sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Tunteellista jääkiekkoa.






Maaliskuun viimeisenä perjantaina oli kylämme jäähalliin kokoontunut erityisen jännittyneitä pikkukiekkoilijoita (vuosiluokka - 06). Oli alkamassa kauden viimeinen ottelu kylämme hallissa, joka on menossa remonttiin. Pelin teemana oli 'pojat vastaan isät'.
Oma pikkukiekkoilijamme oli keksinyt kutsua 'isäkseen' 190-senttisen serkkunsa, joka on juuri tänä keväänä lopettanut yli kymmenvuotisen kiekkouransa - syynä lakkiaiset ja armeija. Toinen 'poikamme' siis lopettaa ja toinen on vasta syksyllä aloittanut - jo siinäkin oli kova tunnelataus niin äideille kuin isovanhemmillekin, mutta vielä isompi tunne syntyi siitä, josta kuvani kertoo.

Erään 06-syntyneen pikkupojan vanhemmat olivat tuoneet poikansa hallille - ensin pyörätuolissa ja sitten 'kultatuolissa' (kuvassa vasemmalla) jäälle, keskelle kenttää. Lätkäpaita oli puettu pojan päälle ja pienet pelipojat kerääntyivät hänen ympärilleen.
Valmentaja piti pojille puheen ja sitten pelaajat, isot ja pienet, hurrasivat ja hakkasivat mailoja jäähän, kertoen täten tälle sairaalle pojalle, ikäiselleen, joka ei tule koskaan luistelemaan--- että pojasta tulee tämän joukon tsemppari.

Tämä jos mikä oli pienille kiekkopojille kullanarvoista valmennusta. Olen heidän valmentajilleen tästä äärettömän kiitollinen.
 Lätkäänkin siis voi ja kannattaa lisätä myös pehmeitä arvoja.

Kesäaika - tervetuloa.

Paras aika vuodesta on alkanut - tästä juhannukseen - niin minä ajattelen ja tunnen. Kevät on herkkää aikaa, täynnä valoa ja uskoa kaikkinaiseen uuteen ja hyvään. Mutta ennen kuin päästän kevään valloilleen, kertaan hetken mennyttä.
Kuvani postikortti on ostettu jerusalemilaisen hotellin muistoesinekaupasta. Se näyttää eksoottiselta - Jerusalemin parlamenttitalo upean, kirkkaanvalkoisen lumen koristelemana. Mutta kuten niin usein elämässä
- totuus viime talven lumimyräköistä tässä maassa oli kaikkea muuta kuin eksoottinen.


Viime talvisen 'vuosisadan lumimyrskyn' jälkeen laulettiin Israelissa kuuluisaa 'Jerusalem of Gold'- laulua(kultainen)--- uusilla sanoilla:  Jerusalem of cold (kylmä).

Jobin kirja 38: 22-23 kysyy:
" Oletko käynyt lumen varastohuoneessa, ja oletko nähnyt rakeiden varastot, jotka minä olen säästänyt ahdingon ajaksi, sodan ja taistelun päiväksi?"

Nämä faktat jotka nyt  Israelin talvisen kaaoksen suhteen luettelen,  on kerätty Patmos Lähetysjärjestön alkukevään tiedotteesta. Tiedämme, että aivan samanmoista oli tänä talvena myös Yhdysvalloissa, sen läntisissä osavaltioissa, joissa talveen ei oltu osattu, eikä voitu, varautua.
Näitä talvimyrskyuutisia lukiessa voi vain huokaista ajatellessaan, miten hyvin meillä tämän suhteen asiat ovat. Mutta toisaalta on pakko todeta sekin, miten paljon voimaa talvi meiltä kaikilta suomalaisilta vaatii ja mitä se yhteiskunnalle maksaa.

Jerusalem joutui toteamaan, ettei  kaupunki ollut lainkaan valmistautunut Jobin kirjassa mainittuun - lumen ja rakeiden 'taivaalliseen tulvaan'. Elämä ikään kuin pysähtyi. Ihmisiä paleltui, apu ei aina ennättänyt ajoissa, koska ylämäet pysähdyttivät ajoneuvon kulun ja alamäissä luisteltiin tienvieriin. Kaikki tiet Jerusalemiin ja ulos kaupungista oli suljettu kolmen päivä ajan. Tel Avivin ja Jerusaleminkin välinen moottoritie suljettiin ja tuhansia autoja jäi vuorokausiksi myrskyn kouriin valtateille.

Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Tämän talvimyrskyn seurauksena maa sai sitä niin kipeästi kaipaamaansa vettä. Lumi on se, joka parhaiten janoisen maan kostuttaa. Jos kuivaan maahan lankeaa kaatosade, se vain tukkii maan huokoset ja vesi kiitää eteenpäin, pitkin edellisten sateiden kalvamia uomia, vadeja, joenkaltaisia puroja, jotka juoksevat kohisten kohti laaksossa olevaa vesilähdettä.
Mutta sulava lumi - se ehtii imeytyä maahan ja on täten armollinen kaikelle kasvillisuudelle.

Jesajan kirjan luvussa 55, jakeissa 10-11 vertaa Jumala omaa sanaansa kostuttavaan sateeseen. Tässä  meille jälleen uusi opetus siitä kuinka Jumala voi myös koettelemuksiin kätkeä siunauksensa.

" Sillä niin kuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan....
niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mitä varten minä sen lähetin."

Kuvan 'tytöt' ihailevat taivaallisen kaunista kuurakaarta päänsä päällä. Tervemenoa talvi, kevät on koittanut!

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Rohkeat ja huolettomat


Kirjoittelin viime kesäkuussa terveisiä Valamosta, jossa olin Torsti Lehtisen kirjoittajakurssilla. Ortodoksisuus oli siellä tietysti koko ajan läsnä, vaikka se ei kurssimme pääasia ollutkaan.
Minulle jäi erityiseksi elämykseksi Valamon laaja ja mielenkiintoinen kirjasto, josta hain pinon kirjoja viikoksi huoneeseeni lainaan.
Eräs kirja jäi pyörimään voimakkaasti mielessäni. En kirjoittanut muistiin sen kirjoittajaa tai kuvittajaa, mutta kirjan voimakkaan sinisen ja punaisen väriset kuvat jäivät mieleni takalokeroon elämään. Ajattelin, että noinkin iloisesti voi tehdä pyhiä kuvia.

Toinen vastaavanlainen kokemus oli Pietarissa Suomi-Venäjä-talon kirjastossa. Etsin käsiini talon johtajan Elina Kahlan kirjan Tuli ja valo - kertomuksia pyhistä naisista. Kirja kertoo tutuista Raamatun naisista kuten Magdalan Mariasta, mutta myös nykyajan pyhistä esim. Maria Pariisilaisesta, joka menehtyi Hitlerin keskitysleirillä. Elina Kahla sanoo, että synneistä pahin on ylpeys, ja hän haluaa kirjansa seitsemällä naiskohtalolla nostaa esille nöyryyden, joka tulee esiin elämän käännekohdissa.  Näistä nykyajan pyhistä Elina on kirjoittanut väitöskirjansakin.

Erityisesti Irina Zatulovskajan akvarellikuvitus jäi mieleeni polttelemaan. Jokin tämän moskovalaisen nykytaitelijan konstailemattomissa kuvissa ja niiden vaatimattomissa hahmoissa jäi askarruttamaan. Ehkä ajatus siitä, että n.s. pyhät ihmiset ovat kuitenkin aivan tavallisia ihmisiä. Erona kuitenkin on heidän suhtautumisensa Jumalaan, he haluavat elää hänen mielensä mukaista elämää, kyselevät hänen tahtoaan ja viipyvät rukouksessa hänen edessään.

Näiden kahden sattumalta löytämäni kirjan kuvien pohjalta aloin itse tehdä sarjaa rukoilevista ihmistä. Kuvien henkilöitä ympäröivä valokehä kertookin rukouksen hengestä.
Olen nyt jo muutaman kerran julkaissut sivupalkissa näitä kuvia, niihin liittyviä raamatunlauseita ja pieniä huokauksia ylöspäin.

Nyt minulla on jo monta öljypastelliliiduilla syntynyttä kuvaa.
Allaoleva syntyi aivan erityislaatuisella  tavalla! Kun olin ahertanut näitä kuvia jo useita, niin lehtiöni oli muuttunut aivan tuhruiseksi. Irrotin seuraavan lehden ja käänsin sen ympäri, että saisin puhtaan puolen paperista käyttööni. Mutta mitä ihmettä! Paperin toisella puolella oli himmeänä, mutta kuitenkin selvänä kuva, jossa kaksi hahmoa oli kumartunut alaspäin tarkastelemaan pientä heinillä makaavaa lasta. Kuva oli niin tarkka, että saatoin erottaa kädet sormineen. Vaikka kuinka yritin vertailla salaperäistä kuvaa jo piirtämiini, en pystynyt ymmärtämään, mistä kuva oli siihen painautunut. Otin liidut esille ja aloin varovaisesti vahvistaa kuvaa. Käytin täsmälleen samoja värejä ja niiden sävyjä, kuin itsekseen ilmestyneessä kuvassakin oli.
Kun tarkastelin sitten esiinnoussutta näkymää, huomasin, että olin yllättäen joutunut seimen äärelle.
Minut oli johdatettu Kristuksen syntymään, pyhyyden ytimeen.
Tunsin itseni häkeltyneeksi, olin syvästi kosketettu.  





Rohkeat ja huolettomat 6

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Kyösti Kallion rukous



                      Edellisessa blogikirjoituksessani sipaisin pienen pyyhkäisyn presidenttipari Kyösti ja Kaisa  Kallion elämää ja kerroin myös presidenttimme kauniin-dramaattisesta kuolemasta. Tähän on nyt hyvä liittää se kuuluisa rukous, jonka Kyösti Kallio on lausunut radiossa kansamme puolesta - historiamme ehkä kriittisimmällä  hetkellä, Talvisodan 105 päivää kestäneen ahdingon aikana.

PRESIDENTTI KYÖSTI KALLION RUKOUS SUOMEN KANSAN PUOLESTA

*Rukous kansamme puolesta.*

Taivaallinen Isämme
katso armossasi kansamme puoleen.
Sinä olet luonut sen
ja rakastat sitä.
Sinä näet, että se on
mitä suurimmassa vaarassa.
Siksi rukoilemme Sinua: Herra,
auta meitä hädässämme
äläkä anna meidän hukkua.
Lahjoita kääntymys
synnin ja laittomuuden teiltä,
jotka johtavat kansamme tuhoon.
Herra, armahda meitä.

Herra Jeesus Kristus,
ilman sinua olemme voimattomia
hävittäviä voimia vastaan,
jotka tulvivat kansamme yli
ja myrkyttävät sen.
Siksi me kerskaamme Sinun voitostasi
pahuuden henkivaltoja vastaan,
joiden vaikutukset
ovat joka päivä sanoin ja kuvin
julkisuudessa nähtävissä.
Herra, Sinä olet Golgatan ristillä
voittanut pimeyden vallat.
Niiden täytyy väistyä myös tänään,
koska ylistämme
Sinun nimeäsi niiden ylitse.
Tähän me uskomme,
sillä Sinä voit myös
meidän aikanamme varjella
ihmiset saatanalliselta eksytykseltä.
Herra, armahda meitä.

Auta meitä
Pyhän Henkesi kautta
ryhtymään omassa elämässämme
taisteluun syntiä vastaan
ja olemaan kestäviä loppuun asti.
Tee meidät
kansamme keskellä merkiksi
Sinun vapauttavasta armostasi.
Täytä meidät niin
Sinun rakkaudellasi,
että me tulemme kuuliaisiksi
Sinun käskyillesi.
Rakkautesi olkoon meissä se voima,
joka voittaa
pimeyden vallat kansassamme.
Herra Jeesus Kristus,
kaiken voimme Sinun kauttasi,
siihen me uskomme.
Armahda meitä.
Amen.

Kuvassa tyttäreni 11-vuotiaana maalaama jäljennös Hugo Simbergin maalauksesta Haavoittunut enkeli.




maanantai 24. maaliskuuta 2014

Kalliot: Kyösti ja Kaisa


 "En koskaan katso uutisia. Niistä tulee vain huonolle tuulelle" - tai  "Meillä lapset eivät koskaan saa katsoa uutisia. Niissä näytetään niin paljon raakaa väkivaltaa." Tällaisia kommentteja kuulen usein.
Mutta nyt - kahden viime viikon aikana ovat samat ihmiset kertoneet, että uutiskanava on heillä auki kaiken aikaa, jotta pääsee heti kurkkaamaan onko itärintamalta saatu tietää jotakin uutta.

Mikä on muuttunut? Kokevatko he alitajuisesti, että se  mikä koskettaa nyt Ukrainaa, saattaisi jotenkin liittyä myös omaan maahamme - muutoinkin kuin talouteen, jonka alamäkeen on jo turruttu. Sehän ei ole kenellekään mikään uutinen.

Suomen Raamattuopiston maaliskuisessa numerossa lehden päätoimittaja Timo Junkkaala kaivoi Suomen historian muistista kolme onnekasta käännekohtaa:  maamme itsenäistymisen, talvisodan sekä Helsingin suurpommitukset vuonna 1944.
Sitten hän siirtyi kertomaan presidenttipari Kyösti ja Kaisa Kalliosta. Mistäköhän nämä henkilöt juuri nyt hänen mieleensä tupsahtivat?
Eipä silti, minäkin olen näinä viikkoina kovasti kaivannut Kyöstiä ja Kaisaa. Siitä miksi minä heitä kaipaan - kerron kohta. Mutta ensin piipahdan hetken heidän historiassaan.

Kyösti Kallio oli  Suomen presidenttinä vaikeat vuodet 1937-1940. Hän oli syntyjään pohjalainen talonpoika, joviaali ja mukava, raivoraitis ja syvästi uskonnollinen. Presidenttipari matkusteli paljon kotimaassa. He olivat mutkattomia ja kansanomaisia, ja siksi kansan keskuudessa suosittuja.
Presidentti Kallion poliittisena linjauksena oli Suomen itsenäisyyden vahvistaminen, joka hänen mukaansa onnistuisi parhaiten taloudellisen ja sosiaalisen tasa-arvon kautta.
Talvisodan puristuksessa toimi presidenttiparimme kansan rohkaisijana ja moraalisena selkärankana.

Ensimmäisen kerran joutui Kyösti Kallio alistumaan mahdottoman edessä, antaessaan allekirjoitusoikeuden sille valtuuskunnalle, jonka oli määrä allekirjoittaa Moskovan rauhansopimus maaliskuussa 1940.
Tämän allekirjoituksen yhteydessä kerrotaan presidentti Kallion lausuneen seuraavat sanat:
"Kuivettukoon käteni, joka tällaisen paperin on allekirjoittanut." 

Kyösti Kallio sai ensimmäisen sydäninfarktinsa jo presidenttikaudellaan, ja heikko terveydentila pakotti hänet luopumaan presidenttiydestään ennenaikaiseti. Tämän elämänjakson näin päättyttyä, päätti presidenttipari palata takaisin kotitilalleen Pohjanmaalle.

Nyt oli lähdön hetki. Suuri joukko hallitusmiehiä oli heitä rautatieasemalla saattamassa. Kunniakomppania ja marsakka Mannerhieim olivat paikalla ja porilaisten marssi soi. Juuri silloin joutui Kyösti Kallio jälleen taipumaan, nyt jo toisen kerran, mahdottoman edessä - tällä kertaa kuitenkin juhlallisimmalla mahdolllisella hetkellä. Tämä rukoileva presidenttimme sai  kutsun kotiin, ei Pohjanmaalle vaan taivaan kotiin. Uusi sydänkohtaus kaatoi hänet koko korkea-arvoisen ystävä- ja virkamieskaartin ja vaimonsa läsnäollessa  suoraan marsalkka Mannerheimin käsivarsille. Tämä tapahtui 19.12.1940 - yhdeksän kuukautta myöhemmin, jolloin hän oli joutunut vastentahtoisesti kirjoittamaan, omien sanojensa mukaan 'elämänsä kamalimman asiakirjan' - Moskovan rauhansopimuksen.

Kyösti Kallio on ehkä yksi Suomen historian vaikutusvaltaisimpia henkilöitä; sitkeä ja uupumaton asiainhoitaja, päämäärätietoinen, mutta samalla maltillinen ja sovitteleva. Mutta miksi minä heitä juuri nyt kaipaan, ja mikä sai Timo Junkkaalan juuri nyt heitä muistelemaan?
Minä kaipaan maallemme presidenttiä, jonka henkilökohtainen ylin auktoriteetti olisi Jumala ja Isä, kuten presidenttikin on maan 'isä'. Junkkaala taas heitti kansallemme kysymyksen:" Miten olisi Suomen käynyt, ellei tämä presidenttiparimme maamme vaikeimpina aikoina olisi rukoillut ja kehottanut radion välityksellä myös kansaamme rukoilemaan?"

Kukaan meistä ei voi tietää mikä vaikutus tällä rukouksella oli, ollaanhan rukouksessa sellaisella alueella, jonka tuntee vain Jumala. Voipa olla niinkin, että ilman kansamme ja presidenttiparimme rukousta maamme olisi vaikkapa ....?     Kiitos rukouksistanne Kaisa ja Kyösti.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Mitäs me koirat...



Kuvassa vahtikoiramme nimeltään 'Peto'.

Kolme koiratarinaa:

1. tarina.
Täytin viime kesänä pyöreitä vuosia. Venäjällä syntymäpäivät ovat aina iso juttu - muutkin kuin pyöreät sellaiset ja muillakin kuin alle kymmenvuotiailla lapsilla. Olen tehnyt miltei 30 vuotta jonkinasteista vapaaehtoistyötä eräässä inkeriläisessä seurakunnassa 40 kilometriä lounaaseen Pietarista.
Olen siis tämän seurakunnan jäsenille ikään kuin sisko, jota seurakunnan pastori kuitenkin kutsuu nimellä Mama-Teresa Salome. Isosti sanottu - liiiiian isosti, mutta huumoriksihan se tietysti on tarkoitettu.
Tämän seurakunnan mummot tiesivät jotakin kautta juhlapäiväni ja olivat koonneet keskuudestaan kolehdin, jolla olivat ostaneet minulle lahjan. Suomiryhmämme oli juuri niihen aikoihin sattumalta käymässä Venäjällä, joten heillä oli ilo tuoda heidän lahjansa (paketoitu) koti-Suomeen.

Meidän perheellämme on aina, niin kauan kuin lapset asuivat kotona, ollut koira. Nyt emme ole koiraa halunneet, koska se sitoisi sitä autuaallista vapautta, jonka eläkkeelle päästyämme saimme. Mutta tämä lahjakoira, tämä mummojen ostama 'Peto' oli meille tosi tervetullut. Se sai heti nimen ja paikan ulkoportaalla, sekä kaulapannan ja juomakupin. Vahtikoiramme on niin pelottavan näköinen, että jokainen ohikulkija jää tätä portallamme mahtailevaa, luonnollisen kokoista petoa tuijottamaan, kunnes jatkavat naureskellen matkaansa. Panta ja juomakuppi olivat heitä hämänneet.

2. koiratarina
Minä lauloin viime syksynä ystävättärelleni Magdaleenalle seuraavanlaista tuttua koiraviisua:
"Pieni koira... on suuri vääryys... pieni koira on..."
Lauluun oli vissi syy. Olimme edellisen vuoden tapaan päättäneet vuodenvaihteen jälkeen jälleen viipyä Eilatissa kuusi viikkoa, mutta nyt tällainen päätös ei enää käynytkään laatuun. 'Magge' oli nimittäin syksyllä ottanut heidän 2-henkiseen perheeseensä koiranpennun - ja "jos ottaa koiranpennun, on se myös hoidettava"...sanoi perhe. Ja sen kyllä minä jos kuka ymmärsin, olihan meillä ollut vaikka kuinka monta koiranpentua. Siis minun kannaltani ajatellen tämä pieni koira oli minua kohtaan suuri vääryys. Koira sinänsä oli sydäntenmurskaaja... Mutta tästä syystä Magdaleenan loma kutistui kuudesta viikosta yhteen viikkoon.
Mutta sekin oli paljon parempi kuin ei mitään lomaa.

3. koiratarina
Ne teistä, jotka paljon matkustelette tiedätte, että joissakin maissa on paljon irtokoiria. Niitä on huvittava seurata, koska ne näyttävät olevan niin sosiaalisia, eivät näytä katsovan rotuun eikä kokoon ja kaikilla tuntuu olevan vapaan hauskaa. Onko niillä kirppuja vai onko niillä nälkä - sitä ne eivät katsojalle kerro.

Venäjälläkin oli vielä kymmenen vuotta sitten joka kylässä oma kulkukoiralaumansa.
Muistan erään aamuyön. Tullissa oli mennyt aikaa tuntikaupalla ja tulimme kylän kirkolle vasta aamuyön puolella. Ennen kuin vuoteet oli sijattu taisi kello lähestyä jo kolmea. Aamukin jo sarasti - joka tiesi sitä, että ensimmäinen kulkukoira jo venytteli kinttujaan jossakin ladossa ja alkoi aamuhaukun. Ja kun pomo aloitti, oli haukkujia kohta joka ilmansuunnalla, eikä nukkumisesta tullut meillä kellään mitään. Lopulta eräs väsynyt kollega sanoi, että entä jos rukoillaan. Niin teimmekin, ja jo arvannette - että siihen tyssäsi haukku.

Muutama vuosi sitten kiinnitin huomioni siihen, että kulkukoiralaumat olivat kadonneet. Kysyin sitä kirkkomme suomea puhuvalta kanttorilta. Hän vastasi kysymykseeni reippaasti: " Oikeassa olet. Niitä ei todellakaan enää ole. Se kertoo siitä, että Venäjällä on nälkä."

Kuva: Suomalaisia 'kulkukoiria' venäläisellä kylänraitilla 1990-luvulla.





.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Learning by doing - Tekemällä oppii



Salome käsitteli mielenkiintoista aihetta: lapsityövoimaa. Hän antoikin sanaan toisenlaisen näkökulman kuin sen, mikä nykyisin nousee siitä ensimmäisenä mieleen.
Lapsityö - lasten tekemä työ - näyttäytyikin hänen tekstissään myönteisessä valossa. Se oli yhdessä tekemistä ja oppimista. Siinä lapsi sai valmiuksia elämää varten. Samalla hän sai oppiessaan itseluottamusta ja rohkeutta yrittää tehdä uusia asioita.

Oma lapsuuteni ja nuoruuteni sijoittuvat  1950- ja - 60-luvun maaseudulle. Oli itsestään selvää, että lasten piti tarttua töihin, sitä ei kukaan edes kyseenalaistanut. Perheeseeni kuului kolme tytärtä, joita olin vanhin. Niinpä minusta tuli isän kaveri, joka lähti kesäisin hanko kädessä heinä- tai elopelloille. Isän kanssa tein miesten töitä, ja olin tavattoman ylpeä jaksamisestani. Äiti halusi tehdä itse ruuan, siihen emme saaneet puuttua, emmekä tiskaamiseen. Leipoa kyllä saimme mielin määrin, hoitaa puutarhaa, eläimiä ja siivota.
Kouluaikana asuin siskojen kanssa koulukortteerissa, jossa teimme ruuan joka päivä itse. Meillä oli vastakirja vastapäisessä kaupassa, mistä ostimme ruokatarvikkeita.

Omat lapsenikin joutuivat ottamaan vastuuta perheen arjesta, kun kävin töissä ja samalla kirjoitin uskonnon oppikirjoja. Lisäksi meillä asui silloin muutaman vuoden  liikuntakyvytön äitini. Työtä oli siis paljon, mutta aikaa niukanlaisesti.
Jokaisella perheenjäsenellä oli oma viikonpäivä, jolloin hän oli vastuussa pienistä päivittäisistä ruokaostoksista, ruuanlaitosta sekä keittiö-olohuoneen siisteydestä.
Mielestäni kaikki sujui hyvin ja olin iloinen siitä, että lapset olivat taitavia ja osasivat tarttua asioihin.

Sitten yllätyin melko tavalla, kun kerroin viimeisimmän luokkani oppilaille (10-vuotiaita) tästä meidän perheen muinaisesta palvelupäivä-systeemistä. Oppilaani olivat yksimielisesti aivan kauhuissaan. Vaikka he yleensä olivat hyvin ystävällisiä ja samanmielisiä kanssani, tätä he eivät voineet hyväksyä ollenkaan.
- Kuinka sinä voit tehdä tuollaista lapsillesi? Nuohan ovat aikuisten tehtäviä! Kyllä aikuisten pitää tehdä omat hommansa, eikä työntää niitä lapsille!
Minut muserrettiin aivan 6- 0. Yritin sanoa, että eiväthän kotityöt mitään aikuisten asioita sen kummemmin ole, kaikkihan yhdessä kotona kuitenkin syövät ja asuvat. Yritin puhua myös tekemällä oppimisesta, mutta se ei kiinnostanut ketään.
Enkä ollut vielä ehtinyt kertoa sitäkään, että jokaisella lapsella oli oma pyykkikori, ja meille oli ostettu kaksi pesukonetta, että jokainen sai hoitaa oman pyykkinsä. . .

Kun olin pieni tyttö, sain äidiltäni muistolauseen: - Rukoile ja tee työtä.
Minusta se on yhä hyvä lause. Tykkään vieläkin työnteosta, ja tykkään rukoilemisesta.

Rohkeat ja huolettomat 5

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Lapsityövoimaa?

Ilta-Sanomien kolumnisti Anna Perhon kirjoittaman keskiviikkoisen tekstin otsikko oli hämmentävä: Siinä luki, punaisin suurehkoin kirjaimin: Sano kyllä lapsityölle  (12.3.2014).
Nyt viimeistään meikäläinen huomasi miten suuri merkitys on tekstin otsikolla. Niin paljon lapsityöstä nykyään puhutaan, viimeisimpänä varmaan suomalaisyrityksen (Stora Enso) ulkoimailla teettämä lapsityö, joten tämä provosoiva otsikko suorastaan pakotti selvittämään itselleen, että mitä, mitä?  

Tekstin sisältö oli saanut alkunsa siitä, että kotkalainen päiväkoti oli - voi miten upeaa - ottanut lapset mukaan päivän askareisiin; kattamaan pöytää, leipomaan, joskus myös siivoamiseen. Kyse tässä toiminnassa oli siitä, että haluttiin opettaa lapsi ymmärtämään, kuinka mukavaa on porukalla hoitaa kaikkiin koteihin liittyvät pakolliset velvollisuudet. Voi miten suositeltavaa kaikille lapsiperheille - ei kuitenkaan mikään helppo haaste.

Kuvassa saamani joululeivontaan liittyvä, mutta aina ajankohtainen postikortti.

Muistan ystäväni - kuusilapsisen perheen äidin - joka valitti sitä, että vain niin kauan kuin kukin lapsi oli siinä iässä, ettei vielä yhtikäs mitään osannut keittiössä tehdä, vain niin kauan kaikki olivat olleet halukkaita siellä äitiä auttamaan. Mutta kun olivat tulleet niin vanhoiksi, että olisivat jo osanneetkin kotona tehdä vaikka mitä, ei kukaan heistä halunnut tehdä siellä enää yhtään mitään.
Lapsen kanssa keittiössä touhuaminen on mielestäni kunnioitettavaa ja lämpimästi kannatettavaa, mutta kuten todettu - työlästä. Oma äitini koki sen niin mahdottomana, ettei päästänyt minua koko keittiöön. Minun päätyöni oli kuulemma läksyjen lukeminen. Tästä oli se seuraus, etten naimisiin mennessäni osannut edes kananmunia keittää. Ei hyvä. 
Sanotaan, että eri sukupolvien väliset kasvatukselliset aallot kulkevat aallonpohjasta harjalle ja takaisin. Näin kävi ainakin meillä. Koska minä en lapsena saanut edes mennä keittiöön, olen antanut omien lasteni touhuta siellä koko mielikuvituksensa kirjolla. Olen aina ajatellut, että lapsen mukanaolo kaikissa kodin pienissä ja isoissakin askareissa antaa lapselle tunteen, että hän on arvokas. Itsetunto vahvistuu kun lapsen työlle, vaikka kuinka vaatimattomalle, annetaan kotona arvo. Mutta se, että lapsi otetaan mukaan kodin hommiin ei tietenkään ole mikään tae siitä, että hänestä isona tulisi joku keittiöguru. Siihen tarvitaan lisäksi intohimoa, joka taas on luonteenpiirre.
Kolumnistini päätti kirjoituksensa ihanan viisaaseen päätelmään.
" Lapsi, joka kokee, että häntä tarvitaan, on lapsi, joka kokee, että häntä rakastetaan."

Ps.Viikon uutinen TV:ssä koski myös lapsityövoimaa. Stora Enson työmaalla Pakistanissa tuli ilmi sellainen nolo seikka, että alimmainen lenkki heidän työhierarkiassaan olivat lapset, jotka keräsivät ko. tuotantoon pahveja paikalliselta kaatopaikalta.

Kuvassa 7-vuotiaan poikalapsen viime kesänä disainaama aamupuuro vaarilleen. Mitäs sanotte ??

    

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Pamaus Jerusalemista


Lauantaina 15.3. HS:ssa oli Helsingin piispan, Irja Askolan, haastattelu, joka keskittyi päivänpolttavaan aiheeseen: piispa soisi homoille oikeuden avioon. Hänen näkemyksensä mukaan homoseksuaalinen avioliitto ei uhkaisi miehen ja naisen välistä avioliittoa. Hän sanoi, ettei avioliitto ei ole muuttumaton, että naisenkin asema on muuttunut avioliitossa paljon vuosisatojen kuluessa.
Hän muistutti, että asenteet muuttuvat, eikä homoseksuaalisuus ole synti.
Ja silloin kun ollaan säätämässä lakeja tai budjetteja, kyse ei ole numeroista vaan ihmisen elämästä.
Hän puolusti itse rohkeasti homoseksuaalisten oikeuksia, mutta muistutti kuitenkin, että ihmiset vetävät Raamatusta erilaisia johtopäätöksiä. Hän sanoi, että Raamatun tärkein viesti on rakkauden, armon ja oikeudenmukaisuuden idea."
Muutenkin Irja Askola tarjoili puheessaan paljon lämpöä ja ymmärrystä. Hän tiivisti, ettei mikään moka vie oikeutta Jumalan armoon.

Piispa Irja Askolan haastattelu sijoittui parin päivän päähän siitä, kun TV7:lla oli torstaina Kuningaskunnan tuulet-ohjelmassa kerrottu siitä, miten Suomen Lähetysseuran 90 vuotta Israelissa kestänyt työ oli saanut nolon lopun. Israelilaiset yhteistyökumppanit olivat katkaisseet kaikki yhteydet Lähetysseuraan. He eivät halunneet ottaa enää vastaan Lähetysseuran avustuksia, eikä työntekijöiden sopimuksia enää haluttu uusia.
Nämä israelilaiset olivat messiaanisia, Jeesukseen uskovia, juutalaisia, jotka kuuluivat viiteen eri järjestöön, joista moni on tuttu suomalaisillekin
- Raamatun ja juutalaisuuden koulutuskeskus, Caspar, Jerusalemissa
- Joint Mission in Israel, Pohjoismainen lähetysseurojen yhteenliittymä
- Ebeneser-vanhainkoti Haifassa
- Makor Ha Tikvah, Messiaaninen hepreankielinen koulu Jerusalemissa
- Machaseh-yhdistys Jerusalemissa

Järjestöt sanovat julkilausumassaan: "Koska Jumalan sana on auktoriteettimme kaikessa opetuksessa ja elämässä, emme voi poiketa siitä. Vuonna 2013 Lähetysseura yksipuolisesti neuvottelematta yhteistyökumppaneittensa kanssa oli muuttanut käytäntöjään ja hyväksynyt myös homoseksuaalisessa suhteessa olevat työntekijöikseen, ja näin se hylkäsi raamatulliset periaatteet, jotka olemme yhdessä jakaneet. Olemme joutuneet tilanteeseen, jossa yhteistyö täytyy lopettaa."

Kun mietin näitä vastakkaisia lausuntoja ja viimeaikaisia tapahtumia, olen kovin hämmentynyt.   Mieleen tulee ajatus, että kristinusko olisi aivan kuin uudelleen syntynyt suomalaisessa lainsäädännössä ja suomalaisten keskinäisissä sopimuksissa, niin että suomalaiset voisivat itse päättää Jumalan sanan sisällöstä. Kuten piispan sanat,  uskonto voi kuulostaa hyvin kauniilta ja armolliselta, mutta jotain on leikkautunut siitä pois, jotain unohtunut Raamatun sanasta.
Aika kummallista - - -  näitä asioita täytyy pysähtyä miettimään.

Rohkeat ja huolettomat 4 



perjantai 14. maaliskuuta 2014

Besserwissereitä piisaa


Magdaleenan edellä olleessa kirjoitelmassa oli kuvana mielenkiintoinen tienviitta Krakovasta. Eräs viitoista osoitti suuntaa keskitysleirille. On hyvä, että näitä autenttisia muistomerkkejä yhä on, vaikkei kyseinen tienviitta onneksi enää viekään toimivalle kuolemanleirille.

Tähän tekstiin liittämäni kuva on otettu Vainojen museossa, Jerusalemissa. Vankeus kuvastuu taustan tiiliseinässä, valo ja vapaus näyttäytyvät mielestäni edessä olevassa valkoisuudessa.


Vaikka koko maailman katseet ovat nyt herkeämättä suunnatut kohti Krimiä, eletään myös Lähi-Idässä tällä hetkellä rauhattominta aikaa aikakausiin. Siitä huolimatta vain yksi uutinen tältä alueelta ylitti Suomessa uutiskynnyksen; Eilatin satamaan ohjatut, Iranista matkaan lähetetyt aselaivat. Tästä hiuksianostattavasta tapahtumasta sain myös hyvin henkilökohtaisen tiedon. Ystävämme, suomalainen nainen, joka toimii Eilatissa matkaoppaana, kertoi kyseisestä tapahtumasta tuoreeltaan sähköpostissani.
.
Toinen uutinen, joka mahtui Krimin rinnalle omiin uutisiimme olivat uudet Suomeen saapuvat Syyrian pakolaiset. Pakolaisia on pakko ottaa, mutta mikä määrä heitä onkaan sieltä kohta tulossa, kun tuntuu siltä,
 kuin koko Lähi-Itä olisi ajautumassa kohti kaaosta. Ainoastaan yksi maa tällä ilmansuunnalla näyttää olevan selkeä poikkeus - Israel. Miksi näin on, vaikka juuri Israelin lasketaan olevan suurin syyllinen koko tuon valtavan alueen konflikteihin?
Tähän kysymykseen vastaajia löytyy, ylituomareita, ainoita oikeassa olijoita, jotka tasan tietävät mikä millekin osapuolelle olisi oikeinta ja parasta..
Onkohan kuitenkin niin, että Israel luokitellaan pääsyylliseksi vain ja ainoastaan siksi, että se ylipäätään on olemassa - tämän koko alueen ainoa demokraattinen ja kaiken lisäksi toiseksi pienin valtio?

Luulisi jokaisen edes salaa ymmärtävän sen - että ellei Israelin Jumalalla olisi ollut suunnitelmaa kansansa kokoamisesta ja palauttamisesta tälle maalle, ei Israelin kansa milloinkaan olisi kyennyt sinne itsekseen palaamaan, ei vaurastumaan, eikä selviytymään sotilaallisesti ympärillä asuvien vihollistensa jatkuvista hyökkäyksistä näiden 66 itsenäisyytensä vuoden aikana.

Juutalaista kansaa on tuhansien vuosien ajan kuljetettu läpi raskaiden ahjojen kohti niitä lupausten ja profetioiden täyttymisiä, jotka meille on Raamatun sivuilla kerrottu. Sinne ja vain sinne on dokumentoitu tämän kansan lopullinen ja ainoa toivo.
Osa omaa työtämme kristittyinä on siunata ja lohduttaa tätä kansaa silloin kun sen aika on, ja nyt sen aika jälleen on.

Vuosituhansia sitten ilmoitettiin profeetta Sakarialle sanat, jotka tullaan kerran tällä paikalla kuulemaan.
Sak 13:9..."Minä sanon: Se on minun kansani" ja se sanoo:"Herra minun Jumalani."

Sakariaan kirja on kirjoitettu noin vuonna 500 eKr, mutta vasta nyt, 2500 vuotta myöhemmin, siis ehdottomasta vasta vuoden 1948 jälkeen, jolloin juutalainen valtio oli perustettu ja maaton kansa sinne kaikilta maan ääriltä koottu - on mahdollista tämä keskustelu eräänä päivänä tällä maaperällä kuulla.

Kuvassa mantelipuu, joka valittiin aikanaan symboloimaan Israelin valtion syntymää.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Etsii, etsii


Viittaviidakkoa Krakovasta gheton läheltä

Kirjoitin ennen joulua sukumme kuopuksesta, 2-vuotiaasta tytöstä, joka kiersi työhuoneessani ja kurkki nurkkia ja kumartui katsomaan sängyn alle. Kun kysyin tytöltä, mitä hän etsi, kuului vastaus: -
Jeesusta!

Tämä pieni tapahtuma tuli taas mieleeni, kun ajattelin jatkaa vielä tutkimuksesta Mihin Suomi uskoo?  Kerroin edellisellä kerralla, miten etsijöiden ryhmä oli uskonnollisessa ajattelussa kasvanut edelliseen tutkimukseen verrattuna merkittävästi. Niitä, jotka kertoivat pohtivansa elämän tarkoitusta usein, oli kyselyyn vastanneista n. 5000 ihmisestä 31 %.

Keitä sitten ovat etsijät?
Etsijöiksi ei voinut osoittaa selvästi mitään tietynlaisia ihmisiä. Miehet ja naiset olivat samalla tavalla edustettuja tässä joukossa. Koulutustasoissa ei ollut myöskään eroa. Etsijöitä ei voinut myöskään alueellisesti sijoittaa minnekään - ei Etelä- tai Pohjois-Suomeen,  itään eikä länteen.
Myöskään mitään ikäryhmää ei voinut nostaa etsijöiden omaksi erityisesti, vaan heitä löytyi kaikenikäisistä.
Yhteistä etsijöille oli se, että heidän osallistumisensa seurakunnan tilaisuuksiin ja jumalanpalveluksiin oli niukkaa. Kuitenkin he suhtautuivat myönteisesti kirkkoon ja kristinuskoon.

Ylläoleva tienviittojen kuva on aika pysähdyttävä, varsinkin jos rupeaa tutkimaan, mihin nämä viitat oikein osoittavat.  Kuvan pylväs sijaitsee Krakovan ghettoalueen reunalla olevan torin kulmassa. Sieltä viimeiset kuormat juutalaisia vietiin muutaman kilometrin päässä olevalle Plaszovin keskitysleirille, jonne yksi viitoista osoittaa,
Eräs viitoista puolestaan osoittaa kohti Emaliaa, joka oli Oskar Schindlerin perustama emalisia astioita valmistava tehdas, joka toimi työn ohella turvapaikkana ja pelasti yli tuhannen puolanjuutalaisen hengen.

Viittojen rykelmä muistuttaa siitä, että etsijä voi joutua tienhaaraan, jossa täytyisi valita oikea tie.
Valinta on vakava paikka, sillä pitäisi osata valita elämän tie. Se tie, joka kerran vie perille taivaan kirkkauteen.

Moni seisoo tienhaarassa ja tuijottaa viittoja ihmeissään.

Onko kenties sinun lähipiirissäsi joku, jonka tunnistat tällaiseksi etsijäksi. Olisikohan aika tarttua häntä käteen?

Katso Rohkeat ja huolettomat 3


maanantai 10. maaliskuuta 2014

Samassa veneessä



Muutama päivä sitten minulle tuli erään kustantamon mainos heidän kirjauutuuksistaan. Siellä näkyi olevan myös joitakin kirjoja joista oli otettu uusintapainos. Erään tällaisen kirjan kohdalla levähtivät silmäni appoauki. Muisto tuosta kirjasta tuli vuosien takaa. Mieluisa muisto. Onko minulla tuo kirja vai eikö? Alkoi 'metsästys'. Oranssit kannet pitäisi löytyä helposti, mutta kun noita kirjojakin on ja on. Lopulta se löytyi. Avasin sisäkannen ja luin omistuskirjoituksen, joka oli vuodelta 1999. Siinä luki: *Puhu Herra, palvelijasi kuulee. Avaa korvani kuulemaan.*  Ystäväsi R.

Lämmin läikähdys kävi ylitseni,  ja kun avasin korvani 'kuulin', että minun on etsittävä tämä yli kymmenen vuotta sitten kadottamani ystävä. Soitin numerotiedusteluun, mutta surkein tuloksin. Olin nimittäin muistanut sukunimen väärin ja tämän nimisiä henkilöitä löytyi Helsingin kokoisesta kaupungista peräti viisi, joista kukaan ei tunnustanut tuntevansa minua.
Mutta virhe se ei ollut, että muistin nimen väärin. Sitä seurannut puhelinketju avasi minulle ovet kahden muun jo kadonneen ystäväni elämäntilanteeseen. Toisen elämää hallitsi täydellinen yksinäisyys, jonka nyt sain osaltani täyttää ja toisen elämässä oli monta, monta päällekkäistä sairautta, viimeisimpänä sydämen ohitusleikkaus. Lupasin pitää häneen yhteyttä ja tietysti jakaa hänelle rukoustukea.

Näiden kahden ystävän avuin sain lopulta puhelinyhteyden alussa etsimääni henkilöön, jolloin sain tietää syyn miksi minua oli hoputettu etsimään juuri nyt ja juuri tämän kirjan lahjoittaja esiin? Hänen elämäntilanteensa ei ollut vain vaikea - se oli katastrofaalinen. Iloinen ja verbaalinen äidinkielenopettaja-ystäväni oli täydellisessä oman elämänsä paitsiossa. Hänellä oli kotihoidossa jo vuosia sitten vaikeaan altzhaimeriin sairastunut mies. Ei mitään apuja, ei lainkaan omaa aikaa - eikä minkäänlaista omaa elämää. Tähän tilanteeseen sitten minä tulla tupsahdin. Entä mitä minä voisin tehdä? Mitäpä muuta kuin antaa korvani ja empatiani tällä erää. Mutta jos tulee tarkempia ohjeita, niin sitten mennään niillä.

Etsin yhtä ystävää - sain kolme autettavaa. Taas tässä toimi se sama taivaallinen matematiikka, jonka kanssa olen viime viikkoina niin paljon puuhastellut. Se, että antaessaan saa.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Iloista naistenpäivää!


- Tännää akkainpäivän mie onnittelen kaikkii akkaloit. Ilma teit ei ois meit ukkoloit!

Tällä karjalanmurteisella tervehdyksellä, jonka eräs mies oli tänä aamuna kirjoittanut Facebookiini, toivotan lukijoillemme iloista naistenpäivää. Näin sekä naiset ja miehet yhdessä tulevat vedetyiksi naistenpäivän onniteltaviin!


Naisia kaivolla  (Magdaleena 2013)


Raamatun naisista ja heidän kohtaloistaan voisi kirjoittaa monta blogipäivitystä. Ehkä vielä jonakin päivänä aloitammekin sellaisen sarjan.
Tänään kuitenkin haluan pysähtyä kaivolle tarkastelemaan raamatunajan naisten päivittäistä elämää. 

Jeesuksen aikana kylän tai kaupungin kaivo oli naisten kohtaamispaikka, koska sieltä haettiin taloudessa tarvittava vesi. Se kannettiin ruukulla pään päällä kotiin. Kaivolle tulo pyrittiin järjestämään niin, että siellä voisi tavata tuttuja. Vain yhteisön hylkimät piipahtivat kaivolla kaikkein helteisimpänä hetkenä, jolloin saattoi olla varma, ettei kukaan näkisi. Naiset saapuivat kaivolle lastensa kanssa. Nämä leikkivät toisten lasten kanssa ja juoksivat äitinsä kintereillä.
Kaivolla käyminen oli naisten päivien kohokohta, siellä kuuli tärkeimmät tapahtumat, juorut, mutta saattoi saada ystävältään tarvittaessa neuvoja ja lohdutusta. Ehkä naiset seurasivat varovaisesti pälyillen kaupungin läpi kulkevia roomalaisia sotilaita. Suurvaltapolitiikan laineet ulottuivat myös tähän kaukaiseen provinssiin.    


Tämän päivän naisia pihakirppiksellä (Magdaleena 2013)

Tämän päivän naiset olen piirtänyt pihakirppikselle hypistelemään pienten vaatteita.  Nämä nykyajan naiset jakavat myös  vauvan odotusta ja äitiyttä. He keskustelevat yövalvomisista, lasten allergioista ja ruuista -  siitä mikä kulloinkin on se päällimmäinen mieltä askarruttava asia. Nyt taustalla ovat häilyneet ajatukset naapurimaan tapahtumista ja omankin maan turvallisuudesta. Ajatuksia koskettaa  huoli rauhasta ja omien lasten tulevaisuudesta. Joku kertoo, että hänen pienet poikansa ovat muistaneet iltarukouksessa Ukrainan lapsia.
Jaetaan yhdessä naisten elämää - arjen iloja, suruja ja pelkoja.

Eilisaamuna jo hieman vanhempaan naisjoukkoon kuuluva ystäväni piipahti hetkesi istahtamaan siniselle sohvalleni. Juttumme pyöri oman voinnin ympärillä. Puhuimme selkäkivusta, polvivaivoista ja kuorsaamisesta. Olimme tikahtua nauruun, kun ystäväni kertoi koomisen tarinan siitä, miten hänen miehensä oli kurkistanut yöllä lampulla hänen suunsa selvittääkseen, mistä kammottavan voimakas kuorsaus oikein lähtee. Niinpä tämäkin asia, joka ensin oli ystävääni harmittanut - suorastaan kiukuttanut (mies pilkkopimeässä tähtäilemässä taskulampun valokeilalla vaimon avonaiseen suuhun!) saatiin naurettua pois.
Varmaankin tässä ystäväni ja minun kohtaamisessa tuli jotain tärkeää hoidettua ja jaettua naisten kesken.
Tapaamisen lopputoteamisena syntyi iloinen ja helpottava yhteenveto: - Juuri samanlaista pöhköä touhua elämä meilläkin on!

Kiitos taivaan Isälle naisista, naiseudesta ja  kaikesta naisten välisestä ystävyydestä!

torstai 6. maaliskuuta 2014

Pikainen apu



Olin viime viikolla pyytänyt 7-vuotiasta tyttärenpoikaani piirtämään minulle jonkin sellaisen kuvan, jossa hätä ja apu kohtaavat. Ajattelin, että jossakin blogitekstissä saattaisin sitä tarvita. Lasten piirustukset ovat herkullisia ja tällä haasteellani sain myös koulupäivän levottomuudet poikalapsesta kaikkoamaan. Surffilautaonnettomuus, haikala ja pelastushelikopteri olivat pojalle mieluisaa mietittävää.

Enpä arvannut, että jo hyvin pian tuo tuore taideteos olisi käyttökelpoinen. Minulla palaa tänään tässä työpöydälläni kullanvärinen muistokynttilä. Lasteni liian nuorena rintasyöpään kuolleen serkkutytön hautajaisia vietettiin tänään Ruotsissa. Häntä jäivät siellä lähinnä suremaan aviomies ja poika...nuorukainen. Toinen heistä menetti puolison, toiselta meni äiti.
 Saatoin aikaisin aamulla neljä lysähtänyttä, mustiinpukeutunutta saattajaa harmaassa tihkusateessa Vantaan lentoasemalle. Yhdellä heistä oli muassaan puhe, toisella laulu ja lopuilla kyynelvirrat.

Kun he olivat laskeutuneet Arlandaan ja jatkoivat matkaa vuokratulla autolla, kirjoitti tyttäreni minulle heidän matkaltaan viestin. Se oli tällainen:
"Kun kone nousi, tajusin selvemmin kuin koskaan mihin olin matkalla. Suljin silmäni, itkin ja rukoilin hiljaa. Kun lopulta avasin silmäni näin, että kone oli juuri noussut pilvien yläpuolelle. Kaikki oli puhdasta kirkkaanvalkoista. Aurinko oli siellä korkeuksissa jo noussut. Siinä ilossani kuulin äänen. Se oli lyhyt viesti: "Hälsa min son." - "Vie terveiset pojalleni." 
Serkkutytölle annettiin siinä tärkeä ja pyhä tehtävä - viedä terveiset perille päässeeltä äidiltä murtuneelle pojalle.

Taivaallinen Isämme antaa meidän joskus kuulla äänensä. Olen sen itsekin saanut muutaman kerran kokea ja kuulla. Hengen äänen kuuleminen on vaikuttavampaa kun kaikki maailman äänet yhteensä. Se, että sen joskus saa kuulla ei kuitenkaan ole mikään hamuttava asia, eikä se ole merkki siitä, että toinen olisi sen pyhempi kuin toinenkaan. Henki puhuu kelle puhuu ja puhuu milloin puhuu. Henki ei ole käskettävissä. Mutta se, että etsimme hiljaisuutta ja annamme Pyhälle aikaa sisimmässämme - sitä meissä asuva Henki kaipaa -sitä, että osaisimme hetkittäin sammuttaa sisäiset 'moottorimme' -  pysähtyisimme - hiljentyisimme kuuntelemaan ja kuiskailemaan.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Rakkauden aseet


Kuvassa lain taulut ja Aaronin versoava sauva. Otin kuvan tammikuussa Eilatissa, Timnan luonnonpuistoon rakennetussa  Ilmestysmajassa.

Meillä kaikilla on varmaan ne lempikirjailijat, joiden tyyli ja aiheet aina meihin napsahtavat. Minulle eräs näistä on lähetyslääkäri Leena Kaartinen. Olen lukenut liudan hänen matkakirjojaan ja Kirpputorien kirjahyllyt tulee aina katsottua 'sillä silmällä'. Muutamia vuosia sitten vietti mieheni joululomaa suomenjuutalaisen ystävänsä luona Israelissa, ja silloin oli minulla mahdollisuus kokea Kairosmajan joulu Pyhätunturilla. Leena Kaartinen oli tällöin siellä myös, mutta en tohtinut häntä puhutella - hymyillä vain tohdin.

Nyt ilahduin kun Parikanniemen Kontti-niminen lehti on tämän vuoden ensimmäisessä numerossaan kertonut hänestä tuoreeltaan. Siinä kerrottiin muutakin kuin hänen työkomennuksistaan useisiin eksoottisiin, jopa suljettuihin maihin. Pääkohteekseen hän nimittää Afganistanin, minne hän on tehnyt useitakin komennusmatkoja. Hän itse kutsuu tätä maata 'ensirakkautensa maaksi.'

Meidät ihmiset on muovattu monenlasta käyttöä varten. Jopa meidän pienessä, kuuden hengen venäjänryhmässäkin on meistä kullakin hieman (tai vähän enemmänkin) toisistamme poikkeava työnkuva. Persoonallisuutemme erilaisuus on ajanut meidät ottamaan vastuuta kukin vähän erimakuisista toimista.

Olen usein miettinyt minkälaiset ominaisuudet meissä mahtavat ajaa meidät lähetyskentille, usein ääriolosuhteisiin, täältä tutun turvallisesta Suomi-kodistamme? Leenakin tunsi kutsun sydämessään jo aivan pienenä, 6-vuotiaana. "Nyt mie tiijän, mitä miust tullee isona, lähetyssaarnaaja!", oli tämä pikkunainen huudahtanut äidilleen.
Lääkäri hänestä tuli Albert Schweitzerin innoittamana - ja siis lopulta tästä tytöstä muotoutui --'Leena-Lähetyslääkäri' Työmaataan hän analysoi hauskasti. Hän sanoo olevansa: " Kristuksen rakkauden sanansaattaja ihan tavallisessa arjessa."

Me emme ehkä ole lähetyslääkäreitä tai muutakaan 'isoa ja hienoa', mutta lähetystyötä me kyllä voimme - ja meidän kuuluukin tehdä - kuten Leena sanaoo..."ihan tavallisessa arjessa." Leena ja me kaikki muutkin näemme, että kirkkolaiva horjuu ja huojuu, mutta varsinainen seurakuntaväki olkoot uskollisia. Lähetys on ja pysyy kirkon päätehtävänä, oltiin siitä mitä mieltä hyvänsä.

PS. Time-lehti valitsi muutama vuosi sitten Leena Kaartisen vuoden Eurooppalaiseksi.
Maailmakin näyttää siis arvostavan sitä, että Leena on niin uskollisesti ja upeasti noudattanut allaolevan ystävämme käskyä: " Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni."


.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Kuihtuvaako?


Minulla on ystävä, joka hanakasti houkuttelee minua mukaansa erilaisiin rientoihin. Olen kuitenkin huono lähtemään, sillä viihdyn mainiosti kotona omissa puuhissani. Nyt kuitenkin kutsu oli niin kiinnostava, että lähdin mielihyvin liikkeelle.  Ikääntyvien yliopistossa tutkija Kimmo Ketola puhui Kirkon tutkimuskeskuksen teettämästä kyselystä Mihin Suomi uskoo?
Tutkimus suunnattiin 15 - 75-vuotiaille, ja noin 5000 suomalaista vastasi siihen.

Mieleeni jäi tutkimuksen tuloksista muutama asia pyörimään. Vaikka nyt tuleekin vähän puisevia lukuja ja prosentteja, ne sisältävät silti mielenkiintoisia näkökulmia.

Kun kysyttiin ihmisten katsomuksellista identiteettiä, 2/3 vastaajista ilmoitti olevansa luterilaisia tai kristittyjä. Etsijöiksi luokiteltiin 1/3, sillä perusteella, että he kertoivat miettivänsä usein elämän tarkoitusta. Etsijöiden ryhmän näin voimakas nousu on uskonnollisella kentällä uutta.
15 - 29-vuotiaitten ryhmässä n. 40 % nimittää itseään henkiseksi ihmiseksi ja 25 % etsijäksi.

Huolestuttavaa oli kuitenkin johtopäätös, että juuri tässä nuorimpien ryhmässä kristillinen identiteetti heikkenee nopeasti. Heistä 25 % pitää itseään ateisteina ja 40 % uskonnottomina.
Ikäkausijakaumat ovat suuret, sillä yli 65-vuotiaiden ryhmässä 77 % sanoo olevansa kristitty.
Muutos on ollut hyvin nopea. Jokainen uusi sukupolvi on edellistä vähemmän uskonnollinen.
Usko on siis selvästikin kuihtumassa.

Tässä tuli nyt paljon ikävältä kuulostavia numeroita.  Minut nämä luvut kuitenkin pysäyttivät ajattelemaan omaa rooliani uskovana ja erityisesti seitsemän lapsen mummina.
Jos jo nyt nuoret ihmiset ovat voimakkaasti irtautuneet  uskonnosta, minkälaiset prosenttiluvut tulevatkaan olemaan esim. niillä lapsilla, jotka nyt ovat vasta alle 10-vuotiaita?
Tarjoammeko heille eväitä uskoon, vai annammeko heidän kasvaa itsekseen rohkenematta ojentaa heille sitä matkaevästä, minkä turvin olemme itse tätä elämän matkaa tehneet?
Saaneet siitä apua, rohkaisua ja näkökulmaa?

Haastan blogimme lukijat miettimään, mitä kukin omalla paikallaan voisi tehdä?
Saisitko opettaa jollekin lapselle iltarukouksen? Voisitko laulaa tämän kanssa hengellisen laulun? Kertoisitko Raamatun kertomuksen tai lukisit hengellistä kirjaa? Vai menisittekö yhdessä tulevana kesänä lastenleirille?
Yhdelle sopii yksi tapa, toiselle toinen. Mahdollisuuksia on kuitenkin monia.
Mietitään tätä.

Katso aiheeseen liittyvä Rohkeat ja huolettomat sivupalkista!