompaa joukkoa. Sitten taas joku toinen haaveilee rauhallisesta joulusta kaiken hulinan keskellä.

Seurakunta on myös eräänlainen perhe, jossa on veljiä ja sisaria. Parhaimmillaan seurakunnan kokoontumiset ovat iloisia sisaruspiirin tapaamisia, jolloin iloitaan yhteisestä Isästä ja hänen hyvyydestään.
Seurakunnan yhteys on jotain tavattoman arvokasta, jonka hoitamisessa tarvitaan jokaisen panosta.

Paavali kuvaa seurakuntaa Kristuksen ruumiina, jossa jokaisella ruumiinjäsenellä - siis jäsenellä - on oma paikkansa ja erityistehtävänsä.  Mikään näistä tehtävistä ei ole toinen toistaan arvokkaampi tai vähempiarvoinen. Kaikkia tarvitaan.
Olen viime viikkoina kirjoitellut ilon etsimisestä. Yksi iloa tuottava asia onkin varmaan yhteyden kokeminen, tunne siitä,  että kuuluu johonkin joukkoon. Että löytyy paikka penkin päästä, ja voi laulaa tuttua lastenvirttä "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on".

Tämän joulun aikaan olen joutunut miettimään paljon seurakuntayhteyttä, kuinka paljon se merkitsee.
Ennen joulua mieheni sai raamattupiirilleen osoitetun yhteisviestin, jossa eräs piirin jäsen sanoutui 27 vuotta kokoontuneesta miestenpiiristä eroon, koska hän koki, ettei saanut siitä itselleen mitään. Hän oli liittynyt paikkakunnalla toimivaan uuteen seurakuntaan, jota suositteli muillekin.

Tämä "joulukirje" joka saapui paria päivää ennen joulua, tuntui kummallisen satuttavalta. Totta kai jokaisella on oikeus etsiä itselleen sopiva yhteisö ja sellaista opetusta kuin parhaaksi katsoo. Kuitenkin tuntuu surulliselta ajatella, että "ikiaikainen " piiri, johon 6 - 8 miestä on kokoontunut muutaman viikon välein  tutkimaan Raamattua, joutuu näin punnituksi ja kevyeksi havaituksi.
Jos ei aina opetus olekaan ollut tehokasta ja täydellistä, niin eikö kuitenkin miestenvälinen ystävyys ja kuulumisten vaihtaminen ole tärkeää? Jo se että miehet yleensä kokoontuvat?

Ajattelen, miten tärkeää on vaalia seurakuntayhteyttä, ja arvostaa myös sitä piilossa olevaa hyvää, jonka osallistumisesta voi saada.
Luin tällaisesta piilovaikutuksesta pari viikkoa sitten:
Eräs mies HS:ssa valitti pappien saarnoista ja sanoi, että hän on kuunnellut ainakin 1500 saarnaa, mutta mitään niistä ei ole jäänyt hänelle mieleen. Hän sanoi, että papit olisivat voineet käyttää aikansa paremminkin kuin saarnojensa valmistelemiseen.
Siihen toinen mies vastasi, että hän on syönyt 1500 vaimonsa valmistamaa ateriaa, muttei hänelle ole jäänyt mieleen, mitä hän on syönyt. Kuitenkin ateriat ovat ravinneet häntä päivästä toiseen.
Samoin on varmaan saarnojen laita: emme muista moniakaan kuulemiamme saarnoja, mutta kokonaisuudessaan ne ovat kantaneet meitä eteenpäin.

Raamattu varoittaa hajaannuksesta ja eripuraisuudesta. Jeesus rukoilee (Joh. 17:21) " että he kaikki olisivat yhtä".
Hajaannus ei ole Jumalan teko. Hän haluaa seurakunnaltaan aivan päinvastaista käyttäytymistä.

Pahvinen vai sähkönen?

 

Niinpä?!
 Monet lähettävät tänä aikana joulutervehdyksensä sähköisenä. Ja minäkin kiitän tässä kaikista saamistani sellaisista. Yksi asia minua niissä kyllä harmittaa. Niitä kun ei voi kiinnittää keittiön oveen koko suvun ihailtavaksi. Meidän perheessämme on sellainen tapa, että jokainen etsii vuosittain itselleen sen kaikkein puhuttelevimman kortin, ja kaiken kaikkiaan kortteja katsellaan kauan ja hartaasti, mietitään mikä kulloinkin on ajan henki.
Minun mielikorttini on vuosi vuodelta yleensä ollut se kaikkein yksinkertaisin, vähäeleisin. Joulu on muutoin niin rönsyävää ja päällekarkaavaa aikaa, että rauhallisessa joulukortissa on hyvä käydä lepäämässä.
Ylläoleva joulukortti oli viime vuoden suosikkini varmaan juuri siitä syystä, ettei siinä ollut mitään jouluun viittaavaa - vain hiljaisuutta ja rauhaa.
Siksi yllätyin itsekin tämän vuoden valinnastani. (Ko. kortti on tässä postauksessa alinna). Paras kortti olikin tänä vuonna mielestäni se, jossa oli meneillään sen seitsemäs meininki. Mitä ihmettä minussa itsessäni oikein on tapahtumassa? Jouduin miettimään asiaa perin pohjin ja se kannatti, sillä vastaus myös löytyi.
Tämän kuvan perheenäiti ja lapsi tekevät yhdessä joulua ja ovat saaneet keittiönsä melkoiseen kuntoon. Kaikki on vinksin vonksin, kissakin, mutta se ei näytä tahtia, ei vauhtia eikä varsinkaan huumoria haittaavan. Tekemisen yhteinen ilo on nostettu päällimmäiseksi - kaiken muun voi tehdä vaikka sitten kun lapsi jo nukkuu. Ihailtavaa, kadehdittavaa… ja kaiken kukkuraksi lapsi saa leipoa oman näköisiään pullia. Kortin nimi on: "Nu skall här bli andra bullar." Jos katsoo kuvaa tarkkaan huomaa, että keittiön kaapin päällä on ne vieraspullat ja nyt tehdään omanlaisia pullia. Lapsikeskeinen joulu, siinä se!!!
Tässä kortissa oli muitakin hyviä ominaisuuksia. Ne löytyivät kortin takaa." Painettu ympäristöystävälliselle paperille joka on pintalakattu."
Kortti on siis sekä lapsi - että ympäristöystävällinen. Mahtavaa.

Uuden Testamantin loppuosassa 'puhuvat' meille Paavalin lähettämät kirjeet. Niiden joukossa on myös vain kolme lukua sisältävä kirje Tiitukselle. Lainaan tähän Paavalin tässä kirjeessä antaman selontekonsa siitä, miksi koko kristikunta tänään juhlii - ja siitä, mitä tuleman pitää.
Tiit 2; 11-14
" Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille... ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa, odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee."  

Näin kirjoitti siis Paavali ystävälleen Tiitukselle, jotta tämä voisi julistaa sen edelleen. Ja nyt se iloinen joulukortti.

Iloa seimen Lapsesta

"Korkeudesta meitä lähestyy aamun koitto." Luuk. 1:78

Kaksivuotias lapsenlapseni oli saapunut meille hoitoon muutamaksi päiväksi. Hän hipsutti työhuoneeseeni, kurkisti ensimmäiseksi kirjahyllyn nurkkaan ja vilkaisi sitten ikkunanviereiseen kulmaukseen. Hän kulki pää kallellaan ja kumartui vielä katsomaan sängyn alle. Tässä vaiheessa jo kiinnostuin ja kysyin:  - Mitä sinä oikein etsit?
- Jeesusta, tyttö vastasi.

Hämmennyin vastauksesta ja ajatuksesta, että lapsi etsi Jeesusta mumminsa työhuoneen nurkista niin, että keskustelu katkesi siihen. Mieleeni tuli toinen kaksivuotias, jonka leikkimistä olin seurannut oman kotinsa olohuoneen lattialla. Hän istui selin aikuisiin ja jutteli leikkiessään ääneen: - Jeesus ei saa tulla meidän kotiin. Mene pois, Jeesus!

Nyt joulun aikaan puhutaan usein seurakunnan tilaisuuksissa siitä, saako joulun todellinen sankari olla mukana omissa juhlissaan. Saako hän astua koteihin siten, että joulupöydässä luetaan jouluevankeliumi tai lauletaan joulun todellisesta sanomasta muistuttava Enkeli taivaan?
Jokaisessa perheessä ja suvussa ovat omat joulutapansa. Jos niihin ei ole mahtunut kristillistä sisältöä,  löytyykö meissä rohkeutta liikauttaa  niitä hitusen verran? Ehdottaa vaikka lähtöä aattohartauteen tai joulukirkkoon!
Mikä lie sitten onkaan kullekin se luontevin ja sopivin liikahdus, jolla voisimme raottaa ovea.
Niin ettei joulun Herra jäisi aivan ulkopuoliseksi ja unohdukseen.
Joskus jo musiikin kuuntelu saattaa olla koskettavaa, ja harras hetki löytyy sävelten kautta. Itselleni kävi näin kuluneella viikolla hammashoitolassa tavallisesti ikävässä hampaidenpuhdistuksessa. Hoitajalla oli kristillinen radiokanava auki, ja tutut joululaulut alkoivat yllättäen puhutella voimakkaasti.

Olen viime viikkoina kirjoittanut ilon etsimisestä.
Jouluevankeliumi on täynnä iloa ja riemua. Sitä ei ole ole kätketty rivien väliin, eikä sitä tarvitse sen kummemmin tulkita. Enkelin viesti on selvä ja kirkas: - Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle.
Samassa lauseessa mainitaan ilo-sana kaksi kertaa!
Ja mikä on iloviestin sisältö? Ilmoitus jatkuu: - Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.

Näistä sanoista löytyy ilon etsijälle syvin ja todellisin ilon lähde: Jumala itse lähestyy meitä korkeudestaan. Pyhä lapsi syntyy seimeen maailman Vapahtajaksi.
Ihmiskunta saa toivon pimeyden keskelle.

Toivotan kaikille blogimme lukijoille joulurauhaa ja pysähtymistä joulun ihmeen äärelle.

Eräs joulukortti

Olen edellisissä kirjoituksissani kertonut pitkää jatkotarinaa Venäjältä löytyneestä orpopojastani Olegista. Nyt teen ko. tarinaan joulutauon ja jatkan kertomustani vasta juhlakauden päätyttyä.
Tänään haluan jakaa kanssanne ylläolevan joulukortin tarinan ja samalla - juuri tuon kortin sanomalla - toivottaa lukijoillemme -  tuntemilleni ja tuntemattomille - joulun suuren salaisuuden löytymistä, kaiken hötläyksen keskeltä - sieltä omasta sydämestä, mistä sen vain ja ainoastaan voi löytää - kuten Loiri sen niin syvällisesti tulkitsee.

Sain muutama päivä sitten astua sisään suureen tunteeseen. Suuret tunteet ovat harvinaisia tietyn iän saavuttaneelle ihmiselle ja jos sellainen joskus kohti tuleekin, on se pikemminkin suuren surun tunne.
Tämä läikähdys oli kuitenkin suuri ilo, ja siksipä ehkä paras joululahjani. Tosin sitähän en vielä tiedä, kun joulupukki on vasta matkalla.

 Olin viime viikolla Helsingin Käpylässä, Karjalatalolla, syömässä lounasta ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Olemme tavanneet matkan varrella muutaman muunkin kerran. Olemme yhä erittäin hyviä ystäviä, tunnemme toistemme puolisot ja olimme aikanaan osallistuneet myös toinen toisemme vihkiäisiin.
Tämän tapaamisen yhteydessä jouduimme kuitenkin toteamaan erään pysähdyttävän totuuden. Seurustelustamme oli juuri nyt kulunut aikaa tasan 50 vuotta...ja yhä olimme ystäviä?
Minulla oli näillä 'treffeillä' mukana päiväkirjani noilta vuosilta. Päiväkirjani eivät silloin olleet 'vihkoja täynnä pikkuruista kirjoitusta' vaan ne on tehty suurella tunteella - hauskoilla erilaisilla käsialoilla ja piirroksilla höystettyjä. Nuorten seurustelu tuolloin oli niin puhdasta, että näitä päiväkirjoja saattoi lukea kuka hyvänsä. Ne kuvastavat oman aikani tapaa elää ja ajatella ja kokea - ja ovat siis osa  60-luvun nuorisotaidetta. Oma tyttäreni ihmettelee, kun olen antanut hänen kahlata läpi kaikki nämä kummalliset lapsuuden ja nuoruuteni tekeleet.
Syötyämme Karjalatalolla herkullisen joululounaan nosti ystäväni laukustaan kauniin, pienen laatikon. Sen sisälle oli taltioitu kaikki hänelle silloin muinoin lähettämäni posti, kirjeet ja omatekoiset kortit, vuosilta yksi ja kaksi. Olin mykistyntyt. Sain niistä omakseni viisi piirtämääni joulukorttia, joista eräs on tämän kirjeeni alussa. Kirjoittamani kirjeet saan kuulema takaisin vasta sitten kun nykyinen omistaja on ne itse ensin lukenut uudelleen läpi. Vanha mies sanoi etsivänsä niistä itseään.
Tämä tapaamisen myötä sain jouluuni 'kanelit ja pippurit' ja haluan jakaa niitä tämän tarinan myötä myös Sinulle, ystäväni.

Iloa sanoista ja kirjoista

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013) alkaa seitsemän lauseen johdannolla.

"Lapseni pyydystää lattialta auringonlaikkuja. Koskettaa kädellä, nuolaisee, nauraa. Pilvi varastaa laikut. Lapsi pelästyy, itkusta nousee myrsky. Sadepisarat vyöryvät poskille, kitapurje pullistuu
tuulessa. Mietin, mistä kasvatus alkaa. Kerronko ensin löytämisen ilosta, katoamisen surusta vai pelon voittamisesta."

Kun olin lukenut nämä Taivaslaulun ensimmäiset sanat, minun oli laskettava kirja kädestäni lähes hengästyneenä: kuinka runollisen kauniisti joku osaakin kirjoittaa! Olin aivan pökertynyt siitä ilosta, että joku osaa kirjoittaa niin hyvin!

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on ollut minulle tämän syksyn kirjaelämys. Taivaslaulu pysäytti minut suomalaisuudella, tuoreudella, rehellisyydellä ja kauneudella.
Rauhalan kirja kertoo vanhoillislaestadiolaisuudesta, joka elää vielä vahvana nyky-Suomessa. Sen maailma on lähellä, mutta monesti kuitenkin tavoittamattomissa.
Usein toistellaan lausetta: - Jokainen haluaa olla toisensa elämässä salamatkustajana.
Jotain sellaista koin myös päästessäni kurkistamaan sellaisten naisten maailmaan, jossa naiset elävät jännityksessä kuukaudesta toiseen ja sanovat, että kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana.
Kirja on myös kaunis ja kuulas kuvaus rakkaudesta. Tuntui hyvältä lukea parisuhteesta, jossa oli niin paljon ystävyyttä ja ymmärtämistä.

Olen viime viikkoina lukenut myös C. S. Lewisin Elämä-kirjaa.

Elämä-kirjan alkuosa keskittyy samoihin teemoihin, joiden parissa itse olen viime viikot askarrellut. Lewis etsii myös tietoisesti vuosikaudet ilon kokemusta. Jo lapsuudessaan hän joutuu kolme kertaa voimakkaan ilon koskettamaksi. Nämä kokemukset vievät hänet pohdiskelemaan, mitä ilo oikein on.
Aivan Lewisin varhaislapsuuteen sijoittuva ilon kokemus oli "kukkivan herukkapensaan tuoksu". Jonkin verran myöhemmin kun hän oli oppinut lukemaan, eräs lastenkirja synnytti hänessä voimakkaan kaipuun "syksyn elämykseen".  Ja kolmas koko elämään vaikuttava ilon kokemus oli muuan runo, joka oli kirjoitettu ilmavaan pohjoismaiseen tyyliin. Tästä Lewisiä puhuttelevasta runosta, hänelle jäi elinikäinen Pohjolan ikävä. Ja sanojen ilo.

Jotain samantapaista itse koin Rauhalan kirjan alkusanojen, mutta myös koko kirjan kielen osalta. Ominaisuudet jotka liitetään hyvään runouteen, löytyvät myös Rauhalan proosasta.

Kirjassa oli kauniin runomaisen kielen lisäksi myös asiallista vanhoillislaestadiolaisten blogisivujen tyyliin kirjoitettua tekstiä. Kirjasta löytyi myös lastenkamarin tajunnanvirtaista leikkipuhetta.
Kaikki nämä erilaiset elementit avasivat hyvin laestadiolaisnaisten maailman salaperäisyyttä. Vaikka Rauhala käsitteleekin hyvin vaikeaa aihetta, hän tekee sen kuitenkin kunnioittaen. Samalla kun hän kertoo liikkeensä naisten vaikeasta asemasta, hän kuitenkin nostaa monia hyviä ja rakentavia asioita siitä esiin.

Kirja on ollut niin suosittu, että sen saaminen kirjastoista voi olla vielä vaikeaa. Suosittelenkin toivomaan sitä itselle vaikkapa joululahjaksi.

Niin, ja tietysti kaikkein kaunein runokirja on Raamatun Psalmit! Sieltä Psalmien sointuvista säkeistä voikin juuri nyt joulunaikaan hiljentyä etsimään niihin kätkettyä Kristusta.
Merkillistä, mutta hänhän on löydettävissä jokaisesta Psalmista.



  

Tainnuttava takaisku

Joulu tulla jolkuttaa kera kurjan harmaan sateen, ainakin täällä etelässä. Ja minä kirjoittaa jolkutan jatkoa aiheeseen, jonka aloitin jo viikkoja sitten jouluisella otsikolla "Poika on meille syntynyt, lapsi on meille annettu." Kuva, joka minulla tänään on tekstini kostukkeena on ehkä joskus vuosi sitten jo ollutkin blogikuvanani, mutta otan sen uudelleen käyttöön nyt, koska kuva on aina liittynyt juuri tähän tarinaan, jonka nyt tässä teidän kanssanne jaan.

Viime kerralla kerroin, että Oleg-poikamme halusi lähteä opiskelemaan kansainväliseen opetuslapseuskouluun Ukrainaan, joka meille sopi vallan mainiosti. Koulu alkaisi alkukeväästä. Olin tammikuussa humanitäärisen ryhmäni kanssa matkalla Pietarin eteläpuolella sijaitsevalle inkeriläiskirkolle, ja samalla kun olimme viemässä sinne avustuskuormaa olin ottanut mukaani myös melkoisen summan rahaa, jolla oli määrä maksaa Olegin matkat ja koulumaksu Ukrainassa.

Kun olimme ylittäneet valtion rajan tankkasimme eräällä huoltoasemalla, sekä auton että itsemme.

Seuraavalla taukopaikalla jouduin kauhukseni toteamaan, ettei minulla enää ollut kukkaroa - ei suurta eikä pientä summaa rahaa. Kun kukkaroa ei  löytynyt auton lattialtakaan jouduimme kylmästi toteamaan, että-- ollutta ja mennyttä --- sen on täytynyt jäädä edellisen bensa-aseman tiskille.

Kun Oleg-poikani kukkaron katoamisesta kuuli, oli hän vakuuttunut siitä, ettei hänen lainkaan kuulunut edes lähteä tähän koulutukseen. Merkkinä oli se, ettei äidillä voinut olla toista samansuuruista summaa. Ja vaikka olisi ollutkin, olisi sen lahjoittaminen ollut hänen mielestään kohtuutonta.

Kun kotimatkamme alkoi, muistutti Oleg minua, että muistaisin käydä siinä samassa bensa-aseman kahviossa minne arvelin kukkaróni jääneen. Minua hymyilytti poikani naivius. Venäjä, bensa-asema ja paljon rahaa???

Tosi nolona tottelin häntä kuitenkin. Kysyin tiskin takana palvelevalta mieheltä, onko tänne perjantaina jäänyt eräs kukkaro? Voi miten tyhmäksi tunsinkaan itseni!!  Bensa-aseman omistaja oli itse paikalla ja tuli kysymään minulta yhtä tyhmän kysymyksen:"Minkähän värinen tämä kukkaro oli?" Sitten hän vielä tarkisti minkä pankin pankkikortti siellä mahtoi olla sisällä…ja sitten hän toi mustan kukkaroni ja kysyi, mahtoiko se olla tämä. Annoin kiitollisena henkilökunnalle kahvirahat ja autossa kävin tarkastamaan kukkaroni sisuksia. Kaikki oli kohdallaan, paitsi että...kuva, joka oli ollut kukkaroni läpinäkyvässä muovilokerossa oli otettu sieltä pois ja siirretty sen suuren rahapinon päälle, joka oli kukkaron sisuksissa. Mitä kuva onkaan puhunut sille, joka kukkaroani on tutkinut? Ehkä juuri sen mikä oli totuus. Että tämä suurehko summa rahaa oli korvamerkittyä rahaa juuri tälle Herralle, joka kuvassa auttaa nuorta uupunutta. Ja juuri niinhän asia todellisuudessa olikin.   

Musiikin iloa

Joulukuu on musiikin juhla-aikaa. Erilaiset konserttisalit ja kirkot täyttyvät esiintyjistä ja kuulijoista. Kauneimpia joululauluja on kirkkojen lisäksi siirrytty laulamaan jopa huoltoasemille ja kauppakeskuksiin. Kotikyläni ostoskeskuksessa laulettu Hoosianna-hymni sai satunnaiset shoppailijatkin laulamaan  kuoron mukana.
Musiikki yhdistää, koskettaa ja vie joulua kohti.

Olen viime viikkoina kirjoittanut ilon etsimisestä. Eräänä pimeänä  joulukuun aamuna jouduin  yllättäen musiikin luoman ilon kohtaamaksi.
Olin vierailemassa poikani perheen luona, oli maanantaiaamu ja kello oli seitsemän. Heräsin siihen, että kuulin salista sellon soittoa. Se kantautui ympäri vanhaa taloa, tupaan ja peräkamareihin.
Kietaisin aamutakin ylleni ja lähdin kuuntelemaan.
Lapsenlapseni istui selloineen keskellä salia ja soitti joululaulua. Edellisiltana hän oli soitollaan villinnyt meidät isovanhemmat ja siskonsa tanssimaan Christmas Boogia: - Minä soitan teille, ja tanssikaa, niin  että voin katsella teitä!


Istahdin topatulle tuolille kuuntelemaan. Sali oli hämärä, muutama lamppu heijasti valoa pähkinänvärisestä sellosta, pianonkyljestä ja kaakeliuunista. Sellon ääni kaikui pehmeänä: "Nyt pienet tontut liikkuu…" Samassa miniäni, joka oli jo töihin lähdössä, kiirehti pianojakkaralle ja sanoi, että hän voisi säestää. Niin äiti ja tytär yhdessä alkoivat soittaa joululaulua. Miniän pianosäestys teki soiton täyteläiseksi, sello ja piano kulkivat kuin käsi kädessä.

Minua alkoi aivan itkettää ilosta. Kaikki oli niin kaunista: kahden soittajan luoma musiikin kudelma, laulava, iloinen sointi aamuhämärässä. Lapsenlapsen varma jousikäsi, se että hänkin oli omalla vuorollaan sukupolvien ketjussa löytänyt soittamisen ilon.

Psalmien kirja on täynnä musiikin iloa. Vähän väliä siinä toistuvat kehotukset soittaa ja laulaa Herralle.
"Iloitkaa ja riemuitkaa, laulakaa ja soittakaa!" tai "Laulakaa Herralle uusi laulu! Laula Herralle, maa, laulakaa Herralle maan asukkaat!"

Siinä varhaisessa aamuhetkessä sain kokea musiikin synnyttämää iloa, sain tuntea välittämistä ja ottaa vastaan osani  soiton lahjasta.

Ehkä tämän joulun aikaan kun laulamme joululaulun - yhdymme joulukirkossa Enkeli taivaan-virteen -osaisimme ojentaa sen lahjana itse joulun Lapselle.

Tie löytyy

Tämän kuvan olen ottanut vuosia sitten Venäjällä, erään lastenkodin ikkunaudalta. Siinä kaksi kissakaveria nauttii hyvästä, aurinkoisesta näköalapaikastaan ja joku nokkela on kirjoittanut alle tekstin:

"Vapaapäivä."

 Jäin tarinassani ( joka alkoi jo monta postausta  sitten)  kohtaan, jossa löytölapseni Oleg ilmoitti siirtyvänsä kasvattajansa kanssa uuteen lastenkotiin, siihen kristilliseen, päästäkseen eroon murrosikäisen ja ikäville teille joutuneen kaveriporukan vaikutuksesta. Ratkaisu oli oikea, sen huomasimme heti ja aloimme suunnitella lupaamaani suomenmatkaa.

Eräällä nuorella venäläisellä insinööriystävällämme oli - tässä maassa vielä silloin harvinainen - oma auto, ja tämä 'poikapari' lähti seuraavana keväänä ajelemaan kohti Suomea. Arvanette, että kaikki Suomessa oli ihmeellistä: keittiön kaapit, vesihana, sauna, oma autopaikka ikkunan alla jne jne. Olegin aika ei kuitenkaan mennyt niitä ihmetellessä. Niitä ihmetteli lähinnä nuori insinööri. Olegin aika kului television ihmeellistä kaukosäädintä räplätessä ja toinen hänen harrastuksistaan oli ajaa polkupyörällä talomme edustalla olevaa korkeaa mäkeä alas ja työnnellessä pyörää takaisin ylös. Tämä oli hänen elämänsä ensimmäinen kosketus kummajaiseen nimeltä 'pyörä'.

Enempää hupia ei tarvinnut edes yrittää tarjota. Muutoinkin 'hupien' kanssa oli oltava tarkkana, samoin kuin ylenpalttisten herkkujenkin. Takaraivossamme oli koko ajan junkuttava tieto siitä, että maanantaina hän on taas takaisin omassa, ruskeanharmaassa ympäristössään. Ei ollut viisasta eikä sopivaa hölskytellä minkäänlaisella ylenpalttisuudella.

Venäjällä on sellainen tapa 16-vuotta täyttäneiden lastenkotilastensa kanssa, että silloin heidän  varsinainen lastenkotikautensa päättyy. Valtio tarjoaa heille jostakin (minun mielestäni purkutuomion ansaitsevasta) talosta yhden huoneen. Nämä huoneet ovat pienenpieniä, Olegilla 16 neliötä, ja asumus oli nk. kommunalka-asunto, eli asunnossa asui juuri niin monta ihmistä kuin huoneustossa oli huoneita. Olegilla niitä oli kolme, ja kaikki asukkaat olivat entisiä lastenkotilaisia.

Nyt alkoi pähkäily, että mitäs tämän jälkeen. Poika olisi halunnut ajaa kuorma-auto-kortin, kuten kaikki pikkupojat konsanaan, mutta onneksi saimme ajoissa kuulla, että jollei sinulla kortin saatuasi ollut mahdollisuutta hankkia ajamiseesi praktiikkaa, et voinut saada myöskään mitään työtä tältä alalta. No mistä ihmeestä hän olisi hankkinut praktiikkaa, eihän meillä ollut antaa hänelle kuorma-autoa, jolla sitä praktiikkaa olisi voinut hankkia. Kuinkahan Venäjällä ylipäätään on yhtäkään kuorma-autonkuljettajaa - en ymmärrä?

 Onneksi Oleg itse alkoi hahmottaa mitä hän haluaa isona tehdä. Jumalan suunnitelma alkoi kasvaa hänen sisällään ihan itsestään, ilman meidän ohjaustamme. Hän halusi kansainväliseen opetuslapseuskouluun Ukrainaan. Tämä koulutus piti sisällään neljän kuukauden koulutusjakson ja kahden kuukauden mittaisen praktiikkaajakson, joka Olegin kohdalla tuli olemaan katulapsityö Kairon kaatopaikoilla.

OK.Tämän uravalinnan soimme hänelle mieluusti. Tämäntapaisen suunnanhan olin hänen elämänsä varalle itsekin yläkerrasta saanut. Hyvä kuitenkin oli se, ettemme me joutuneet sitä suuntaa hänessä synnyttämään, sillä noin isot valinnat on aina tultava omasta sydämestä - niitä ei kukaan muu voi toiseen istuttaa. Yrittää tietysti voi, mutta usein ne eivät sitten ajan mittaan kuitenkaan kanna hedelmää.

Laina-aatteilla ei kauas ratsasteta. Jatkuu...

  

Ilon etsiminen jatkuu

Aamuaurinko pilkistää punaisten verhojen takaa, ja amaryllikset ovat täydessä kukassa. Vanha retkikattila, johon ne on istutettu muistuttaa mukavista retkistä lasten kanssa.
Eiköhän tässä ole jo joulukuiselle aamulle iloa yllin kyllin.

Radion aamuhartauskin yllätti liikutukseen asti, sellaista en muista koskaan aiemmin tapahtuneen. Hartauden pitäjää tituleerattiin tittelillä "jumalanpalveluselämän  erikoisasiantuntija". Se kuulosti kovin etäiseltä ja viralliselta. Kuitenkin naishenkilö, Terhi Paananen, joka sitten rupesi juttelemaan, tuntui kovin tavalliselta, jonka kokemukset olivat minulle, koiraihmiselle, hyvin tutunoloiset. Niihin ajatuksiin oli helppo tulla mukaan.

Terhi puhui vanhasta koirastaan ja luopumisen vaikeudesta. Kuten nykyisin monissa aamuhartauksissa on tapana, hänenkin puheestaan 9/10 käsitteli tarinaa, mutta loppuosa 1/10 olikin sitten yllättävää puhetta, joka räjäytti päässäni jotain uutta.
Terhi sanoi ymmärtäneensä, että Jumala loi koirat sen vuoksi, että ihmiset oppisivat niiden kautta jotain ilosta ja Jumalan olemuksesta.
Hän puhui siitä, miten koira riemastuu - aivan villiintyy - kun sen oma ihminen tulee kotiin. Niin onnellinen koira on ihmisen kotiinpaluusta.
Aamuhartautta pitävä jumalanpalveluselämän erikoisasiantuntija veti tästä yllättävän näkökulman.
Hän sanoi: - Jumala on niin onnellinen, kun ihminen palaa hänen yhteyteensä, että Jumala aivan villiintyy.

Terhin kuvaus Jumalan ilosta oli uudenlainen ja tuore. Näkökulma on kuitenkin Raamatusta hyvin tuttu. Aloin muistella kertomusta tuhlaajapojasta ja hänen isästään.
Kun tuhlaajapoika palasi kotiin,  isä oli niin iloinen, että hän halusi mitä pikimmin päästä tapaamaan poikansa. Isä kääri viittansa helmat ylös ja juoksi niin nopeasti kuin kykeni poikaa vastaan.
Tämä oli itämaisessa kulttuurissa kovin sopimatonta, sillä säärien näyttäminen on siellä hyvin intiimiä, seksuaalisesti arvelluttavaa. Sellaista ei yksinkertaisesti voinut tehdä. Siinä palaamisen ilossa  tuhlaajapojankin isä aivan villiintyi.

Raamatussa kerrotaan myös siitä, minkälainen ilo syntyy taivaassa, kun syntinen kääntyy ja pelastuu. Kuinka enkelit siellä riemuitsevat. Kuinka onnellisia he ovat yhdenkin ihmisen palaamisesta.
Ehkä enkelitkin silloin aivan villiintyvät!

Vähältä piti

Kuva: Nämä hyväntuuliset tarhaikäiset Lomonosovin vammaisten lasten lastenkodista toivottavat meille  oikein onnellisia joulunaluspäiviä.

Olin mielessäni ajatellut, että tuskin voin kovin pitkään jatkaa kertomustani, joka alkoi pietarilaisesta, suuresta baptistikirkosta. Mutta sitten sainkin lukea kommentteja, joissa jo odotettiin tarinalle jatkoa, joten ehkä pari kirjoitusta vielä uskallan siitä jatkaa.
Edellisessä jaksossa jäin siihen, että koko koti kaikkine lapsineen oli ihanasti meille lahjoitettu. Muistimme myös joka matkalla talon henkilökuntaa. Tilanne Venäjällä oli tuolloin vielä sellainen, ettei kelläkään ollut juuri mitään; ei edes kaupoissa - ja kirjoittamalla useiden jätesäkkien päälle sanan "Henkilökunnalle" vältimme sen, että heidän teki mieli pihistää lasten kuormasta, sillä motiivilla, ettei heidän omillakaan lapsilla ollut mitään. Oli mukavaa pakata pusseihin myös leninkejä ja takkeja ym. Täten ikään kuin arvostimme henkilökuntaa, heidän arvokasta ja vaativaa työtään näiden lasten kasvattajina. Talossa heitä kutsuttiinkin tällä nimellä - 'kasvattaja'.
Oleg- poikamme elämä sujui sutjakkaasti aina siihen saakka kun häestä tuli murrosikäinen. Sitten hän oli liukumassa hunningolle. Se oli tavattoman vaikeaa aikaa kaikille talossa asuville pojille. Elämän karu totuus alkoi silloin heille pikku hiljaa valjeta. Jos kasvu kohti aikuisuutta on vaikeaa hyvän, varakkaan ja tasapainoisen suomalaisenkin kodin murrosikäisille, niin kuinka ei sitten Venäjän kurjilla kulmilla.

Tässä vaiheessa aloimme uudelleen kysellä yläkerran Isältä mitä hän tarkoitti ilmoittaessaan, että me 'tulemme pitämään huolta' tästä pojasta. Mitä se tarkoitti käytännössä? Suomeenko? Siihen tuli heti vastaus: "Ei Suomeen. Hänestä tulee työntekijä tähän maahan. Tämä maa tarvitsee tätä poikaa!?"

Samoihin aikoihin oli Pietarissa avattu ensimmäinen kristillinen lastenkoti, ja ihana Svetlanamme oli vaihtamassa työpaikkansa sinne - omiensa joukkoon. Silloin otin käyttöön Olegin suhteen uuden työkalun. Kerroin hänelle ensi kertaa totuuden. Samalla harjoitin myös häneen nähden lahjontaa. Sanoin, että jos hän vaihtaisi lastenkotia yhtä aikaa Svetlanan kanssa, niin järjestäisin hänelle matkan Suomeen. Tuo tarjous ei olisi tänä päivänä juuri minkään arvoinen, mutta 90-luvun Venäjällä se oli sensaatio. Ei juuri kukaan ollut käynyt kuin korkeintaan Moskovassa. Oleg jäi asiaa miettimään. Ratkaisu ei tarjouksen arvosta huolimatta ollut helppo. Kaverit ovat tuossa iässä ykkösasemassa.
 Seuraavan aamun tihkusateessa, eräässä porttikäytävässä, hotellimme edessä, odotti ryhmämme lähtöä takaisin koti- Suomeen eräs litimärkä, hytisevä olento. Se oli Oleg. Hän juoksi luoksemma kertomaan, että hän on tehnyt päätöksensä. Hän oli päättänyt jättää kaverinsa ja oli valmis muuttamaan kristilliseen kotiin - ja haluaa tulla käymään Suomessa.
Tämä päätös pelasti tämän laihan, mutta hienostuneen pojan hengen (ajan mittaan meille selvisi, että hän oli isänsä puolelta juutalainen). Olen kuullut nyt, 20 vuotta myöhemmin, että kaikki Olegin sen aikaiset lastenkotikaverit ovat joko kuolleet tai sitten he ovat vankilassa.
Jatkuu...

Iloa isänmaasta

Eräs ystäväni, joka on asunut pitkiä aikoja ulkomailla, sanoi kerran suomalaisesta joulukuisesta päivästä: - Missään muualla maailmassa ei ole niin kaunista harmaata kuin Suomessa joulukuussa.

Olin aika yllättynyt ystäväni lausahduksesta, mutta se avasi silmäni. Aloin katsella ulkopuolisen silmin, miltä joulukuinen harmaa hämärä näyttää. Olen ollut iloinen, että havahduin seuraamaan sitä, sillä vuosien kuluessa olen oppinut näkemään sen kauneuden.

Suomen itsenäisyyspäivää vietetään harmaassa hämärässä. Kun olin tänä aamuna ennen yhdeksää koirani kanssa lenkillä, päivä valkeni kulkiessamme vähitellen ja saimme kokea yhdessä harmaansinisen hetken.

Kuten blogia seuranneet muistanevat, keskityn nyt pikkupaaston aikaan ilon etsimiseen. Tänään iloitsen kotimaamme väreistä. Olen kuin 2-vuotias lapsenlapseni, joka herättyään ilmoittaa perheelleen: - Tänään on punainen aamu! tai - Tänään on oranssi aamu! tai - Tänään on keltainen aamu!

Suomi hiljentyy parhaillaan itsenäisyyspäivän iltaan. Televisiossa alkaa juuri itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto, ja kohta lähden asettelemaan kynttilöitä ikkunoille.
Mieheni palaa parhaillaan Hämeenlinnasta, missä hän on osallistunut pian 96-vuotiaan isänsä kanssa sotaveteraanien itsenäisyyspäivän juhlaan, mihin veljeskodissa asuvat iäkkäät vanhukset saapuvat tummissa puvuissaan kunniamerkit rintapielessä.
Koskettavaa nähdä näitä sotaveteraaneja, joita Suomessa on vielä elossa noin 5000. Veteraanien keski-ikä on tällä hetkellä jo kovin korkea - yli  90 vuotta.

Mielessäni pyörii isänmaastamme kertova Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen kiitosvirsi 581. Kirjoitan sen tähän, jos joku haluaa kiitollisin mielin yhtyä sen ajatuksiin.

Kiitos, Jumalamme, kun annoit kauniin maan,
annoit jylhät metsät, loit vedet virtaamaan.
Kiitos sisukkaasta työstä isien,
kiitos isänmaasta ja kohtaloista sen.

Sovinnossa meidän suo maata rakentaa,
että jokaiselle se kodin tarjoaa.
Kädestäsi maamme siunauksen saa,
ohjaa esivaltaa ja viisautta jaa.

Herra Pyhän Hengen suo kodit rakentaa,
saavu perheisiimme ja rauhan mieltä jaa.
Auta, Herra, että meistä jokainen
oman paikan löytää, käy työhön iloiten.

Rukoilemme rauhaa myös koko maailmaan,
että kaikki kansat pian saavat isänmaan.
Sinä, Herra, saatat mielet avartaa,
että ymmärrämme: on yhtä koko maa.

Löytölapsi

Kuva: Upea käsityö Koiviston kirkon seinällä, jonkun inkeriläismummon taidonnäyte.

Tämä blogikirjoitus on jatkoa tekstiini muutaman päivän takaa. Sen kertomuksen nimenä oli
"Poika on meille annettu".

Nyt jos koska tuota Isä meidän ISOA rukousta totisesti tarvittiin. Olinhan lähettämässä miestäni tuntemattomaan osoitteeseen silloisessa Leningradissa - niin suuren tavaralastin kera, että pakettiauton takaovet juuri ja juurti saatiin kiinni.
Hänellä oli matkaoppaanaan vain se pieni lappunen, jonka madonnan näköinen nainen kolme viikkoa sitten oli minulle suuren baptistikirkon penkissä riipustanut, lappu jossa luki Svetlana V, lastenkoti, puhelinnumero ja osoite jossakin päin miljoonakaupunkia. (Navigaattoria tai kännyköitä ei totisesti vielä silloin ollut.)
Suomen televisiossa oli tuolloin vastikään näytetty filmi Romanian surkeista lastenkodeista, jonne ei todellakaan turisteja sisään päästetty. Joku uutiskuvaaja oli vahingossa päässyt niistä erääseen sisään asti ja saanut kuvattua kammottavan pätkän alastomista, luurangonlaihoista lapsista, ja sitten hänet pidätettiin.

Vasta matkamiesten palattua koti-Suomeen saimme kuulla uskomattomat uutiset. Yleensä vielä tuolloin, 20 vuotta sitten, oli Venäjän  lastenkotien ovella miliisi vartioimassa, ettei kukaan asiaton pääsisi sisään, eikä kukaan lapsista livahtamaan kadulle. Miestemme kaartaessa aidatulle piha-alueelle heille selvisi, että miliisi oli juuri sinä päivänä sairaana. Samoin oli myös lastenkodin johtaja poissa talosta. Hän oli hautajaisissa. Näin ollen 'mestarietsivämme' löysivät rakennuksesta vain yhden henkilökuntaan kuuluvan aikuisen. Hän oli Svetlana, joka hyvin muisti ne kaksi kirkon ikkunaudalla kököttänyttä ulkomaalaisnaista. Hänen hymynsä oli siinä kohtaa lämmin.
Lastenkodin isojen poikien ryhmä komennettiin valtavaa vaatelastia purkamaan. Heidän joukossaan oli myös se tumma pieni poika, jolla oli arpia päässä. Hänen nimensä oli Oleg.
Seuraavina vuosina, ehkä kolmen vuoden ajan, oli osa vaateavustuksestamme aina matkalla Svetlanan lastenkotiin. 'Isojen' poikien ryhmälle oli aina matkassa erityistuliaiset, mutta Oleg ei näiden vuosien aikana koskaan saanut tietää, että koti oli erityisasemassa muihin lastenkoteihin nähden vain ja ainoastaan hänen vuoksensa. Hänethän minulle oli kirkossa näytetty, ei niitä kolmea lasta, jotka istuivat kiltisti penkissä valvojansa vieressä. Emme kertoneet sitä lastenkodissa kenellekään, koska emme halunneet antaa yhdelle lapselle erityisasemaa muihin nähden. Se olisi vuorenvarmasti aiheuttanut muissa lapsissa kateutta - ja pienelle löytölapsellemme vain ja ainoastaan ikävyyksiä.

Tässä vaiheessa tätä löytölapsihistoriaa emme vielä tienneet miksi ja mihin tarkoitukseen meitä itse kutakin tässä tarinassa kasvatettiin. Toisin sanoen - tämänaiheinen blogitarinani saa vielä uuden jatkon.

Ilon etsimistä

Kuvassa onnenapila

Kerroin  jokin aikaa sitten, kuinka kävin Helsingissä kirjoittavien naisten palaverissa.
Ryhmä toimii siten, että joka kerta kun kokoonnumme, käsitellään yhdessä tekstejä, jotka ovat syntyneet edelliskerralla annetun aiheen pohjalta. Emännällä on kunniatehtävä valita kirjoitusaihe, on aina jännittävää, minkä aiheen kukin vuorollaan antaa.
Nyt emäntämme ei ollut vielä päättänyt aihetta, hän lupasi lähettää sen pikimmiten sähköpostissa.
Ei kulunutkaan kuin pari päivää, niin viesti tuli. Seuraavan kerran aihe oli : ilo.
ILO?

En ollut kovinkaan iloinen annetusta aiheesta, olin suorastaan tyrmistynyt. Huomasin olevani kärttyinen  kyynikko, kun mutisin itsekseni: mitä siitä voi kirjoittaa. En edes osaa!

Päivien kuluessa ilo-sana alkoi kuitenkin elää mielessäni. Aloin tutkia iloa, luin miten se määriteltiin Wikipediassa. "Ilo on emotionaalinen tai affektiivinen tila, jota kuvataan tyytyväisyyden ja onnen tunteena. Sitä on kuvattu tilana ja aiheena kautta historian, mikä kuvaa ilon tärkeyttä".

Mielenterveysseura Vahvistamo (miten mainio nimi mielenterveyttä edistävälle järjestölle!) kirjoittaa ilosta näin:"Ilo tuo elämään sävyt, valon ja voimaa. Tarvitsemme iloa ja sen voimaa nauttiaksemme elämästä ja voidaksemme hyvin arjessa. Ilon ja sen sukulaistunteiden kadotessa elämästä tulee harmaata ja latteaa".
Tuohon saatoin täysin yhtyä. Muistan ajan, jolloin kamppailin masennuksen tunteiden kanssa, ja lääkäri kysyi minulta: - Onko jokin asia, joka tuntuu sinusta hyvältä?
 - Ei mikään, vastasin.
Lääkäri katsoi minua hämmästyneen näköisenä: - Eikö mikään?
- Ei mikään.
Näinkin syvälle voi siis surkeimmillaan painua.

Eilen on juhlittu ensimmäistä adventtia, ja kirkoissa on laulettu Hoosianna-hymniä. Alttarivaatteen väri on ollut valkoinen, mikä on ilon ja juhlan väri.
Nyt edessä oleva neljä viikkoa kestävä adventin aika on luterilaisessakin kirkossa pienen paaston aika. Vaikka luterilaisille paasto on jäänyt kovin vieraaksi asiaksi, niin näen sen turhan karsimisena ja keskittymisenä olennaiseen.
Minulle tämä adventin ajan pieni paasto on nyt keskittymistä olemisen ytimeen. Haluan etsiä iloa, katsella elämää tyytyväisyyden ja jopa onnen silmälasein.

Raamattu mainitsee ilon yhtenä Hengen hedelmistä. Gal.5:22-23 "Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä."

Tulen kirjoittelemaan seuraavissa päivityksissäni, miten pieni paastoni etenee, mitä ilon aiheita tulee vastaan.

- Eikö muuten onnenapilan läpi kajastakin upeasti joulukuun alun aurinko?