sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Valo saapuu taloosi

Olen ollut mieheni kanssa vanhassa maalaistalossamme eräänlaisessa koronakaranteenissa koko syksyn ja parhaillaan pohdiskelemme, jatkaisimmeko olemista täällä edelleen. Viettäisimmekö täällä vielä joulunkin?

Monessa perheessä mietitään kovasti, millainen tulevasta joulusta muodostuu. Olemme viettäneet  kaupunkikodissamme perhejouluja, joihin on kokoontunut paljon väkeä. Parhaimmillaan ovat paikalla olleet kolme lastani puolisoineen, seitsemän lastenlasta sekä siskoni. Väkeä on riittänyt kahteenkin joulupöytään, ja serkukset ovat iloinneet toistensa tapaamisesta ja yhdessä leikkimisestä. 

Nyt huoli koronan leviämisestä synkistää muutenkin edessä olevat pimenevät viikot. Epätietoisuus vaivaa, miten oikein kannattaisi toimia? Tuntuuko joulu joululta ollenkaan, jos ollaan vain kahdestaan - koira kolmantena? Ikävöikö sitä koko ajan muualla olevia rakkaitaan?

Joulun iloa ja valoa ei kuitenkaan korona voi poistaa.

Ehkä kirkkaampana kuin koskaan kaikuvat tähän pimeyteen profeetan sanat: Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa valkeus. Jes. 9:1

On helppo samaistua Jesajan sanoihin pimeydessä vaeltavasta kansasta. Nyt ikkunani takana levittäytyy täydellisen musta pimeys. Peltoaukean takana näen pieninä tuikkuina lyhyen rivin katulamppuja. Monet kerran ne laskeneena, tiedän niitä olevan vain seitsemän. Parin naapuritalon valot näkyvät pienen järven toiselta puolen tänne asti, ne peilaavat järven pintaan, venyvät valosillaksi ja kertautuvat.

Jesaja lupaa, että kansa tulee näkemään uuden, loistavan valon, joka antaa kuoleman varjon maassa asuville aivan uuden näkökulman. Tiedämme, että hän puhuu Jeesus-valosta, joka taas adventin aikaan lähestyy meitä ja on valmiina valaisemaan elämäämme.

Meidän ei tarvitse enää vapista kuoleman varjoissa, vaan voimme katsoa eteenpäin - kulkea Jeesuksen valaisemaa tietä.

Eikä muutenkaan elämämme lopu tähän jouluun. Juttelin äsken esikoislapsenlapseni, Inkerin, kanssa ja hän lohdutti: - Nyt mennään, mummi, terveys edellä. Pidä huolta itsestäsi. Tulee vielä toisia jouluja, jolloin voidaan olla taas yhdessä.

Pimeyteeni alkoi vilkkua pikkuinen toivon tuikku.

Siunattua adventinaikaa kaikille blogin lukijoille!


 Yläkuva: Piplia-seuran julkaisemasta viime lehdestä

Alakuva: Lapsenlapseni, Lauriinan 3 v, sydämellinen tervehdys

tiistai 24. marraskuuta 2020

Piiloutunut Jumala

Tarinoilla on merkillistä taikavoimaa. Ne jäävät mieleen eri tavalla kuin asialliset tosilauseet. Luin äskettäin vanhan kertomuksen Israelista. 

Tarinassa kerrotaan juutalaisesta rabbi Baruchista ja hänen lapsenlapsestaan Jechielistä

Eräänä päivänä Jechiel leikki piilosta naapurin pienen pojan kanssa. Jechiel löysi hyvän piilopaikan ja odotti siellä, että ystävä löytäisi hänet. Aika kului ja kului ja pikku Jechielin sydän jyskytti yksin piilossa. Kauan odotettuaan hän tuli pois piilosta. Hän katseli ympärilleen, mutta etsijää ei enää näkynytkään missään. Jechiel huomasi, että leikkitoveri ei ollut koskaan alkanutkaan etsiä häntä, vaan touhusi jotakin aivan muuta pihalla. Pikku Jechiel pillahti itkuun ja juoksi isoisänsä, rabbi Baruchin, huoneeseen ja kertoi pettyneenä leikkitoveristaan. Silloin vanhan rabbin silmät kostuivat, ja hän sanoi: - Näin Jumalakin sanoo: ”Minä piiloudun, mutta kukaan ei tahdo etsiä minua.”

Jumalalla on merkillinen tapa kätkeytyä. Kukaan ihminen ei ole saanut häntä nähdä.       VT:ssa kerrotaan Mooseksesta, joka tapasi Jumalan palavassa pensaassa.

Pieni Samuel-poika sai kuulla hänen äänensä kutsuvan useamman kerran, ennen kuin pappi-Eeli ymmärsi, mistä oli kyse ja neuvoi häntä sanomaan: - Tässä olen, Herra. Puhu, palvelijasi kuulee.

Profeetta Elia yritti löytää Jumalan vaikuttavista luonnonilmiöistä, mutta lopulta Jumala lähestyi häntä hennossa tuulenhenkäyksessä.

UT:n aikaan opetuslapset ja muut Jeesusta lähellä olevat ihmiset saivat lähestyä Jumalaa  Jeesuksen tekojen, rakkauden ja hänen kirkkautensa kautta.

Meillä nykyhetken ihmisillä on Raamattu, jonka avulla voimme etsiä sen sivuille kätkeytynyttä Jumalaa. 

Voimme myös katsella Jumalan lempeitä rakastavia kasvoja luonnossa, läheisissä, rakkaissa ja kaikessa siinä hyvässä, mitä saamme joka päivä ottaa vastaan. 

Ja rukous on silta Jumalan luokse tänäkin päivänä. Hän ei ole kauempana kuin ajatuksen päässä. Hän odottaa ja haluaa tulla löydetyksi.  



 Kuvat Tiberiaasta Gennesaretilta. 

torstai 19. marraskuuta 2020

Ilon opettajia


Sain tänään rakkaalta sukulaiseltani, Marialta, viestin Turkista Istanbulista heti aamutuimaan. 

Näin Maria viestitti: - Yli 65 vuotiaat saavat mennä viikolla ulos klo 10-13. Alle 20 vuotiaat saavat olla viikolla ulkona 10-16. Viikonloppuisin saa liikkua ulkona klo 10-20. Tätä kestää joulukuun loppuun!

Olin järkyttynyt. Olin juuri palannut kahden ystäväni kanssa tehdyltä kuuden kilometrin metsäkävelyltä.  Elimme suomalaisessa vapaudessa, olisimme saaneet kävellä vaikka aamuhämärästä iltahämärään ilman, että kukaan vahtisi sakkolappu kädessä.

Muutamia päiviä sitten uutisissa kerrottiin myös Itävallan ankarista koronarajoituksista. Niihin kuului säädös, että yksinelävän sinkun pitäisi valita yksi ihminen, jota hän saisi tavata ja pitää yhteyttä. Siis: vain yksi!

Marian viestiin vastasin, että hän osaa onneksi käyttää päivän "vapaahetken" liikuntaan ja ulkoiluun. Olinhan saanut häneltä lähes päivittäin kuvia kävelylenkeiltä. Kirjoitin vielä, että on myös onnellista, että hänellä on näkemisen taito, että hän osaa iloita kaikesta pienestä ja kauniista, mitä näillä päivittäisillä lenkeillä tulee vastaan.

Maria vastasi, että se on totta, hän oli juuri eilen pysähtynyt kuuntelemaan linnun laulua samalla, kun oli nauttinut auringonsäteistä. 

Minäkin kuvasin tänä aamuna kesän viimeisen kukan - keltaisen leinikin - jonka yksi terälehti olikin hieman taitteella. Hiekkakentän keskellä kasvoi puutarhasta karannut mehikasvi, jonka lehdillä yönjälkeinen kuura kimalteli kuin timanttipeite. Metsäojakin oli uskomattoman kirkkaanvihreän sammalkerroksen peitossa, ja valkoinen kivi puron takana hehkui kuin marmorinen sydän.

Luin pari päivää sitten filosofi Søren Kirkegaardin yksinkertaiselta kuulostavan, mutta syvällisen ajatuksen: Kukka ja lintu ovat ilon opettajia.

Yritän itse koko ajan opetella näkemisen taitoa ja pysähtymistä pienten asioiden äärelle. Se tuntuu erityisen tärkeältä juuri nyt korona-aikana, jolloin tarvitsemme näihin epävarmoihin päiviin tuoretta iloa. Elämähän muodostuu pienistä asioita.

Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea.

Kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä. Kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä.

Virrestä 341


   


 

lauantai 14. marraskuuta 2020

Kirjeitä isotäti-Ingeborgille


Järjestelin tässä eräänä päivänä vanhoja papereitani ja käteeni osui paksu kirjenippu. Olin itse kirjoittanut ne, mutta ne olivat palautuneet minulle siinä vaiheessa, kun kirjeiden vastaanottaja oli kuollut. Kirjeet oli osoitettu mieheni tädille, Ingeborgille. Aikaa kirjoittamisesta oli kulunut 30 vuotta, ja olin kirjoittanut niitä kolmen vuoden ajan.

Ingeborg oli syntynyt v.1906, ja hän oli kirjeiden kirjoittamisen aikaan vv 1989-1992 jo varsin iäkäs. Siitä huolimatta hän tunnollisesti ja nopeasti vastasi kaikkiin kirjeisiini. En ollut suinkaan hänen ainoa kirjekaverinsa, vaan seuraavan sukupolven lapset ja  nuoret kirjoittivat myös innokkaasti hänelle. 

Ingeborg ei ollut kasvokkain tavattaessa helposti lähestyttävä. Hän oli asiallinen ja varautunut, ja hän arvosti hyvää muodollista käytöstä. Hänen luonaan syötiin arkisinkin hopeisilla ruokailuvälineillä. Eikä hänen luokseen voinut mennä minuuttiakaan etuajassa. Muistan ajelleemme metrolla edestakaisin, ettemme vain saapuneet vieraisille liian aikaisin ja aiheuttaneet hämmennystä.

Mikä sitten hänessä veti niin puoleensa? Kun luin vanhoja kirjeitäni, huomaan kirjoittaneeni hänelle kuin päiväkirjaa perheemme elämästä. Silloin lapsemme olivat vauhdikkaita teini-ikäisiä, niinä vuosina äitini sairasti ja kuoli. Työelämä oli hektistä, vaihdoimme myös työpaikkaa. Kirjoitustyötkin pyörivät silloin toista kierrosta. Lisämausteensa näihin vuosiin toi myös amerikkalainen vaihto-oppilas, joka aiheutti perheen sisäisessä dynamiikassa melkoista kuohuntaa.

Näistä asioista kirjoittelin Ingeborgille, ja usein kertomaani sisältyi pyyntö: voisitko rukoilla!
Rukousaiheita riitti, sillä nuorempi tyttäreni sairasti flunssia jatkuvasti. Vanhin tytär oli Mississipissä vaihdossa, eikä hänellä aina ollut siellä helppoa. Olot olivat oudot ja koti-ikävä vaivasi. Äitini sairauden vaiheet ahdistivat ja hoitojärjestelyt olivat vaikeat ja monimutkaiset. Kun sitten edessä olivat hautajaiset, luin taas kirjoittaneeni, että voisitko rukoilla, että siunaustilaisuudesta tulisi hyvä.

Kun luin näitä vanhoja kirjeitä, ajattelin, että onpa ollut hienoa, että perheellämme on ollut tällainen täti/isotäti, joka on kantanut asioitamme taivaan Isän käsiin. Ajattelin myös, että kaikilla perheillä pitäisi olla tällainen esirukoilija, joka seisoisi tällä tavoin perheen rinnalla.

Mietin myös omalta kohdaltani, olenko itse tällainen rukoilija huokailemassa nuorempien puolesta ylöspäin?

Kun Ingeborg sitten kuoli, hän lapsettomana halusi jakaa omaisuutensa juuri sisarensa lasten ja lastenlasten iloksi. Kaikki 11 opiskeluvaiheessa olevaa nuorta saivat summan, jolla he saattoivat hankkia itselleen vaikkapa tietokoneet, jotka niihin aikoihin olivat yleistyneet. Mieheni hankki omalla perintörahallaan käytetyn minibussin, jolla teimme vielä perheen viimeisinä yhdessäolon vuosina muutamia mukavia matkoja.
Mietin usein, että siunattu on Ingeborgin muisto. Hän toteutti Gal. 6:2 kehotuksen: 
- Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain.  


Mielessäni pyörivät kauan sitten kuulemani laulun sanat: 
Toistemme eestä rukoilemme siks kunnes kohdataan. Voimaa mä pyydän, sä pyydät myös, siks kunnes kohdataan. Ja Herramme kyllä sen myös pitää yllä, ken armahtaen käy luo syntisen. Toistemme eestä rukoilemme siks kunnes kohdataan. Huominen täynnä toivoa on, kun jälleen kohdataan. Uskoen kaiken kestää sä voit siks kunnes kohdataan. Ei tietänsä arvaa, vaan yksi on varmaa: Nyt tää toivomme on yhdistäjämme. Toistemme eestä rukoilemme siks kunnes kohdataan.






maanantai 9. marraskuuta 2020

Vaihtoehtoja


Tapahtuipa tässä eräänä päivänä sellainen ihme, että postista saapui ihan vanhanaikainen, käsin kirjoitettu kirje. Olin aivan pökertyä ihmetyksestä: tällaisia kirjeitä ennen vanhaan tipahteli tuhkatiheään, mutta eipä niitä viime aikoina ole näkynyt. 

Kirje oli ystävältäni, joka olikin rakennellut minulle oikein puuhapaketin. Yksi pakettiin kuuluva esine oli ystäväni itse tekemä pieni vihko, joka oli tarkoitettu runojen kirjoittamista varten. Eikä runoja saanutkaan kirjoittaa miten vaan, mukana oli neljä sanaa, jotka runossa piti esiintyä. Sanoja sai kyllä taivutella, niitä ei tarvinnut käyttää perusmuodossaan. Sanat olivat: sade, punainen, suru ja puro. Tehtävä tuntui innostavalta, olihan vihkokin niin söpö, että sekin jo innosti pitkästä aikaa runoilemaan. Kirjoitan tähän nyt muutaman niistä syntyneen version.

1. Punaiset saappaat - toiveiden huippu! Vaikka sadetta -  rynnii yli äyräitten puro - ei surua ollenkaan!

2. Punainen sydämeni valehtelee, tihkuu tympeää sadetta. Valuu surujen purot.

3. Niin paljon iloa, että päiväkin on punainen. Ei sadetta, surun pilveä. Puro hilpeänä pulppuaa.

4. Hakkaan päätäni punaiseen seinään, pam, pam. Valuu puroina tuska ja surut. Huuhdo, lempeä sade! 

5. Ei luvassa sadetta. Kunpa ei päivääni surua! Rupattelisi punaista puro.

Kun rakentelin vihkoseen näitä runoja, joihin piti upottaa ystäväni antamat neljä sanaa, niin mielessäni alkoi samalla pyöriä tällainen ajatuskulku. Kun synnymme tänne maailmaan, meillä on mukanamme annettua, taivaallisen Isän antama eräänlainen "puuhapaketti" elämää varten. Olemme saaneet syntymälahjana kehon ja persoonallisuuden. Perimässämme on mukana jo valtava määrä taipumuksia ja nupullaan olevia valmiuksia. Meitä on odottamassa elämämme puitteet, joihin synnymme. Jokaisella tulijalla on muutamia ihmisiä odottamassa - ainakin äiti. Kaikki saavumme johonkin ympäristöön, jossa elämä alkaa sitten päivä kerrallaan edetä. Ihmiset, joiden luokse saavumme ja elämänpiiri voivat poiketa toisistaan suurestikin, mutta niillä "palikoilla", jotka olemme saaneet, on sitten pelattava.

Lapsi on täysin riippuvainen siitä, minkälaisia ihmisiä hän saa ympärilleen, ja minkälaisiin oloihin hän joutuu. Kuitenkin tällaisissa vauraissa maissa kuten Suomessa, voimme aikuisena tehdä elämässämme paljonkin valintoja. 

Kun tarkastelin runojani, huomasin, että saman neljän sanan puitteita muuttelemalla runon tunnelma ja sisältö muuttuu aivan päinvastaiseksi. Helposti näin käy elämässäkin: hyvätkin "palikat" voivat mennä väärään järjestykseen, "pelimme" sotkeutuu ja lopputulos on kurja.

Eiköhän kannattaisi pyytää taivaallista Isäämme elämäämme mukaan, ettemme sotkisi hyviksi tarkoitettuja  asioitamme. 

Isämme haluaa meille päiviimme aina kaikkein parasta!







keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Siunaa koko maailmaa!


 Nyt suurena U.S.A:n presidentinvaalipäivänä en halua toimia poliittisena kommentaattorina, vaan kopioin tähän virren 501 (Enoch Sontonga ja Jaakko Löytty). Virren kertosäe saa kaikua  tämän päivän rukouspyyntönä, kun olemme uuden ja tuntemattoman maailmanhistorian vaiheen edessä.

Vaikka virsi löytyykin lastenvirsien osastosta, se sopii rukousvirreksi varttuneemmallekin. Alemman kuvan nainen huokailee samaa virren rukousta taivaalliselle Isälle: - Siunaa koko maailmaa!

1. Kuule, Isä taivaan, pyyntö tää: Auta, ettei kukaan yksin jää. Katso, Isä, lasta kärsivää.

Siunaa koko maailmaa, siunaa koko maailmaa.

2. Näet, Isä, taivaan, lapsen sen, joka kääntyy puolees rukoillen: Anna leipä jokapäiväinen.

Siunaa koko maailmaa, siunaa koko maailmaa.

3. Ethän, Isä taivaan, unohda lapsiasi sodan jaloissa. Rauha anna, viha sammuta.

Siunaa koko maailmaa, siunaa koko maailmaa.

4. Varjele ja siunaa Afrikkaa, Amerikan maita, Eurooppaa, Australiaa, suurta Aasiaa.

Siunaa koko maailmaa, siunaa koko maailmaa.