Himmeli

Voihan himmeli - sinne se joulu taas vilahti. Niin on aina käynyt. Juuri kun sen tajuaa, että NYT on joulu, se onkin jo mennyt. Siksi meidän sietää laulaa iki-ihanaa Vesku Loirin joululaulua..." vain sydämeeni joulun teen...". Mutta miten se tehdään, jollei edes tiedä mitä joulu on? Minä, ateistikodin tyttö, opin tietämään joulun sanoman vasta koulussa. Siksi Magdaleenan blogissa joulun alla ollut surullinen satu "Maa on niin kaunis"- laulusta oli suorastaan pelottava. Voiko joulu enää sitten olla joulu, jos se on vain pelkkiä perinteitä - ruokia ja paketteja?  Kaunis maa ja Luojan kirkas taivas -  kuuluvat tietysti aina kaikille,  mutta minne silloin katoaa " sielujen toiviotie", jollei siitä saa kertoa enää edes kouluissa?

TV-stä jouluaattona kello 12.00 lähetettävää Joulurauhan julistustakin katselin tänä vuonna itku kurkussa. Sehän on ja oli taas, selkeästi hengellinen tilaisuus - Turun tuomiokirkon kellot kumisivat tuttuun tapaansa julistaen joulun alkaneeksi ja tienoo oli jälleen mustanaan väkeä. Kyyneleeni vuotivat täällä kertaa pelosta. Pelottaa se, kuinka kauan tätä siunaavaa julistusta saa Suomessa enää jatkaa? Saako Jumala yhä olla "turvamme ja linnamme", kuten mieskuoro Suomen Turusta kansallemme kajautti?

Mutta nyt himmeliin.Sain joulun alla kirjeen suomalaiselta ystävättäreltäni Israelista..Hän on naimisissa juutalaisen historianopettaja-taksiautoilijan kanssa. He asuvat Eilatissa ja siellä tähän matkaoppaana toimivaan mukavaan naiseen olemme tutustuneetkin. Nyt hän kirjeessään innoissaan kertoi, kunka he olivat maailmalla vietetyn joulun kunniaksi ripustaneet kattoonsa minun heille kerran lahjaksi tuoman himmelin, joka on kuulemma " niin ihana, niin ihana...". 
Kuvassa oleva himmelini on samanlainen, jonka vein aikanaan Eilatiin. Ostin niitä silloin kaksi. Tämä himmelimalli on siitä hauska, että sen saa painettua aivan litteäksi kun se varastoidaan. Enhän muutoin olisi lentokoneessa saanut kuljetettua heille tuliaiseksi himmeliä.

Niinpä niin - himmeli kuuluu suomalaisen joulun perinnekoristeluun ja himmelit ovatkin aivan ihania! Perinteet luovat meihin pysyvyyden ja ja jatkuvuuden vahvan tunteen ja niitä me kaikki horjuvaiset ihmislapset totisesti tarvitsemme. Perinteet ovat siis kannatettavia ja tärkeitä. Mutta perinteen rinnalle tarvitaan syvyyttä.

Eilatista tulleessa kirjeessä oli himmelihurmion lisäksi myös eräs mielenkiintoinen asiatieto. Ystäväni kertoi, että vaikka he suomalaisen joulun kunniaksi ripustivat himmelinsä kattoon, eivät he itse vietä jouluaan 24. joulukuuta, vaan he viettävät sitä lokakuussa, sadonkorjuujuhlan aikaan. Tällöin on juutalaisilla 8-päiväinen juhlakausi, lehtimajanjuhla, sukkot, ja silloin on heidän Messiaansa todellinen syntymäpäivä.

Mutta miksi nämä messiaaniset juutalaiset viettävät Jeshuan syntymäjuhlaa eri aikaan kuin muu kristitty maailma?  Siksi, että me vietämme sitä ilmeisesti väärään aikaan!
Vanhan testamentin syvällinen tunteminen ja niihin liitetyt, (erityisesti) Luukkaan evankeliun antamat tarkat aikamäärät ovat antaneet mahdollisuuden tutkia ja ymmärtää milloin Joosef ja Maria ovat todellisuudessa lähteneet vaivalloiselle, useita päiviä kestäneelle matkalleen aasilla kotikaupungistaan Nasaretista - sukujensa kaupunkiin - Beetlehemiin - kirjattavaksi veroluetteloon. Tämä ajankohta ei siis ollut joulukuun loppupuolella,  vaan ilmeisesti lokakuun puolivälin tienoossa.
Tämän aiheen otan laajempaan mietintään seuraavassa blogitekstissäni.

                       Kuvan nimi: "Oispa joulu ainainen..." (oma huomautukseni tähän: "Oispa kamalaa".)

              Tänään kiitän pienestä pakkasesta, huurteesta puissa ja matalalla paistavasta valkoisesta auringosta.
 

Sadun ja toden rajamailla

Olipa kerran Joululaulu, joka asui paksussa säestyskirjassa toisten joululaulujen kanssa. Mummi piti joululaulukirjaa pianon päällä muiden laulukirjojen kanssa, mutta koko pimeänä syksynä kukaan ei ollut hipaissutkaan Joululaulun kotikirjaa.
Joulun lähestyessä Joululaulu alkoi tuntea ahtaanpaikankammoa ja kuumotusta, ja se alkoi työntyä kirjan välistä näkyville. Se oikoi hentoja nuottikäsiään ja - jalkojaan ja ravisteli päätään, jossa humisi se ikiaikainen nimi Maa on niin kaunis. Samassa joululaulu sai ajatuksen:
          - Minun täytyy heti lähteä tapaamaan lapsia. Jospa he innostuisivat laulamaan minut!
       
Näin Joululaulu toivoi, niinpä se lähti ensimmäiseksi etsimään päiväkodin joulujuhlaa. Mutta kuinka ollakaan, päiväkodin piha oli märkä ja tyhjä,  ikkunat pimeät ja ovi lukossa. Vain luminen luuta nojasi ovipieleen.
          - Voi, Joululaulu-parka, turhaan sinä täältä laulajia etsit. Kaikki lapset ovat kauppakeskuksessa zumbaamassa. Mene sinne lauleskelemaan! Itsekin kannatan perinteitä, olenhan kunnon luuta, enkä mikään muovinen katuharja.
          Joululaulu suunnisti kauppakeskukseen. Jo ulko-ovelle kaikui kovaääninen rytmikäs musiikki. Joululaulu kurkisti ovenraosta ja ehti parahiksi näkemään lapsijonon, mikä luikersi tonttulakit päässä urheiluvälineliikkeen kohdalla ja ohitti seuraavaksi kauppaketjun ovea, jossa luki suurin kirjaimin: Meiltä kaikki jouluksi.
        - Vai kaikki! ihmetteli Joululaulu. - Se onkin paljon luvattu! Voikohan tuo kauppa myydä joulurauhaa!
         Joululaulun tätä miettiessä, päiväkotilasten tonttujono oli kierrellyt zumbaten hallin halki. Joululaulu yritti hyristä heidän jälkeensä hieman siitä, miten ihana on sielun toiviotie, mutta sen ääni katosi voimakkaitten rytmien alle.

Joululaulu ei lannistunut. Se tiesi, että samana iltana koululla oli joulujuhla ulkona. Siellä voisi helposti liittyä lyhtyjen valossa pimeällä pihalla juhlijoiden joukkoon.
Joululaulu asettui tyytyväisenä seisomaan käkkyräisen männyn alle. Se tunsi oikein pullistuvansa laulamisen halusta, sen oli aivan pidäteltävä intoaan, ettei olisi paljastanut itseään.
Juhlassa oli vain yksi ohjelmanumero. Sen oli koko koulun oppilasjoukko yhdessä harjoitellut. Siinä kaikki heiluttivat käsiään ilmassa, keikuttivat lantiotaan rytmikkäästi puolelta toiselle ja lauloivat minkä kurkusta lähti: - I´m your gummy bear. Gummy, gummy, gummy, he lauloivat Joululaulun laskutaidon mukaan ainakin sata kertaa. Lopuksi kaikki lapset ojentelivat käsiään eri suuntiin ja huusivat toiset sata kertaa: - Böö, böö, böö!
Joululaulu kiepsahti männyn taakse säikähtyneenä ja kurkisteli sieltä. Eipä auttanut sen hyrinä: - Maailman kautta kuljemme laulain. Se oli niin hentoa, että vain männynneulanen ihan pikkuisen värähteli Joululaulun pään yläpuolella.

Seuraavana aamuna koulun opettajienhuoneessa suunniteltiin joululaulajaisia. Joululaulu oli piilossa kahvinkeittimen takana tiskipöydällä, se oli aivan innoissaan, ja sen nuottisydän läpätti odotuksesta.
          - Täällä meidän koulussa on puolen sataa lasta, jotka eivät vietä joulua, rehtori sanoi. - Täytyy tarkkaan miettiä, mitä lauluja voidaan laulaa lauantaiaamun laulajaisissa. Ainakaan mitään uskonnollista ei voi olla.
Uupuneennäköinen rehtori huokasi hiukan, pyyhkäisi hiustupsun otsaltaan ja mutisi: - Vaikka olisin minä mielelläni laulanut sen Maa on niin kaunis. Se on minun lempilauluni.
          Pieni joululaulu oli pudottaa pipariastian lattialle, niin se säikähti. Sanoiko joku hänen nimensä? Muistiko joku vielä hänen olemassaolonsa? No -  oli niin tai näin - omaa lauluaan hän ei täällä kuitenkaan kuulisi!

Nyt Joululaulu oli jo palannut kotiinsa ja suunnitteli puikahtavansa takaisin laulukirjaan, kun mummi yllättäen tarttui kirjaan ja sanoi: - Oi, olisipa mukavaa pitkästä aikaa soittaa jokin joululaulu!
Hän selaili sivuja hitaasti edestakaisin, niin hitaasti, että Joululaulu ehti juuri ja juuri omalle paikalleen.
         - Kas vain, tuossahan on Maa on niin kaunis. Kun olin nuori, se oli minusta niin ihmeen ihana,

etten voinut sitä itkemättä soittaa. Välillä en nähnyt edes nuotteja, kun kyyneleet vain valuivat silmistäni. Tämäkin kohta: Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan. Taivasta kohti matka vie.
         Mummi soitteli ja hyrisi sieltä täältä, eikä kaikki osunut aivan kohdalleen. Eikä mummi enää ollut liikuttunut, hän vain hyräili ja hymyili itsekseen, ja niin hymyili Joululaulukin. Se suorastaan nauroi ilosta. Olihan se tullut sentään tänä jouluna lauletuksi.

      

Enkelivierailu

Eräänä lokakuun aamuna, kömpiessäni keittiöön painamaan jo illalla valmiiksi lataamaani kahvinkeittimen nappulaa - jouduin ällikällä lyötynä pysähtymään huoneen kynnykselle. Astiakaapin oveen oli nimittäin yön aikana ilmestynyt suloisessa valossa kylpevä enkelin kuva. Lähestyin sitä pyhällä varovaisuudella ja jäin tuijottamaan noin 40 cm korkean täydellisen taideteoksen herkkyyttä ja ihmeellistä valoa. Pian enkeli-ilmestyksen mysteeri tietysti selvisi minulle, mutta se ei yhtään laimentanut kokemani ihmeen suuruutta. Keittiön ikkunaan olen jo aikaa sitten ripustanut jokaiselle lapsenlapselleni nimetyn oman pienen lasienkelin. Ne ovat kaikki eri kokoisia ja värisiä ja pyörivät ikkunan yläpuolelle kohoavan lämmön voimasta hiljaa ympyrää. Eräs näistä viidestä enkeleistä oli heijastanut suurentuneen kuvansa aamuauringon valon voimalla minulle yllätykseksi vastakkaisella seinällä olevan kaapin oveen. Tämä varjokuva ei kumma kyllä yhtään edes liikkunut mikä sekin oli outoa.

Koska en ollut tällaista tilannetta ennen nähnyt, vaikka enkelit ovat olleet ikkunassani jo useita vuosia ja aurinkokin nousee joka aamu (tai ainakin olisi kiva jos nousisi) - oli tämä aamuyllätys minulle erityisen merkittävä. Koin saaneeni kokea todellisen enkelivierailun omassa keittiössäni.

Enkelit ovat Jumalan sanansaattajia. Maria-neidon kohdalta muistamme sen kaikkein vaikuttavimman enkelin tuoman sanoman ( Luuk. 1: 30-31):" Älä pelkää, Maria, sillä sinä olet saanut armon Jumalan edessä. Ja katso, sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus." Joosefkin sai silloin omat selvät ohjeensa enkeliltä - kuinka suhtautua kihlattuunsa, jonka asema siinä yhteiskunnassa ei toden totta enkelin antaman tiedon jälkeen ollut helppo. Eikä se olisi sitä tänäkään päivänä.

Mutta juuri maailman ensimmäisen joulun aikaan enkelit tuntuivat olevan aivan erityisen kiireisiä. Tietäjille piti antaa tarkkoja ohjeita useaankin kertaan, paimenet pimeällä kedolla kohtasivat ensin yhden enkelin ja sitten kokonaisen enkelijoukon - joukon taivaallista sotaväkeä. 

 Enkeli oli siis jouluyön evankelista, ilosanoman tuoja, tullessaan kertomaan Vapahtajan syntymisestä.

He sanoivat silloin ja sanovat tänään:

"Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle, teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. (Luuk.2:10-11)

Voisiko sen arvokkaampaa joululahjaa kukaan toivoa, kuin saada vastaanottaa

syntien anteeksiantamus ja ikuinen elämä? Ne toi meille ensimmäisenä jouluna maailman syntynyt Vapahtaja, joka sovituksensa = viattoman kuolemansa kautta tuli tarjoamaan lunastuksen ja pelastuksen koko ihmissuvulle.

###############

Löydät varmaan kuvastani mikä ikkunan enkeleistä oli auringonvalon voimasta loikannut vasemmalla sisaitsevan astiakaapin oveen. Tämä enkelijoukko tuokoon siunauksensa meidän kirjoittajien puolesta koteihinne jouluna 2014.

           

Erään joulukortin tarina

Koko kulunut viikko on ollut kuin pientä juhlaa. Olen päivittäin käynyt koirani kanssa postilaatikolla ja noutanut saapuneita joulukortteja. Sitten mieheni ja minä olemme keittäneet päiväkahvit ja siinä samalla tutkineet tulleita korttia. On ollut ihanaa hypistellä niitä ja pysähtyä miettimään vuorollaan kutakin lähettäjää. Mieli on ollut jokaisesta iloinen ja kiitollinen.

Oma tämänvuotinen joulukorttini on kuvattuna ylhäällä. Kortissa olevan piirroksen syntymiseen liittyy merkillinen pieni tapahtumasarja. Piirtelin viime kevättalvella öljypastelliliiduilla lehtiööni sarjaa Pyhät ja huolettomat, aiheeseen liittyviä kuvia kertyikin useita kymmeniä. (Kymmenkunta sarjan kuvaa löytyy blogin sivupalkista.)
Sitten eräänä päivänä kun avasin lehtiöni taas valmiina piirtämään, jäin tuijottamaan tyhjää paperia hämmästyneenä. Näytti aivan siltä, että lehtiön ensimmäiselle sivulle oli ilmestynyt itsestään piirros. Seurailin sormellani ihmeissäni kuvan ääriviivoja. Selvästikin paperilla oli mieshenkilö, joka oli kumartunut alaspäin. Hänen kätensä ja sormensa olivat selvästi näkyvissä. Kuvassa oli myös toinen hahmo, nainen, joka katseli keskittyneenä alaspäin. Kun tutkin kuvaa lisää, huomasin pyöreäposkisen vauvan pään, ja lapsi näkyi makaavan kuin seimessä.
Lehtiööni oli ilmestynyt itsestään joulukuva!  Aloin hyvin varovaisesti nostaa kuvan värejä voimakkaammin esiin. Olin erittäin tarkkana, enkä muuttanut mitään. Maria ja Joosef saivat jäädä valkotukkaisiksi, vaikka eivät varmaan todellisuudessa sellaisia olleetkaan.

Kun nyt joulun aikaan oli aika miettiä korttia tervehdykseksi, valinta ei ollut vaikea, koska halusin lähettää tämän "itsekseen syntyneen" kuvan liikkeelle. En vieläkään pysty käsittämään, miten se oli ilmestynyt niin tarkkana kasvojen piirteitä ja käsien yksityiskohtia myöten lehtiööni. Vaikka kuinka vertailin jo aiemmin tehtyjä töitäni, mikään niistä ei sopinut kuvan pohjaksi tai painaumien aiheuttajaksi.

Liitin kortin taakse tutun joululaulun Heinillä härkien kaukalon 1. ja 4. säkeistön, joissa Vapahtajamme elämäntyö tulee tiivistettynä esille.
Ja korttiin käsin kirjoittamani toivotus Joulurauhaa on se, jonka haluan kortin jokaisen vastaanottajan jouluun kuuluvan.

Viikko sitten faari kysyi 11- vuotiaalta lapsenlapseltani, mitä tämä haluaisi joululahjaksi.
- Rauhaa, tyttö vastasi.
- Rauhaa? Faari jäi hetkeksi miettimään tytön hienoa, mutta yllättävää vastausta. - Kuinka sinä sitä tulit ajatelleeksi?
- No, kun isäkin toivoo rauhaa! lapsi vastasi.

Rauhaahan me toivomme kaikki, niin isovanhemmat, vanhemmat ja lapset.
Tuttu Herran siunaus päättyy rauhan pyytämiseen. Kirjoitan rukouksen tähän me-muodossa ja toivotan sen sanoin kaikille blogin lukijoille ja heidän läheisilleen oikein hyvää ja rauhallista joulua.

Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä.
Herra kirkastakoon kasvonsa meille
ja olkoon meille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme
ja antakoon meille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen


  

Kielten sekamelskaa

Minun lapsuudessani luettiin lorua: "Oli ennen onnimanni, onnimannista matikka, matikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkä. Pytikästä pöytäristi, pöytärististä....." jne.

Näin outoon loruun päädyin, kun jouluruuhkaisena lauantaipäivänä eksyin tavarataloon. Eksyin siis todella, sillä yritin löytää sen läpi, päästääkseni sen toisessa laidassa olevaan ruokakauppaan ostamaan puuroriisiä.
Siellä tuli mieleeni kyseinen loru, jota saattoi pyörittää ympäri vaikka lopun päivää, jos vain jaksoi sitä veivata.
Minun loruni nyt tässä koneeni äärellä on kuitenkin tällainen. - Jouluruuhka toi mieleeni baabelin, baabeli toi mieleeni kielten sekoituksen ja kielten sekoitus toi mieleeni minun omat sekoiluni yrittäessäni asioida jollakin 'muka' osaamallani kielellä.

Viimeisin sekoiluni sattui kaksi viikkoa sitten Venäjällä, eräässä kylämme laitamille rakennetussa valintamyymälässä. Oli perjantai-ilta ja olimme tulleet pitkän pötkön koti-Suomesta ja nyt oli edessä iltapalan laitto, kolmen kilometrin päässä sijaitsevalla kirkollamme.Ostelimme modernissa valintamyymälässä kuka mitäkin, kun yht' äkkiä kuulin venäjän korostuksella jonkun sanovan nimeni. Edessäni seisoi miltei kaksimetrinen kummipoikani 7-vuotiaan pikkupoikansa kera. Olimme yllättyneitä tapaamisestamme ja muutimme puheen turvallisesti englanniksi. Sanoin lopuksi pikku-Daniilille pari lempeää lausetta venäjäksi. Hän tuijotti minua kummissaan ja sanoi sitten lauseen, jonka liiankin hyvin ymmärsin: "Jaa ponimaju tolbko russkij." = Minä ymmärrän vain venäjää. Katsoin onnettomana hänen isäänsä ja sanoin: "Eikös tuo sitten ollut venäjää?" Siihen hän vastasi diplomaattisesti: "Poika on filosofi."
Tästä kohtaamisesta on minulla ollut paljon hauskaa kerrottavaa. Itselleen nauraminen on tosi terveellistä.

Toinen hassu muisto on eräältä 'muinaiselta' venäjänmatkaltamme. Kerroin bussiimme nousseelle venäläiselle erään laajan pellon laidassa, että "tässä oikealla puolella oli vielä 1930-luvulla suuri, inkeriläinen "lesh".Olisi pitänyt sanoa "lesch". Lesh on nimittäin lahna ja lesch on metsä. Niin pienestä on joskus isotkin asiat kiinni - kuten esimerkiksi metsät.
 Kolmas kielisotkuihin lliittyvä muistoni on jo useamman vuoden takaa. Opiskelin eräänä kesänä Pietarissa, Smolnan kesäyliopistossa erään ystäväni kanssa. Asuimme silloin humanitäärisen ryhmämme vuokraamassa kolmen huoneen asunnossa Pietarin esikaupungissa. Lahjaksi ilmaisesta asumisestamme päätimme ostaa asuntoon sieltä puuttuvan naulakon. Olimme jo illalla harjoitelleet lausumaan sanan naulakko, prihoozaja, ja aamulla suuntasimme sen tiedon kanssa paikalliseen huonekaluliikkeeseen. Kysyimme kahdelta nuorelta aulassa istuneelta daamilta, missä niitä mahtoi heidän liikkeessään olla myytävänä. He pudistivat samanmielisesti päätään. Heillä ei sellaisia ollut.. OK. Lähdimme kuitenkin kävelemään heidän liikkeeseensä ja kivutessamme sen yläkertaan törmäsimme siellä melko pian naulakkoon. Kun haimme tytöt katsomaan löytöämme, huudahtivat he yhdestä suusta:  Ooo... prihoozaja!
Emme tänä päivänä tiedä, mikä ääntämisessämme meni vikaan. Mutta naulakon saimme. Voi baabel sentään!!

Sana baabel on hepreaa ja tarkoittaa 'sekaannusta'. Alkuperäinen Baabel oli kaupunki, josta kerrotaan
1. Moos luvussa 11. Nooan jälkeläiset olivat päättäneet rakentaa kaupungin ja sinne tornin, jonka huippu ylettyisi taivaisiin. Koska tämä torni oli aikansa ihmisten ylpeyden symboli, joutui Jumala puuttumaan asiaan sanoen jakeissa 6-7:
"Katso, he ovat yksi kansa ja heillä on yksi kieli, ja tämä on heidän ensimmäinen yrityksensä. Ja nyt ei heille ole mahdotonta mikään, mitä aikovatkin tehdä. Tulkaa, astukaamme alas ja sekoittakaamme siellä heidän kielensä, niin ettei toinen ymmärrä toisen kieltä."

Tämä on huomattu. Toinen ei siis ymmärrä toisen kieltä, ei aina silloinkaan, vaikka puhuisimme saman maan kieltä (Ei aina täällä kotonakaan.)

Kuvani on kirjasta "Suuri väriraamattu ja pyhän kirjan maailma". Maalaus Baabelin tornista on Bruegel-nimisen taiteilijan tuotos 1500-luvulta ja sitä  säilytetään eräässä wieniläisessä museossa.

Vielä itsenäisyyspäivän tunnelmissa

Koko viikon minua on hyräilyttänyt virsi 577,  Sun kätes, Herra, voimakkaan, jota kutsutaan Isänmaanvirreksi. Kirjoitan tähän sen yhdeksästä säkeistöstä vain ensimmäisen. Virren voi kuunnella kokonaisena youtubesta, siellä siitä löytyy erilaisia versioita.

Sun kätes, Herra, voimakkaan

suo olla turva Suomenmaan

niin sodassa kuin rauhassa

ja murheen, onnen aikana.

Kun virsi alkoi jatkuvasti pyöriä ajatuksissani, rupesin selvittämään sen historiaa. Virsihän on Johan Ludvig Runebergin (1804-1877) sanoitus. Hänet valittiin komiteaan, jonka tarkoitus oli valmistella uutta ruotsinkielistä virsikirjaa. Vaikka hän ei aluksi ollut kovin innostunut tehtävästä, hän suoritti sen kuitenkin ripeästi. Muutaman vuoden kuluttua hän saattoi esitellä virsikirjaehdotuksensa, jonka virsistä 60 oli hänen omia sanoituksiaan. Isänmaanvirsi Bevara, Gud, vårt fosterland oli niiden joukossa. Runebergin ehdotus ei mennyt kuitenkaan läpi, sillä kirkossa oli nousemassa herätyskristillisyys, ja Runebergia pidettiin liiaksi "kulttuurikristillisenä". Suomalaiseen virsikirjaan virsi pääsi vasta 1938. Sitä laulettiinkin sitten aidosti ja vilpittömästi, sillä virsikirja otettiin käyttöön adventtisunnuntaina 3.12.1939, talvisodan neljäntenä päivänä.

Virren suomentajan,  kirkkoherra, runoilija ja kirjailija Väinö Havaksen (synt. 1898), elämänkohtalo on hyvin koskettava. Hän kaatui komppanianpäällikkönä viidennessä vapaaehtoisessa sodassaan, elokuussa 1941 ja jätti jälkeensä surevan sotalesken ja kymmenen sotaorpoa: Vienan, Inkerin, Lean, Aunuksen, Yrjön, Martin, Marjatan, Mirjamin, Heikin ja Hannun. 

Isänmaanvirttä Havas piti itse parhaimpana kirjallisena saavutuksenaan. Havaksesta tuli yksi tunnetuimmista sankarivainajistamme, ehkä hänen runonsa Testamentti pojalleni vaikutti siihen. Tämä runo esitettiin Sulho Rannan säveltämänä lukemattomissa sankarihautajaisissa. 

Tässä muutamia säkeitä puhuttelevasta runosta:

Tänä aamuna, poikani, lähden

kohti tuskien rintamaa.

Sinun, äitis ja veljies tähden

minut kutsuvi isänmaa.

Perinnöksesi, poikani, annan

tyhjät taskut ja isänmaan,

kalasaunani välkkyvän rannan,

pyhän uskoni Jumalaan. 

Minut kerran kun kantavat luokses,

risti sormes ja ole mies!

Kävi, poikani, näin sun vuokses,

minä viitoitin miehen ties. 

Merkillinen mies tuo Havas, jonka muisto elää vieläkin suomalaisessa yhteiskunnassa esim. kokoomuksen eduskuntaryhmän huoneen seinällä on hänen muotokuvansa. 

Hänen sanoittamansa virren sanat Sun kätes, Herra, voimakkaan suo olla turva Suomenmaan ovat tänäkin päivänä ajankohtainen pyyntö Isällemme. Virren sanat kutsuvat meitä rukoukseen rakkaan Suomen puolesta, että anoisimme taivaan Isän jatkuvaa siunausta ja rukousherätystä maallemme sekä oikein enkelivartiota varjelemaan rajojamme.

Haastankin, sinut rakas blogimme lukija, tähän rukoukseen. En haasta vain itsemme tähden, vaan niin kuin Havas tuossa pateettisessa runossaan luettelee rakkaitaan: poikansa, vaimonsa, perheen muut lapset. Monilla meillä pyörivät mielessä ensimmäisinä omat lapset, heidän puolisonsa ja lastenlapset. Omat sisarukset, vanhemmat ja muut läheiset sukulaiset ja ystävät. Varmaan jokaisella löytyy melkoinen joukko, jonka puolesta huokailla ylöspäin.

P. S. Kuvan taustalla verhojen takana häämöttää lastenlasten askartelema, sinitarralla ikkunaan kiinnitetty avaruus planeettoineen.
Miten sitä katsellessa alkaakin mieleeni nousta rohkea ja toiveikas ajatus siitä, että Isällämme on kuitenkin kaikki, mitä tuleekin tapahtumaan,  hallinnassaan!

Eleganttia

Istahdin hetkeksi olohuoneen pehmeään nojatuoliin kahvikuppini kera. Televisiosta tuli hiihtoa; miesten Suomen cup Rovaniemeltä. Mieheni höpisi jostakin Iivosta ja siirtyi sitten joustavasti johonkin Keihäseen, jolla oli 1960-luvun lopussa ollut susiturkki ... kysyi, että muistanko? Uh...no enpä muistanut.
Olin itse koko aamun tahkonnut vastausta erääseen ongelmaan venäjäntyössämme, ongelmaan joka oli
 tuottanut tuskaa ja raivoakin jo muutamien vuosien ajan. Ajattelutapamme ero jakelupää-Venäjän ja meidän Suomi-pakkaajien kesken tuntui olevan yhtä iso kuin on puhumissamme kielissä.

 Kylänraittia, eli "Rumuuden suurta kauneutta."

Venäjäryhmällemme on suotu hoitoon eräs pikkuruinen sovhoosikylä. Voisin kuvitella, että kyseisessä kylässä asuu noin 4000 asukasta. Meille on tästä kylästä etsitty erityisavun kohteeksi kuusi perhettä - yhteensä noin 30 henkeä. Näissä perheissä on alkoholismia, invaliditeettia tai yksinhuoltaja kuuden lapsensa kanssa. Kiitos heistä. On suuri lahja saada heitä auttaa.
Täällä Suomen päässä meillä on käytettävissämme kristillinen kirpputori, jonka ylijäämävaatteita saamme pakata mielin määrin ja kuljettaa ne rajan yli tarvitsijoille. MUTTA...
Jos sinulle ilmoitetaan, että perheessä on äiti, alkoholisti-isä ja kuusi lasta, ja informaatio heistä loppuu tasan tähän, niin huomaatko mihin työsi kaatuu? Vaatekoot eivät näet tunnu merkitsevän suuressa naapurimaassamme yhtään mitään. Olemme pyytäneet, rukoilleet ja selittäneet pakkaamisen mahdottomuutta, mutta se EI mahdu ymmärrykseen.
Viime viikolla tipahti minun mieleeni uusi idea, jolla tästä probleemasta ehkä selvitään - ja vieläpä elegantisti. Olen tästä ideasta jopa hieman koppava.(Toivottavasti ylpeys ei kulje lankeemuksen edellä)
.
Mitä siis tein? Kehittelin ostoluvan näille perheille, jotka asuvat noin kahden kilometrtin päässä sijaitsevan inkeriläiskirkon kirpputorilta. Me siis viemme tästälähin kaikki tuomisemme kirkolle ja kyseiset vähävaraiset perheemme venäläiskylästä saavat luottohenkilön kädestä leimalla ja tietyllä ruplamäärällä varustetun lapun käteensä. Lappu muassaan he voivat mennä aivan itse valitsemaan perheelleen sopivat ja mieluisat vaatteet  Inkerin kirkon kirpputorilta. Ostolupa jää inkeriläisten kirpputorinpitäjien kassaan dokumentiksi, ja maksan summat seuraavalla matkallani Inkeriin, mieluiten vielä euroissa, jolloin romahtanut ruplan kurssikin koituu taloudellista hengenahdistusta kokevan pikkuisen kirkkomme eduksi - suoraan heidän kassaansa.

Kuvassa ostolupapalaveri kirkolla.
" Pohdintaa ".

Nyt ehkä joku miettii miten voin noin vain olla henkilökohtaisessa vastuussa kuuden perheen vaatemenoista. No- en aio ollakaan. Nyt kun sain perheiden nimet ja henkilömäärät, sain heidät myös tosi sutjakkaasti markkinoitua ympärilläni oleville tuttavaperheille, jotka kokivat mukavana ja turvallisena avustusmuotona sen, että joku tuntee ja on vastuussa avun perillemenosta. Minä noukin listasta itselleni vain yhden 6-henkisen perheen. Ei ole iso juttu lähettää perhe kolme kertaa vuodessa Kirpputorille ostamaan ruplilla  piffaamiani vaatteita. Ja mikä herkullisinta - kaikki  rahallinen hyöty koko prosessista koituu oman kirkkoni kassaan, eli toisin sanoin sen kärsineen Inkerin kansan, joita vielä nytkin muutama siperiankiertänyt yli 90-vuotias, kuuluu tähän suloiseen, kotoiseen seurakuntaan..

Jaakob 2:15-17 sanoo
" Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille:" Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut". (=hyödytön).

Pikkukirkkomme adventtikynttilät tuokoot koteihinne joulun odotuksen ihanuuden.




 

Onnellinen

Koska Salome ja minä asumme eri paikkakunnilla, meillä on vain vähän tilaisuuksia viettää aikaa yhdessä, niinpä tavatessa käydyt pienetkin keskustelut jäävät jälkeenpäin pyörimään mielessä.
         Istuimme jo aiemmin kerrotulla risteilyllä ruokasalissa laivan keulassa ja seurailimme, kun laiva lipui sumussa olevien saarien ohi. Silloin aloin muistella: - Kerran 90- luvun alkuvuosina olin Saksassa kirkkokuoromatkalla.  Oli valoisa kesäkuun yö. Tulimme laivalla lahden yli. Piipahdimme joskus aamuyön tunteina mieheni kanssa laivan discoon  tanssimaan. Laivan ikkunat ylettyivät lattiasta kattoon, ja sumuinen saaristo näkyi himmeän usvaisena suurista ikkunoista. Oli niin kaunista. Silloin  olin onnellinen.
Salome kääntyi vilkaisemaan minua ja kysyi: - Ai, mitä?
- Silloin minä olin onnellinen, toistin.
- Ai, mikä olit?
- No, onnellinen! Oli vaan niin kaunista.

En tiedä - aiheuttiko laivan vaimea jyske, vai se että uskovana ihmisenä aloin yllättäen puhua siitä, että juuri laivan discossa olin tuntenut onnellisuutta, vai että yleensä kerroin olleeni onnellinen - sen ettei Salome saanut selvää sanoistani.
Onhan niin, että harvemmin tulemme kertoneeksi toiselle, milloin olemme onnellisia. Ehkä onnellisuus kirjoitetaan ajatuksissamme niin isoilla kirjaimilla, että sitä ei uskalla paljon muille raottaakaan. Eikä aina edes tajua olevansa onnellinen, sen huomaa vasta jälkeenpäin.

Löysin tiedostoistani virikekuvaksi onnellisennäköisen prinsessan. Kerran pudotin sen pölyjä pyyhkiessäni lapsenlapseni vaatekaapin päältä, ja nukelta irtosi pää. Kuvassa se kuitenkin hymyilee tyytyväisenä, eikä arvaisikaan, mitä se on joutunut kokemaan. Päänsä katkaissut prinsessa muistuttaa siitä, ettei onnellisuus suinkaan tarkoita täydellisyyttä. Päinvastoin - onnellisuus saattaakin olla juuri elämänkolhuissa tulleita korjattuja ja vahvistettuja kohtia!

Mittaamme myös helposti elämäämme tunteiden mukaan: nyt olen saanut kokea hyvää mieltä, olen onnellinen. Tai päinvastoin: tunteeni ja toiveeni eivät ole tulleet tyydytetyiksi, olen siis onneton.
Mittarimme olemassaolon mielekkyyteen ovat omat kokemuksemme, jotka tekevät meistä tuuliviirin. Aina eteemme tulee harmillisia tilanteita, jotka suistavat meidät epätasapainoon: myöhästymme bussista, joudumme joulupakettia postittaessamme pisimpään jonoon, uudesta kengästä irtoaa korko.

Kuitenkin onnemme juurien pitäisi olla paljon syvemmällä kuin muuttuvissa ohikiitävissä tapahtumissa. Psalminkirjoittaja sanoo: "Minun onneni on olla Jumalaa lähellä".
Kun olemme juurtuneet hänen läheisyyteensä ja imemme voimamme hänestä, silloin eivät pienemmät, mutta eivät isommatkaan vastoinkäymiset ja pelot  saa meitä epätasapainoon.

Usein olomme tuntuu samalta kuin psalmissa 43, kuin laulaja kyselee:" Miksi olet masentunut sieluni, miksi olet niin levoton?"
 Kun uutiset täyttävät mielemme huolilla ja levottomuudella, silloinkaan meidän ei tarvitse pelätä ja kadottaa pohjimmaista onnellisuuttamme. Jae 5 jatkuu lupauksella: "Odota Jumalaa! Vielä minä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani". 
Kaikessa median pyörityksessä olisi hyvä muistaa Jeesuksen sanat joissa on samanlainen rohkaisu. Hän sanoo, että kun kaikki muuttuu ja maailmantilanne tuntuu jatkuvasti vain synkkenevän, hänen omiensa pitäisi vaan nostaa rohkeasti päänsä, sillä he tietävät silloin, että heidän vapautuksensa aika on lähellä.

Kiehuu ja kuohuu.

Yleisönosastot pullistelevat, niin netissä kuin lehdissäkin.'Vanhanaikainen, vanhanaikainen' ...kuuluu huuto. Tämä 'vanhanaikainen' kertoo meille seuraavaa:

"...ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: 'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi...' 1 Moos 1: 26-27.

Siis toden totta! Jo Raamattumme ensimmäisen kirjan ensimmäinen luku on liian vanhanaikainen. Se on kirjoitettava uusiksi, puhumattakaan niistä yli tuhannesta muusta kirjan sivusta, jotka nekin on  kirjoitettava uusiksi, liian vanhanaikaisina. Niinkö?

(Kuva: Vilho Askola 1954)

 Tuo sana 'vanhanaikainen' on viime viikon aikana usein tökkäissyt korvaani. Onhan edellinen sukupolvi kautta aikojen ollut uudelle sukupolvelle 'liian vanhanaikainen'. Mutta Jumalan Sana ihmisten elämässä on sentään saanut olla rauhassa. Onko sitä nyt tästä eteenpäin korjattava jokaisen sukupolven korvasyyhyyn, vai mistä tässä on kyse?
Eräs henkilö yleisönosastossa kaivoi esiin Salomonkin kaikkine vaimoineen. Taitaa se moniavioisuuskin kohta olla luvallista. Minkäs -nääs- sille mahtaa, jos rakastaa kymmentä naista (miksei miestäkin), tai kuten eräs asiansa Ilta-Sanomissa ilmaisi , että - hän haluaa rakkaan koiraturrukkansa kanssa avioon - hän kun niin kovasti siitä tykkää.

Vastaan ensin, tosin kovin ylimalkaan, sille ihmettelijälle, jolle kuningas Salomon vaimot olivat Raamattua murentava yksityiskohta. Ensiksikin...
Ei kukaan maailmaan syntynyt ihminen (yhtä poikkeusta lukuunottamatta) ole ollut synneistä vapaa. Salomon heikkous on ilmeisesti ollut naiskauneus. Mutta toisaalta yhteiskunta, jossa mm. Salomo on elänyt on ollut naisen suhteen erittäin turvaton. Ei ollut leskeneläkettä eikä työpaikkoja, jonka turvin nainen olisi kyennyt elättämään itsensä. Erityisesti Ruutin kirjasta paljastuu se, miten sen ajan yhteiskunnassa tuli hoidettua sukuun jäänyt leski tai naimaton nainen. Silloin etsittiin tämän naisen nk. 'sukulunastaja', jonka velvollisuus oli ottaa kyseinen vaimo kattonsa alle - antaa hänelle loppuiäkseen asunto ja elanto. Näin saattoi miehelle kertyä muutamakin vaimoihminen (ei kuitenkaan välttämättä vaimo) ruokakuntaansa; suvuthan olivat suuria.
Kuningas Salomon tapauksessa kyseiseen määrään vaimoja saatettiin lukea myös sotaleskeksi jääneet naiset, jotka Salomo on voinut ottanut elättääkseen - rikas kun oli.
Ja toisaalta, kuten oli jo edellä puhe...naiskauneus saattoi olla Salomolle kiusaus. Ehkäpä hänen lihansa oli heikko, kuten se vanhanaikaisesti ilmaistaan. Kannattaa ehkä miettiä, mikä heikkous itse kullakin mahtaa olla. Jeesushan sanoi syntisen naisen syyttäjille näin: "Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensimmäisen kiven."

Palaan tässä lopuksi vielä kerran heprean aakkosiin ja niissä sanoihin 'mies' ISH ja 'nainen' 'ISHA'.
Molemmissa sanoissa esiintyvät kirjaimet IS (=es) tarkoittavat tulta. Sana 'tuli' sisältyy siis sekä sanaan mies kuin myös sanaan nainen. He tuovat siis kumpainenkin heidän liittoonsa tulen.
Toisistaan eroavat kirjaimet ovat miehen tuoma jod ja naisen tuoma che.  Jumalan nimen lyhenne Jah (tässä sanassa on siis vain kaksi heprean kirjainta, vaikka näyttää kolmelta) sisältää juuri nämä kaksi kirjainta: :jod ja che. Aikamoista Raamattuun sisällytettyä salaisuutta!
 Mitä nämä toisistaan poikkeavat kirjaimet sitten tarkoittavat? Mies-sanassa oleva jod tarkoittaa kättä - 'paljastettu käsi' tai 'katso kättä'. Mies siis vaalii heidän avioliitossaan olevaa tulta. Naista kuvaavassa sanassa oleva kirjain 'che' taas tarkoittaa 'paljastaa' tai 'se mikä tulee esiin'. Nainen siis edustaa vertauskuvallisesti sitä, minkä tuli paljastaa, tai minkä tuli tuo esiin.
Siis:  Kun mies ja nainen tulevat yhdeksi, tahtoo Jumala olla heidän keskellään ja Hänen voimansa ja viisautensa johdatuksessa eivät aviopuolisot polta toisiaan karrelle. Minusta tämä on mielenkiintoista, mutta varmaankin monen muun mielestä tämä on juuri sitä vanhanaikaista höpötystä. - No olkoon.
'   .

Näkemisen taito

Näin vuoden loppupuolella on monenlaisen arvioimisen aika.  

Mietitään, mitä on tapahtunut, ja ovatko asiat sujuneet niin kuin etukäteen toivoi.

Menikö jokin eri tavalla, jopa paremmin? Mutta jos epäonnistui, mitkä olivat syyt siihen, ja voisiko omalta osaltaan asiaa korjata?

Ajatuksissani on viime aikoina pyörinyt piirtämäni kuvapari kahdenlaisista elämänmatkalaisista

Molemmat joukot ovat samansuuruisia, ja kun tarkemmin katsoo, kulkijat ovat hyvin samanlaisia.

Molemmat näyttävät kulkevan samantapaisessa ympäristössä jo hämärtyvässä illassa.

Yksi merkittävä ero kulkijoilla kuitenkin on. Vaikka alakuvan naiset kulkevat tyytyväisinä, hymy suupielessä lamput käsissä, heidän lampuissaan ei ole tulta. Eivätkä he edes näytä huomaavan tulen puuttumista! Tosiasiassa he ovat hetken kuluttua jo aivan pimeässä. Tie, joka näyttää valoisalta niin, että kulkeminen on vielä helppoa ja kaikki selvää, katoaa kohta hämärän peittoon. Eipä aikaakaan, kun he ovat pian täysin eksyksissä. He eivät näe.

Jokainen voi olla omassa elämässään valpas ja tarkkaavainen siinä, missä mennään. On tärkeää seurata ajan merkkejä kaikin mahdollisin tavoin, käyttää aikaa lukemiseen, erilaisten medioiden seuraamiseen. Pitää ponnistella pysyäkseen ajan tasalla ja pinnalla. Saamaansa tietoa kannattaa  tutkia erityisesti Raamatun valossa. Siitä kaikesta kasvaa näkemisen taito.

Muuten toimimme kuin alimmaisen kuvan vaeltajat: tyhminä ja tyytyväisinä päin pimeää.  

Anna lamppuuni öljyä   Trad.

Anna lamppuuni öljyä, Herra!
Anna lamppuni palaa myös.
Anna lamppuuni öljyä, Herra!
Tahdon palaa, kunnes päättyy yö.
Hoosianna, hoosianna, hoosianna Kuninkaallemme.
Hoosianna, hoosianna, hoosianna Herralle.

Anna riemua päivääni, Herra!
Anna henkeni laulaa myös.
Anna riemua päivääni, Herra!
Tahdon laulaa, kunnes päättyy yö.
Hoosianna, hoosianna...

Anna sieluuni rauhasi, Herra!
Anna henkeni kiittää myös.
Anna sieluuni rauhasi, Herra.
Tahdon kiittää, kunnes päättyy yö.
Hoosianna, hoosianna...

Tahdon loistaa sun rakkauttas, Herra!
Tahdon maailman tuntevan sen.
Tahdon loistaa sun rakkauttas, Herra!
Tahdon loistaa, kunnes päättyy yö.
Hoosianna, hoosianna...

Viisikielinen 116