Taivasjuhla

 Salomen muistojuhlassa,

Salomen ja minun ystävyyttä voisi kuvailla sanalla: matka. Se oli noin seitsemän pyhän vuoden matka, johon sisältyi monia yhteisiä, lyhyempiä ja pidempiä matkoja Suomessa, Venäjällä ja Israelissa. 

Matkojamme voisi kuvailla sanalla Kultatiellä.  
Aikamme Kultatiellä hohtaa kultaisena Jumalan siunaavan käden alla. 

Ihmeellistä, että me kaksi mummia saimme kokea jotain näin koskettavaa.

- Minä itse etsin lampaani, Jumala sanoo. Niin, Jumala etsi meille kummallekin ystävän, sisaren, kadoksissa olleen hengellisen kaksosen. 

 Salomen ja minun tarina alkaa huhtikuusta 2010 . Rukoilin silloin erästä perheeseeni liittyvää asiaa, mutta äkkiä rukoukseni muuttuivat täysin, sillä Jumala kehotti, että alkaisin opiskella hepreaa, menisin kesällä Oronmyllyn kurssille, ja tulisin tapaamaan siellä minulle tärkeän henkilön. 

Tiedämme, että Jumala puhuu ihmisille Raamatussa, mutta joskus Hän voi puhua ihmisen mieleen näinkin suoraan.

Otin selvää, että Orolle todellakin oli tulossa heprean kurssi, ja aloin välittömästi opetella heprean kirjaimia.

Orolla kuljeskelin yksin ja ihmettelin, kuka minun pitäisi tavata. Ketään ei tuntunut löytyvän. Eräässä tilaisuudessa kun kuoro lauloi ja sen jälkeen oli vapaan sanan aika, nousin ylös, ja kerroin, että Jumala oli laittanut minut opiskelemaan ensin venäjää ja nyt lähettänyt opiskelemaan hepreaa, mutta en tiennyt, miksi. 

Viimeisenä kurssipäivänä luokkaani syöksyi  tummatukkainen nainen, joka kysyi, olinko se henkilö, joka oli puhunut kuoron esityksen jälkeen. Ehdimme vaihtaa eteisessä vain sähköpostiosoitteet, sillä naisella oli kiire Loviisaan, hänen autonsa kävi jo.

 Salomella ja minulla alkoi vilkas sähköpostiviestittely. Kirjoitimme koko talven toisillemme pitkiä kirjeitä, joissa tutustuimme vanhanaikaisella tavalla. Kysyimme tärkeitä kysymyksiä 

- Puhuuko Jumala sinullekin? Minulle hän välillä kertoo kaikenlaisia asioita, Salome kertoi.

Meitä molempia yhdisti rakkaus Israeliin, juutalaisiin, hepreankieleen. Olimme molemmat kirjoittaneet aikuislukiossa ylioppilaaksi venäjänkielen ja odotimme venäjänjuutalaisten muuttoa Suomen kautta Israeliin. 

Lähes vuoden kestäneen viestittelyn jälkeen - kun kirjeitä oli kertynyt mapillinen - tapasimme kasvokkain, kun olimme menossa Isoon Kirjaan heprean kurssille. Molempia tapaaminen jännitti. Salome tuli hakemaan minua kotoani ja halusi nähdä öljyvärimaalaukseni, sillä olin samana keväänä ryhtynyt maalaamaan hengellisiä aiheita. Ujostellen näytin hänelle työni. Hän paneutui niihin - olihan hän itsekin kuvataiteilija - ja totesi: - On sinulla pari ihan kunnollista.

Miten paljon rakastinkaan hänen rehellisyyttään, selväsanaisuuttaan ja rohkaisuaan.  Maalaamisesta tulikin matkoillamme yhteinen huvi ja harrastus.

Ison Kirjan jälkeen hepreankursseja kertyikin alun toistakymmentä. Kiersimme ympäri Suomea kursseilla, kunnes Oronmyllyn kesäkursseista sapattiaterioineen muodostui meille hengellinen koti.

Israelin rakkaus vei meidät monena vuonna Israeliin. Ensin harjoittelimme yhdessä matkustamista Venäjälle. Kahtena syksynä saimme Suomi-Venäjä-instituutista Suomen tietokirjailijoiden residenssin, jossa työstimme kirjojamme. 
Ensimmäinen kerta Pietarissa oli yhdessä matkustuksen harjoittelua. Kysyin Salomelta, miltä se tuntui, oliko meidän yhdessäolo vaikeaa. Hän mietti hetken ja sanoi sitten:  - Tuntui, kuin olisi itsensä kanssa liikkeellä.

Sitten tammikuussa 2013 suuntasimme kuudeksi viikoksi Eilatiin, joka on kuin Israelin jalka. Meille Eilatissa taivas oli auki, rukoukset sujahtelivat ylöspäin ja koimme rukousvastauksia. Rukoustyöstä  tulikin meidän tulevien vuosiemme yhdessäolon tärkein sisältö. 

Israelissa ehdimmekin sitten käydä joka vuosi. Usein mukanamme oli ystäviä, Ruut, Debora, Ester tai Miriam. 
Viime vuonna vietimme toukokuussa viikon Jerusalemissa, jolloin kolmena päivänä kävimme Itkumuurilla rukoilemassa. Marraskuussa olimme kaksi viikkoa Tiberiaassa Shalomkodissa, jonka parvekkeelta levittäytyi upea maisema Gennesaretin järvelle. Vielä marraskuussa Salome kiipeili  iloisena mukanamme Tiberiaan vuorilla meidän ollenkaan arvaamatta, kuinka lähellä hänen lähtönsä jo oli.

Ystävyytemme alun vilkas sp-viestittely johti blogimme syntymiseen, koska olimme lähettäneet toisillemme jo pitkään uskoa pohdiskelevia sähköposteja. Nyt vain siirsimme kirjeenvaihtomme julkiseksi. Jumalan polut ovat ihmeelliset - näin Hän oli valmistellut meitä tehtäväämme. Kun lähdimme ensimmäistä kertaa Eilatiin kuudeksi viikoksi, niin ystävämme toivoivat meiltä kuulumisia. Silloin perustimme hengellisen blogimme Sweet Chariotin, jota päivitimme vuorotellen Eilatissa joka päivä, Suomeen palattuamme jatkoimme blogia - tosin hieman harvemmassa tahdissa.

Salomelle blogi tuotti suurta iloa. Hän rakasti tiedon etsimistä ja asioiden tutkimista, hänellä oli myös sujuva kynä ja lennokas tapa ajatella, johon yhdistyi huumori. Hän yhdisti blogiteksteihin elämänmakua, tietoa ja henkilökohtaista pohdiskelua. 

Kun hän oli viime aikoina väsynyt, hän jaksoi  silloinkin innostua ja iloita tekstien kirjoittamisesta. Blogin miettiminen antoi antoi ajattelun aihetta ja auttoi havainnoimaan aikaa ja ilmiöitä. Aamuiset puhelinkeskustelumme, joissa nousi esiin aina uusia kirjoitusaiheita olivat riemastuttavia flow- hetkiä kumpaisellekin. 

Vielä sairaalavuoteella hän huolehti blogistamme. Hän sai sanotuksi vähentyvillä voimillaan: - Iso paperi, paljon sanoja. Ymmärsin heti, että hän puhui blogistamme. Lupasin, että kirjoitan sinne jäähyväiset.

Merkillisintä, että Salome oli itse kirjoittanut tammikuussa jo väsyneenä jäähyväiskirjoituksen, jonka julkaisimme helmikuun alussa. Kun luin tämän tekstin, minulle tuli voimakas tunne siitä, että hän tiesi lähtevänsä pian taivaan kotiin, sillä kirjoitus henkii valoa, kirkkautta ja  suurta taivasikävää.

tiistai 6. helmikuuta 2018

"Haiku"

Jo aikaa sitten eläkkeelle jäänyt rakas poikaserkkuni on ollut tänä jouluna runollisella päällä. Uuden vuoden koittaessa hän lähetti ainoalle tyttö(= mummo)serkulleen runon, jonka nimi oli Taivashaiku. Se meni näin:

                       " Pimeässä ahdistuu
                         Taivaassa varmaan kirkkaus
                         Mitä sitten näkee "
                         
Runon lopussa oli juhlallinen toivotus:  Valaisevaa uutta vuotta!
Mieheni vastasi hänen kolmannella rivillä olleeseen kysymykseensä, (= mitä sitten näkee) näin:
                       - Siellä on koti.

KOTI? Me etelän ihmiset uuvumme tähän märkään pimeyteen. Sain Magdaleenalta Keski-Suomesta upean kuvan korkeiksi, luoduista pihapenkoista ja katoilla lepäävistä lumipatjoista. Valoa, valoa, valoa - tänne myös - kiitos.

Lähetin hänelle vastineeksi kuvan omalta kuraiselta pihamaaltani ja toivoin saavani häneltä myötätuntoa. Mutta katsottuaan kuvaa hän kysyikin, että mitkä ovat nuo kuvan vasemmalla laidalla olevat kirkkaat, kuin kultaiset tikapuut, jotka ovat kaatuneet kuraisen ajotien päälle?
Katsoin...enkä osannut vastata.
           

Muuallakin tässä kuvassa on nähtävissä kuran seassa kultaa. Mitä mahtaa olla? Ei äly riitä muuhun kuin äimistelyyn, mutta tätä kuvaa katsellessani ei voi muuta kuin hyräillä vanhaa lastenlaulua:

" Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat,
   kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, harput joilla he soittelevat.

   Puhdas kulta on tie jota astelevat,  kera laulaen enkelien.
   Karitsan siellä kasvoja katselevat. Veriuhria syntisien.