Armon kantamana

Minulle on sattunut sellainen onni, että syntymäpäiväni osuvat joka kesä juuri sille viikolle, jonka perinteisesti olen viettänyt likeisimpien ystävieni kanssa Oronmyllyn kielikurssilla. Tämä vuosi oli vielä oikein erityisen juhlallinen, sillä juhlapäivä osui sunnuntaille,  joten sain nauttia heidän kanssaan ehtoollista paikalla sijaitsevassa valoisassa kappelikirkossa.

Ystäväni olivat ostaneet minulle lahjaksi hartauskirjan nimeltä Armon kantamana.  Magdaleena selitti sitä antaessaan, ettei hän valinnut kyseistä kirjaa sen sisällön vuoksi, vaan kirjan takakanteen painetun  kirjailijan henkilökohtaisen pienen puheen vuoksi, jonka hän on omistanut kirjansa lukijalle.
SEN Magdaleena luki minulle synttärionnitteluna ja SEN haluan tässä jakaa teille kaikille --- voimaksi näin syksyn kynnyksellä. Ole hyvä, ota nyt Sinä vuorostasi tämä lahja vastaan.

" Jos Jumalalla olisi jääkaappi, sen ovessa olisi sinun kuvasi.
  Jos Hänellä olisi lompakko, siinä olisi valokuvasi.
  Hän lähettää sinulle kukkia joka kevät
  ja auringonpaisteen joka aamu.

  Aina kun haluat puhua, Hän kuuntelee.
  Hän pystyy asumaan missäpäin maailmankaikkeutta tahansa,
  ja Hän valitsi sydämesi." 

Tekstini ylälaitaan liittämäni kuva on suomalaisen naismaalarin, Maria Wiikin teos Kirkossa. 
(v. 1884 . Koko 46,5cm x 56cm). Teos sijaitsee Ateneumin kansallisgalleriassa ja. kuuluu kokoelmaan "Hallonblad"..

Hartauskirjan "Armon kantamana" -
on kirjoittanut Max Lucano. Hän on Teksasissa toimiva pastori ja kirjailija, jonka kirjoja on Yhdysvalloissa painettu yli 15 miljoonaa kappaletta.

Voimalauseita

Viime sunnuntain tekstit puhuivat sairastamisesta: Jeesus paransi sokeana syntyneen, ja ihmiset ympärillä kyselivät, kuka oli tehnyt syntiä, mies vai hänen vanhempansa.
Toisessa tekstissä Pietari ja Johannes kohtasivat halvaantuneen, jolle Pietari sanoi, ettei hänellä ollut hopeaa eikä kultaa, mutta lupasi antaa miehelle sitä, mitä hänellä oli. Hän kehotti miestä Jeesuksen nimessä nousemaan ja kävelemään.
Päivän kolmannessa tekstissä  päähenkilönä spitaalia sairastava syyrialainen sotaherra. Hän sai pieneltä israelilaiselta palvelustytöltään vinkin lähteä profeetan luo tytön kotimaahan. Vaikka profeetta ei tullut edes ulos talostaan, lähetti vain sanan ja kehotti sotaherraa peseytymään seitsemän kertaa Jordanissa. Tämä oli ensin haluton tottelemaan, mutta noudatti neuvoa kuitenkin ja parani.

Puhuimme raamattupiirissä sairauden tuottamasta kärsimyksestä, ja siitä kuuluuko kärsimys kristityn elämään. Kristitty ei suinkaan ole vapaa kärsimyksistä ja ahdistuksista, niiden kautta Jumala kutsuu ja näyttää suuruutensa - Jumalan teot tulevat ilmi.

Raamatussa on monia kohtia, joissa Jumala lohduttaa kärsivää. Etsimme raamatusta sanoja, jotka ovat meitä lohduttaneet. Monia tuttuja ja rohkaisevia kohtia löytyi Johanneksesta, esim.
Jeesus sanoi hänelle: " Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun ikinä kuole. 
tai
Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa.
tai
Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.

Ripustimme näitä itsellemme tärkeitä voimalauseita kirkon seinälle messun ajaksi niin, että muutkin kirkkovieraat saattoivat niitä miettiä.
Voimalauseisiin tarttuminen on nyt erityisen tärkeää, kun mennään vähitellen kohti syksyn pimeyttä.
Voimalause on kuin tukeva ja tarpeellinen matkasauva, johon tarttua.

Jälkeenpäin

Kesälomien jälkeen.
Jotkut ystäväni osaavat sutkautuksia, vitsejä ja runoja kasapäin. Minä raukka osaan Sarkiaa sieltä sun täältä, mutta vain yhden ainoan runon aivan alusta sen loppuun saakka. Olen opetellut sen jo alle 20-vuotiaana, ja luullut sitä silloin rakkausrunoksi. Iän myötä olen kuitenkin todennut, että se on kaikkea muutakin kuin murheellinen rakkausruno. Siinähän on myös aurinkoinen maailma, jossa siinäkin on toki myös varjoja.
Minulle tämä runo on tuonut lohtua moneen elämän
tiukkaan mutkapaikkaan.

Aila Meriluoto: Jälkeenpäin

Olen polkuni päässä, tuhansistani erään -
ja niitä on täynnä maa. On viileä ilta, 
eräs päivä on mennyt -
on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli -
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse - 
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki vain silmissä siirtyy - 
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten, tosi eilen, tänään - 
unen lailla rauennut lie.

Ei mikään kuollut, et sinä, en minä - 
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vai kuljin, minä kuljin - 
ja sinä.

Aila Meriluoto voitti nuorten runoilijoiden kilpailun vuonna 1947 teoksellaan Lasimaalaus. Tämä runo 'Jälkeenpäin', oli eräs tämän kokoelman runoista. V.A. Koskenniemi arvioi silloin tätä voittoteosta seuraavasti: "Suuri runotapaus. Harvinainen ilmestys. Niin itsenäistä, lyyrillistä debyyttiä on suomalainen runous tuskin vielä kokenut". ( UusiSuomi )
Aila Meriluodon itsensä kommentti, jo uransa luoneena runoilijana ja elämän hehkut ja varjot kokeneina, tästä debyyttiteoksestaan kuului sen sijaan näin - "44 vuoden takaisia lapsellisuuksia." 

AIKA siis muuttaa kaiken. Vaikka me emme hetkittäin näe muuta kuin päättyvän polun, joudumme iän tuoman viisauden avulla luottamaan siihen, että polkuja maailmassa riittää, samoin kukkasia - ja kukin meistä joutuu elämänsä matkalla jättämään taakseen monta, monta 'surullista hymyä'.

Mutta miten kauniin viisaudenkiven nuori Aila Meriluoto olikaan löytänyt, kirjoittaessaan tämän runon ja niinkin nuorena. Hänellä itsellään oli tällöin vasta edessään myrskyinen avioliitto Lauri Viidan kanssa, neljän lapsen syntymä ja miehen sairastuminen skitsofreniaan - eli siis polkuja tallattavaksi ja kukkia poimittavaksi - yhdelle naiselle kerrakseen..

Aika

Facebookissa törmää monenlaisiin leikkimielisiin testeihin, joiden kautta on hauskaa kuulla merkillisiä asioita itsestään. Olen napsutellut aikani kuluksi esim. seuraavat testit: Missä kaupungissa sinun pitäisi asua? (Pariisissa. Jee!) Mikä työ sopii luonteellesi parhaiten (Kirjailija! Hm-m?)  Miten hyvin tunnet kumppanisi? (100 %. No, pitihän se arvata 42 avioliittovuoden jälkeen.)

Pari viikkoa sitten HS:ssa oli testi, jossa paljastettiin, kuinka monta elinvuotta kysyjällä vielä oli jäljellä todennäköisyyden mukaan. Emmin hetken, haluanko tehdä tällaisen testin. (Olihan paljon hauskempaa kuulla, että olen eläimenä hevonen, tai keskiaikainen nimeni on Mielipäivä.
          Näpyttelin kyselyyn tarvittavat tiedot, ja pian eteeni ilmestyi kuva pitkälti yli puolen väliin kaartuvasta elämänkaaresta ja tieto jäljellä olevasta 22 vuodesta.
Toisenkin asian saattoi selvittää: kuinka monta yhteistä päivää oli todennäköisyyden mukaan jäljellä puolisollani ja minulla. Vastaus ilmestyi nopeasti. Edessä oleva yhteisiä päiviä oli 5020!
Asian teki hyvin konkreettiseksi se, että jokainen yhteinen päivä oli kuvattu harmaalla palkilla, mutta edessä olevat kesäpäivät olivat vihreitä. Oli aika riipaisevaa katsoa noita muutamia vihreiden kesäpäivien rivejä harmaiden päivärivien keskellä.

Kaikki tuo kirjoittamani on tietysti pelkkää höpötystä. Sanotaankin, että elämästään voi tietää varmasti vain sen, että on vielä kolmen minuutin kuluttua elossa.
Tunnustan psalmikirjoittajan sanoin, että Isämme kädessä on päivieni määrä, eikä  niitä pysty omin keinoin kämmenen leveyttäkään lisäämään.

Raamatun kaunis runous puhuu monessa kohdassa myös samasta aiheesta, siitä esimerkkinä

 Ps. 103:15-18:

Ihmisen elinaikana on niin kuin ruohon:

kuin kedon kukka hän kukoistaa,

ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole

eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.

Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan,

se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.

Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa kaikkiin,

jotka pysyvät hänen liitossaan.

Yläkerta kuulee.

Humanitääriselle kirpparillemme, jossa olen kohta kaksikymmentä vuotta tehnyt enemmän tai vähemmän vapaaehtoistyötä - tuli viime keväänä täkänä, johon rakastuin välittömästi. Naivismi on ihailemani tyytilaji, enkä ollut koskaan aikaisemmin nähnyt naivististista ryijyä.
"Tuon ostaisin, jos minulla vain olisi antaa sille seinä", sanoin työkaverilleni kirpparilla.

Sitten kevät eteni ja perheelläni alkoivat uskomattoman ankarat ajat. Edellisetkin seinät olivat siinä rytäkässä mennä, kun eräs omaisistamme riitautti koko sukumme yhteisomistuksessa olevat maat ja kiinteistöt, ja perintömaa oli määrä myydä kelle hyvänsä ulkopuoliselle, riittävästi maksavalle. Ostajia olisi ollut tälle lähellä Helsinkiä sijaitsevalle rantatilalle vaikka millä mitalla - myyminen ei siis ollut ongelma, kuten niin monilla muilla näinä aikoina on.

Yläkerta kuitenkin kuuli avunhuutomme ja lunastaja löytyi oman suvun paristä, jolloin nautintaoikeus säilyi kaikilla niillä, joille se  kuuluikin, ja jotka halusivat jatkaa oikeutettua nautintaansa.

Kun keväällä ei ollut toivoa edes seinästä, oli niitä yht'äkkiä syksyllä vaikka muille jakaa - myös uudelle ryijylle. Nyt oli pelkoni se, että ryijy oli kesän aikana myyty. En nähnytkään sitä missään, tullessani elokuun alussa ryijyäni noutamaan. Onneksi se kuitenkin löytyi. Joku (enkelikö) oli heittänyt sen päälle erään toisen ryijyn, joten kukaan ei ollut sitä kesän aikana nänhyt. Siellä se piilossaan odotteli - minua.

Olen nimennyt uuden asumukseni 'kappeliksi' ja siellä kappelini seinällä iloapursuava ryijyni saa nyt
kekottaa.
Tämän tarinan loppuun sopii seuraava lainaus, pastori Nannan blogista. Kiitos sinulle huumorista Nanna.

" En jaksaisi, jos en uskoisi pöytään numero 6. 
Jossakin on oltava pöytä, jossa on ruokaa kaikille. 
Pöytä, jossa kukaan ei juo liikaa. 
Pöytä, jossa kukaan en syö yksin.
Pöytä, jonka alla on kupit koirille ja kissoille. 
Pöytä, johon meitä on odotettu. 
Pöytä, jossa odotuksen ikävä päättyy".
                              (Pastori Nanna Helaakoski. Oisko tulta? - blogi 24.6.)

Hehkuvaa

Olemme raamattupiirissä valmistelleet 23.8. pidettävää jumalanpalvelusta, missä piiriläiset toimivat avustajina. Millainen meidän messumme olisi? Mitä siihen toivoisimme?
Miten voisimme itse olla siinä mukana?

Joku ryhmästä alkoi kertoa muutama viikko sitten Rovaniemeltä radioidusta messusta:
- Se oli muuten aivan tavallinen messu, mutta jostain syystä tuntui siltä, että kaikki tekstit, jotka luettiin, heräsivät siinä merkillisesti eloon.
- Minäkin kuuntelin sen ja ihmettelin, toinen jatkoi. - Tekstit puhuivat tosi voimakkaasti ja tulivat aivan kuin kohti.
- Siinä oli Pyhä Henki läsnä. Silloin Sana muuttuu eläväksi, kolmas sanoi hiljaa.
- Voi kunpa meidänkin messussa kävisi niin! joku vielä toivoi.
         Olimme hetken mietteliäinä hiljaa. Sitten Debora alkoi muistella tapausta, joka oli sattunut piirissämme kolmisen vuotta sitten.
- Muistatteko, kun Magdaleena oli tehnyt niitä kortteja, joissa enkelit soittivat ja lauloivat. Hän oli kirjoittanut kortteihin tekstin: Älkää mistään murehtiko. Sitten hän sitten antoi jokaiselle kortin. Kun Eeva sai sen käteensä, niin hän katsoi kortissa olevaa raamatunlausetta hetken ja sanoi: - Tässä sanotaan, että älkää mistään murehtiko. Siis ei mistään! 
Silloin se jae aivan kuin aukeni ja muuttui yhtäkkiä tosi eläväksi.
          Joukkomme vanhin, Eeva, hymyili hieman hämillisenä, hänen muutaman vuodentakaiset sanansa olivat avanneet mieliimme huikean näkymän.
- Minä muistan sen tapauksen! joku huudahti.
- Niin minäkin!
- Ja minä! Ajatelkaa: älkää mistään murehtiko. Siis ei mistään!
          Samassa meidät valtasi iloinen - suorastaan riehakas olo. Tätä me rukoilisimme taivaalliselta Isältä! Pyytäisimme, että hän siunaisi messun niin, että Sana koskettaisi. Että Sana oikein hehkuisi, ja sen läpi voisi ryhtyä katsomaan elämää uudella ja rohkealla tavalla.

Sanan anna koskettaa.

Mistään muualta en ravintoa saa.

Hiljaa kuihdun, taivun tuuleen,

huudan Auttajaa.

Sanan anna koskettaa!

Hengen anna koskettaa.

Mistään muualta en rohkaisua saa.

Hiljaa kuihdun, taivun tuuleen,

huudan Auttajaa.

Hengen anna koskettaa.

                                                                    Anna-Mari Kaskinen  (Viisikielinen, laulu 56)

Minä olen sinun kanssasi.

Pohdin edellisessä kirjoitelmassani, miten vaikea on muistaa tai edes ymmärtää, miksi me kaikki ikään kuin olisimme erityisen autuaita, siis onniteltavia,  juuri silloin, kun olemme murheellisia. Se yhtälö ei tunnu mitenkään näin vaivaisin ihmisaivoin  aukeavan.

Muutama päivä tekstini valmistumisen jälkeen luin jo alkukesästä saapuneen, mutta silloin lukematta jääneen Vivamon rukouspiirin lähettämän ystäväkirjeen. Siihen oli Eeva Kuparinen kirjoittanut lukijoilleen opastukseksi John Woolleyn kirjasta "Minä olen sinun kanssasi" - juuri sellaiset tekstinpätkät, jotka selkiyttivät tekemääni kysymystä - "autuaitako ne, jotka surevat?".

Haluan jakaa nämä tärkeät selityksen sanat tässä kaikille, sillä murheitahan ei kukaan tämän maan päällä tallaaja pääse karkuun.    

"Lapseni, kun olet elämän koetusten keskellä, älä yritä nähdä pelkästään tyynempiä vesiä, joiden uskot olevan  koettelemusten tuolla puolen...
Yritä nähdä myös se, miten nuo koetukset itse asiassa saavat erottumaan parmmin niiden jälkeisen auringonpaisteen ajanjakson, ja sen tuoman huojennuksen, sekä siitä seuraavan kiitollisuuden  Minua kohtaan.

Elämän tuskalliset ajat, jotka saavat sinut lähestulkoon menettämään otteesi Minusta, palvelevat elämässäsi jotakin aivan erityistä tarkoitusta, muuten en sallisi niitä. 
Kipu on raaka-aine, josta voidaan tehdä ihminen, joka on yhä herkempi Minun rakkaudelleni.

Käytän jatkuvasti elämän kipuja ja suruja, jotka sallin rakkauden tarkoitusperien vuoksi,  luodakseni sellaista, mikä on lopulta  kaunista ja vahvaa ja taivaallista alkuperää. 
Tällöin ne antavat syvemmän merkityksen elämän suurelle ihmeelle itselleen... siis sille, että
Minä olen.... ja tämä on se maailmankaikkeus,  jossa Minun rakkauteni on saava lopullisen voiton."

Kuva.
...etsivä löytää...kolkuttavalle avataan...

Autuaita ovat murheelliset?

Otsikon kehoitus menee kertakaikkiaan yli minun ymmärrykseni. Sana autuas kun tarkoittaa samaa kuin onnellinen. Mikä paradoksi? Miten Jumala voi antaa meille tunteen nimeltä 'murhe', mutta samassa hetkessä sinulle tulee ohje olla onneellinen? Kuka siihen pystyy? Kaksi tunteen äärilaitaa sisäkkäin.

Omassa perheessäni on tänä kesänä ollut paljon tummia päiviä, paljon sellaista, johon et itse ole voinut vaikuttaa.
Saanko siis olla murheellinen, vaiko en?

Aion hyökätä tuon sanan 'murheellinen' kimppuun tässä ja nyt oikein toden teolla.
Otsikon lause on Vuorisaarnasta (Matt 5:4), jonka 'luennon' Jeesus piti Hattimin vuorella (Autuuksien vuori) puolivälissä Taaboria ja Kapernaumia. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että Siinain vuori, jolla Mooses sai lain ja tämä Hattimin vuori - ovat yksi ja sama paikka ja että näin Jeesuksen puhe, joka sekin nivoutuu puhtaasti lakiin, olisi kuin "selitetty Siinai."

 Tässä muutamia ohjeita murehtijoille ja  minä tunnustan olevani yksi heistä.
" Hän asuu siellä missä on särjettyjä - missä heikkoja ja toivottomia...". " Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen", ja Jesaja 61:2-3 mukaan  " Hän tulee lohduttamaan kaikkia surevia, panemaan Siionin murheellisten päähän juhlapäähineen tuhkan sijaan, antamaan heille iloöljyä murheen sijaan ja ylistyksen viitan masentuneen hengen sijaan..." 
 
Mitä siis minulta odotetaan, että tämän kaiken saisin? Minulta odotetaan vain sitä, että käännyn, kohotan käteni ja pyydän tätä kaikkea. Mutta sekin on välillä niin vaikeaa. Herra auta minun epäuskoani.

Aamukävelyllä

Olen aamuisin kävellyt koirani kanssa muutaman kilometrin lenkin. Nämä aamukävelyt ovat olleet tänä kesänä erityisen hienoja, koska kukat ovat kukoistaneet sateisten ja viileiden säiden takia. Olen joka aamu poiminut kauniin kukkakimpun maljakkoon, ja jo edellisenä päivinä suunnittelen, mitä kukkia seuraavana aamuna poimisin.

Menneellä viikolla aamuhartaudessa eräs mies kertoi, kuinka hän perheineen ulkomailla etsi hienoksi kehuttua kirkkoa. Sen löytäminen ei ollut helppoa, mutta lopulta kirkko löytyi - se oli keskellä jokea olevassa saaressa, eikä sinne päässyt.
Joskus etsimme pyhän kokemusta mutta se jää valitettavasti saavuttamatta. Jumalan läsnäolo ei tunnukaan löytyvän sieltä, missä sen toivoisi kohtaavansa.

Aamukävelyilläni kukkien keskellä olen kuitenkin saanut kokea, että Jumalan luomassa luonnossa Luoja on hyvin lähellä, Voi aivan tuntea, että kaikki siellä omalla tavallaan iloitsevat ja riemuitsevat olemassaolostaan. 

Virsi 532  säkeistöt 4 ja 5:

Ah , jos joka puulla ja pensaallakin

ja ruoholla äänensä oisi,

jos järvet ja metsät ja vainiotkin

kuin enkelit veisata voisi,

ei Jeesusta Kristusta Herramme,

ne taitaisi kylliksi kiittää.

Kas lintunen liitävi korkeuteen,

niin kauas kuin silmämme kantaa,

ja lauluunsa yhtyen riemulliseen

se Herralle kiitoksen antaa.

Myös, ihminen, astu jo valkeuteen

ja Luojalle kiitosta laula!

Tervetuloa!

Olemme olleet ystäväperheenä monelle Jyväskylän yliopistoon saapuneelle ulkomaalaiselle opiskelijalle. Tämä isäntäperhetoiminta on Jyväskylässä varsin suosittua, tarjoaahan se tilaisuuden osallistua monikulttuuriseen elämään, johon ei ole muuten Keski-Suomen korkeudella moniakaan mahdollisuuksia. Vuodessa toimintaan osallistuu n. 70 - 80 perhettä.

Menneen viikon aikana olemme pitäneet vieraita Brysselistä, perheen äiti oli vaihto-opiskelijana Suomessa 15 vuotta sitten. Nyt hänen perheensä on kasvanut aviomiehellä ja kahdella pienellä tytöllä. Olemme toki olleet heidän elämässään mukana muutenkin kuluneina vuosina: kävimme mm. häissä Belgiassa ja vierailuja on tehty eri vuodenaikoina puolin ja toisin. Vieraat ovat saapuneet Suomeen kummastelemaan yli  - 30° pakkasta, syksyn ruskan värejä tai yötöntä yötä. Me taas olemme istuneet Grand Placella kahvittelemassa, ihmetelleet Waterloon laajuutta ja ihailleet sodasta selviytynyttä kaunista Bryggen kaupunkia.

Raamatussa apostolit antavat paljon käytännön elämään liittyviä ohjeita. He kirjoittavat monissa kirjeissään vieraanvaraisuudesta. Kun Foibe-niminen nainen on tulossa Kenkreasta Roomaan, Paavali kehottaa roomalaisia ottamaan hänet hyvin vastaan ja auttamaan kaikessa, mitä hän tarvitsee. Kirjeissään Timoteukselle ja Tiitukselle Paavali myös korostaa vieraanvaraisuuden merkitystä.
Samoilla linjoilla ovat myös Johannes ja Pietari, joka sanoo: "Olkaa nurkumatta vieraanvaraisia toinen toisillenne". (1. Piet. 4: 7 -10)

Kestävä yhteys ihmisten välillä tarvitsee vaalimista, sen jatkuminen ei muuten ole itsestään selvää. Kun olemme saaneet kokea Jumalalta välittämistä ja huolenpitoa, on luonnollista, että osoitamme samaa myös muita ihmisiä kohtaan.

Johannes kirjoittaakin siitä, miten tärkeää lähimmäisistä välittäminen on. Vain sen kautta maailma voi tunnistaa kristityt.
Jeesus sanoi: "Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne".

Jeesuksen sanat kuulostavat aika vaativilta. Voiko edes olla rakkautta, joka ei näkyisi jollain tavoin?