Arvostellut kirjat:
1. Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus
2. Sirpa Kähkönen: Graniittimies
3. Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
4. Irja Askola ja Anja Porio: Mikä Nainen
5. Barbara Demick: Suljettu maa
6. Raimo Mäkelä: Antakaa demokratialle mikä demokratialle kuuluu
7. Selma Lagerlöf: Jerusalem
8. Susanna Linna: Simpukankuorelta kotiin
9. Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha - ikävöinnin aika aika, Jatkosodan aika
10. Laura Lindstedt: Oneiron
11. Tapio Puolimatka: Jälkikristillisen maailman kauhut
12. Sammeli Juntunen: Jumalasta voi puhua
13. A.J. Cronin: Taivasten valtakunnan avaimet
A. J. Cronin: Taivasten valtakunnan avaimet
Sammeli Juntunen: Jumalasta voi puhua
Perussanoma Oy, 2015, 223 s.
Yksi kaikkein vaikeimpia asioita on Jumalasta puhuminen. Joskus kipuillessani tämän asian kanssa, olen päätynyt siihen, että Jumalasta voi puhua vain omien henkilökohtaisten kokemusten perusteella- kertoa siitä, mitä Jumala on minulle tehnyt. Siitä nousee kuitenkin joukko kysymyksiä. Onko jumalapuhe edes mahdollista? Eivätkö puheeseen sekoitu oma persoonani, oma jumalakuvani, henkilökohtaiset uskonnolliset tunteeni ja toiveeni?
Odottavatko seurakunnan jäsenet enää edes kirkossa jumalapuhetta? Tutkimuksen mukaan suurin osa kirkon jäsenistä arvostaa sen tekemää sosiaalista työtä. Tekeehän kirkko mm. arvokasta lapsi- , nuoriso, vammais- ja vanhustyötä. Erityisen tärkeänä asiana kirkon jäsenet pitivät sitä, että kirkko pitää yllä hautaustoimintaa. Hengellistä puhetta ja ohjausta kirkonjäsenistä odotti saavansa vain kuusi prosenttia.
Saavatko nämä ihmiset sitten kuulla sellaista jumalapuhetta, kuin haluaisivat? Kirkko ja Kaupunki-lehti kirjoitti 17.10. 2007 kirkon roolista keskustelupaikkana "Kun elämää, sen merkitystä ja arvoja pohdiNäinköskelevat ihmiset kokoontuvat yhteen keskustelemaan, syntyy seurakunta. Ja siellä missä nämä ihmiset kokoontuvat, on läsnä se voima, jota Jumalaksi kutsutaan." Näinkö on?
Paavali kirjoittaa Kol.1: 25 -28 aivan eri näkökulmasta: "Minusta on tullut seurakunnan palvelija, kun Jumala suunnitelmansa mukaisesti uskoi minulle sanansa, salaisuutensa,j oka on ollut kätkössä aikojen alusta, sukupolvesta toiseen, mutta jonka hän nyt on paljastanut pyhilleen. Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmoitettava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo. Häntä me julistamme, ja me neuvomme ja opetamme jokaista ihmistä kaikella viisaudella, jotta voisimme asettaa jokaisen ihmisen täysi-ikäisenä Kristuksen tuntemisessa."
Juntusen mukaan kirkossa ei käydä keskustelua, siellä teologit puhuvat jumalapuhetta, jota heille pitää opettaa kuten retoriikkaakin. Kirkossa toteutuu Kylväjä vertaus: kylväjä kulkee ja seurakunta on maa. Toiset ottavat sanan vastaan, mutta toiset eivät.
Juntunen sanoo, että nykyaikana kaikki ovat olevinaan asiantuntijoita, vaikka heidän tietonsa perustuvat parin luetun artikkelin varaan.Tämä on hänen mielestään amatöörien aika, jolloin kaikilla on oikeus sanoa perustelematon mielipiteensä.Tämä asettaa kirkon haasteelliseen asemaan, koska yhteistä kieltä välttämättä löydy.
Tärkeää on myös, minkälaista kieltä käytetään, kun Jumalasta puhutaan. Se riippuu paljon kohderyhmästä: ovatko he esim. lapsia, nuoria vai opiskelijoita. Hauska, omaan kohderyhmäänsä, nuorille sopivasta jumalapuheesta oli nuorisopapin vertaus Juudan Leijonasta, joka on Kuolemaa turpaan vetänyt voittaja. Tarvitaan siis paljon taitoa ja tilannetajua!
Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kirkon nykytilaa pohtiville.
Tapio Puolimatka: Jälkikristillisen maailman kauhut
Perussanoma Oy, 2015
Tartuin hieman pelokkaana Tapio Puolimatkan pamflettiin Jälkikristillisen maailman kauhut. Kirja tuntui jo nimensä perusteella ahdistavalta. Kuitenkin kun luin kirjaa, löysin siitä monia sellaisia ajatuksia, jotka olin tunnistanut, mutta en ollut kuitenkaan osannut ilmaista niitä selkeästi.
Kristinuskoon suhtaudutaan nykyään kielteisesti. Ajatellaan, että maallistuminen ja kristinuskon heikkeneminen auttaa ihmisiä edistymään. Maallistunut ihminen ei näe itseään Jumalan luomana olentona, vaan aineellisen prosessin satunnaisena tuotteena. Hän ei etsi elämän tarkoitusta Jumalan suunnitelmasta, vaan omista vapaista valinnoistaan. Hän uskoo myös omaan luontaiseen hyvyyteensä. Tämän ajattelun pohjalta ihminen voi ylittää moraalisia rajojaan, ja seurauksena ajatellaan olevan kehitys, vapaus ja onnellisuus.
Maallistuneessa ajattelussa on kaksi päämuotoa, joista ensimmäinen on materialistinen naturalismi, jolloin ihminen on pitkälle kehittynyt eläin, eikä ole vastuussa millekään korkeammalle olennolle. Toinen on maallistunut humanismi, joka uskoo, että ihminen oman järkensä ja hyvyytensä varassa pystyy luomaan paremman maailman, kunhan vain uskonto poistetaan.
Myös kommunistisessa yhteiskunnasssa ja ihmiskäsityksessä on paljon yhteneväisyyksiä länsimaisen maallistumisen kanssa. Samoin jo valistuksen mielikuva ihmisen kehittyminen moraalisesti, älyllisesti ja kulttuurisesti tapahtui ihmisen luopuessa Jumalasta.
Puolimatka väittää että maallistumisen seurauksena on yhteiskunnan elitisoituminen, ihmisoikeuksien kulttuurin heikentyminen, jolloin lapset ja vammaiset joutuvat kärsimään. Myös hyväntekeväisyys ja tiedollinen sivistys kuihtuvat, yksilöllisyys typistyy ja propagandan vaikutus pääsee lisääntymään.
Ihmisen luontainen moraalitaju voi heikentyä, jos kulttuuri ei tue sitä. Ihmisen omantunnon luontaista kunnioitusta on vahvistanut kristinusko, jonka mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi.
Maallistuneen ihmiskäsityksen mukaan yksilö ei ole ainutlaatuinen, vaan yhteiskunnan rakenteita voidaan muokata sellaisten ihmisryhmien hävittämisellä, jotka eivät sovi vallalla olevaan ajatteluun. Niistä esim. Neuvostoliiton poliittinen hallinto 1920-luvulla, jolloin esim.porvareilla ei ollut ihmisoikeuksia. Suurta tuhoa kommunismi aiheutti myös Kambozassa, Kiinassa ja Kreikassa.
Väkivallan käyttöä pidetään siis oikeutettuna.
Kristinusko suhtautuu aina epäilevästi utopistisiin yhteiskuntakokeiluihin. Se korostaa ihmisen rajallisuutta, syntisyyttä ja ruumiillisuutta sekä ihmistä Jumalan luomana olentona. Se pyrkii hajauttamaan valtakeskittymiä ja kohdistamaan huomion tavallisen ihmisen aineellisten ja sivistyksellisten perustarpeiden tyydyttämiseen.
Puolimatka jatkaa pohtimistaan, miten maallistuminen saa aikaan ihmisarvon loukkauksia diktatuureissa. Hänellä on esimerkkejä maallistuneen kulttuurin uhreista eri puolilta maailmaa.
Suuria kysymyksiä ovat omantunnon paatuminen ja myötätunnon kulttuurin mureneminen, joista molemmista kirjassa on pelottavia esimerkkejä. Hän käsittelee syntymättömän lapsen oikeuksia, ja vammasten lasten olemassaolon oikeutusta. Puolimatka pohtii myös identiteettikysymystä, jonka eteen joutuu nykyisin yhä suurempi ryhmä lapsia, jotka eivät koskaan tule tuntemaan oikeita vanhempiaan, koska he ovat saaneet alkunsa vuokrakohdussa tai spermapankista. Ongelmasta hän käyttää nimeä: geneettisten orpojen massatuotanto.
Suosittelen Tapoi Puolimatkan pamflettia luettavaksi. Kirjassa oli pienestä koostaan huolimatta (126 s) paljon yksityiskohtaista tietoa ja esimerkkitapauksia, jotka herättivät miettimään.
Laura Lindstedt: Oneiron
On aina kiinnostavaa tarttua uuteen Finlandia-voittajaan, nyt joulunaikaan luin Laura Lindstedtin Oneironin.
Kirja on jakanut arviointien pohjalta selkeästi lukijoita - toiset ovat ihastuneita, heidän mielestään kirjailija on onnistunut luomaan jotain aivan uutta ja ainutlaatuista, toiset taas suhtautuvat valintaan ihmetellen. Itse en voi sanoa kuuluvani kumpaankaan ryhmään, jään jonnekin puoliväliin.
Kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat kuolleet. He ovat joutuneet jonkinlaiseen välitilaan, jonka pohjana voidaan pitää ruotsalaisen 1600-luvulla eläneen mystikon, Emanuel Swedenborgin filosofiaa, jossa ihmiset ennen helvettiin tai taivaaseen joutumistaan viivähtävät eräänlaisessa odotuksen tilassa. Kirjan takakannessa kerrotaan, että tämä välitila kestää vain muutamia sekunteja. Kaikki kuitenkin on suhteellista, sillä aikaahan ei ole. Naiset ehtivät kuitenkin puuhailemaan kaikenlaista: he kokoontuvat punaisen peruukin ympärille käymään läpi elettyä elämää, jossa miehet ovat olleet aiheuttamassa pahaa, ovat olleet naisten kuolemiin tavalla tai toisella syyllisiä.
Elämän ja kuoleman välitila on jonkinlaista haamujen elämää, tuntemukset häviävät, liikkuminen muuttuu, kulkeminen on huojumista ja leijumista. Naisilla on mukanaan sattumanvaraisia vaatekappaleita ja esineitä elämästä, niiden avulla he rakentelevat jonkinlaista asumusta itselleen.
Seitsemän naisen ryhmä muodostuu eri puolilta maapalloa tulleista naisista, joiden elämäntarinat ovat rankkoja. Eräänlaiseksi päähenkilöksi kohoaa juutalainen performanssitaiteilija, joka on näännyttänyt itsensä nälkään. Hänen elämäänsä seurataan pisimpään. Kirja sisältää useita kymmeniä sivuja kestävän jakson, jossa käydään läpi anoreksian yleisyyttä ortodoksijuutalaisten naisten joukossa. (Anoreksiaan vaikuttavat kirjassa esitetyn tutkimuksen mukaan juutalaisten kosher-säädökset, holokaustkokemukset sekä juutalaisen perhe-elämän äitikeskeinen dynamiikka.)
Erikoista mielestäni kirjassa oli se, että vaikka kirja käsittelee kuolemanjälkeistä olotilaa, niin uskolla tai uskonnollisuudella ei ollut kenenkään kirjassa esiintyvän naisen elämässä tilaa. Vain itävaltalainen nuori Ulrika muisteli kasvuympäristössään näkemiään messussa kävijöitä, muttei hänelläkään ollut uskontoon mitään henkilökohtaista kokemusta.
Jäin kaipaamaan kirjaan henkilöä, joka olisi ollut eläessään uskova, miten hän olisi reagoinut kirjan "pelkkää valkoista" -tilanteessa. Mikä olisi ollut hänen suhtautumisensa siihen, ettei vastassa ollutkaan Jeesusta ja enkeleitä? Mielestäni kirjailija päästi itsensä helpolla jättäessään kokonaan uskonnollisen aspektin käsittelemättä.
Kirjassa esiintyy maaginen Oneiron- nimi, jonka sanomalla naiset siirtyvät tasolta toiselle. (Oneironit ovat antiikin taruston unen jumalia.) Unesta ei kuitenkaan kirjassa ollut kyse, sillä naiset joutuvat kuolemaan vielä toisenkin kerran - niin kuin yhdessä kuolemassa ei olisi ollut tarpeeksi! He näkevät itsensä kirjan lopussa kuolleina, sujahtavat kuolleeseen ruumiiseensa ja lakkaavat olemasta.
Naisten kohtalot ovat erilaisia genrejä käyttäen kerrottu kiinnostavasti, niiden taustana on kuviteltuja lehtileikkeitä, jotka antavat kirjalle dokumentaarista tuntua. Samalla kuitenkin pitkien dokumenttien tuominen kirjaan esim. Swedenborgin filosofian esittely ja monikymmensivuinen anoreksiaselvitys saavat kirjan tuntumaan keskeneräiseltä, aivan kuin siihen olisi vain kipattu kirjoittamisen taustana oleva materiaali mukaan. Näihin sivupolkuihin hukkuu osittain myös pääaihe - kuolemanjälkeinen elämä - ja jäntevyys katoaa, kun esim. juutalaisuutta kibbutsiaatteineen käsitellään sata sivua!
No, yhteenvetona voin sanoa, että toki kirja kannattaa lukea, vaikka sen fantasiat minussa eivät innostusta herättäneetkään. Onhan aina mukavaa tietää, missä kaunokirjallisuudessa mennään!
Susanna Linna, tohtori ja muusikko, on kirjoittanut matkakuvauksen 800 km pyhiinvaelluksestaan Ranskan rajalta Pohjois-Espanjan halki Santiago de Compostelaan, aivan Atlantin rannalle.
Kirja kertoo tarkasti päivä päivältä vaelluksen etenemistä niin, että lukija voi seurata kartasta paikkoja ja päivämatkoja. Kirja toimii näin opaskirjana, josta saa selvän käsityksen matkan etenemisestä, päivämatkojen pituudesta ja käytännön asioista mm. mitä vaellukselle tarvitaan, ja mitä pitäisi ottaa huomioon.
Kirja ei ole kuitenkaan pelkkä matkaopas, vaan kirjoittaja jakaa siinä omaa pohdiskeluaan siitä, mitä pyhiinvaellus hänelle merkitsee, ja mitkä ovat ne syyt, joiden takia hän ja hänen matkatoverinsa ovat lähteneet matkaan. Kirjan edetessä saa seurata kirjoittajan innostusta, uupumusta ja syvää ystävyyttä, mikä syntyy vaeltajien kesken.
Susanna Linna kirjoittaa: "Olemme vaeltaneet nyt 416 kilometriä ja Santiago näyttää olevan hitusen lähempänä kuin aikaisemmin. Karttaa katsoessa tulee ensi kertaa mieleen ajatus, etten koskaan haluaisi päästä perille, vaan jäädä ainaiseksi tien päälle, näiden ihmisten seuraan."
Susanna Linna tapaa matkalla erään miehen, Jimin, joka haluaa ensin kulkea yksin, mutta jää jossain vaiheessa kuitenkin odottelemaan Susannaa. Nämä kaksi alkavat sitten taittaa matkaa yhdessä. Heidän kanssaan kulkee myös kaksi uusiseelantilaista tyttöä ja vanhempi nainen. He muodostavat kuin eräänlaisen matkaperheen.
Susanna Linna kirjoittaa avoimesti Jumalan ihmeteoista, rakkaudesta ja yllätyksistä, jotka muuttavat koko elämän.
Hän lainaa tanskalaisen filosofin Sören Kirkegaardin ajatusta kävelemistä: " Ennen kaikkea, älä kadota haluasi kävellä. Joka päivä kävelen itseni hyvinvoinnin tilaan, kävelen pois kaikista sairauksista; olen kävellyt itseni parhaisiin ajatuksiini. Ja minä tiedän, ei ole sellaista vereslihalla olevaa ajatusta, ettenkö voisi kävellä sitä pois. Jos vain jatkaa kävelemistä, kaikki on hyvin."
Niin tiedoksi vain: Susannasta ja hänen vaelluskumppanistaan Jimistä tuli aviopari, joka on asunut Yhdysvalloissa Mainen osavaltiossa. Heillä on ainakin kaksi lasta.
Romanssikin voi siis syntyä pyhillä poluilla.
6. Raimo Mäkelä: Antakaa demokratialle mikä demokratialle kuuluu
7. Selma Lagerlöf: Jerusalem
8. Susanna Linna: Simpukankuorelta kotiin
9. Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha - ikävöinnin aika aika, Jatkosodan aika
10. Laura Lindstedt: Oneiron
11. Tapio Puolimatka: Jälkikristillisen maailman kauhut
12. Sammeli Juntunen: Jumalasta voi puhua
13. A.J. Cronin: Taivasten valtakunnan avaimet
A. J. Cronin: Taivasten valtakunnan avaimet
Välillä tekee mieli kiivetä vintille ja kaivella hyllystä kirjoja, joita on lukenut vuosia, jopa vuosikymmeniä sitten. Löytämäni A. J. Croninin Taivasten valtakunnan avaimet on vuodelta 1971 ja ilmeisen suosittu, koska kirjasta oli otettu jo kahdeksas painos. Kirjan alkulehdeltä voi löytää Jeesuksen sanat Pietarille:
- Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet.
Oli mielenkiintoista ruveta lukemaan kirjaa uudelleen, koska nyt kymmeniä vuosia myöhemmin ehkä löytäisi siitä eri asioita kuin nuorena. Silloin taisin keskittyä pääasiassa juoneen.
Kirja kertoo skotlantilaisesta papista, Francis Chisholmista, joka on vuosikymmenet Kiinassa lähetystyössä. Francisin lapsuus on ankea, ja nuoruuteen liittyy järkytys, kun hänen rakastamansa herkkä tyttö tekee itsemurhan. Francis valmistuu papiksi ja lähtee Kiinaan. Siellä hän joutuu kohtaamaan rosvot, nälänhädän ja ruton, jotka tuhoavat Isä Francisin lähetystyön moneen kertaan, mutta hän ei hellitä. Hänestä kypsyy vaikeuksissa ymmärtäväinen ja syvällinen ihminen.
Nyt kirja puhui voimakkaasti myös siitä, miten erilaisista lähtökohdista Jumalan valtakunnan työtä tehdään, miten erilaisia työntekijät ovat. Isä Francis pyrki työssään mahdollisimman suureen rehellisyyteen. Hän ei ollut hoputtamassa ketään Jumalan valtakuntaan sisälle, kunnioitti ihmisten taustaa ja antoi heille aikaa miettiä, haluavatko he todellakin tulla kristityiksi. Niinpä hänen lähetysasemansa seurakunta kasvoi kovin hitaasti. Hän sai 30 vuodessa yhtä paljon jäseniä kuin hänen seuraajansa muutamassa kuukaudessa.
Kirja muistuttaa siitä, että erilaisilla ihmisillä on paikkansa seurakunnassa juuri omana itsenään. Kaikille löytyy tehtäviä oman persoonansa ja taipumustensa mukaan. Paavali puhuu armolahjoista, kuinka ne ovat erilaiset, mutta Henki on yksi.
Jumala myös kirkastaa ihmisille erilaisia asioita. Hän saattaa puhua jollekin voimakkaasti esim. kasteesta, jopa niin vahvasti, että kyseinen henkilö antaa kastaa itsensä uudelleen.
Jollekin toiselle hän laskee köyhyyden ja rikkauden välisen problematiikan sydämelle. Tällainen oli esim. 1400-luvulla Italian Assisissa elänyt rikas Klaara, joka sai kutsun hylätä kauniin kotinsa. Niinpä nuori Klaara riisui kengät jalastaan ja hyppäsi kuolleiden ovesta ulos (ovi, josta talon kuolleet kannettiin pois, muulloin sitä ei käytetty) ja aloitti uuden elämän köyhyydessä. Myöhemmin Klaarasta tuli Klarissa-sisarten johtaja. Tämä sääntökunta on sitoutunut köyhyyteen ja köyhien auttamiseen.
Jumalalla on jokaiselle oma suunnitelma. Harvan tie vie lähetyskentälle Kiinaan kuten isä Francisin. Tekemistä kaikille kuitenkin löytyy paljon lähempääkin.
Avaimia riittää kaikille - eikä anneta niiden ruostua.
Sammeli Juntunen: Jumalasta voi puhua
Perussanoma Oy, 2015, 223 s.
Yksi kaikkein vaikeimpia asioita on Jumalasta puhuminen. Joskus kipuillessani tämän asian kanssa, olen päätynyt siihen, että Jumalasta voi puhua vain omien henkilökohtaisten kokemusten perusteella- kertoa siitä, mitä Jumala on minulle tehnyt. Siitä nousee kuitenkin joukko kysymyksiä. Onko jumalapuhe edes mahdollista? Eivätkö puheeseen sekoitu oma persoonani, oma jumalakuvani, henkilökohtaiset uskonnolliset tunteeni ja toiveeni?
Odottavatko seurakunnan jäsenet enää edes kirkossa jumalapuhetta? Tutkimuksen mukaan suurin osa kirkon jäsenistä arvostaa sen tekemää sosiaalista työtä. Tekeehän kirkko mm. arvokasta lapsi- , nuoriso, vammais- ja vanhustyötä. Erityisen tärkeänä asiana kirkon jäsenet pitivät sitä, että kirkko pitää yllä hautaustoimintaa. Hengellistä puhetta ja ohjausta kirkonjäsenistä odotti saavansa vain kuusi prosenttia.
Saavatko nämä ihmiset sitten kuulla sellaista jumalapuhetta, kuin haluaisivat? Kirkko ja Kaupunki-lehti kirjoitti 17.10. 2007 kirkon roolista keskustelupaikkana "Kun elämää, sen merkitystä ja arvoja pohdiNäinköskelevat ihmiset kokoontuvat yhteen keskustelemaan, syntyy seurakunta. Ja siellä missä nämä ihmiset kokoontuvat, on läsnä se voima, jota Jumalaksi kutsutaan." Näinkö on?
Paavali kirjoittaa Kol.1: 25 -28 aivan eri näkökulmasta: "Minusta on tullut seurakunnan palvelija, kun Jumala suunnitelmansa mukaisesti uskoi minulle sanansa, salaisuutensa,j oka on ollut kätkössä aikojen alusta, sukupolvesta toiseen, mutta jonka hän nyt on paljastanut pyhilleen. Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmoitettava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo. Häntä me julistamme, ja me neuvomme ja opetamme jokaista ihmistä kaikella viisaudella, jotta voisimme asettaa jokaisen ihmisen täysi-ikäisenä Kristuksen tuntemisessa."
Juntusen mukaan kirkossa ei käydä keskustelua, siellä teologit puhuvat jumalapuhetta, jota heille pitää opettaa kuten retoriikkaakin. Kirkossa toteutuu Kylväjä vertaus: kylväjä kulkee ja seurakunta on maa. Toiset ottavat sanan vastaan, mutta toiset eivät.
Juntunen sanoo, että nykyaikana kaikki ovat olevinaan asiantuntijoita, vaikka heidän tietonsa perustuvat parin luetun artikkelin varaan.Tämä on hänen mielestään amatöörien aika, jolloin kaikilla on oikeus sanoa perustelematon mielipiteensä.Tämä asettaa kirkon haasteelliseen asemaan, koska yhteistä kieltä välttämättä löydy.
Tärkeää on myös, minkälaista kieltä käytetään, kun Jumalasta puhutaan. Se riippuu paljon kohderyhmästä: ovatko he esim. lapsia, nuoria vai opiskelijoita. Hauska, omaan kohderyhmäänsä, nuorille sopivasta jumalapuheesta oli nuorisopapin vertaus Juudan Leijonasta, joka on Kuolemaa turpaan vetänyt voittaja. Tarvitaan siis paljon taitoa ja tilannetajua!
Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kirkon nykytilaa pohtiville.
Tapio Puolimatka: Jälkikristillisen maailman kauhut
Perussanoma Oy, 2015
Tartuin hieman pelokkaana Tapio Puolimatkan pamflettiin Jälkikristillisen maailman kauhut. Kirja tuntui jo nimensä perusteella ahdistavalta. Kuitenkin kun luin kirjaa, löysin siitä monia sellaisia ajatuksia, jotka olin tunnistanut, mutta en ollut kuitenkaan osannut ilmaista niitä selkeästi.
Kristinuskoon suhtaudutaan nykyään kielteisesti. Ajatellaan, että maallistuminen ja kristinuskon heikkeneminen auttaa ihmisiä edistymään. Maallistunut ihminen ei näe itseään Jumalan luomana olentona, vaan aineellisen prosessin satunnaisena tuotteena. Hän ei etsi elämän tarkoitusta Jumalan suunnitelmasta, vaan omista vapaista valinnoistaan. Hän uskoo myös omaan luontaiseen hyvyyteensä. Tämän ajattelun pohjalta ihminen voi ylittää moraalisia rajojaan, ja seurauksena ajatellaan olevan kehitys, vapaus ja onnellisuus.
Maallistuneessa ajattelussa on kaksi päämuotoa, joista ensimmäinen on materialistinen naturalismi, jolloin ihminen on pitkälle kehittynyt eläin, eikä ole vastuussa millekään korkeammalle olennolle. Toinen on maallistunut humanismi, joka uskoo, että ihminen oman järkensä ja hyvyytensä varassa pystyy luomaan paremman maailman, kunhan vain uskonto poistetaan.
Myös kommunistisessa yhteiskunnasssa ja ihmiskäsityksessä on paljon yhteneväisyyksiä länsimaisen maallistumisen kanssa. Samoin jo valistuksen mielikuva ihmisen kehittyminen moraalisesti, älyllisesti ja kulttuurisesti tapahtui ihmisen luopuessa Jumalasta.
Puolimatka väittää että maallistumisen seurauksena on yhteiskunnan elitisoituminen, ihmisoikeuksien kulttuurin heikentyminen, jolloin lapset ja vammaiset joutuvat kärsimään. Myös hyväntekeväisyys ja tiedollinen sivistys kuihtuvat, yksilöllisyys typistyy ja propagandan vaikutus pääsee lisääntymään.
Ihmisen luontainen moraalitaju voi heikentyä, jos kulttuuri ei tue sitä. Ihmisen omantunnon luontaista kunnioitusta on vahvistanut kristinusko, jonka mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi.
Maallistuneen ihmiskäsityksen mukaan yksilö ei ole ainutlaatuinen, vaan yhteiskunnan rakenteita voidaan muokata sellaisten ihmisryhmien hävittämisellä, jotka eivät sovi vallalla olevaan ajatteluun. Niistä esim. Neuvostoliiton poliittinen hallinto 1920-luvulla, jolloin esim.porvareilla ei ollut ihmisoikeuksia. Suurta tuhoa kommunismi aiheutti myös Kambozassa, Kiinassa ja Kreikassa.
Väkivallan käyttöä pidetään siis oikeutettuna.
Kristinusko suhtautuu aina epäilevästi utopistisiin yhteiskuntakokeiluihin. Se korostaa ihmisen rajallisuutta, syntisyyttä ja ruumiillisuutta sekä ihmistä Jumalan luomana olentona. Se pyrkii hajauttamaan valtakeskittymiä ja kohdistamaan huomion tavallisen ihmisen aineellisten ja sivistyksellisten perustarpeiden tyydyttämiseen.
Puolimatka jatkaa pohtimistaan, miten maallistuminen saa aikaan ihmisarvon loukkauksia diktatuureissa. Hänellä on esimerkkejä maallistuneen kulttuurin uhreista eri puolilta maailmaa.
Suuria kysymyksiä ovat omantunnon paatuminen ja myötätunnon kulttuurin mureneminen, joista molemmista kirjassa on pelottavia esimerkkejä. Hän käsittelee syntymättömän lapsen oikeuksia, ja vammasten lasten olemassaolon oikeutusta. Puolimatka pohtii myös identiteettikysymystä, jonka eteen joutuu nykyisin yhä suurempi ryhmä lapsia, jotka eivät koskaan tule tuntemaan oikeita vanhempiaan, koska he ovat saaneet alkunsa vuokrakohdussa tai spermapankista. Ongelmasta hän käyttää nimeä: geneettisten orpojen massatuotanto.
Suosittelen Tapoi Puolimatkan pamflettia luettavaksi. Kirjassa oli pienestä koostaan huolimatta (126 s) paljon yksityiskohtaista tietoa ja esimerkkitapauksia, jotka herättivät miettimään.
Laura Lindstedt: Oneiron
On aina kiinnostavaa tarttua uuteen Finlandia-voittajaan, nyt joulunaikaan luin Laura Lindstedtin Oneironin.
Kirja on jakanut arviointien pohjalta selkeästi lukijoita - toiset ovat ihastuneita, heidän mielestään kirjailija on onnistunut luomaan jotain aivan uutta ja ainutlaatuista, toiset taas suhtautuvat valintaan ihmetellen. Itse en voi sanoa kuuluvani kumpaankaan ryhmään, jään jonnekin puoliväliin.
Kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat kuolleet. He ovat joutuneet jonkinlaiseen välitilaan, jonka pohjana voidaan pitää ruotsalaisen 1600-luvulla eläneen mystikon, Emanuel Swedenborgin filosofiaa, jossa ihmiset ennen helvettiin tai taivaaseen joutumistaan viivähtävät eräänlaisessa odotuksen tilassa. Kirjan takakannessa kerrotaan, että tämä välitila kestää vain muutamia sekunteja. Kaikki kuitenkin on suhteellista, sillä aikaahan ei ole. Naiset ehtivät kuitenkin puuhailemaan kaikenlaista: he kokoontuvat punaisen peruukin ympärille käymään läpi elettyä elämää, jossa miehet ovat olleet aiheuttamassa pahaa, ovat olleet naisten kuolemiin tavalla tai toisella syyllisiä.
Elämän ja kuoleman välitila on jonkinlaista haamujen elämää, tuntemukset häviävät, liikkuminen muuttuu, kulkeminen on huojumista ja leijumista. Naisilla on mukanaan sattumanvaraisia vaatekappaleita ja esineitä elämästä, niiden avulla he rakentelevat jonkinlaista asumusta itselleen.
Seitsemän naisen ryhmä muodostuu eri puolilta maapalloa tulleista naisista, joiden elämäntarinat ovat rankkoja. Eräänlaiseksi päähenkilöksi kohoaa juutalainen performanssitaiteilija, joka on näännyttänyt itsensä nälkään. Hänen elämäänsä seurataan pisimpään. Kirja sisältää useita kymmeniä sivuja kestävän jakson, jossa käydään läpi anoreksian yleisyyttä ortodoksijuutalaisten naisten joukossa. (Anoreksiaan vaikuttavat kirjassa esitetyn tutkimuksen mukaan juutalaisten kosher-säädökset, holokaustkokemukset sekä juutalaisen perhe-elämän äitikeskeinen dynamiikka.)
Erikoista mielestäni kirjassa oli se, että vaikka kirja käsittelee kuolemanjälkeistä olotilaa, niin uskolla tai uskonnollisuudella ei ollut kenenkään kirjassa esiintyvän naisen elämässä tilaa. Vain itävaltalainen nuori Ulrika muisteli kasvuympäristössään näkemiään messussa kävijöitä, muttei hänelläkään ollut uskontoon mitään henkilökohtaista kokemusta.
Jäin kaipaamaan kirjaan henkilöä, joka olisi ollut eläessään uskova, miten hän olisi reagoinut kirjan "pelkkää valkoista" -tilanteessa. Mikä olisi ollut hänen suhtautumisensa siihen, ettei vastassa ollutkaan Jeesusta ja enkeleitä? Mielestäni kirjailija päästi itsensä helpolla jättäessään kokonaan uskonnollisen aspektin käsittelemättä.
Kirjassa esiintyy maaginen Oneiron- nimi, jonka sanomalla naiset siirtyvät tasolta toiselle. (Oneironit ovat antiikin taruston unen jumalia.) Unesta ei kuitenkaan kirjassa ollut kyse, sillä naiset joutuvat kuolemaan vielä toisenkin kerran - niin kuin yhdessä kuolemassa ei olisi ollut tarpeeksi! He näkevät itsensä kirjan lopussa kuolleina, sujahtavat kuolleeseen ruumiiseensa ja lakkaavat olemasta.
Naisten kohtalot ovat erilaisia genrejä käyttäen kerrottu kiinnostavasti, niiden taustana on kuviteltuja lehtileikkeitä, jotka antavat kirjalle dokumentaarista tuntua. Samalla kuitenkin pitkien dokumenttien tuominen kirjaan esim. Swedenborgin filosofian esittely ja monikymmensivuinen anoreksiaselvitys saavat kirjan tuntumaan keskeneräiseltä, aivan kuin siihen olisi vain kipattu kirjoittamisen taustana oleva materiaali mukaan. Näihin sivupolkuihin hukkuu osittain myös pääaihe - kuolemanjälkeinen elämä - ja jäntevyys katoaa, kun esim. juutalaisuutta kibbutsiaatteineen käsitellään sata sivua!
No, yhteenvetona voin sanoa, että toki kirja kannattaa lukea, vaikka sen fantasiat minussa eivät innostusta herättäneetkään. Onhan aina mukavaa tietää, missä kaunokirjallisuudessa mennään!
Eeva Kilpi: Talvisodan aika
Välirauha - ikävöinnin aika
Jatkosodan aika
Olen viime kuukausina lukenut Eeva Kilven trilogian Talvisodan aika 1989, Välirauha, ikävöinnin aika 1990 ja Jatkosodan aika 1993 (WSOY)
Eeva Kilpi asui lapsuutensa Hiitolassa Raivattalan kylässä Karjalassa Laatokan länsirannalla, alueella, joka myöhemmin tunnetaan sanalla ”luovutettu”.
Kirjassa Talvisodan aika Eeva on 11-vuotias, jonka mielestä sota tuntuu aluksi aivan käsittämättömältä. Mitä merkitsevät sanat: ihmisiä kuollut? Eeva pohdiskelee, kun Helsinkiä oli pommitettu ja 44 kuollut. Kaikki tuntuu vain kieliopin esimerkkilauseelta, joka ei avaudu.
Kun Hiitolaa pommitetaan talvisodan toisena päivänä, siitä jää Eevalle jo muistikuva: ”Mutta sitä ennen, noin klo 13.55 koneet pysähtyvät pitkäksi aikaa meidän keittiön ikkunaan ja minä ehdin laskea ne. Niitä on yhdeksän. Samalla hetkellä juoksee sisälle naapurin poika, Kuivasen Lauri, ja huutaa hengästyksissään: - Tulkaaha kahtomaa lentokonneita, jos että oo ennen nähny ja niit ei ookkaa vähä!” Aika on alkanut kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat niin ikään ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneet siitä asennosta minnekään, ellei äiti olisi erehtyntyt parkaisemaan: - Voi katsokaa kun pommeja putoaa ... - Nyt kellariin ja äkkiä.”
Isä lähtee rintamalle ja perheen ja suvun naiset lähtevät evakkoon: mummi, äti, kälytäti, nuoritäti ja pipitäti, Eeva, pikkusisko ja serkku. Pienessä mökissä tilaa joukolle on niukasti, mutta sopu yleensä säilyy. Kerran äidin ja kälytädin välille puhkeaa kuitenkin ankara riita kaulan ympärille kietaistavasta hilleristä. Äiti on varma, että hänen turkiksensa on tuuheampi, ja hillerit ovat vaihtuneet.
Vaikka kirjat käsittelevätkin raskasta aikaa, niistä ei ei puutu kuitenkaan lämmintä huumoria tai tilannekomiikkaa. Kun nuoritäti rakastuu Hiitolan nuoreen apupappiin, niin Eeva on mukana hartaustilaisuuksissa esiliinana kuten uimaretkilläkin.
Kirjoissa rukoillaan paljon. Jo ennen sodan puhkeamista lapsetkin ovat vähän väliä polvillaan, kun pyytävät, ettei sotaa tulisi. Rukous kulkee kaikissa kolmessa kirjassa väkevänä mukana. Pyynnöt ja kiitokset nousevat ihmisten sydämistä tilanteiden vaihtumisen mukaan. Usko Jumalaan tuntuu olevan kaikille itsestään selvää.
Välirauha, ikävöinnin aika heittää perheen lopullisesti maailman turuille. Tyttö kokee syvää kodittomuutta. Perheestäkin on erottava, kun on lähdettävä kouluun vieraalle paikkakunnalle. Siellä kaikki on uutta: koulu, opettajat, toverit ja kortteeritalo. Mielessä on koko ajan huoli siitä, miten kaikki oikein tulee jatkumaan.
Jatkosodan aika-kirja alkaa hirvittävästä kohtauksesta, kun nuoritädin mies, Hiitolan pastori, katoaa.
” Minä kuulin kaiken toiseen huoneeseen.
- Tämä kirje on sinulle, sanoo mummi. - Avaa se.
- En minä vastaa nuoritäti.
Vaikka en näekään heitä, tajuan, että mummia lakaa vapista kirje kädessään, nuoritäti taas on jähmettynyt liikkumattomaksi pöydän ääreen missä hän istuu. Me olemme käymässä Parkanossa. Kaikki ovat kerääntyneet postin ympärille. Lapsi nukkuu puutarhassa.
- Eihän se nyt...sehän on vain, sanoo mummi, ja samassa me olemme keskellä kauheutta, joka on jo muuttanut elämämme.”
Pastori on kadonnut tiedusteluretkellä Ensoon. On annettu ymmärtää, että Enso on suomalaisten hallussa, mutta näin ei olekaan. Pastori, joka kulkee miesjoukon ensimmäisenä, vajaan parinkymmenen metrin päässä seuraavasta, hypähtää äkkiä ojaan, eikä häntä enää koskaan löydy, eikä kukaan pysty selvittämään hänen kohtaloaan.
Tämä ahdistava epätietoisuus seuraakin perhettä vielä kauan sodan jälkeen. Kirjailija käy 1990-luvulla arkistoissa lukemassa sotapäiväkirjoja ja raportteja, mutta mikään ei selviä. Katoaminen jää ratkeamattomana painamaan suvun jäseniä.
Eevan perhe lähtee evakkoon, mutta palaa useamman kerran Hiitolaan kotiin. Venäläisten sotilaitten käytössä ollutta taloa kunnostetaan ja peltoja viljellään, kunnes alkaa venäläisten suuri ryntäys ja kotoa on lähdettävä viimeisen kerran.
Luin Eeva-lehden haastattelusta 31.10. 2012, että Eeva Kilpi on käynyt entisellä kotiseudullaan viisi kertaa. Hän on vieraillut 1939 rakennetussa kotitalossaan, jossa nyt asuu venäläinen lääkäriperhe ja keskustellut heidän kanssaan tulkin välityksellä ajatellen: ”Minä kestän tämän!”. Eeva Kilpi tunnustaa, että hänessä on elinikäistä ikävöintiä. Hän sanoo: ”Haluaisin Karjalan takaisin. Me karjalaiset olemme lähtöisin siitä mullasta ja hivenaineista. Siksi kaipaamme takaisin.”
Luin Eeva Kilven kirjat kiitollisella mielellä siitä, että hän on rohkeasti ja avoimesti jakanut tuntojaan kirjan sivuilla. Voimakkaana jäi elämään hänen toteamuksensa siitä, miten hänen lapsuutensa oli loppunut pommikoneiden tuloon. Koskettava oli myös hänen toiveensa: ei koskaan enää sotaa, ettei kenellekään lapselle tapahtuisi tällaista kuin hänelle.
Susanna Linna: Simpukankuorelta kotiin
Kustannus Oy Arkki, 2006, 228 sSusanna Linna, tohtori ja muusikko, on kirjoittanut matkakuvauksen 800 km pyhiinvaelluksestaan Ranskan rajalta Pohjois-Espanjan halki Santiago de Compostelaan, aivan Atlantin rannalle.
Kirja kertoo tarkasti päivä päivältä vaelluksen etenemistä niin, että lukija voi seurata kartasta paikkoja ja päivämatkoja. Kirja toimii näin opaskirjana, josta saa selvän käsityksen matkan etenemisestä, päivämatkojen pituudesta ja käytännön asioista mm. mitä vaellukselle tarvitaan, ja mitä pitäisi ottaa huomioon.
Kirja ei ole kuitenkaan pelkkä matkaopas, vaan kirjoittaja jakaa siinä omaa pohdiskeluaan siitä, mitä pyhiinvaellus hänelle merkitsee, ja mitkä ovat ne syyt, joiden takia hän ja hänen matkatoverinsa ovat lähteneet matkaan. Kirjan edetessä saa seurata kirjoittajan innostusta, uupumusta ja syvää ystävyyttä, mikä syntyy vaeltajien kesken.
Susanna Linna kirjoittaa: "Olemme vaeltaneet nyt 416 kilometriä ja Santiago näyttää olevan hitusen lähempänä kuin aikaisemmin. Karttaa katsoessa tulee ensi kertaa mieleen ajatus, etten koskaan haluaisi päästä perille, vaan jäädä ainaiseksi tien päälle, näiden ihmisten seuraan."
Susanna Linna tapaa matkalla erään miehen, Jimin, joka haluaa ensin kulkea yksin, mutta jää jossain vaiheessa kuitenkin odottelemaan Susannaa. Nämä kaksi alkavat sitten taittaa matkaa yhdessä. Heidän kanssaan kulkee myös kaksi uusiseelantilaista tyttöä ja vanhempi nainen. He muodostavat kuin eräänlaisen matkaperheen.
Susanna Linna kirjoittaa avoimesti Jumalan ihmeteoista, rakkaudesta ja yllätyksistä, jotka muuttavat koko elämän.
Hän lainaa tanskalaisen filosofin Sören Kirkegaardin ajatusta kävelemistä: " Ennen kaikkea, älä kadota haluasi kävellä. Joka päivä kävelen itseni hyvinvoinnin tilaan, kävelen pois kaikista sairauksista; olen kävellyt itseni parhaisiin ajatuksiini. Ja minä tiedän, ei ole sellaista vereslihalla olevaa ajatusta, ettenkö voisi kävellä sitä pois. Jos vain jatkaa kävelemistä, kaikki on hyvin."
Niin tiedoksi vain: Susannasta ja hänen vaelluskumppanistaan Jimistä tuli aviopari, joka on asunut Yhdysvalloissa Mainen osavaltiossa. Heillä on ainakin kaksi lasta.
Romanssikin voi siis syntyä pyhillä poluilla.
Selma Lagerlöf: Jerusalem
Wsoy 1996, 454 s.
Selma Lagerlöfin kirja Jerusalem ilmestyi vuonna 1902, pari vuotta sen jälkeen kun kirjailija oli käynyt tutustumassa ruotsalaiseen Jerusalemissa olevaan siirtokuntaan.
Selma Lagerlöf (1858-1940) syntyi Mårbackan kartanossa Vermlannissa. Hän toimi opettajana vuoteen 1895, mutta siirtyi kirjailijaksi ja palasi takaisin syntymäkotiinsa. Hän sai Nobelin kirjallisuudenpalkinnon 1909, ja hänestä tuli Ruotsin akatemian ensimmäinen naisjäsen.
Kirjassa seurataan Ingmarin mahtavan Taalainmaalaisen talonpoikaissuvun vaiheita Ruotsissa ja Pyhässä maassa. Taalainmaalla alkaa Amerikasta lähtenyt voimakas herätysliike, jonka tuo Hellgum-niminen mies, ja seuraajia kutsutaankin hellgumilaisiksi. Ihmiset kokevat, että Jumala kutsuu heitä lähtemään Jerusalemiin, hoitamaan siellä sairaita ja auttamaan köyhiä.
Kutsu jakaa ihmiset kahteen ryhmään: toiset ovat heti valmiita lähtemään, mutta päähenkilö Ingmar Ingmarinpoikaakin sitoo huoli vanhan sukutalon kohtalosta.
Kirjassa on myös kaunis rakkaustarina, jonka päähenkilöinä ovat suuren talon Ingmar ja koulumestarin herkkä Gertrud, jotka ovat lapsesta saakka olleet ystäviä. Gertrud lähtee Jerusalemiin suuren siirtolaisjoukon mukana, jonka lähtöä koko pitäjä saapuu ihmettelemään. "He menevät Jeesusta tapaamaan", kuiskitaan.
Kirjan muutkin henkilöt ja heidän elämänkohtalonsa Ruotsissa ja Jerusalemissa kuvataan elävästi. On koskettavaa seurata, miten moni heistä kuolee siirtokunnan alkuaikoina erilaisiin sairauksiin tai vain sen takia, etteivät tiedä, miten elää oudoissa olosuhteissa.
Siirtokunnan kesken vallitsee hyvä henki, riitoja ei ole ja kullakin jäsenellä on omat tehtävänsä. Vaikka he tekevät paljon hyvää lähiympäristössään, heidän elämäänsä vaikeutetaan ja heitä vihataan. Heidät yritetään häätää pois vuokraamastaan talosta valheitten perusteella, mutta onneksi vuokranantaja käy itse talossa tarkistuskäynnillä ja näkee, miten siistiä ja järjestäytynyttä elämä siellä on.
Elämä kulkee eteenpäin kunkin henkilön kohdalla. Ingmar avioituu kotimaassa, ja Gertrud saa läheisen ystävän kiltistä Boosta. Avioituminen siirtokunnassa ei kuitenkaan sovi, eikä Gertrud sitä kaipaakaan. Hän käy joka aamu Öljymäellä rukoilemassa ja odottaa Jeesusta. Boo kulkee varjona hänen perässään ja suojelee häntä. Kirjailija on ottanut esille myös ns. Jerusalem-ilmiön, jossa ihmiset näkevät pyhiä henkilöitä pyhissä paikoissa. Gertrudkin luulee näkevänsä Jeesuksen, joka kuitenkin osoittautuu pyöriväksi dervissiksi.
Ingmarkin lähtee käymään Jerusalemin siirtokunnassa, hän haluaa selvittää ajatuksiaan ja asioitaan. Hän huomaa, että Gertrudilla on vakaa ihailija, Boo. Hän ja Gertrud ovat kasvaneet jo kauan sitten erilleen. Ingamarin käynnistä on siirtokunnalle paljon hyötyä käytännön asioissa sekä siirtokunnan jatkumista koskevassa ongelmassa.
Kirjan lopussa Ingmar, Gertrud ja Boo palaavat takaisin Ruotsiin. Kunkin elämä saa siellä uuden suunnan.
Kirjan sanoma sopii hämmästyttävän hyvin nykyaikaankin. Vaikka sen kirjoittamisesta on jo toista sataa vuotta, hengellisyyden ja uskon pohtimisen problematiikka tuntuu tuoreelta. Vain kirjan lopussa olevaa Ingmarin vaimon ajatuksia oli vaikea ymmärtää. Tuskin kukaan enää tänä päivänä ajattelisi niin epäitsekkäästi itsensä sivuun vetäen.
WSOY on ottanut kirjasta uusintapainoksen 1992, varmaankin samoihin aikoihin Ruotsin televisio tuotti draaman kirjan pohjalta.
On hyvä, että tämä vanha klassikko nostettiin uudelleen esille. Sen sanoma puhuttelee vielä nykyisinkin lukijaansa.
Selma Lagerlöf (1858-1940) syntyi Mårbackan kartanossa Vermlannissa. Hän toimi opettajana vuoteen 1895, mutta siirtyi kirjailijaksi ja palasi takaisin syntymäkotiinsa. Hän sai Nobelin kirjallisuudenpalkinnon 1909, ja hänestä tuli Ruotsin akatemian ensimmäinen naisjäsen.
Kirjassa seurataan Ingmarin mahtavan Taalainmaalaisen talonpoikaissuvun vaiheita Ruotsissa ja Pyhässä maassa. Taalainmaalla alkaa Amerikasta lähtenyt voimakas herätysliike, jonka tuo Hellgum-niminen mies, ja seuraajia kutsutaankin hellgumilaisiksi. Ihmiset kokevat, että Jumala kutsuu heitä lähtemään Jerusalemiin, hoitamaan siellä sairaita ja auttamaan köyhiä.
Kutsu jakaa ihmiset kahteen ryhmään: toiset ovat heti valmiita lähtemään, mutta päähenkilö Ingmar Ingmarinpoikaakin sitoo huoli vanhan sukutalon kohtalosta.
Kirjassa on myös kaunis rakkaustarina, jonka päähenkilöinä ovat suuren talon Ingmar ja koulumestarin herkkä Gertrud, jotka ovat lapsesta saakka olleet ystäviä. Gertrud lähtee Jerusalemiin suuren siirtolaisjoukon mukana, jonka lähtöä koko pitäjä saapuu ihmettelemään. "He menevät Jeesusta tapaamaan", kuiskitaan.
Kirjan muutkin henkilöt ja heidän elämänkohtalonsa Ruotsissa ja Jerusalemissa kuvataan elävästi. On koskettavaa seurata, miten moni heistä kuolee siirtokunnan alkuaikoina erilaisiin sairauksiin tai vain sen takia, etteivät tiedä, miten elää oudoissa olosuhteissa.
Siirtokunnan kesken vallitsee hyvä henki, riitoja ei ole ja kullakin jäsenellä on omat tehtävänsä. Vaikka he tekevät paljon hyvää lähiympäristössään, heidän elämäänsä vaikeutetaan ja heitä vihataan. Heidät yritetään häätää pois vuokraamastaan talosta valheitten perusteella, mutta onneksi vuokranantaja käy itse talossa tarkistuskäynnillä ja näkee, miten siistiä ja järjestäytynyttä elämä siellä on.
Elämä kulkee eteenpäin kunkin henkilön kohdalla. Ingmar avioituu kotimaassa, ja Gertrud saa läheisen ystävän kiltistä Boosta. Avioituminen siirtokunnassa ei kuitenkaan sovi, eikä Gertrud sitä kaipaakaan. Hän käy joka aamu Öljymäellä rukoilemassa ja odottaa Jeesusta. Boo kulkee varjona hänen perässään ja suojelee häntä. Kirjailija on ottanut esille myös ns. Jerusalem-ilmiön, jossa ihmiset näkevät pyhiä henkilöitä pyhissä paikoissa. Gertrudkin luulee näkevänsä Jeesuksen, joka kuitenkin osoittautuu pyöriväksi dervissiksi.
Ingmarkin lähtee käymään Jerusalemin siirtokunnassa, hän haluaa selvittää ajatuksiaan ja asioitaan. Hän huomaa, että Gertrudilla on vakaa ihailija, Boo. Hän ja Gertrud ovat kasvaneet jo kauan sitten erilleen. Ingamarin käynnistä on siirtokunnalle paljon hyötyä käytännön asioissa sekä siirtokunnan jatkumista koskevassa ongelmassa.
Kirjan lopussa Ingmar, Gertrud ja Boo palaavat takaisin Ruotsiin. Kunkin elämä saa siellä uuden suunnan.
Kirjan sanoma sopii hämmästyttävän hyvin nykyaikaankin. Vaikka sen kirjoittamisesta on jo toista sataa vuotta, hengellisyyden ja uskon pohtimisen problematiikka tuntuu tuoreelta. Vain kirjan lopussa olevaa Ingmarin vaimon ajatuksia oli vaikea ymmärtää. Tuskin kukaan enää tänä päivänä ajattelisi niin epäitsekkäästi itsensä sivuun vetäen.
WSOY on ottanut kirjasta uusintapainoksen 1992, varmaankin samoihin aikoihin Ruotsin televisio tuotti draaman kirjan pohjalta.
On hyvä, että tämä vanha klassikko nostettiin uudelleen esille. Sen sanoma puhuttelee vielä nykyisinkin lukijaansa.
Raimo Mäkelä: Antakaa demokratialle mikä demokratialle kuuluu
Perussanoma 2003
Raimo Mäkelä on valtiotieteilijä ja teologi, joka kirjassaan kokoaa mielenkiintoisella tavalla vallankäyttöä ja sen jakamista koskevia näkökulmia historiasta nykypäivään.
Hän antaa aineksia pohdinnalle, mitä puoluetta äänestää, ja millaiselle poliitikolle antaa luottamuksensa. Hän pohdiskelee kirjassa mm. kysymystä, onko demokratialle vaihtoehtoja, ja mikä on sen tulevaisuus.
Vaikka kirjan ilmestymisestä on kulunut jo aikaa, se on yhä ajankohtainen. Viimeisimmässä Elämä-lehdessä 4/2015 Raimo Mäkelä kirjoittaa artikkelissaan Reippaasti vaaliuurnille kirjansa teemojen pohjalta.
Tulemme ehkä harvemmin ajatelleeksi, että Jeesuksen aikaan oli kuusi puoluetta: saddukeukset oikeistossa, herodilaiset keskustassa, fariseukset vasemmistossa, selootit äärivasemmistossa, tikarimiehet terrorijärjestönä ja essealaiset yhteiskunnan ulkopuolisina kriitikkoina. Jopa Jeesus kelpuutti opetuslastensa joukkoon Simon Kiivailijan, selootin, maanpetturin, terroristin, joka ajatteli, että hyvä roomalainen on kuollut roomalainen.
Jeesuksen nytkin elävän seurakunnan pitää kyetä eduskunnassa ylittämään puoluerajat, samoin rodulliset, kansalliset ja yhteiskunnalliset. Eri puolueisiin kuuluvien on kohdattava toisensa kristittyina ilman puolueen jäsenkirjaa.
Kristittyjen ja kirkkojen on oltava uskollisia maalliselle esivallalle, vaikka suhtautuisivatkin siihen kriittisesti. Väkivaltaiseen vallankumoukseen kristityillä ei ole oikeutta. Jos heidän vakaumuksensa poikkeaa yhteiskunnan kannasta, siitä seuraa usein kärsimystä, joskus jopa mukauttamista väkivalloin.
Raamatusta ei löydy perusteita kristittyjen yhteiskunnalliselle toimimattomuudelle, vaikka Jeesus itse pidättäytyikin poliittisista kannanotoista ja suhtautui kaikkiin ihmisiin samanlaisesti poliittisesta kannasta riippumatta.
Kirkolla on vain kolme välinettä poliittiseen vaikuttamiseen. Ensimmäinen on Jumalan sana, kannanottaminen ilman väkivaltaa ja vetoaminen erityisesti vallankäyttäjien omaantuntoon ja järkeen. Toisena vaikuttamisen keinona ovat rakkaudenteot, diakonia eli palvelu. Sen lähtökohtana ovat Jumalan rakkaus ja lähimmäisten kärsimys. Se on kulkenut yhteiskunnan sosiaalihuollon ja -turvan edellä ja on ollut poliittisesti pyyteetöntä.
Kolmas vaikuttamisen keino on marttyyrius, kärsiminen Jeesuksen ja uskon tähden. Se on vaikuttavinta, mutta vaikuttaa vasta viiveellä.
Mäkelä kirjoittaa, että kristittyjen paikka ja tehtävä on myös politiikassa, itsensä ja lähimmäistensä tähden. Heidän tehtävänsä on kuitenkin tuoda politiikkaan Jumalan tahdon mukaisia ohjelmia ja ihmisiä, jotka toimivat niiden mukaan.
Demokratia on aikaa vievää ja kallista, siinä tulisi jokaisen tarpeiden toteutua mahdollisimman pitkälle. Oikeuden ja ja velvollisuudet ovat yhtäläiset, mutta tarpeet ovat kovin erilaiset. Siksi politiikassa joudutaan tekemään jatkuvasti kompromisseja.
Mäkelä lainaa vanhaa sanontaa: politiikka on mahdollisen taitamista, ei mahdottoman.
Tulemme ehkä harvemmin ajatelleeksi, että Jeesuksen aikaan oli kuusi puoluetta: saddukeukset oikeistossa, herodilaiset keskustassa, fariseukset vasemmistossa, selootit äärivasemmistossa, tikarimiehet terrorijärjestönä ja essealaiset yhteiskunnan ulkopuolisina kriitikkoina. Jopa Jeesus kelpuutti opetuslastensa joukkoon Simon Kiivailijan, selootin, maanpetturin, terroristin, joka ajatteli, että hyvä roomalainen on kuollut roomalainen.
Jeesuksen nytkin elävän seurakunnan pitää kyetä eduskunnassa ylittämään puoluerajat, samoin rodulliset, kansalliset ja yhteiskunnalliset. Eri puolueisiin kuuluvien on kohdattava toisensa kristittyina ilman puolueen jäsenkirjaa.
Kristittyjen ja kirkkojen on oltava uskollisia maalliselle esivallalle, vaikka suhtautuisivatkin siihen kriittisesti. Väkivaltaiseen vallankumoukseen kristityillä ei ole oikeutta. Jos heidän vakaumuksensa poikkeaa yhteiskunnan kannasta, siitä seuraa usein kärsimystä, joskus jopa mukauttamista väkivalloin.
Raamatusta ei löydy perusteita kristittyjen yhteiskunnalliselle toimimattomuudelle, vaikka Jeesus itse pidättäytyikin poliittisista kannanotoista ja suhtautui kaikkiin ihmisiin samanlaisesti poliittisesta kannasta riippumatta.
Kirkolla on vain kolme välinettä poliittiseen vaikuttamiseen. Ensimmäinen on Jumalan sana, kannanottaminen ilman väkivaltaa ja vetoaminen erityisesti vallankäyttäjien omaantuntoon ja järkeen. Toisena vaikuttamisen keinona ovat rakkaudenteot, diakonia eli palvelu. Sen lähtökohtana ovat Jumalan rakkaus ja lähimmäisten kärsimys. Se on kulkenut yhteiskunnan sosiaalihuollon ja -turvan edellä ja on ollut poliittisesti pyyteetöntä.
Kolmas vaikuttamisen keino on marttyyrius, kärsiminen Jeesuksen ja uskon tähden. Se on vaikuttavinta, mutta vaikuttaa vasta viiveellä.
Mäkelä kirjoittaa, että kristittyjen paikka ja tehtävä on myös politiikassa, itsensä ja lähimmäistensä tähden. Heidän tehtävänsä on kuitenkin tuoda politiikkaan Jumalan tahdon mukaisia ohjelmia ja ihmisiä, jotka toimivat niiden mukaan.
Demokratia on aikaa vievää ja kallista, siinä tulisi jokaisen tarpeiden toteutua mahdollisimman pitkälle. Oikeuden ja ja velvollisuudet ovat yhtäläiset, mutta tarpeet ovat kovin erilaiset. Siksi politiikassa joudutaan tekemään jatkuvasti kompromisseja.
Mäkelä lainaa vanhaa sanontaa: politiikka on mahdollisen taitamista, ei mahdottoman.
Barbara Demick: Suljettu maa
Atena Kustannus 2014
Suljettu maa kertoo kuuden Pohjois-Koreasta loikanneen ihmisen elämästä kommunistisessa diktatuurissa. Mi-ran ja Jun-sang ovat nuoria rakastavaisia, tohtori Kim on uhrautuvainen lääkäri, Huyck köyhä katulapsi, rouva Song maan johtajille uskollinen perheenäiti ja Oak-hee on hänen kapinallinen tyttärensä.
Barbara Demick on haastatellut Pohjois-Koreasta loikanneita vuodesta 2001 lähtien. Kirjan tapahtumat eivät suinkaan ole menneisyyttä. Tiukasti ateistisessa maassa kristityn on mahdotonta ja vaarallista toimia. Paljon avustustyötä tehdäänkin Kiinasta tai Etelä-Koreasta käsin.
Kuluneella viikolla 10/2015 uutisissa kerrottiin, kuinka kanadalainen kristitty avustustyöntekijä oli kadonnut Pohjois-Koreassa, eikä hänen kohtalostaan tiedetty mitään.
On liian helppo unohtaa, että tälläkin hetkellä maailmassa kristityt monissa maissa ovat todellisessa hengenvaarassa. Tätä tapahtuu muslimimaissa, erityisesti sodan ja terrorin runtelemissa maissa.
Menneellä viikolla myös tiedotusvälineissä on ollut esillä, miten radikaalit islamistit (ISIS) ovat saaneet haltuunsa Qaragoshin, Irakin suurimman kristillisen kaupungin.
Kännyköissä kiersi Suomessakin tekstiviesti, jossa naiset, miehet ja lapset pyysivät rukoilemaan puolestaan, etteivät tulisi mestatuiksi.
Ilmeisesti uskovista muodostunut rukousketju sai aikaan sen, että tuho ei kuitenkaan ollut niin hirveä, kuin ensin pelättiin. Netistä löytyvä stefanus.fi - sivusto kertoo tästä tapahtumasta ja muistakin maailman marttyyriseurakunnista.
Vielä takaisin Suljettu maa-kirjaan. Kirja on voittanut arvostetun tietokirjapalkinnon, ja sitä on myyty yli 20 maahan. Vaikka kirja on tietokirja, se on samalla niin kiinnostava romaani, ettei sitä pysty laskemaan kädestään, vaan todellisten ihmisten kohtalot pitävät koukussaan.
Minkälaista sitten on täydellisen valvonnan ja hirvittävän nälänhädän keskeltä loikanneen elämä kännyköiden, televisioiden ja uusien vaatteiden keskellä Etelä-Koreassa? Onko se sittenkään täydellistä onnelaa? Vai onko huoli entiseen kotimaahan jääneistä niin suuri, ettei kaikki kuitenkaan ole hyvin ja täydellistä?
Suosittelen kirjaa luettavaksi, koska samalla kun se paljastaa yhden diktatuurin elämää sisältäpäin, se kertoo myös maailman muista totalitaristisista valtioista.
Menneellä viikolla myös tiedotusvälineissä on ollut esillä, miten radikaalit islamistit (ISIS) ovat saaneet haltuunsa Qaragoshin, Irakin suurimman kristillisen kaupungin.
Kännyköissä kiersi Suomessakin tekstiviesti, jossa naiset, miehet ja lapset pyysivät rukoilemaan puolestaan, etteivät tulisi mestatuiksi.
Ilmeisesti uskovista muodostunut rukousketju sai aikaan sen, että tuho ei kuitenkaan ollut niin hirveä, kuin ensin pelättiin. Netistä löytyvä stefanus.fi - sivusto kertoo tästä tapahtumasta ja muistakin maailman marttyyriseurakunnista.
Vielä takaisin Suljettu maa-kirjaan. Kirja on voittanut arvostetun tietokirjapalkinnon, ja sitä on myyty yli 20 maahan. Vaikka kirja on tietokirja, se on samalla niin kiinnostava romaani, ettei sitä pysty laskemaan kädestään, vaan todellisten ihmisten kohtalot pitävät koukussaan.
Minkälaista sitten on täydellisen valvonnan ja hirvittävän nälänhädän keskeltä loikanneen elämä kännyköiden, televisioiden ja uusien vaatteiden keskellä Etelä-Koreassa? Onko se sittenkään täydellistä onnelaa? Vai onko huoli entiseen kotimaahan jääneistä niin suuri, ettei kaikki kuitenkaan ole hyvin ja täydellistä?
Suosittelen kirjaa luettavaksi, koska samalla kun se paljastaa yhden diktatuurin elämää sisältäpäin, se kertoo myös maailman muista totalitaristisista valtioista.
Irja Askola ja Anja Porio: Mikä nainen (runoja)
Tasan 30 vuotta sitten Irja Askola ja Anja Porio julkaisivat runokirjan Mikä Nainen.
Kun aloin selata kirjaa pitkästä aikaa Naistenpäivän 8.3. blogikirjoitusta varten, se tuntui yhä vielä puhuttelevalta ja ajankohtaiselta.
Kirja on jaettu kuuteen osioon, jotka tarkastelevat naisena olemista eri näkökulmista.
Ensiksi naiset puhuvat ulkonaisesta olemuksestaan ja ympäristön odotuksista. Seuraavaksi naista havainnoidaan yhteiskunnan jäsenenä. Sitten puhutaan miehen ja naisen välisistä suhteista. Kirkon ja seurakunnan naiskuvaa hahmotellaan Marian ja muiden Raamatun naisten kautta. Raskas jakso on toiseksi viimeisenä, sillä se kertoo naisista, jotka ovat joutuneet elämässään aivan liian lujille. Viimeinen osio antaa kuitenkin toivoa ja kehottaa menemään rohkeasti naisena elämässä eteenpäin.
Kirja pohjautuu naisten kanssa käytyihin todellisiin keskusteluihin, jotka Askola ja Porio ovat muokanneet runomuotoon.
Kirjapaja on julkaissut kirjan 1985, ja sitä koristavat Ulla Rantasen naiseudesta kertovat piirrokset.
Jos löydät kirjan omasta hyllystäsi tai kirjastosta, suosittelen tarttumaan siihen.
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
Kaikki alkaa pienestä perheestä: amerikkalainen tutkija, juutalaista sukuperää oleva neurotieteen professori Joe Chayefski tapaa suomalaisen lahjakkaan, mutta alemmuudentuntoisen Alinan, jonka kanssa hän saa lapsen. Avioliitto jää kovin lyhyeksi, ja yhteydetkin katkeavat niin, ettei Samuel-poika tule tuntemaan isäänsä. Vasta ylioppilaaksi päästyään Samuel lähtee etsimään isää, jonka laitoksella eläinkokeiden avulla tutkitaan sokeuteen johtavia näköhäiriöitä.
Joen laitos ja perhe joutuvat ekoterroristien hyökkäysten kohteeksi. Yhdysvaltoihin saapunut Samuel, joka on jo Suomessa joutunut poliisin kanssa tekemisiin tietoturvamurroista, joutuu epäillyksi. Niinpä isä ja poika vihdoin tapaavat toisensa siten, että heillä on ladattu ase välissään.
Kirjassa mielenkiintoista oli myös se, että eläinkokeiden rinnalla myös ihmiset joutuivat koekaniineiksi. Jopa pienille terveille ja ongelmattomille lapsille ja nuorille tarjotaan koulun kautta lääkitystä, jonka alkuperä on epäselvä, mutta vaikuttaa lasten käyttäytymiseen.
Uusinta uutta kirjassa edusti päähän kiinnitettävä iAm-laite, joka alkoi ohjata ihmisen ajattelua. Se toimi ihmisen pään sisäisesti, loi hänen eteensä muille näkymättömän näyttöruudun, jossa aiheet ohjautuivat ihmisen ajatuksen nopeudella. Laite korvasi vähitellen ihmisen oman ajattelun ja tahdon. Mainostajilla oli myös suora tie tätä kautta ohjailla ihmisen käyttäytymistä.
Mielenkiintoista oli Valtosen laitteelle valitsema nimi iAm, koska sen juuret saattoi löytää Raamatusta. 2. Moos. 3:14 Jumala esitteli itsensä tällä nimellä " Jumala vastasi Moosekselle: - Minä olen se, joka minä olen. Ja hän sanoi vielä: - Sano israelilaisille näin: - 'Minä olen' lähetti minut teidän luoksenne.
Varmaan myös muistatte, kuinka Jeesus kertoi itsestään lauseilla, jotka kaikki alkoivat minä olen- sanoilla: Minä olen elämän leipä, maailman valkeus, ovi, paimen, viinipuu, tie ja totuus, ylösnousemus ja elämä.
Muutenkin kirjassa on paljon viittauksia ja vertauksia, jotka ovat uskonnollisille ihmisille tuttuja. Jo kirjan nimi löytyy Luuk. 23: 34, jossa Jeesus on viety teloitettavaksi kahden rikollisen kanssa. Siinä tilanteessa Jeesus rukoilee: - Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.
Kyseessä on siis mitä keskeinen Raamatun kohta.
Kirjassa on myös uskon etsintää. Alina on kokenut rippikoulunsa papin turvalliseksi. Hän yrittää löytää saman turvallisen kokemuksen seurakunnan yhteydestä, mutta epäonnistuu pahasti pyörittyään seurakunnan keskustelusivuilla, sillä saa sieltä vain haukkumista ja rapaa niskaansa. Työntekijäkin, joka vihdoin lähestyy ja vastaa, on etäinen ja kliseinen.
Kirjan perussanoma on hyvin syvällinen. Yhteiskunta ajautuu eteenpäin, eikä vikaankaan menevää kehitystä pysty hevillä pysäyttämään. Asiat vain rullaavat eteenpäin. Ollaan tekevinään hyvää, mutta seuraukset voivat olla hirveät.
Suosittelen kirjaa myös sellaisille blogin lukijoille, jotka eivät kovin paljoa lue nykykirjallisuutta. Tähän kirjaan kannattaa kyllä tarttua, sillä se on paksuudestaan huolimatta nopealukuinen, mielenkiintoinen ja monisärmäinen.
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 332 s
Lukenut: Magdaleena
Sirpa Kähkösen romaani Graniittimies kuvaa mielenkiintoista aikaa. Se kertoo 1920-luvusta, jolloin Suomen itsenäistymisen jälkeen maassa oli nuoria, jotka eivät löytäneet maasta paikkaansa, vaan lähtivät pois.
Niin tekevät kirjan päähenkilöt Klara ja Ilja, jotka lähtevät metsien poikki hiihtäen kohti Petrogradia. Heillä on käsissään äitiensä kutomat kintaat, selässä reput, joissa on kyniä ja vihkoja. He ovat valmiit jättämään kaiken entisen - jopa nimensä - ja antamaan kaikkensa aatteensa ja uuden kotimaansa puolesta.
Suurin osa kirjasta tapahtumia seurataan Klaran, kirjan kertojan kautta. Klaran elämää kuvataan päiväkirjamaisesti ja yksinkertaisesti, uusi elämä alkaa pimeässä pannuhuoneessa, jossa asutaan ensimmäinen talvi. Ensimmäisiä työtehtäviä on Petrogradin ympärillä asuvan kansan, valistaminen. Vaikka kommunismin läpivieminen on Klaralle kaikki kaikessa, hän tajuaa kuitenkin kohtaamansa inkeriläisen kulttuurin arvon ja suree, kun nuoria tyttöjä viedään tehtaisiin, asumaan alkeellisiin oloihin miesten parakkeihin.
Pietarin katulapset ovat kirjassa keskeisessä osassa. Klara pääsee perustamaan heille lastenkotia, lasten kautta näkökulma Pietarin loukkoihin ja kellareihin laajenee. Erilaisten mahdollisuuksien tarjoaminen lapsille täyttääkin Klaran ajatukset niin, että hän loittonee vähän kerrassaan miehestään Iljasta, joka suhde kommunismiin on paljon teoreettisempi. Kirjan tapahtumiin vaikuttaa myös paljon Iljan veli, Lavr, joka saapuu puna-armeijaoppiin, mutta pettyy katkerasti ja pakenee Suomeen. Tästä seurauksena monenlaisia vaikeuksia alkaa nousta Klaran ja Iljan tielle. Petrogradin muuttuessa Leningradisiksi kaupunki näyttää heille julmat kasvonsa.
Itselleni oli yllätys kirjan alkuosa, koska aiemmat käsitykseni rajan yli Neuvostoliittoon loikanneista on ollut paljon synkempi. Kähkösen kirjasta kuitenkin alkuosa on toiveikasta ahertamista uuden kotimaan puolesta, eikä puutteella ja väkivallalla mässäillä.
Sosiaaliset suhteet muotoutuvat uusissa olosuhteissa tiiviiksi, muista loikanneista sekä työtoverista tulee eräänlainen perhe, joka kulkee mukana koko kirjan ajan.
Klaran persoona jäi myös askarruttamaan. Vaikka teksti seurasi hänen elämäänsä ja ajatuksiaan, hän tuskin koskaan palasi ajatuksissaan entiseen kotimaahansa ja lapsuudenperheensä luo. On vaikea käsittää, että joku voisi niin täydellisesti olla aatteensa lumoissa, ettei entinen enää ajatuksissakaan hipaisisi. Jotenkin tämä piirre jätti mielestäni Klaran persoonan ohueksi ja epäuskottavaksi.
Myöskin Klaran ja Petrogradin välinen kontakti jäi jotenkin utuiseksi. Ehkä venäjän kielen jonkinlainen lisääminen tekstiin olisi sitonut enemmän ympäristöön.
Kirjan loppuosan tyyli poikkeaa kovin kirjan muusta tyylistä. Klaara joutuu sairasvuoteeseen ja hänen adoptiolapsensa nousevat pääosaan. He omalla olemuksellaan tuovat esille uutta Neuvostoliittoa, ja kerronta laajenee Pietarista Taskentiin saakka.
Kuka tai mikä sitten on graniittimies? Ehkä se on toive jostain suuresta ja vahvasta, ja samalla se on pettymys unelmasta, joka osoittautuu kuitenkin karvaaksi ja kivikasvoiseksi.
Näin kristillisen blogin kirjoittajana nousee mieleen, kuinka vahvimmatkin ihmisestä lähtöisin olevat aatteet pettävät.
Viime syksyn Syventymispäivillä Salomen ja minun vieressä istunut nuori kolmikymppinen nainen kirjoitti jotain vihkoonsa. Hetken kuluttua hän näytti kirjoittamansa sanat meille. Siinä luki näin: Jumala ei ole pettänyt minua koskaan.
Mikä mahtava tunnustus! Vaikka kaikki aatteet ja ismit ympäriltä kaatuisivat, Jumala on se, joka pysyy ja auttaa.
Aila Ruoho & Vuokko Ilola : USKO, TOIVO JA RASKAUS
Atena Kustannus Oy 2014 399 s
Lukenut Magdaleena
Finlandia-ehdokkuuteen yltänyt Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan kirja Usko, toivo ja raskaus oli kiinnostava lukukokemus. Kirja kertoo vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä, jossa suurperhe on ihanne ja ehkäisy on tabu. Jokaisen lestadiolaisparin tulee olla valmis ottamaan niin monta lasta kuin Jumala suo. Hengellinen opetus lupaa, että usko antaa voimia lapsikatraan kanssa.
Vanhoillislestadiolaisuus on suurin herätysliike kirkkomme sisällä. Vaikka lähiympäristössä, työtovereinani, oppilaina sekä lasteni kavereina on ollut lestadiolaisia, liike on aina jäänyt jotenkin salaperäiseksi. Kolmen lapsen äitinä on ollut vaikea ymmärtää, miten perhe-elämä toimii, kun lapsia saattaa olla vaikkapa kymmenen enemmän. Olen hämmästellyt myös, miten äidit kestävät toistuvia synnytyksiä, kun itse jouduin jo toisen lapsen kohdalla odotusaikana varomaan ja kolmannen kohdalla petipotilaaksi. Tartuinkin siis kirjaan uteliaalla mielellä.
Kirja perustuu haastattelututkimukseen. Vastaajat ovat kertoneet, millaista on ollut heidän oma lapsuutensa suurperheessä, ovatko he kokeneet olleensa toivottuja vai ylimääräisiä. Suuren sisarussarjan keskimmäisen osa on usein jäädä väliinputoajaksi. Erilaisia rooleja syntyy: lapsesta tulee pikkuäiti tai apupoika, hän voi olla lellitty tai laiminlyöty. Suuri sisarussarja voi aiheuttaa häpeää. Väsyneiden vanhempien järjestyksenpito perheessä voi lähestyä kuritusta tai suorastaan pahoinpitelyä.
Monet avioituvat varhain lestadiolaisen liikkeen piirissä. Aina ei ole helppoa löytää uskovaa puolisoa, koska miehiä eroaa liikkeestä. Sinkuilta odotetaan seurakunnassa isompaa panosta, koska vedotaan siihen, että heillä on aikaa.
Kirjan haastatteluissa tuli ilmi, että mies keskittyy perheen elannon turvaamiseen. Pidetään myös selvänä, että miehen on saatava seksiä. Naisille jää äitiys ja kodinhoito. Väsymys ja masennus ovatkin usein vaanimassa kotona pitkiä päiviä työskenteleviä äitejä. Naiset painiskelevat kuitenkin kaikesta ahertamisesta huolimatta kysymyksen parissa, ovatko he riittävän hyviä äitejä.
Yhteisö tarkkailee naisen vatsanseutua, ja jos lapsia ei synny riittävän tiheässä tahdissa, alkaa epäily siitä, käyttääkö aviopari ehkäisyä. Parhaimmillaan yhteisön naiset antavat toisilleen vertaistukea, mutta pahimmillaan yhteisö voi tarkkailla, syyllistää ja juoruta.
Kirjan parasta antia olivat Vuokko Ilolan avoimet ja rohkeat henkilökohtaiset tilitykset omasta elämästään. Hän on eronnut liikkeestä kolmisen vuotta sitten.
Kirjan julkaisemisen jälkeen on mediassa alkanut vilkas keskustelu vanhoillislestadiolaisten naisten asemasta. Monet liikkeeseen kuuluvat pitävät kirjan haastateltujen näkemyksiä liian synkkinä ja pelkäävät, että heidän omaan elämäänsä ja samalla uskonnäkemykseensä tullaan puuttumaan äitiysneuvoloissa. He sanovat, ettei suuri lapsiluku rasita, ainoastaan muuttuneet olosuhteet esim. aviopuolison yllättävä sairastuminen tai vammautuminen voi saada väsymyksen ja uupumuksen pintaan.
Kirjan loppupuolella kerrottiin 75-vuotiaasta Sirkka-äidistä, jolla on 19 lasta ja 129 lastenlasta. Täytyy sanoa, että vanhoillislestadiolaisuus on oma salainen maailmansa, jonka ajattelumaailmaan ei kirjan luettuanikaan tuntunut olevan pääsyä. En voi muuta kuin toivottaa vaan voimia ja rakkautta heille kaikille!
