"Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on."

Kuva on nukkenäyttelystä. Teos on nimeltään Joulukirkko, jonka on tehnyt muistaakseni nukketaiteilija Piitu Nykopp.

Joulu on merkillistä aikaa, sillä silloin sosiaaliset paineet ovat ehkä kaikkein voimakkaimmillaan. Etukäteen käydään keskusteluja siitä, kuinka joulua vietetään, ja minkälaisella porukalla. Kuka on yksin, kuka puolestaan juhlii perheen tai suvun piirissä.
Saattaa käydä niin, että joulua yksin viettävä kaipailee ympärilleen isompaa joukkoa. Sitten taas joku toinen haaveilee rauhallisesta joulusta kaiken hulinan keskellä.

Seurakunta on myös eräänlainen perhe, jossa on veljiä ja sisaria. Parhaimmillaan seurakunnan kokoontumiset ovat iloisia sisaruspiirin tapaamisia, jolloin iloitaan yhteisestä Isästä ja hänen hyvyydestään.
Seurakunnan yhteys on jotain tavattoman arvokasta, jonka hoitamisessa tarvitaan jokaisen panosta.

Paavali kuvaa seurakuntaa Kristuksen ruumiina, jossa jokaisella ruumiinjäsenellä - siis jäsenellä - on oma paikkansa ja erityistehtävänsä.  Mikään näistä tehtävistä ei ole toinen toistaan arvokkaampi tai vähempiarvoinen. Kaikkia tarvitaan.
Olen viime viikkoina kirjoitellut ilon etsimisestä. Yksi iloa tuottava asia onkin varmaan yhteyden kokeminen, tunne siitä,  että kuuluu johonkin joukkoon. Että löytyy paikka penkin päästä, ja voi laulaa tuttua lastenvirttä "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on".

Tämän joulun aikaan olen joutunut miettimään paljon seurakuntayhteyttä, kuinka paljon se merkitsee.
Ennen joulua mieheni sai raamattupiirilleen osoitetun yhteisviestin, jossa eräs piirin jäsen sanoutui 27 vuotta kokoontuneesta miestenpiiristä eroon, koska hän koki, ettei saanut siitä itselleen mitään. Hän oli liittynyt paikkakunnalla toimivaan uuteen seurakuntaan, jota suositteli muillekin.

Tämä "joulukirje" joka saapui paria päivää ennen joulua, tuntui kummallisen satuttavalta. Totta kai jokaisella on oikeus etsiä itselleen sopiva yhteisö ja sellaista opetusta kuin parhaaksi katsoo. Kuitenkin tuntuu surulliselta ajatella, että "ikiaikainen " piiri, johon 6 - 8 miestä on kokoontunut muutaman viikon välein  tutkimaan Raamattua, joutuu näin punnituksi ja kevyeksi havaituksi.
Jos ei aina opetus olekaan ollut tehokasta ja täydellistä, niin eikö kuitenkin miestenvälinen ystävyys ja kuulumisten vaihtaminen ole tärkeää? Jo se että miehet yleensä kokoontuvat?

Ajattelen, miten tärkeää on vaalia seurakuntayhteyttä, ja arvostaa myös sitä piilossa olevaa hyvää, jonka osallistumisesta voi saada.
Luin tällaisesta piilovaikutuksesta pari viikkoa sitten:
Eräs mies HS:ssa valitti pappien saarnoista ja sanoi, että hän on kuunnellut ainakin 1500 saarnaa, mutta mitään niistä ei ole jäänyt hänelle mieleen. Hän sanoi, että papit olisivat voineet käyttää aikansa paremminkin kuin saarnojensa valmistelemiseen.
Siihen toinen mies vastasi, että hän on syönyt 1500 vaimonsa valmistamaa ateriaa, muttei hänelle ole jäänyt mieleen, mitä hän on syönyt. Kuitenkin ateriat ovat ravinneet häntä päivästä toiseen.
Samoin on varmaan saarnojen laita: emme muista moniakaan kuulemiamme saarnoja, mutta kokonaisuudessaan ne ovat kantaneet meitä eteenpäin.

Raamattu varoittaa hajaannuksesta ja eripuraisuudesta. Jeesus rukoilee (Joh. 17:21) " että he kaikki olisivat yhtä".
Hajaannus ei ole Jumalan teko. Hän haluaa seurakunnaltaan aivan päinvastaista käyttäytymistä.