Talvisunnuntain ajatuksia

Kun tänä aamuna ajoimme mieheni kanssa pakkasesta kankealla autolla kohti Vaajakoskella olevaa kotikirkkoamme, ympäröivä maisema näytti talven ihmemaalta.
Puiden oksat oli kuorrutettu paksulla lumikerroksella ja ne taipuivat tien yli muodostaen kuin holvin, jota ajoimme. Viikkoihin ei tuuli ole ravistellut oksilta lumipeitettä.
          - Monikaan ei varmaan tule ajatelleeksi, että tämä kaikki kauneus on taivaan Isän lahjaa, sanoin.
          - Mistä sinä sen tiedät, kysyi mieheni, joka ei pidä perusteettomista lausahduksista.
          - No, en ole kuullut ihmisten puhuvan useinkaan talven kauneudesta Jumalan lahjana.
Muut talviset harmilliset asiat nousevat ensimmäisiksi: kylmyys, lämmityskustannukset, pakkasessa jäätyvät autot. Kaikki se arki.

Kirkossa ajatuksemme johdateltiin uskon syntymisen äärelle ja Kapernaumiin.
Nyhjäisin miestäni kylkeen ja kuiskata sihautin: - Muistako, Kapernaumin valot!
Niitähän olimme viime marraskuussa parvekkeeltamme Gennesaretin toiselta puolen joka ilta katselleet.
Uskon miettiminen oli kuitenkin nyt pääasia, eivät muistot.

Jeesus tapasi Kapernaumissa roomalaisen sotapäällikön, joka pyysi palvelijalleen apua. Sotilaalla oli selvä käsitys marssijärjestyksestä, hän käskytti alaisiaan, ja nämä toteuttivat hänen käskyjään.
Hän uskoi vakaasti, että jos Jeesus sanoisi vain sanan, niin hänen palvelijansa paranisi.

Raamattu kertoo, että Jeesus hämmästyi näin vahvaa uskoa. Jeesuksen hämmästyminen hämmästyttää, koska Jeesus yleensä tiesi kaiken jo etukäteen. Ehkä hän halusi tässä korostaa sitä, että sotapäällikkö oli pakana ja ulkopuolinen.

Niin Jeesus sanoi yhden sanan: - Mene. Hän lisäsi vielä: - Tapahtukoon niin kuin uskot.
Ja sillä hetkellä palvelija parani.

Mikä sitten on meidän uskomme mitta?
Millainen usko kelpaa Jumalalle?

Kovin helposti mittailemme uskoa - ainakin toisten. Arvostelemme, oliko jonkin tuttavamme outo käyttäytyminen hänen uskonsa mukaista. Kuiskailemme, uskovatko seurakuntamme papit ollenkaan, vai ovatko he kenties ns. leipäpappeja.
Usein vasta viimeisellä rajalla tarraudumme miettimään, onko oma uskomme riittävää niin, että se pelastaa ja kantaa kuolemankin rajan yli.

Jo uskon ikävöiminen on uskoa. Se on kaipuuta ja ojentautumista Jumalaa kohti, niin kuin kasvi ojentautuu valoon ja ujuttaa juurensa vettä kohti.

Jeesus, jolla on kaikki valta, ei näe ketään mahdottomana tapauksena. Kaikki ovat aivan hänen edessään, eikä hän näe kenenkään olevan toivottoman kaukana.
Kaikki ovat jo lähellä, suorastaan valmiina.
Jeesus kutsui Natanaelin, joka istui puun alla, Matteuksen tulliasemalta, Sakkeuksen hän huuteli alas puusta, Pietarin ja Jaakobin veljineen rannalta verkkoja nostamasta.
Hän kutsui yksinkertaisin sanoin : - Seuraa minua!

Uskon puolelle astuminen on helppo ja lyhyt askel.  

 

Toivoa on

Sain joululahjaksi pikkiriikkisen hyasintin. Odottelin kiinnostuneena sen puhkeamista kukkaan, mutta niin ei valitettavasti tapahtunut. Lehdet kellastuivat päistään, ja kukinto kuivui ja käpertyi. Kun irrotin suojaruukun ja tarkastelin kasvin juuria, niitä oli runsaasti - purkki tupaten  täynnä - mutta kukkia tämä pikkuruinen ei jaksanut.

Monta kertaa toiveillemme käy samalla tavalla. On odotuksia, että asiat voisivat onnistua ja tulosta syntyä, mutta jostain syystä homma ei ota sujuakseen, eikä voimaa löydy projektin loppuunviemiseen.
Ehkä rohkeuskin on kadonnut joko oman arkuuden ja epävarmuuden alle, tai läheiset ovat voineet sanoillaan keskeyttää tai suorastaan tyrehdyttää epäilyllään koko yrityksen.

Sain ystävältäni Lealta syntymäpäivälahjaksi Jörg Zinkin 
kirjan Valoisaa juhlapäivää. Kun ystäväni saapui minua onnittelemaan, hän luki kirjasta runon, joka kertoo päämäärään pyrkimisestä vaikeuksienkin kautta.

En toivota sinulle 
elämää jossa ei ole puutteita,
elämää jossa ei ole tuskaa
ja hämmennystä.
Mitä sinä tekisit sellaisella elämällä?

Ei, minä toivotan sinulle
ruumiin ja sielun varjelusta,
Sitä, että eräs kantaa ja suojelee sinua
ja ohjaa sinut läpi kaiken,
mitä sinulle tapahtuu,
kohti päämäärääsi. 

Kotikaupunkini Jyväskylän bussit julistavat seurakunnan viestiä Toivoa on.

Vierähtävät vuodet

Onnittelukortti siskoltani

Olen tammikuun tyttö, ja näinä päivinä täytän pyöreitä vuosia.
Lapsenlapseni kysyi: - Onko sinusta hauskaa, kun sinulla on syntymäpäivä?
En ollut ajatellut asiaa hauskuuden näkökulmasta, mutta vastasin Neiti 15 v:lle, että on ollut hienoa valmistutua juhliin, kun olen katsellut eteen- ja taaksepäin. Kun olen leiponut herrasväenpikkuleipiä vanhan reseptin mukaan, olen muistellut omaa äitiäni leipomassa. Olen nähnyt hänet muistoissani asettamassa koekakkua uunipellille. Ja sitten olen saanut napostella muru murulta seisaaltani kuuman pikkuleivän.
Tyttö kuunteli minua ja totesi sitten: - On sinulla sitten varmaan hauskaa.

Elämä koostuu lyhyistä hetkistä kuin pienistä pikkuleivän muruista. Hetket kiitävät ohi toisensa perästä, liittyvät toisiinsa, muodostavat päivien virran ja ajankulun.  Jotkut hetket jäävät muistilokeroihimme, niistä tulee meidän persoonamme omaisuutta. Ne tekevät jokaisesta juuri sen ajatusten ja kokemusten ainutlaatuisen pakkauksen, mitä kukin olemme.

Nyt syntymäpäivilläni laulamme virren 30 Maa on niin kaunis. Siihen virteen minulla liittyy monia muistoja. Kerron yhden häivähdyksen vuosien takaa.

Muistossani olen pian 10-vuotias, minulla on mekon päällä ruudullinen esiliina ja hartioille kihartuvat letit. Olen kansakoulun 4. luokalla kotikylässä ja opettajani on Eino-setä, joka on oikeastaan isosetäni. Hän on jo iäkäs, usein arvaamaton ja äkkinäinen, mutta hän on myös musiikkimies ja taitava puhuja.

Koulussa on tapana, että syntymäpäivä- tai nimipäiväsankari saa toivoa laulun, joka hänelle lauletaan. On marraskuu ja Liisan-päivä - Liisa on yksi nimistäni. Minun ei tarvitse miettiä kauan valintaani, haluan, että minulle lauletaan Maa on niin kaunis.

- Sehän on joululaulu, Eino-setä heti sanoo ja on valmis tyrmäämään valintani. Painan pääni, minua hävettää: miksi olen mennyt toivomaan marraskuussa joululaulua!
Sitten setä muuttaa mielensä ja lisää: - Tämä lauluhan on kuitenkin ajaton,  siinä puhutaan, kuinka vanhat väistyvät ja uusia ihmisiä syntyy koko ajan. Vaikka sukupolvet vaihtuvat, niin tulijoita kutsutaan aina taivastielle.
Setä jatkaa: - Olen jo vanha, ja kohta minua ei enää ole, tämäkin aamuhartaus ja lauluhetki on pian muisto vain. Te kuitenkin jo vuorollanne kuljette toiviotietä ja viette sanomaa taivaasta eteenpäin.

Minua itkettää vähän, sillä sedän puhe kuolemasta surettaa. Näen, että hänen poskiaan pitkin juoksevat syvät uurteet, ja hänen äänensä särähtelee vanhan miehen tavalla. 

Ihmeellistä, miten marraskuinen hämärä luokkahuone, korkeiden ikkuunoiden ulkopuolella viipyvä pimeys, luokkahuoneen seinustalla kuumaa hohkaavat pönttöuunit, harmoonin ääreen kumarassa kävelevä isosetä ja koulutovereiden ruskeanharmaat, lumesta märät, tuoksahtelevat vaatteet ovat jääneet muistoihini.

Koululasten laulu kaikuu mielessäni lapsuudesta - kaukaa 60 vuoden takaa. 
  

Maa on niin kaunis,

kirkas Luojan taivas,

ihana on sielujen toiviotie.

Maailman kautta,

kuljemme laulain,

taivasta kohti matka vie.

Kiitävi aika,

vierähtävät vuodet,

miespolvet vaipuvat unholaan.

Kirkasna aina

sielujen laulun

taivainen sointu säilyy vaan.  

Luontoretkellä nyt 15-vuotiaan lapsenlapseni kanssa

Kirjoja yöpöydälläni

 Kerroin viime viikolla, kuinka olen innostunut äänikirjojen kuntelemisesta lenkkeillessäni. Tein oikein listan viimeisen puolen vuoden aikana kuuntelemistani kuuntelemistani kirjoista, joita kertyikin parisen kymmentä.

Sitten rupesin tuijottelemaan yöpöytääni ja ajattelin, että myös nämä pahvikantiset ansaitsivat tulla esitellyiksi.

Pieni yöpöytäni on kuin lastattu laiva, ja siitä kirjan esille ottaminen vaatii varovaisuutta. Sen tietää lapinkoirani, joka nukkuu vieressäni paimentolaismatolla lattialla. Aina kun rupean kaivelemaan kirjakasaani, se nousee nopeasti ja ottaa jalat alleen - onhan se saanut muutaman kerran päähänsä putoavan "tiiliskiven".

Yöpöydällä olevista kirjoista moni käsittelee juutalaisuutta tai heprean kieltä. Tärkein tietysti on hepreankielinen UT, jossa kulkee suomennos tekstin rinnalla. Samalla sivulla on myös kreikannos, mutta  siitä en kyllä ymmärrä mitään.

Uusi puhelinluetteloa muistuttava heprean oppikirja, Ulpan Ivrit, jota käytetään Israelissa kielikouluissa (ulpaneissa) pääsi pari päivää sitten yöpöydälleni. Sen tukena on suomi-heprea sanakirja, joka jouduttaa sanojen etsimistä, sillä oppikirja on laadittu kansainväliseksi, ja siinä on vain venäjä-englanti-heprea-sanasto.

Jossain tuolla pinon alla vilkkuu myös venäjän oppikirja Kapusta, johon yritän myös välillä ehtiä tarttumaan verestääkseni vanhoja taitoja. Valitettavasti se tahtoo aina hautautua pinon alimmaiseksi.

Joululahjaksi sain kaksi kirjaa. Tytär antoi Senecan Ajan lyhyydestä, mikä on hämmästyttävän tuore ja ajankohtainen tekstien 2000 v iästä huolimatta.

Mieheltäni sain toivelahjana viime vuonna ilmestyneen Riikka Tuorin ja Tapani Harviaisen Pyhiä juutalaisia kirjoituksia. Radiossa YLE:llä luetaan kirjaa sunnuntaisin, mutta koska minun on hankalaa asettautua radiokuuntelijaksi, niin kirja sopi paremmin. Kirja avaa mielenkiintoisella tavalla juutalaisuutta. Juutalaisuus on ollut aika vierasta, vaikka se on ollutkin Jeesuksen oma uskonto. Nyt kirjan tekstien kautta rabbien ajattelutapa on avautunut, ja on helpompi käsittää miten monella tavalla (ja monimutkaisesti) rabbit ovat asioita ajatelleet.

Olen myös innokas antikvariaattien käyttäjä. Simon Montefiorin Jerusalem - kaupungin elämäkerta  ja William Johnstonin Rakkauden salattu viisaus ovat löytyneet pitkään etsittyinä nettiantikvariaateista. Simon Montefiori on tavallaan koko elämänsä valmistutunut Jerusalemin elämäkerran kirjoittamiseen, sillä hän on koko ikänsä kuljeskellut Jerusalemin kaduilla ja kuunnellut tarinoita ja tutkinut kaupungin historiaa. Hänen sukunsa liittyy kiinteästi Jerusalemiin - onhan siellä vielä nähtävissä Montefiorin tuulimyllykin.
Jerusalemin elämäkerta on kirjoitettu juohevasti, se sisältää eläviä tarinoita ja kuvauksia sekä runsaasti tietoa vähän rönsyillenkin 673 sivun verran.

Rakkauden salattu viisaus- kirjasta sain vinkin Raamattuopiston Timo Junkkaalalta. Hän mainitsi kerran puheessaan siitä, että kirja käsittelee kristillistä mystiikkaa. Aihe on aina kiinnostanut minua, mutta en ole löytynyt aikaisemmin mieleistäni kirjaa  aiheesta. Nyt olen lueskellut sitä iltaisin ja nauttinut esim. keskiajan teologin Tuomas Akvinolaisen ajatuksista rakkaudesta.

Tykkään kovasti näistä kirjoistani ja vaihtelen iltaisin niiden lukemista. Vaihtelen ja koukin niitä esiin korkeasta kirjapinosta - ja koirani luikkii kauhuissaan pakoon putoilevien kirjojen tieltä ... 

Elämä hallinnassa?

Nappasin tämän ihanan kuvan Jkl:n Sokoksen alakerran seinältä.  Ei tietoa kuvan ottajasta.

Nuoruuteni nuoret ovat tälla hetkellä jo harmaantuneita mummoja ja pappoja. Aihe on minulle kovin ajankohtainen, sillä itsekin täytän pyöreitä parin viikon kuluttua.
Emmepä osanneet aavistaa, kun kuljeskelimme kuvan nuorten näköisinä kirkassilminä pitkin Jkl:n Kauppakatua, millaista elämä tulisi olemaan nyt varttuneemmilla vuosikymmenillä.

Mieheni kertoo, kuinka hän 1970-luvun alussa kävi kaverinsa kanssa tutustumassa Jkl:n ensimmäiseen tietokoneeseen, jonka paikka oli kaupungintalon alakerrassa. Kone käsitti putkia ja mustia laatikoita, ja se vei koko alakerran.

Naureskelemme välillä tälle tietokonemuistolle, kun yritämme selvitä päivittäisestä kipuilusta koneiden maailmassa. Välillä tunnen olevani yhteiskunnan sivuraiteelle joutunut, joskus suorastaan ojaan kierahtanut. Yritän vaivihkaa kysellä ikätovereiltani, kuinka he selviävät Mobile pankista tai Mobile Paystä, tai käyvätkö he Oma Vero ja Oma Kanta-sivuilla. Maksavatko he parkkimaksut kännykkäsovelluksella ja toimivatko matkatoimistovirkailijoina tilaamalla itse lentonsa ja hotellinsa?

Varovainen kyselytutkimukseni naistenpiirissä paljasti, että pari piiriläistä oli ehtinyt hankkia tunnuslukulaitteen, melkein kaikilla oli "älytön" kännykkä, eikä joku muistanut omaa puhelinnumeroaankaan.

Onneksi monissa perheissä on nuorempaa väkeä, joka pyrkii omien kiireittensä keskellä auttamaan. On harmillista, että näitä kullanarvoisia neuvoja pitäisi saada usein toisenkin kerran - eikä oikein kehtaisi pyytää, koska juuri opittu taito on päässyt unohtumaan käyttökertojen puutteessa.

Tänään tekniikka erityisesti riepoi. Tilin verkkopankkitunnukset olivat merkillisesti sulkeutuneet - ja kun ne saatiin pankissa käynnin ja pankinjohtajan puhelinsoiton avulla auki, niin hupsis - hetken kuluttua taas kaikki oli solmussa.

Seuraava ongelma odottikin kotona, kun Elämään-lehden lasku oli saapunut nettipostiin, jonne pääsi kirjautumaan vain pankkitunnuksilla.
Ja sovellukseen ei päässyt kuin luomalla tilin, ja kun yritti luoda sitä, kone väitti, että tili on jo olemassa, mutta kun se vaan olisi pitänyt luoda, mutta kun tiliä ei päässyt luomaan ... jne.
Kone oli siis olevinaan ihmistä viisaampi ja otti omapäisenä vallan.

Sotkuja, solmuja ja lisää harmaita hiuksia on luvassa, kun ollaan koneen armoilla. Välillä kone on pelottavan viisas - siitä esimerkki: Tyttäreni oli ostanut varrellisen pienen pölynimurin, jota hän kehui hyväksi mutta kalliiksi. Hän mainitsi kertoessaan imurin merkin. Ja kuinka kävikään? Seuraavana aamuna avatessani nettilehden, sen sivupalkissa komeili kyseisen imurin mainos! Mistä tieto imurin harvinaisesta merkistä livahti kotona käydystä keskustelusta mainostajan tietoon?

Onkohan taivaallinen Isämme tarkoittanut elämän koneiden kanssa ottelemiseksi?
Niin paljon aikaa ja voimavaroja tärvääntyy turhaan konetaisteluissa.
Ja onko minua luotu ollenkaan tällaiseksi koneen jatkeeksi?
Onko Isämme suunnitellut aivoni tällaiseen hektiseen stressiin, jossa jatkuvasti pitää sopeutua - vaikkapa jatkuvasti muuttuviin tietokonesovelluksiin?
Oi, oi, olisipa maailma vielä ihmisenkokoinen ja elämä jokaisen hallinnassa!
Oi, oi, haluaisinpa olla vielä tuo kuvan kirkassilmä!

Äänikirjojen askelissa

Ystäväni oli laittanut Fb:iin  Uuden Vuoden-päivityksen, joka sai minut oikein ääneen naurahtamaan.

Huomenna teen parannuksen! 
Tänään alkaa parannuksen teon valmistelu. 
Tai ainakin sen suunnittelu.
Tai vähintään suunnittelun harkinta.
Kyllä.
Aloitan joka tapauksessa parannuksen suunnittelun harkinnan valmistelun. 

Mieheni kysyi minulta, millaisen uudenvuodenlupauksen olen tehnyt. Vastasin hänelle, että aivan saman kuin ennenkin.
- No, mikä se on? mieheni uteli.
- Syön vähemmän ja liikun enemmän.
- Aiotko onnistua?
Saatoin vastata, että nyt olivat liikunta-asiat jo vähän paremmalla tolalla, kun olin menneenä vuotena ryhtynyt kävelemään 10 000 askelta päivässä. Apuna tietysti onnistumisessa olivat lapinkoirani Saana ja Elisa Kirjan äänikirjat.

Voinkin suositella heille, joiden mielestä on ikävystyttävää lampsia pitkin asvalttiteitä kaupungin huminassa äänikirjojen kuuntelua. Olen ollut kuluneen vuoden Elisa Kirjan ahkera asiakas. Ei tosin ole helppoa löytää sopivaa kunneltavaa, koska monet tarjouksessa olevat kirjat ovat täynnä rikoksia ja murhia, eivätkä ne jaksa minua kiinnostaa. Olen kuitenkin onnistunut löytämään mielestäni mukavaa kuunneltavaa. Kun kävelee pari tuntia yhteen menoon, siinä ehtii tallustella jo melkoisen sivumäärän.

Teen tähän luetteloa menneenä vuonna kuuntelemistani kirjoista, jos joku tekee parannusta liikkumisen suhteen, niin tässä voisi olla askeliin ryytiä.

Mangnusson, Margareta: Mitä jälkeen jää (kuolinsiivouksesta)
Kankimäki, Mia: Naiset, joita ajattelen öisin (rohkeudesta ja unelmista)
Köngäs, Heidi: Sandra (sisällissodasta Ruovedellä ja rohkeasta naisesta)
Radge, Anne B: Elämänrakentajat (sarjan 5. osa, sukutarina Norjasta )
Johanneksen ilmestys (Raamattu, YLE)
Apostolien teot (Raamattu, YLE)
Coelho, Paulo: Pyhiinvaellus (vaellus Santiago Compostelaan ja samalla omaan itseen)
Coelho, Paulo: Hippi (hippikulttuurista ja matkasta Itään)
Vasantola, Satu: En palaa takaisin koskaan, luulen (sukutarina Pohjanmaalta, vahvoja naisia)
Dickens, Charles: Saiturin joulu (vanha klassikkotarina)
Pakkala, Teuvo: Lapsia (lapsikuvausta)
Pakkala, Teuvo: Pikku ihmisiä (lapsikuvausta)
Vuori, Kristiina: Elinan surma (vanhan runon pohjalta)
Ferrante, Elina: Kadonneen lapsen tarina (4. osa Napolista, elämänikäisestä ystävyydestä, myös sarjan edelliset  kirjat)
Pulkkinen, Riikka: Lasten planeetta (avioerosta)
Pulkkinen, Riikka: Vieras (naispappi, joka etsii itseään, tanssi ja matka ovat apuna)
Falk, Markus (Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila): Profeetan soturit (kadonneesta rauhan suurasta)
Holmström, Johanna: Sielujen saari (naisten mielisairaalasta Seilillä)
Roy, Arundathi: Äärimmäisen onnen ministeriö ( Intiasta, Kashmirista, äärimmäisen kurjista)
Honeyman, Gail: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (arka ihminen, joka onnistuu itsensä löytämisessä)
Tyler, Anne: Äkäpussi (Shakespearestä modernisoitu versio: Miten äkäpussi kesytetään)
Rauhala, Pauliina: Synninkantajat (pohjoisen laestadiolaisyhteisön kipuja)

Kaikki ylläolevat eivät ole suosikkejani, mutta kaikki ovat olleet silti mielenkiintoisia ja tarjonneet uusia näkökulmia.
Olen ollut harmissani siitä, etteivät kristilliset kustantajat tee äänikirjoja, siinä siinä olisi heille varmaan tilausta. Löytöjä Elisa Kirjasta olivat Apostolien teot ja Johanneksen ilmestys.
Koko raamattua toki voi kuunnella - ja olen kuunnellutkin. Ja sitä voi kuunnella myös eri kielillä.
Kuunneltavia raamattuja voi ladata puhelimelleen ilmaiseksi, samoin kuin nuorille tarkoitetun Digi Markuksen.

Kaverini Saana iltalenkillä