lauantai 22. maaliskuuta 2014

Mitäs me koirat...



Kuvassa vahtikoiramme nimeltään 'Peto'.

Kolme koiratarinaa:

1. tarina.
Täytin viime kesänä pyöreitä vuosia. Venäjällä syntymäpäivät ovat aina iso juttu - muutkin kuin pyöreät sellaiset ja muillakin kuin alle kymmenvuotiailla lapsilla. Olen tehnyt miltei 30 vuotta jonkinasteista vapaaehtoistyötä eräässä inkeriläisessä seurakunnassa 40 kilometriä lounaaseen Pietarista.
Olen siis tämän seurakunnan jäsenille ikään kuin sisko, jota seurakunnan pastori kuitenkin kutsuu nimellä Mama-Teresa Salome. Isosti sanottu - liiiiian isosti, mutta huumoriksihan se tietysti on tarkoitettu.
Tämän seurakunnan mummot tiesivät jotakin kautta juhlapäiväni ja olivat koonneet keskuudestaan kolehdin, jolla olivat ostaneet minulle lahjan. Suomiryhmämme oli juuri niihen aikoihin sattumalta käymässä Venäjällä, joten heillä oli ilo tuoda heidän lahjansa (paketoitu) koti-Suomeen.

Meidän perheellämme on aina, niin kauan kuin lapset asuivat kotona, ollut koira. Nyt emme ole koiraa halunneet, koska se sitoisi sitä autuaallista vapautta, jonka eläkkeelle päästyämme saimme. Mutta tämä lahjakoira, tämä mummojen ostama 'Peto' oli meille tosi tervetullut. Se sai heti nimen ja paikan ulkoportaalla, sekä kaulapannan ja juomakupin. Vahtikoiramme on niin pelottavan näköinen, että jokainen ohikulkija jää tätä portallamme mahtailevaa, luonnollisen kokoista petoa tuijottamaan, kunnes jatkavat naureskellen matkaansa. Panta ja juomakuppi olivat heitä hämänneet.

2. koiratarina
Minä lauloin viime syksynä ystävättärelleni Magdaleenalle seuraavanlaista tuttua koiraviisua:
"Pieni koira... on suuri vääryys... pieni koira on..."
Lauluun oli vissi syy. Olimme edellisen vuoden tapaan päättäneet vuodenvaihteen jälkeen jälleen viipyä Eilatissa kuusi viikkoa, mutta nyt tällainen päätös ei enää käynytkään laatuun. 'Magge' oli nimittäin syksyllä ottanut heidän 2-henkiseen perheeseensä koiranpennun - ja "jos ottaa koiranpennun, on se myös hoidettava"...sanoi perhe. Ja sen kyllä minä jos kuka ymmärsin, olihan meillä ollut vaikka kuinka monta koiranpentua. Siis minun kannaltani ajatellen tämä pieni koira oli minua kohtaan suuri vääryys. Koira sinänsä oli sydäntenmurskaaja... Mutta tästä syystä Magdaleenan loma kutistui kuudesta viikosta yhteen viikkoon.
Mutta sekin oli paljon parempi kuin ei mitään lomaa.

3. koiratarina
Ne teistä, jotka paljon matkustelette tiedätte, että joissakin maissa on paljon irtokoiria. Niitä on huvittava seurata, koska ne näyttävät olevan niin sosiaalisia, eivät näytä katsovan rotuun eikä kokoon ja kaikilla tuntuu olevan vapaan hauskaa. Onko niillä kirppuja vai onko niillä nälkä - sitä ne eivät katsojalle kerro.

Venäjälläkin oli vielä kymmenen vuotta sitten joka kylässä oma kulkukoiralaumansa.
Muistan erään aamuyön. Tullissa oli mennyt aikaa tuntikaupalla ja tulimme kylän kirkolle vasta aamuyön puolella. Ennen kuin vuoteet oli sijattu taisi kello lähestyä jo kolmea. Aamukin jo sarasti - joka tiesi sitä, että ensimmäinen kulkukoira jo venytteli kinttujaan jossakin ladossa ja alkoi aamuhaukun. Ja kun pomo aloitti, oli haukkujia kohta joka ilmansuunnalla, eikä nukkumisesta tullut meillä kellään mitään. Lopulta eräs väsynyt kollega sanoi, että entä jos rukoillaan. Niin teimmekin, ja jo arvannette - että siihen tyssäsi haukku.

Muutama vuosi sitten kiinnitin huomioni siihen, että kulkukoiralaumat olivat kadonneet. Kysyin sitä kirkkomme suomea puhuvalta kanttorilta. Hän vastasi kysymykseeni reippaasti: " Oikeassa olet. Niitä ei todellakaan enää ole. Se kertoo siitä, että Venäjällä on nälkä."

Kuva: Suomalaisia 'kulkukoiria' venäläisellä kylänraitilla 1990-luvulla.





.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti