" Joku koski minuun."

Otsikkoni on erään tuntemamme henkilön huudahdus. Muistatko mihin tilanteeseen se liittyy?

Otin tämän lauseen sisältämän aiheen mietittäväkseni siitä syystä, että eräs hyvä ystäväni on juuri tällä hetkellä suuren ahdistuksen vallassa, peläten pahinta. Hän oli löytänyt kehostaan patin, eikä niitä toden totta kukaan meistä halua löytää.
Muistin hänen siitä minulle kertoessaan, kuinka muutama vuosi sitten oma tyttäreni, kolmen lapsen äiti, oli myöskin tehnyt samanlaisen pelottavan löydön omasta kehostaan.
Tämä tapahtui Magdaleenan ja minun ensimmäisellä kuuden viikon matkalla Eilatiin. Olimme saaneet puhelimitse tiedon, että leikkaupäivä on matkamme viimeisenä päivänä kello 'se ja se'. Potilas jätti puhelimessa meille myös työmääräyksen: " Rukoilkaa se pois!"

Juuri sille päivälle ja sille kellonlyömälle oli meille järjestetty juhlaristeily Punaiselle merelle. Muut pitivät hauskaa. Aurinko paistoi kuumasti, meri oli kirkas ja syvänsininen. Vasemmalla rannalla kohosivat Jordanian punaiset vuoret (niistä meren nimi) ja edessä vasemmalla häämötti Egyptin ja Israelin raja korkeine ja ahdistavine piikkilankarakennelmineen.
Kuvassa tosin raja häämöttää jo takana oikealla. Laiva on juuri kääntynyt. Halukkaat ovat saaneet laivan seistessä pysähtyneenä uida ja sitten alkaisi juhlaruokailu.
Mukava päivä siis, muilla paitsi minulla. Minä istuin yksin laivan keulassa, itkin ja rukoilin. Oma tyttäreni makasi leikkauspöydällä ja minä kelluin täällä kaukana ei-missään. Mitä järkeä tässä kaikessa oli?

Sitten soi puhelin. Kukaan muu ei voinut soittaa minulle tänne merelle kuin ko.potilas, mutta miten sekään oli mahdollista kun hän makasi siellä leikkauspöydällä? Israelissa ja Suomessa on tasan samat kellonajat, joten ajan seuraaminen on helppoa. Siihen ei tarvita matematiikkaa.
Kyllä - puhelu tuli sairaalasta. Siellä oli nuori hämmentynyt tyttäreni, jolle leikkaava lääkäri leikkaussalissa oli joutunut sanomaan seuraavasti. "Ikäväkseni minun on ilmoitettava, ettei leikkausta voida suorittaa, kun ei ole mitään mitä leikata."
Mitä siis oli tapahtunut? Mielestäni se sama kuin sille surkealle, 12 vuotta verenvuotoa sairastaneelle naiselle   2000 vuotta sitten, joka väentungoksessa yllättäen kohtasi Jeesuksen, josta kansa oli kohissut kaikenmoista ihmeellistä. Nyt sairauteensa uupuneen naisen usko oli niin luja, että jos hän saisi koskea edes Jeesuksen yllä olevan viitan tupsuun, hän tiesi parantuvansa. Ja parantumiseen tarvittavaa energiaa todella lähti Jeesuksesta, koska heti kohta Vapahtajamme sanoi nuo opetuslapsiakin ihmetyttäneet sanat: " Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa."
Mitä eroa oli naisen ujossa kosketuksessa kuin kaikissa muissa kosketuksissa, jopa tönimisissä, joita väentungoksessa ei voinut välttää? Sitä haluan syvällisemmin pohtia seuraavassa blogijutussani.
Kuva:
Paluu kohti Punaisen meren syliä, Eilatia. Onneksi itse kaupunki on jotakin aivan muuta kuin nuo hirmuiset hotelligoljatit rannan tuntumassa.
Oikealla häämöttää Jordanian vuoristo, nytkin vaaleanpunaisena.

Naamioden takana

Joitakin vuosia sitten tyttäreni toi maahan venetsialaisia naamioita. Naamioissa oli jotakin tosi kiehtovaa. Ne oli tehty hyvin taidokkaasti, jokainen niistä oli yksilöllinen ja tuntui kertovan omaa tarinaansa. Kuitenkin niissä oli tyhjine silmänaukkoineen jotain pelottavaa, eikä tilanne parantunut silloinkaan, kun joku nosti naamion kasvoilleen. Tuttu ihminen muuttui etäiseksi ja arvaamattomaksi.

Monta kertaa tuntuu, että olemme itsekin kuin jonkinlaisen naamion takana. Osaksi se on tarpeellista suojautumista, eihän kukaan voi olla kaikille ihmisille täysin avoin. Jo yhteiskunnallinen järjestys toimii pidäkkeenä kohtaamisissa niin hyvässä kuin pahassa. Emme voi räiskiä mielipiteitämme vapaasti mennen tullen, vaikka välillä harmittaisikin aika tavalla. Mutta emme voi myöskään heittäytyä hyväilemään tuntemattomia lapsia, sivellä kaunista tukkaa tai tuoda ihailuamme julki tuntemattomalle.

Valitettavasti kuitenkin läheisimmissäkin ihmissuhteissa toimimme samoilla pidäkkeillä. Kuinka tärkeää olisi sanoa toiselle, kuinka häntä arvostaa, tai kuinka kiitollinen on hänen pienistä arjen teoistaan. Voisimme tulla jähmettyneen naamiomme takaa useammin esiin ja sanoa vaikka lähellämme oleville pienille ihmisille kuten eräs isä usein toistelee kuopustyttärelleen: - Sinä olet maailman ihanin nöpönenä! Tai keskimmäiselle : -Kaikkein rakkain hyttynen! Ja jo venähtäneelle esikoiselle: - Meidän pitkäkinttu!

 Voiko sanoilla hemmotella liikaa?

Joskus piiloudumme ammatti-identtiteetistä kertovan naamion taakse.  Tällainen naamio on hyvin turvallinen. On helppo lähestyä ihmisiä naamion takaa työn luoman persoonan turvin. Toiminnan ja kohtaamiset voi rajata niihin puitteisiin, mitä kussakin ammatissa kohtuudella yhteiskunnassa vaaditaan. Sen pohjalta voi nostaa esiin  asenteet, ajatukset, vastaukset ja teot.
Kuitenkin ammattiroolissa voisi usein olla enemmän: kun meiltä vaaditaan virstan matkan kulkemista lähimmäisen rinnalla, niin miksipä emme voisikin kulkea kahta. Antaa hänelle paljon enemmän, kuin tämä osaa kuvitellakaan!

Joskus naamio voi olla niin ankara, ettei ihminen anna itsestään mitään sen takaa. Kasvoista on jäljellä vain silmänaukot, joiden kautta ihminen seuraa ympärilleen, mutta ei suostu minkäänlaiseen vuorovaikutukseen toisten kanssa. On muodostunut niin voimakas arvostelun ja tuomitsemisen nostattama suojamuuri ihmisen ympärille, että tämä on täysin sen takana piilossa.

Tämän upean, sinisen naamion olen saanut tyttäreltäni muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi.
Kun nostan naamion kasvoilleni muutun pehmeäpiirteiseksi, nuoreksi ja suloiseksi. Mutta kun lasken naamion helmaani, huomaan, kuinka ympärillä olevat ovat tulleet kovin hiljaisiksi, eikä kukaan oikein halua sanoa mitään.
Joskus voi ero ulkonaisen ja sisäisen olemuksen välillä olla kovin suuri. Ulospäin näytämme mukavilta, joustavilta ja sosiaalisilta. Sisällä kuitenkin piilee ehkä kärttyisä, pahansuopa ja kateellinen olento.

Naamiot ovat kuolleita, mutta kasvot ovat elävät. Vain Jumala voi tehdä meistä ehjiä ja kokonaisia, niin että sisä- ja ulkokuoremme olisivat yhtä, että rakastava ja välittävä sydän heijastelisi myös kasvoillamme. Silloin olisimme kokevia ja tuntevia ihmisiä, emme kätkeytyisi naamion taakse.
Jeesuksen kaltaiseksi välittäväksi, eläväksi ja itsensä alttiiksi antavaksi olennoksi voi muuttua vain viipymällä hänen seurassaan ja katselemalla hänen kasvojaan, oppimalla hänen rehellisyydestään, avoimuudestaan ja taidosta kohdata ihmisiä ilman, että menee piiloon tai kadottaa persoonallisuutensa.

Herran siunauksessa pyydämme Jumalaa paljastamaan kasvonsa meille.
Tässä pyynnössä on eläväksi tulemisen salaisuus.

Herra, siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä.

Herrsa kirkastakoon kasvonsa meille

ja olkoon meille armollinen.

Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleenne

ja antakoon meille rauhan.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Tärkein matka. Osa 2.

En osaa selittää miksi juuri 1990-luvulla meidän pikkukylässämme Inkerinmaalla tapahtui niin monenlaisia dramaattisia kamaluuksia. Eräs poika paloi kyläyhteisön yleisessä saunassa, toinen poika kuoli autotallissa sattuneessa räjähdyksessä. Meidän talomme toisella laidalla ollut vanhan Martta-mummon talo, paloi eräänä pakkasyönä poroksi, Marttoineen päivineen - ja naapurikylässa asuvan suntion huumeita käyttänyt poika tappoi yövahtina toimineen isänsä ja varasti seurakunnan kolehdin ym. ym. Myös nuoren Natasha-äitimme  perheessä tapahtui hirmuteko. Hänen äitinsä 'poikaystävä' surmasi äidin. Talo meni sen jälkeen myyntiin ja näin menetimme kokonaan yhteyden nuoreen äitiin ja hänen lapseensa.

Sitten onnettomuudet lakkasivat kuin veitsellä leikaten. Kylän laidalle oli rakennettu Pohjanmaan seurakuntien lahjoitusvaroilla ja talkootuella kirkko ja Suomesta lähetettiin sinne pastori ja diakonissa. Olen kovasti miettinyt, että nämäkö seikat saivat sitä edeltäneen villinlännenmenon kylällämme taukoamaan.

Oma pieni diakoniaryhmämme löysi viereisestä sovhoosikylästä muutaman luotettavan tukihenkilön ja pyhäkoulu- ja avustustyö vähävaraisten perheiden keskuudessa pääsi kunnolla myös siellä alkamaan. Pyhäkoululapset tulivat meillekin tutuiksi ja rakkaiksi ja muutama vuosi sitten aloimme järjestää heille viikon mittaisia kesäleirejä Inkerin kirkon leirikeskuksessa - Tihkovitshan kylässä.

Leirille ilmottautuneiden lasten perheille oli annettu ohjeet mitä oli tehtävä ennen leirille lähtöä. Yksi tärkeistä ohjeista oli se, että mahdolliset täit piti hoitaa lasten päästä pois apteekista saatavalla shampoolla, reilusti ennen leirin alkamista.

Minä en osallistunuut juuri tähän leiriin, mutta se mitä jälkeenpäin kuulin sai minut syvän hämmennyksen valtaan. Eräs lapsista oli jäänyt tältä osin täysin hoitamatta ja pää kuhisi täitä. Suomalaiset ohjaajat olivat juuri sillä hetkellä viereisessä kaupungissa ruokaostoksilla ja venäläinen työntekijäryhmä oli joutunut tekemään nopean päätöksen; ottamaan tytön kyytiin ja palauttamaan hänet 40 km:n päähän - takaisin kotiin.
Näin kävi, ennen kuin leiri oli kunnolla päässyt edes alkamaankaan. VOI mikä suru tälle lapselle. Suomiryhmä kertoi, että he olisivat toimineet toisin... olisivat ostaneet täishampoota ja hoitaneet lapsen itse, mutta nyt se oli liian myöhäistä.
Kaiken kukkuraksi kuulin, että tyttö oli kadonneen nuoren Natasha-äitimme tytär Katja, joka nyt oli jo 8-vuotias. Mikä isku siis myös meille. Samainen vauvamme oli siis ollut tulossa hengelliselle leirille, mutta TÄIT ajoivat hänet sieltä takisin kotiin äidin luo, jolla nyt kuuleman mukaan oli jo kolme muutakin lasta. Voi poloista.
Iloinen asia tietysti oli se, että nyt tiesimme missä 'vauvamme' asui ja senkin, että hän kävi omaa pyhäkouluamme joka ikinen lauantai.

Eräänä pyhäinmiestenpäivänä pikku Katjamme esitti kirkossa ylistystanssin.. Kynttilätuikut, jotka pian tanssin jälkeen alttarin eteen rakennetulla hautapaadella sytytettiin, kertoivat omaisten ikävästa. Katja-tytön musta mekko muistutti minua kaikesta siitä mitä tämän tytön tarinasta tiesin - ja hänen valkoiset siipensä antoivat ryhmällemme uskoa siihen, että Taivaallinen Isämme voi muuttaa mustankin jälleen puhtaan valkoiseksi. Siinä nyt Katja-tyttömme tanssi, silmiemme edessä - hän, jonka ei ollut tarkoituas tähän maailmaan lainkaan syntyä. Kiitos Taivaalliselle Isällemme hänestä - juuri hänestä.
Kuvassa esiintyy eräs toinen mustavalkoinen tanssijatyttö. Kuva on akvarellijäljennökseni Helene Scherfbeckin tutun maalauksen pohjalta. Olkoon hänen nimensä tässä vaikka Katja.

Jk.Näissä kahdessa tarinassa - Tärkein matka osat 1 ja 2 - on henkilöiden nimet muutettu - aiheen henkilökohtaisuuden vuoksi.

Suudelma hunnun läpi

Eräs ystäväni kysyi minulta, olinko lukenut kirjan Suudelma hunnun läpi. Ravistin päätäni ja ajattelin, että kysymyksessä varmaankin oli jokin muslimitytön elämää käsittelevä rakkausromaani. Hän lisäsi vielä, että kirjan voi tilata Kuvalta ja Sanalta. Ajattelin, että kai kirja sitten on hyvä, mutta minulla ei ole kyllä kovinkaan paljon aikaa lukea romskuja.
Nyt tavatessamme hän työnsi kirjan kouraani ja kertoi tilanneensa itse kirjan minulle.
Nyt en voi muuta kuin sanoa hänelle, että SUURI KIITOS.

Kirja ei ollut mikään rakkausromaani, vaan siinä Risto Santala, heprean kielen tuntija ja Israelissa elämäntyönsä tehnyt rovasti, puhuu uudesta kirkkoraamatusta ekumenian ja raamattuopetuksen kannalta.
Kirjan hieman harhaanjohtava nimi tulee Israelin kansallisrunoilija Hajim Nahman Bialikin sanoista: "Raamatun lukeminen muulla kuin alkukielellä on kuin suutelisi morsianta hunnun läpi".
Juutalaiset hurskaat oppineet ovat voineet mietiskellä  heprealaista Vanhaa testamenttia koko elämänsä ajan aamusta iltaan, mutta vieraskieliset joutuvat turvautumaan alkutekstin tulkintaan.
Kun Martti Simojoki aikoinaan opetti Helsingin yliopistossa raamatunlukua, hän korosti, että Raamattua pitää lukea eri kielillä. Jokainen käännös on osaltaan oikea ja väärä, sillä kielen, ajattelun ja kulttuurierojen "huntu" muuttaa usein alkuperäistä sisältöä. Tavallinen raamatunlukija joutuukin kyselemään, mitä kukin asia on alkujaan tarkoittanut.

Suomen evankelisluterilainen kirkko otti vuonna 1992 uuden Raamatun, joten kiihkeä keskustelu sen osalta on osittain vuosien kuluessa laimentunut. Kuitenkin joka kerta raamattupiireissäni nousee puhe siitä, miten jokin asia on eri käännöksissä ilmaistu.
Viime syksynä kirjoitin siitä, miten Jeesuksen sanat siitä, ketkä ovat autuaita, vaihtelevat käännöksestä toiseen. Vielä merkittävämpää kuin yksittäiset sanat on tietenkin se, minkälainen Jumala-kuva ja miten uskon kannalta keskeiset käsitteet välittyvät teksteistä.
Tässä joitain muutoksia:
Sielu-sana on verrattuna 1938 käännökseen häivytetty 267 jakeesta.
Vanhurskaus-sana on johdannaisineen poistettu tai muutettu 277 kertaa.
Armo-käsite on usein lieventynyt toiseksi.
Jeesuksen käyttämä Ihmisen Poika-sanonta puuttuu keskeisistä kohdista kuten Danielin kirjasta ja Ilmestyskirjasta.
Messias-ennustusten yhteyksiä Uuteen testamenttiin on enää vaikea löytää.

Käännös poikkeaa niin paljon muiden maiden käännöksistä, että sitä on vaikea käyttää ekumeenisissa yhteyksissä. Samoin lähetystyössä sen käyttämisessä on vaikeuksia, koska jotkut kohdat vetäisevät pohjan pois opetukselta.
Tästä esim. eräs hämmentävä käännösratkaisu 5. Moos. 32: 8 nykyraamatun mukaan: "Kun Korkein jakoi kansoille maat, kun hän levitti ihmiset yli maan piirin, hän määräsi kansojen asuinsijat ja kullekin oman jumalan." Aiemmin sanottiin, että "hän määräsi kansojen rajat israelilaisten luvun mukaan". Heprean teksti sanoo, että nuo rajat määrättiin "Israelin lasten luvun mukaan", "Lemispar bnei Israel"

Tästä raamatunkohdasta on Santalan kirjassa sivun verran lisää pohdintaa ja näkökulmia, mutta minut pysäyttivät nuo muutamat hepreankieliset sanat, jotka juuri ja juuri satun ymmärtämään. Vähäiselläkin  taidolla tajuaa, että kovin kaukana ollaan alkuperäisestä ajatuksesta. Ja tosi vaikea on nykykäännöksen mukaan mennä puhumaan Raamatun Jumalasta lähetyskentällä.

Luen parhaillaan Suudelma hunnun läpi-kirjaa silmät pyöristyneinä, apposen auki, kuten 4-vuotias lapsenlapseni on minut piirtänyt. En taida kuitenkaan näyttää lukiessani ihan noin tyytyväiseltä ja hymyilevältä.

Unohtunut ystävänpäivä.

Olin hyvin surullisella päällä eilen - en mistään erityisestä syystä. Jokin 'patia' vain otti ja lähti viemään. Epätavallista minulle. Kerroin oudosta olosta ystävälleni, joka tuli iltapäivällä hakemaan minut kanssaan kävelylle. Heti kertomani perään piipitti puhelimeni saapuneen viestin merkiksi. Luin viestin ystävälleni ääneen ja olimme yhtä hämmentyneitä viestissä olleen sisällön hoitavasta tarkkuudesta. Viesti oli tällainen:

                                             " Arkipäivän juhlaan sinut kutsuisin,
                                              keittiööni vanhaan , viereen kakluunin.

                                                  Ruudullinen liina, leivän viipale.
                                                Kuppi kuumaa teetä, siinä juhla se.

                                                 Sanoja on vähän, tuskin ollenkaaan.
                                                Ystävyyden kieltä, vaiti kuunnellaan." 
                                                                                  A-M Kaskinen

Viesti tuli rakastettavalta hepreankielen opettajaltani, enkä ymmärtänyt lainkaan kuinka yläilömojen kautta suruni oli saattanut liitää koko 100 km:n matkan  hänen tupaansa?

Olimme kummatkin - me,  minun keittiössäni teetä hörppivät ystävykset - unohtaneet, että kaikilla muilla suomalaisilla oli meneillään ystävänpäivä.

 Siitä syystä saapunut viesti oli niin voimaa antava, luulinhan, että se oli lähetetty vain ja ainoastaan minulle.
Mutta vaikka sitten totesinkin sen olleen kimppaviestin, oli se jo ehtinyt tehdä lohduttavan tehtävänsä minussa, joten päätin lähettää sen eteenpäin - hoitamaan mahdollisia muita laantuneita, ryytyneitä, uupuneita, murtuneita.

 Runo ja tyttäreni 5-vuotiaana maalaama 'keittiötaulu' vuosien takaa - toivottakoon teille näin jälkikäteen  hyvät ystävänpäiväterveiset, ja riittäköön niistä teille antia koko alkaneen kevään ajaksi.

Kolme ihanaa naista

"Kolme ihanaa naista", mummi, tytär ja tyttärentytär ovat nyt Edinburghissa Skotlannissa. 

Kolmen ihanan naisen nimi sai syntynsä, kun istuimme rinnakkain matkamme ensimmäisessä liikennevälineessä, bussissa, ja joukkomme  nuorin mittaili joukkoamme katseellaan päästä jalkoihin. 

Matkaa on muutenkin tehty tuorein silmin, paljolti kolme ja puolivuotiaan näkökulmasta, laulaen ja leikkien.

Hassuja tilanteita syntyy vähän väliä esim. Lahden linja-autoasemalla.  Vahdin siellä matkalaukkujamme, kun nuoremmat piipahtivat toiletin puolella. Äkkiä punatakkinen pikkuneiti lennähti vessasta keskelle salia ja huusi railakkaasti: - Nyt, mummi, pissaamaan!

Voitte arvata, että ympärillä olevilla oli hauskaa!

Tehtäväni täällä on toimia baby sitterinä, kun tyttäreni tekee kirjoitustöitään. Samalla kuitenkin tulee myös kierreltyä ja tehtyä havaintoja. 

Varmaan osaltaan se että pikkuneiti talsii joukossamme, saa ihmisten kasvoille hyväntahtoisen hymyn. Näyttää kuitenkin siltä, että tuntemattomien ihmisten huomioiminen on täällä itsestään selvää. Rapussa tervehditään ja vaihdetaan muutaman ystävällinen sana: - I love your hat!

Hiljaisella kadulla vastaantulija saa osakseen hymyn ja tervehdyksen. Ja jos vahingossa töytäisee tai vain joutuu ohittamaan liian läheltä, kuulee heti anteeksipyynnön.

Kun nousin bussiin tyttärentyttären kanssa, jolla oli ilmapallo kädessään, olin varuillani, mitä meille sanottaisiin. Pitäisiskö pallo päästää vapaaksi? Bussinkuljettaja päinvastoin ilahtui ja tervehti lasta: - You have a lovely balloon!

Sunnuntaina olin nurkan takana olevassa episkopaalisessa kirkossa jumalanpalveluksessa. Olin asettautunut taakse kuin tarkkailijan asemaan. Kuitenkin minut tultiin heti toivottamaan hymyillen tervetulleeksi. Viereeni saapui myös Sunday schoolin opettaja tervehtimään. Kun kerroin hänelle, olevani Suomesta, hän yllätykseksi kertoi, että hänen miehensä on syntynyt Porissa ja lausahti selvällä suomen kielellä: - Jeesus elää!

Kirkossa oli väkeä n. 70 henkeä, joista lapsia oli parisenkymmentä. Heidät oli otettu hyvin huomioon, sillä aluksi oli innostava yhteinen osuus aikuisten kanssa, jossa keskustelun apuna olivat videotykillä heijastelut kuvat, jotka olivat lomamatkoilta. Näistä innostavista kuvista johdateltiin keskustelu taivaan asioihin. Noin 20 min. kuluttua lapset ohjattiin omaan Sunday Schooliinsa. Pienimmät lähtivät sinne isänsä tai äitinsä seurassa.

Päivän saarnaa pohjautui Luukas 14, jossa ihmisiä kutsutaan pitoihin, mutta kutsutut esittävät vain kaikenlaisia tekosyitä. Kuulijat seurasivat opetusta Raamatuistaan.

Musiikista huolehti kuusihenkinen laulu- ja soitinryhmä, heidän laulunsa miksattiin siinä samalla.

Tilaisuuden lopuksi minulle tuli juttelemaan nelikymppinen mies, hän halusi myös tietää, mistä olin ja tulisinko heidän kirkkoonsa myöhemminkin. Hän kutsui mukaan kahville kirkon alakertaan. Sinne en kuitenkaan lähtenyt, sillä tunsin itseni vain satunnaiseksi matkailijaksi. 

Olin niin innostunut käynnistäni naapurissa olevassa episkopaalisessa kirkossa, että tyttäreni sanoikin, että mikäs sinun on täällä ollessa, kun olet löytänyt jo seurakunnankin.

Kirkossa en voinut oikein ottaa kuvia, mutta liitän tähän kuvia Edinburghista, joka on todella upea UNESCOn suojelukohde.

"Kotikadulta"

                                      Sää kyllä suosii, mutta huiveja löytyy lämmikkeeksi eri klaanien väreissä.

Kevättä

Teehetki

Leith-joen rantaa

Vanhaa kaupunkia

Sisäkuva St. Maryn katedraalista

Edinburghin linnaa

Ylämaata

Tärkein matka

Minulla oli vielä joulun alla eräs postikortti, joka sai minut aina syvästi miettimään - jos ja kun, se osui käteeni, penkoessani lähettämättömien korttien sekalaista laatikkoa. Kortissa oli syvänsinisellä pohjalla musta känttyrä puunrunko.Siitä lähti yksi ainoa laiha oksa, jolla istui musta, yksinäinen lintu. Onneksi sen kaveriksi oli lehahtanut joku toinenkin musta lintu. Tämä tarina tapahtumien kulusta selvisi tekstistä, joka oli präntätty kortin alalaitaan. Se kuului näin: Tärkein matkamme on mennä toista puolitiehen vastaan.

Vein viime jouluna juuri tämän kortin joulupaketin kera, eräälle kolmen pojan yksinhuoltajaäidille, joten en voi laittaa kortissa ollutta kuvaa tähän blogiini, mutta erään toisen kuvan laitan, johon myös sopii sama ohje: Mene toista puolitiehen vastaan! Tätä 'vastaantuloamme' emme kyllä silloin olleet itse järjestäneet, vaan koko tapahtumaketjun oli järjestänyt HÄN,  joka odottaa, että kuljemme herkällä mielellä, valmiina hoksaamaan, kuka kulloinkin istuu sillä mustan puun mustalla oksalla - yksin.

Tämä tarina vie meidät jälleen Venäjälle, ajallisesti yli kymmenen vuoden taakse. Olimme tavalliseen tapaamme tulleet inkeriläiseen ystäväperheeseemme tuomaan humanitääristä kuormaa,
jonka talon rehti isäntä sitten jakoi -
kuin kunnon diakoni konsanaan -
kaikille kylän perheille, kunkin perheen
tarpeen mukaisesti. (Kylällä ei silloin vielä ollut sitä kirkkoa, josta usein olen blogissani kertonut, ja jonne kaikkinainen avustus nykyään viedään).
Meidän silloinen kortteerimme paistaa kuvassa taustalla nätin sinisenä.
Siinä mökissä asuivat 'adoptoimamme' inkeriläisvanhukset, Juhani ja Katri.

Viereisellä tontilla, pienen pienessä mökissä asui n. 40-vuotias äiti poikaystävänsä ja 16-vuotiaan tyttärensä Natashan kanssa. Heidät olimme pihapiirissä useaan kertaan nähneet. Mutta nyt, tullessamme kyläilemään, alkoi Katri-mummo kertoa meille surullista tarinaa tästä naapurustosta. Katri oli eräänä aamuna puutarhaansa mennessaan nähnyt kuinka Natasha istui kotimökin portaalla ja itki katkerasti.
Vanha viisas Katri meni ottamaan selvää mikä tytöllä oli hätänä ja sai kuulla kurjan tarinan.Natasha oli tajunnut olevansa raskaana ja oli itse, omin konstein, yrittänyt tehdä abortin - epäonnistuen siinä - ja nyt hän vuoti solkenaan verta. Katri auttoi minkä voi. Natasha jäi eloon, samoin vauva, joka oli ilmestynyt maailmaan juuri sopivasti muutama viikko ennen meidän tämänkertaista tuloamme. Mutta nuorelta äiti- paralta oli loppunut jo heti jo alkumetreillä äidinmaito, ja saadakseen vauvan jatkuvan itkun loppumaan, annettiin hänelle teetä.
Sen kuultuamme havaitsaimme, että taas tuolla yläilmoissa oli edeltä tiedetty mihin tilanteeseen meidät tällä kertaa tällä nimikkokylällämme johdatettiin. Meillä oli matkassamme auton penkkien alla monta laatikollista äidinmaidonvastiketta, joilla ei ollut mitään sen erityisempää osoitetta.
Meidän ansiotamme tässä 'vastaantulossa' oli vain ja ainoastaan se, että ylipäätään olimme vaivautuneet ajamaan tämän yli 10 tuntia kestävän matkan kaikkine humanitäärisine romppeinemme - silloisia surkeita Venäjän kyläteitä määränpäähämme.

 Näitä ihmisiä meillä itse kullakin on kyllä omakin naapurusto ja kylämiljöö pullollaan. Ei tarvitse mennä heitä Venäjältä saakka etsimään. Välittömästi kun nostaa katseen omasta navasta hieman ylemmäs, heitä kyllä alkaa löytyä.
Natashan tarina meidän kohdaltamme ei päättynyt tähän, vaikka niin uskoimme. Kaksikin uutta tärkeää kohtaamista sai ryhmämme olla kokemassa - toinen toistaan kummallisempaa sellaista. Mutta ne tarinat säästän seuraaviin blogijuttuihini.

Kivisydän

Miehelläni on tapana aina aamuisin kysyä minulta, mitä aion kunakin päivänä tehdä. Jos hän kuulee, että minulla on jokin suunnitelma, hän vaikuttaa tyytyväiseltä, vaikka usein suunnitelmani ovatkin varsin vaatimattomia. Myös näin vuoden alkupuolella tehdään usein suunnitelmia, mietitään, miten voisi toimia edellistä vuotta paremmin.
 Niinpä mieheni vuoden vaihtuessa heti kysyikin, mitä aion tänä vuonna tehdä.
Vastaus olikin minulla heti valmiina mielessäni. En tällä kertaa sanonutkaan niin kuin aina ennen, että yritän syödä vähemmän ja liikkua enemmän. Kerroin, että jouduin menneenä vuotena niin kipeästi miettimään sydämeni tilaa. Eräs tapahtumaketju sai minut huomaamaan, kuinka paljon kaunaa, tyytymättömyyttä ja arvostelevaa mieltä minussa on. Kun pysähdyin miettimään näitä tuntemuksia, tajusin, miten vähän rakkautta minussa on. Menin kaiken tämän ymmärtämisestä tolaltani.
Sanoinkin nyt vastaukseksi miehelleni, että minun täytyy täksi vuodeksi pyytää, että kivisydämeni voisi muuttua enemmän lihasydämeksi.
Mieheni katsoi minua pitkään, mutta ei kommentoinut mitenkään. Kun sitten kysyin häneltä, mitä hän aikoo kuluvana vuotena tehdä, hän vastasi mietteliäänä: - Enpä tiedä.

Keitä meidän oikein pitäisi rakastaa?
Raamattu opettaa, että Jumala on ensimmäinen. Sitten sanotaan, että lähimmäistä pitäisi rakastaa kuin omaa itseä. Rakkauden kohteita on siis kolme: Jumala, lähimmäinen ja oma itse.
Mutta miten sitten voi oppia rakkautta? Ja miten kivisydän voi muuttua enemmän lämpimäksi ja toisista välittäväksi? Lähimmäistä ei voi rakastaa, ellei ensin osaa rakastaa omaa itseään. Eikä itseään rakasta, ellei ensin ole kokenut Jumalan ihmeellistä hyväksyvää rakkautta.
Ainoa keino on pyrkiä viettämään enemmän aikaa taivaallisen Isän läheisyydessä, oppia hänestä lukemalla Raamattua ja rukoilemalla. Vain sillä tavoin voi ihmisen mieli vähitellen muuttua Kristuksen mallin kaltaiseksi.
Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä ihmisen mieli, sydämemme, on melkoinen tunteiden taistelukenttä.

Sananlaskujen kirjassa sanotaan: Yli kaiken varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee (Snl. 4:23)

Huomion kiinnittäminen sydämen tilaan, on aika vakavaa, koska sen varjeleminen asetetaan tärkeimmäksi asiaksi. Eikä nykyaika mitenkään tue ajattelua, jossa lähimmäinen ja toiselle ihmiselle koituva hyvä asetettaisiin etusijalle. Kaikenlainen itsekkyys ja ahneus on päivittäistä.  Ensimmäinen ajatus usein onkin, kun toinen onnistuu tai saa jotakin ansioita tai etuja: "Entä minä? Entä minä? Eikö minulle mitään?"

Olenkin vähitellen ymmärtänyt, että ennen kuin ihmisen teot voivat muuttua, täytyy ensin ajattelun muuttua  Room. 12:2 sanoo:  Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. 
Tässä ajattelutavan muutoksessa ja oman itsensä tutkimisessa onkin yllin kyllin haastetta.

Nyt kulkee halki korpimaan

Jumalan lapsen tie,

vaan päivän matkan kerrallaan 

se kotiin täältä vie.

                                                     (A-M Raittila)

Tavarataivas

Vaikka olen eläkkeellä on minulla joka viikko yksi päivä työtä. Olen  tiistaisin ystävättäreni kanssa palveluvuorossa paikkakunnallamme toimivalla kristillisellä kirpputorilla. Lajittelemme sisään tulleet lahjoitustavarat - myyntiin, roskiin, Gambiaan tai venäjäsäkkeihin menevät. Myymme, siivoamme, järjestelemme ja samalla kuuntelemme asiakkaittemme ilot ja surut.
Muutaman kuukauden välein kirpputoriltamme lähtee arviolta 3-400 kiloa pakattua, siistiä tavaraa eteenpäin - kesävaatteita Gambiaan ja kaikenmoista siistiä ja ehjää vaatetavaraa Venäjälle. Roskiinkin joudumme kyllä laittamaan osan tuodusta tavarasta, likaiset ja rikkinäiset. Huh huh! Kyllä Suomessa tavaraa piisaa.
Joulunalus ja kevään koitto on meidän työpaikallamme hankalinta aikaa. Silloin ihmiset mylläävät nurkkiaan, eivätkä meidän varastotilamme millään meinaa riittää niiden vastaanottamiseen, saatikka aikamme niiden lajittelemiseen.

Nyt kuitenkin siirryn kirpparilta tänne omaan 'kotimuseoomme'. Kaksi ja puolivuotias tyttärentytär käy useaan kertaan viikossa täällä mummilassa leikkimässä. Mummilassa leikitään aina samat, hupsut leikit,  jotka ovat varmaan kovasti erilaisia kuin kotona. Tietyt rutiinit elämässä tuovat siihen vakautta - niin lapsilla, mutta myös meillä aikuisilla. Vanhemmiten näitä rutiineita sanotaan kylläkin fakkiumiksi, pakkomielteiksikin. Kavereissa ne helposti huomaa, mutta omiaan ei näe. Harmi - sillä jos niitä ei edes näe, on niihin vaikea laittaa minkäänmoista 'rotia'.

Eräs näistä mummila- leikeistä on nimeltään 'pikkutavarat'. Sitä leikkiä leikitään joka ikisellä kyläreissulla. Nämä rakkaat ja 'arvokkaat' pikkutavarat ovat löytyneet - sieltä sun täältä ja niillä on pesäpaikkansa mummin huoneen kirjahyllyssä - siellä korkealla ylhäällä. Olen miettinyt, että mikä tekee juuri näistä esineistä silmin nähden niin arvokkaita? Sekö, että niitä säilytetään siellä korkealla tai se, että ne ovat niin pikkuruisia - kuin hänen omasta maailmastaan - sopivan kokoisia pikkuisten sormien näplättäväksi.

Yllä olevaa valokuvaa varten olen nostanut osan näistä tavaroista ikkunan eteen valoon, anoppini vanhan ompelukoneen kannelle. Tämä edesmennyt anoppini sanoi usein, että " miss' on sun tavaras, siell' on sun sydämes". Minua aikanaan harmitti tuo hänen sanontansa, sillä se oli väännös eräästä raamatunlauseesta, mutta täysin tottahan tuo tietysti on. Esimerkiksi nuo ylähyllyn aarteet ovat omalle pikkutytölleni todellinen 'tavarataivas'.

Näitä tavara-asioita olen miettinyt siitä lähtien kun luin muutama viikko sitten iltapäivälehdestä tarinan vuonna 2012 kuvatun suomalaisen elokuvan synnystä. Elokuvan nimi on 'Tavarataivas' ja idea siitä sai alkunsa, kun herra nimeltä Petri Luukkanen päätti viedä 10.000 esinettä kotoaan pois - maksulliseen varastoon - kaikki muut paitsi 200. Näiden kahdensadan säästämänsä tavaran lisäksi jätti hän itselleen luvan hakea  jättivarastolta yhden tavaran päivässä - mikäli hän tunsi jotakin sieltä tarvitsevansa. Ikävä kyllä tarina ei kertonut hakiko hän sieltä jonkin tavaran, ja mikä se ensimmäinen mahtoi olla?

"Meillä on arjen rutiinit, työt ja harrastukset ja viikonloppuisin vähän kokkaillaan. Näihin tarvittavien tavaroiden ulkopuolella kaikki muu on vain varastointia tai estetiikkaa. 200-1000 tavaraa meille oikein hyvin riittäisi." Näin kuvaili Petri Luukkanen meitä materiaan hukkuvia nykyihmisiä.

Olen tämän kirjoituksen luettuani kuljeskellut omassa kodissani ja nimennyt täällä olevia esineitä sanoilla: "olet siinä varostoituna" tai "olet estetiikkaa"...

Sana 'tavarataivas' jäi myös soimaan korvaani. Siihen liittyi ilmi selvästi jotakin tuttua, mutta en millään saanut päähäni mitä se oli, kunnes eräs melodia alkoi soida mielessäni. Miten se menikään? Joulupuu on rakennettu - laulun viimeinen säkeistö? " Tullessasi toit sä valon, lahjat rikkaat runsahat, autuuden ja anteeksannon - kaikki taivaan tavarat"
Taivaan tavarat?. Siinä se oli! Taivaassa meillä tulee siis olemaan: autuus = onnellisuus ja anteeksianto, eivätkä nämä kaksi 'tavaraa' kuulosta lainkaan arvottomilta!!