Myötätuulta - 2017!

Kuva: Kirkkolaiva 1600-luvulta.

Kuvani - Uudenkaupungin wanhan kirkon katossa riippuvan kirkkolaivan esikuvan mukaan - on maalannut merimaalari Olavi Juutilainen. Siinä vanha, kaunis laiva on jätetty Uudenkaupungin lahdelle talven ajaksi - kevättä odottelemaan.

Kirkkolaivaperinne ulottuu Suomessa 1500-luvulle asti ja niitä tiedetään maassamme olevan yli kaksisataa.

Arvaamme varmaan syyt, miksi näitä arvokkaita ja taidokkaita esineitä kirkoille aikanaan lahjoitettiin. Useinhan nousi juuri kirkossa se syvin rukous merillä seilaavien rakkaitten puolesta. Samoin kohosi sieltä myös kiitos, kun  laiva oli onnellisesti päässyt takaisin kotisatamaansa. Usein niitä lahjoitettiin kirkolle myös merihädässä annettujen lupausten täyttämiseksi tai ne ovat muistoja merelle hukkuneille. Syitä oli siis monia --- ja kaikki syvällisiä.

Kirkkolaivaa voidaan pitää myös seurakunnan symbolina.
Vanhassa kirkkorukouksessa vuodelta 1929 Uudenkaupungin kirkkoherra Simelius toteaa tämän kauniisti. Olkoot hänen sanansa esirukouksena myös meille, oman uuden vuotemme ja pian jo sata vuotiaan Suomemme puolesta:

" Kiitos olkoon Herralle,                         
matkoillamme auttaa.
Vaaroista myös varjelee
pyhäin enkeleinsä kautta.
Saattaa hyvin satamahan,
korjaa kauniist' kotimaahan." 

Viereinen kuva?
Vertaa Magdaleenan blogi 15.12. otsikolla
"Martan ja musiikin joulua"     .
Minun laivani nimi on Sabra ja hänen Shalom.
Siispä - meille ja muille: Myötätuulta!

Suuri ihme oli täällä - hanukka

Olen saanut ylläolevan hanukka-kynttelikön (hanukkiah) kuvan Ovadia-ystävältäni pari vuotta sitten.
Kuvassa kynttelikköä vasta viritellään täyteen loistoonsa. Siinä näkyy ensimmäisen kynttilän lisäksi sytytyskynttilä.

Hanukkaa sanotaan valon ja ilon juhlaksi, ja se kestää kahdeksan päivää.
Ensimmäisenä iltana kodeissa sytytetään yksi kynttilä kahdeksanhaaraiseen kynttelikköön, hanukkijaan, johon lisätään jokaisena iltana yksi kynttilä lisää. Kynttilän sytytetään shamash'lla eli apukynttilällä ja samalla luetaan hepreankielinen rukous.

Hanukkaa vietetään vieraan kansan vallasta vapautumisen kunniaksi. Israelilaiset valtasivat vuonna 165 eKr. Jerusalemin temppelin takaisin itselleen vihollisten hallusta. Temppeistä löytyi silloin pieni ruukullinen lamppuöljyä. Öljy näytti riittävän valaisuun vain yhdeksi päiväksi. Kuitenkin sen polttaminen kesti kahdeksan päivää, juuri sopivasti, että uusi öljy saatiin valmistettua.

Hanukkana koti koristellaan paperinauhoilla, Daavidin tähdillä ja paperikynttilöillä. Lapsille annetaan lahjoja jokaisena kahdeksana päivänä.
Perheen kesken leikitään myös erilaisia leikkejä, mm. sevivon-hyrrän pyöritystä. Hyrrän neljällä syrjällä on kullakin yksi kirjain, jotka tulevat lauseen SUURI IHME OLI TÄÄLLÄ  hepreankielisistä alkukirjaimista. Leikissä kukin pelaaja asettaa aluksi pöydälle pähkinöitä, ja kukin pyörittää vuorotellen hyrrää. Pyörittäjä saa pöydälle asetettuja pähkinöitä tietyn määrän riippuen siitä, mille kyljelle hyrrä on kääntynyt.

Juhlaperinteeseen kuuluu syöminen. Hanukkana kaikki ruuat paistetaan öljyssä. Ruokapöytään kuuluvat latkes-lättyset. Ne voidaan valmistaan joko perunasta tai rusinaisesta pullataikinasta ja paistetaan pannulla. Latkesien tilalla on Israelissa tapana syödä erilaisia munkkeja, jotka on täytetty hillolla ja friteerattu öljyssä.


On harvinaista, että samaan aikaan kun uskonnolliset juutalaiset sytyttävät ensimmäisen hanukkakynttilänsä, niin kristityt sytyttävät joulupäivän kynttilänsä. Hanukka ja joulu ovat osuneet täsmälleen samaan aikaan aiemmin vain vv. 1918, 1921, 1959, 2005 ja 2011. Nyt tänä ja ensi vuonna joulu ja hanukka sattuvat kohdakkain. Seuraava "chrismukka" onkin vasta vuonna 2073.
"Chrismukka" on muutama vuosi sitten lanseerattu uusi termi yhdistetyistä Christmas ja Hanukka-sanoista.


Yhteistä joululle ja hanukalle on valon tuleminen pimeyden keskelle. Samoin hanukan öljyihmeestä kertovat sanat SUURI IHME OLI TÄÄLLÄ, sopivat myös Joulun Lapsen syntymään, siihen että itse Jumala syntyi pieneksi ja hauraaksi ihmiseksi ja eli ihmisenä meidän keskellämme

Menkäämme Beetlehemiin!

Kun otin tämän joulublogikuvani, oli mieleni aivan tyhjä.

Pyysin, että kuva alkaisi puhua minulle edes jotakin...
kun kaikki on jo sanottu,
eikä kukaan kuitenkaan kuuntele.

Silloin alkoi sisimmässäni soida eräs joululaulu.

" Nyt taivaat avautuu, laulaa kuoro enkelten.
  Maan ääriin kantautuu, suuri ilouutinen.
  Tulkaa kaikki nyt laulamaan, on poika syntynyt maailmaan
  aa'aa' aa..."    (Jaakko Löytty)

Kuinka pitkä matka on Beetlehemiin?

Marialle, viimeisillään raskaana, aasin selässä matkaten

- vuoristoisessa maastossa,
matka oli noin 150 kilometriä!
Ja kaikki sen vuoksi, että keisari oli käskenyt heidän mennä -
verolle pantavaksi omaan kaupunkiinsa.
Ei ihme, että matka käynnisti Marian synnytyksen. 

Minulle kuitenkaan - 

Beetlehem ei ole vain paikka kartalla.

Se on paljon enemmän.

Se on paikka minun sydämessäni.

Siipirikkojen joulu

Olen viime viikkoina seurannut kauppojen mainoslauseita. Kirjoitin jo siitä, kuinka Stockman muotoili joulun olevan jakamista. Eräs toinen kauppaliike tiivisti ajatuksekseen, että joulu on löytämistä. He varmaan tarkoittivat sitä, kuinka tyydyttävää on osuvan lahjan löytäminen kullekin lahjansaajalle.
Itse olen nyt joulua ennen tehnyt kaksi löytöä, jotka ovat pistäneet ajatuksiani liikkeelle.

Ensimmäinen löytö oli tämmöinen. Olin sisareni kanssa vaateostoksilla. Hän innostui ostamaan Aarikan puisen, pyöreän, mustaksi maalatun riipuksen, joka oli kaunis, mutta kovin pelkistetty.
- Sitä voisi tuunata vähän, sanoin. - Liimata siihen vaikka peilin murun, silloin siitä läikähtelisi valoa.
        Kun seuraavana aamuna olin kävelyllä metsäpolulla koirani kanssa, näin jotain kimaltelevaa maassa. Pieni pala peiliä, juuri sopiva siskoni koruun! En voinut käsittää löytöäni, koska lähellä ei ollut mitään rikkimennyttä, eikä varsinkaan peiliä. Kädessäni oli vain tämä särkynyt sirpale metsää ja taivasta heijastelevaa aamun kirkkautta.

Toinen löytö oli viesti sähköpostissani opiskelukaveriltani, joka ei yleensä lähettele minulle postia.
Hän lähetti joulutervehdyksenä 7.11. edesmenneen kanadanjuutalaisen Leonard Cohenin viimeiseksi jääneen laulun You want it darker. Laulu perustuu Jesaja 9:1 sanoihin:
Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa valkeus.

Kirjoitan tähän laulun lyriikan. Laulu löytyy you tubesta linkki Leonard Cohen - You Want It Darker (Lyric)

If you are a dealer, I´m out of the game
If you are the healer, it means I´m broken and lame
If thine is the glory than mine must be the shame
You want it darker
We kill the flame

Magnified, sanctified, by the holy name
Vilified, crucified, in the human frame
A million candels burning for the help that never came
You  want it darker

Hineni, hineni
I´m ready, my lord

There´s a lover in the story
But the story is still the same
There´s a lullaby for suffering
And a paradox to blame
But it´s written in the scriptures
And it´s not some idle claim
You want it darker
We kill the flame

They´re lining up the prisoners
And the guards are taking aim
I struggled with some demons
They were middle class and tame
I didn´t know I had permission to murder and to maim
You want it darker

Hineni, hineni
I´m ready my lord

Magnified, sanctified, be the holy name ...

Joulukuusien ympärillä istuu paljon siipirikkoja, eri tavoin haavoittuneita ja rikkimenneitä. Olemme kansaa, joka Jesajan sanoin vaeltaa pimeydessä: sairauksissa, kuoleman pelossa, hylkäämisessä, rakkaudettomuudessa, hillittömyydessä, riippuvuuksissa ja monessa muunlaisessa varjossa.
Kuitenkin: mitä pimeämmässä kuljemme, mitä mustempaa maailma tyrkyttää ja Isämme meille sallii, sitä kirkkaampana pimeydessä loistaa valo.

Pimeyden kautta on välillä kuljettava, suorastaan raahauduttava vaivalloisesti ja siipirikkoisena.
Mutta eihän anneta liekin sammua, eikä paineta katsetta masentuneina maahan - eihän toki!
Sanotaan pää pystyssä lauluntekijän sanoin: - Kas, tässä! Olen valmis Herrani!

 

Joulurauha?

Säilytän jokaiselta joululta muutaman saamani  joulukortin ja kirjoitan pinon päälle vuosiluvun, milloin olen ne saanut. Selasin tänään viimevuotisia korttejani ja huomasin säilöneeni niiden joukkoon myös joulun hupaisimman kortin. Alkuperäinen piirros on mainion Mauri Kunnaksemme, ja meininki tässä kortissa on sekin tyypillistä Mauria.

Tänään on neljäs ja viimeinen adventti- eli odotuksen sunnuntai. Miten on - näyttääkö teillä tältä?
Katsellessani korttia seisahduin minäkin noiden kahden päätään raapivan tontun ja lettipäämuorin kaveriksi - ihmettelemään, mutta en ole ihan varma katsoimmeko kettua kaapin päällä - vaiko kelloa, joka kertoi, että aika käy vähiin ja kaikki on vielä kesken.

Tapasin tänään eläkkeellä olevan kollegani tuolla kylämme keskustassa. Yhteinen oli aatoksemme. Miten sitä on aikanaan kaiken ehtinyt tehdä; kuusijuhlaohjelmat ja rekvisiitan, todistukset, siivoukset, joulukortit ja normaalit päivärutiinit, jotka eivät katoa minnekään vaikka olisi seitsemän joulua päällekkäin? Miksi on yhä kiire, vaikka ollaan eläkkeellä ja lapsetkin asuvat jo omissa huusholleissaan? Kai se sitten on niin, että tyhjiö tuppaa täyttymään. Jos on aikaa, se täytyy heti täyttää jollakin, ettei tunne itseään laiskaksi.

Mutta tuleeko oikea joulu aina vasta sitten, kun kaikki ovat hääränneet itsensä henkihieveriin ja kaikki ovat vihaisia? Me viemme mattoja ulos tampattavaksi, kun sen sijaan pitäisi tampata omasta sisimmästä kaikki sinne kertyneet ärtymykset ja katkeruudet.
Suomalaisten yksi rakkaimmista joululauluista on "Nyt sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen, taas joulun lapsi saapuu uudelleen..." Mieleen hiljaiseen? Joulun lapsi kaipaa siis sydämen hiljaisuutta. Ja me sen kuin buunaamme ja juoksemme tukka märkänä tavarataloissa. Voi meitä...

Magdaleena kertoi käyneensä ihanissa joulukonserteissa. Minä taas jouduin oman kylämme musiikkiopiston joulukonsertissa 'puhutteluun'. Jouduin vakavasti miettimään, että mitä minä voisin antaa joulun syntymäpäiväsankarille?  Päädyin kyllä tuohon samaan, mistä suomalaisten rakkaimmassa joululaulussa on puhe - sydämestä, mutta sisimmässäni ei kuitenkaan - Jeesukselle käärityssä lahjapaketissa soinut tuo laulu, vaan virren 7 muutama jae. Ne tässä teille ja Hänelle, jonka syntymän juhlaa sekin joukko viettää, joka ei sitä halua tietää tai myöntää.

                                       " Nöyryyttä, hiljaisuutta -  Jumala rakastaa....
           Voi jospa minäkin, huoneesi olla voisin, niin kiitokseni toisin - sinulle, armoisin."

Martan ja musiikin joulua

Kun Salome ja minä v 2013 vietimme kuusi viikkoa Israelissa, meillä oli mukava harrastus. Kun ilta pimeni kuudelta, otimme vesivärit ja pensselit esiin ja aloimme maalata. Huvittelimme jäljentämällä päivällä nähtyjä kuvia. Malliksi sopivat vaikka taidemuseossa, sähkökaapeissa tai muuten satunnaisesti nähdyt työt. Netistä etsimme Martta Wendeliniä, hänen seesteisen nostalginen maailmansa sopi silloin meille.

Nyt joulukuun alussa palasin näihin Eilatin tunnelmiin   Helsingin Musiikkitalon joukonsertissa, joka oli nimetty Martan ja Rudolfin jouluksi. Tunnettujen jazzmuusikoiden (mm. Salokoski, Iivanainen, Perko) laulujen taustalle heijastettiin Martta Wendelinin ja Rudolf Koivun jouluisia töitä.
Täpötysi musiikkisali  kuunteli hievahtamatta hartaita, tuoreesti sovitettuja joululauluja. Sydämeni huokaus olikin, että laulujen sisältö voisi puhutella kuulijoita, pysäyttää miettimään niiden sanojen sisältöä ja merkitystä.

Tämä joulun aika on muutenkin ollut täynnä musiikkielämyksiä. Tuntuu, että joulukonserttien ohjelmisto on ollut jopa hartaampi ja hengellisempi kuin aikaisempina vuosina.

Lapsenlapsistani neljä laulaa erilaisissa kuoroissa.
Katajanmarjat-niminen tasokas lapsi- ja nuorisokuoro esiintyi Keski-Porin kirkossa nuorten aikuisten ja aikuisten kuoron kanssa. Oli mahtavaa kuulla pari viimeistä kappaletta kolmen kuoron yhteisesityksenä, kun lapset lauloivat paljon itseään vanhempien joukossa. Viimeisenä ohjelmistossa kuultiin ortodoksista perua oleva toivotuslaulu: Monia vuosia, monia armorikkaita vuosia, jossa kuulijoille toivotettiin onnea ja Jumalan siunausta. Laulu sai sydämen ilosta laajenemaan ja kyynelen silmänurkkaan.

Jyväskyläläinen nuorisokuoro, Vox Aurea (Kultainen ääni), on valittu kuluvana vuotena Ylen lapsi- ja nuorisokuoroksi. Heidän riveissään laulaa yksi lapsenlapsi,  Mini-Voxeissa sukumme nuorin, vieläpä äitikuorossakin on perheestä edustus mukana.
Vox Aurean konsertti radioidaan Helsingin Kallion kirkosta 18.12. kello 15, jota musiikinystävät voivat lähteä kuuntelemaan. Saman konsertin kuulee kyllä radiostakin, koska se esitetään Euroradion joulukonsertin Suomen osuutena 15.05 alkaen.

Musiikki on keskeinen elementti joulun sanoman välittämisessä. Monet Fb-kaverini ovat päivittäneet osallistumisestaan Kauneimpiin joululauluihin - sellainenkin, jonka en olisi kuvitellut kirkkoon astuvankaan. Musiikki madaltaa selvästikin kirkon kynnystä.
Johan Sebastian Bachia kutsutaan viidenneksi evankelistaksi. Laajentaisin vielä, että hengellinen musiikki - joululaulut - ovat myös merkittäviä hyvän sanoman siivittäjiä.

Martta Wendelin kortista kopioitu poika ja muunneltu Shalom-laiva toivottakoon lukijoillemme lähestyvään jouluun RAUHAA ja oven takana kurkkivat lapset odotuksen ILOA!

    

Pienimmän parhaaksi.

Joulu on jakamista, kirjoitti Magdaleena tätä edeltävässä blogissaan. Näin on. Minäkin olen juuri saanut vastaanottaa  uuden mission, jossa saan olla jakamassa. Maailmassa olisi niin paljon kaikkea, mitä voisi toisten hyväksi tehdä; enkelitaidenäyttelykin! Ongelma onkin juuri siinä, että niistä olisi löydettävä se sinulle räätälöity tapa, sillä silloin sen jaksaa tehdä ja toteutuu sanonta, että " antaessaan saa."
Muutama viikko sitten kirjoitin blogissani siitä, kuinka työpöydälläni oli kolmekin sellaista humanitäärisen avustusjärjestön lehteä, joilla kaikilla on oma missionsa köyhissä maissa ympäri Itä-Eurooppaa.

Viikko sitten eräästä niistä yllättäen soitettiin minulle. Kumma, että ylipäätään vastasin tähän tuntemattoman numeroon. Enhän halua tilata Apua enkä Seuraa. Ne minulla on täällä kotona; aviopuoliso. Mutta - olipa hyvä että nyt vahingossa vastasin. Soittaja nimittäin kutsui minut mukaan työhän, jota he tekevät Itä-Euroopan köyhissä kylissä.

Mission-Possible-nimisen järjestön tämänhetkinen tempaus on kerätä ympäri Suomea ehjiä ja puhtaita vauvanvaatteita. Ne toimitetaan heidän keskuksiinsa, jossa paikalliset kristityt kokoavat niistä Suomen äitiyspakkausten tapaisia kokonaisuuksia. Ne viedään teiniäideille ja myös niille äideille, jotka joutuvat hoitamaan vauvojaan elinkelvottomissa oloissa. Paikalliset kristityt antavat heille myös äitiysneuvontaa, terveydenhoitoa, opetusta, sekä hengellistä ohjausta - ja tarvittaessa äiti ja lapsi pääsevät järjestön ylläpitämään turvakotiin asumaan.

No...ei minulla ole vauvanvaatteita, mutta minulla on suu ja suhteita. Kun ensimmäinen vauvanvaate-erä kiikutettiin meille eräältä kirpputorilta, pesin sen ja kutsuin kaikki talon äidit katsomaan hullunkurisen näköistä kuivaushuonettamme, missä tuulettaja heilutteli vähän erilaisia puntteja kuin mitä siellä arkena liehuu. Naapurin lapset ovat jo teinijärkäleitä, jääkiekkoilijoita ym, ja tämä pikkupyykki sai meidät äidit kovin herkälle tuulelle.
Työ, jonka joululahjaksi koin saavani, on antavaa ja kaiken kukkuraksi sitä saa tehdä kotona. Kukaan ei oleta, että minä lähtisin Bulgariaan tai Romaniaan. Sitä paitsi jokainen näistä äideistä edustaa minulle itselleni meidän Herramme äitiä, Maria-neitoa, Mirjamia. Hänelläkään ei ollut mitään, mihin vauvansa kääriä.

Joulu on jakamista

Huom. Kuvan maatuskankin voi jakaa!

Olen koko syksyn soittanut ensiluokkalaiselle tyttärenpojalle iltapäivisin. Viime viikolla kerroin hänelle, että tulen heille yöksi parin päivän kuluttua. Poika ilahtui kovasti: - Silloinhan on joulukuun 1. päivä. Me voidaan avata yhdessä joulukalenterin eka luukku!
Mikä jakamisen riemu! Niinpä tutkimme sitten luukusta löytyneitä Lego-palikoita ja - ohjeita. Lapsen silmät loistivat,  ja mummi oli onnellinen, kun sai olla mukana tässä pienessä joulukuun ekapäivän juhlahetkesssä.

Kun sitten vähän myöhemmin kuljeskelin Stockmannilla, niin kovaääniset kuuluttivat vähän väliä heidän joulunsa slogania: - Joulu on jakamista! Jaa joulu läheistesi kanssa!
Kauppa ajatteli jakamista omasta näkökulmastaan, minä puolestani mietin aamuista kokemustani ja muita aineettomia asioita.

Omastaan voi jakaa monin eri tavoin. Olin menossa parin päivän kuluttua pystyttämään Pälkäneen Arkkiin (kirjasto) pientä, 13 taulun taidenäyttelyäni. Ajattelin, että sekin on jakamista, jaan siinä omaa tekemistäni, ajatuksiani, arvomaailmaani ja yritän luoda katsojille iloa ja joulun tunnelmaa.

Kerron, siis jaan vähän nyt siitä, miten kuvieni virsikirjaenkelit ovat syntyneet.

Olin vierailemassa poikani perheen luona Satakunnassa, missä heillä on iso  vanha maalaistalo. Perhe siivosi kotiaan ja heitti pois tarpeetonta tavaraa. Eteisessä oli jo korkea kasa odottamassa hävittämistä.
Röykkiön päällä oli miniäni enon rippilahjaksi saama virsikirja vuodelta 1956. Minun kävi sääliksi resuista kirjaa, otin sen käteeni ja pyysin sen miniältä itselleni, sillä mielessäni alkoi jo hahmottua projekti kirjan uudesta elämästä.
Kotona laaverasin virsikirjan lehdet vesiväreillä, asettelin, liimasin ja kaulitsin ne vanerilevyille, jotka olivat alunperin mieheni kasvistokaapin hyllyjä. Kierrätys oli siis kunniassa monin tavoin!
Taulupohjille alkoi ilmestyä laulavia, soittavia ja tanssivia enkeleitä. Nämä ensimmäiset kahdeksan tussityötä piirsin vuonna 2011.
Syksyllä 2016 syntyi lisää enkeleitä. He kantavat joulun kynttilöitä, kurottelevat joulutähteä, etsivät rakkautta ja pysähtyvät viimein jouluseimelle.

Hyvä tavaton !?

Itsenäisyyspäivä - Suomi 99.
Tänään illansuussa kokoontuu hovi linnaan. Viikko sitten siellä juhlivat Helsingin koulujen neljäsluokkalaiset ja antoivat aikuisellekin juhlakansalle käytösohjeita kuten: " Ei saa ryysiä, eikä rohmuta." Toivottavasti se illalla muistetaan.

Mieheni kutsuttiin alakoulua käyvien tyttärenpoikiemme seuraksi eräänä iltana, vanhempien asioidessa Helsingissä. Iltapalan syötyään ja  iltatoimien sujuttua sutjakkaasti, päätti vaari, että 'he miehet' voisivat ennen pehkuihin painumista katsoa yhdessä TV: stä  jonkin stand up- koomikko-ohjelman. Hän ajatteli, että se on hulvatonta ja harmitonta huumoria kaiken ikäisille 'äijille'.
Hän erehtyi. Se ei sopinut heille kellekään! Huumoria oli kyllä, mutta kun se oli maustettu mitä hirveimmällä kirosanojen valikoimalla, sen sopivuus jokaisen kohdalla loppui tasan siihen. Pojat tosin valistivat vaariaan, että - "tällaista tämä on aina."
Voi apua. Siis vaikka kotona ei käytettäisi kirosanoja, ovat nuorten lempiohjelmat niitä väärällään.
Kenen on vastuu maastamme? Opettajat ovat uupuneita ja vanhemmat kädettömiä ja hampaattomia, jos julkinen kasvattaja, TV, saa kasvattaa tulevan polven suomalaiset.
Eräs jo eläkkeellä oleva miesopettaja sanoi kerran, että toivo kasvatuksen suhteen kodeissa on mennyttä, jos vanhemmat joutuvat huutamaan lapsilleen.

Luen par'aikaa erään iäkkään työtoverini juuri ilmestynyttä omaelämänkertaa, jossa hän mm. kertoo jääneensä sotaorvoksi 7-vuotiaana vuonna 1940, nelilapsisen perheen nuorimpana. Kylätoimikunta oli ottanut hänet kummipojakseen ja neljä kertaa vuodessa hän sai käydä heidän kokouksissaan ja tuliaisina näistä visiiteistä oli hänellä muassaan ruskea kirjekuori, äidille vietäväksi.

Hän kertoo myös siitä, kuinka hänestä tuli 10-vuotiaana 'sotilaspoika'. Hänen tekstistään löysin myös sekä sotilaspoika- että pikkulotta- lupaukset.
Luin ne läpi moneen kertaan, itku silmässä, ja mietin: "Hyvinvoinnista on näemmä hyötyä vain vähän."

Tähän loppuun liitän näille sotilaspojille opeteltavaksi annetun lupauksen.
Näin siis kasvatettiin lapsia 70-vuotta sitten.

"Kolme on minulle pyhää:
Jumala, koti, isänmaa.
Niiden tunnusten alla
minä palvelen maata ja kansaani.
Uhraan työni
niiden onnellisuuden hyväksi.
Olen maani poika,
ennen kaikkea".
(v.1941)

"Seuraa mua!"

Tyttärentytär perusti minulle vuosi sitten ensimmäisen Instagram-tilini, johon on kertynyt toista sataa kuvaa. Sisällöltään se on eräänlaista päiväkirjaa, julkaisemani kuvat ovat seuranneet vuodenaikojen muuttumista, arkisia töitä, myös matkoiltani olen liittänyt siihen kuvia. 

Tilin pääasiallisia seuraajia ovat suku ja tuttavat. Kovin laajaa seuraajajoukkoa kuvani eivät siis ole onnistuneet saamaan. Siksi tuntuukin aina mukavalta, kun joku kaukaisempi tuttu pyytää päästä seuraamaan. Samoin hämmästyttää, kun "rapakon takaa" saattaa löytyä sielunsisko, joka haluaa ryhtyä seuraajaksi. Tällainen ohuen langan varassa roikkuva ystävyys kuitenkin ihmeesti lämmittää, kun "rapakontakainen" seuraaja laittaa sydämiä koirani kuvalle, ja minä voin puolestani ihmetellä hänen tanskandogin pentunsa valtavia korvia.

Perustin myöhemmin toisenkin Instagram-tilin nimellä maija_magdaleena. Parhaillaan rakentelen sinne adventtikalenteria. Tarkoitukseni oli liittää se tähän blogiin. Valitettavasti se ei vaan onnistunut "teknisten vaikeuksien" takia, joita tuntuu jatkuvasti ilmaantuvan:)

"Seuraa mua" onkin tämän hetken ihmiselle tyypillinen pyyntö. On syntynyt kokonaisia uusia "ammattikuntia", jotka perustuvat seuraamiselle - me blogistit, vloggaajat ja tubettajat -  ja mitä muuta vielä onkaan. Usein ihmiset tekevät kaikkensa, että joku huomaisi ja heidät nostettaisiin esiin maailman ympäri vellovasta some-merestä. Esim. Insta-kuvia otetaan  hengenvaarallisissa paikoissa, kallion kielekkeillä, mastoissa ja torneissa, mitä pikkuruisimmat rihmankiertämät yllä.  Onpa sitten seuraajille sitä kiinnostavampaa!

Näin adventin aikaan meidän Herramme kulkee myös  väkijoukkojen kärjessä. Hän istuu kaikkien katseltavana aasinsa selässä. Hän ratsastaa oksilla ja vaatteilla päällystettyä tietä seuraajiensa huutaessa Hoosianna. Hän on juuri tämän lyhyen ohikiitävän hetken rakastettu ja ihailtu Kunnian Kuningas. Tie kuitenkin huipulta hylätyksi on lyhyt. Jeesus saa kokea sen muutaman päivän kuluessa.

Hän ei ole kuitenkaan luvannut itselleen ja seuraajilleen loistavaa tulevaisuutta maan päällä. Hän sanoo  maaherra Pontius Pilatukselle, ettei hänen valtakuntansa ole maan päältä, sillä jos se olisi täältä, niin eikö hän voisi silloin kutsua sotilaita turvakseen.

Seuraajillekaan hän ei lupaa kummoisia. Hän sanoo: - Jos joku tahtoo seurata minua, niin ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. 

Ristinsä? Se ei kuulosta mahtavalta lupaukselta! Jeesus kuitenkin muistuttaa, ettei palvelija ole herraansa parempi. Tämä ei voi odottaa parempaa elämää kuin isäntänsä. Jeesuksen seuraajan tie on pienin, nöyrin askelin kulkemista.

Maalaukset Turkin ikivanhojen kristillisten kirkkojen seinämaalauksista