Turvakaupunki?

Muutaman päivän takaisessa postauksessani vihjaisin, minkälainen turvakaupunki Visby onkaan ollut miehelleni, joka alle 1-vuotiaana riisitautisena tarttui Visbyn satamassa kaupunginlääkärin kainaloon. Poika pääsi täysihoitoon, joka kesti pidempinä tai lyhyempinä jaksoina tässä rakastavassa perheessä miltei viidentoista vuoden ajan - ensin yhtäjaksoisena ja myöhempinä vuosina kesälomien mittaisina kuureina.
Turva, minkä hän tässä kaupungissa sai oli niin henkistä kuin fyysistäkin, ja kaiken mausteena oli rakkaus.
Kysyin jo joskus nuorena aviovaimonan häneltä, miltä hänestä tuntui tulla ylellisyydestä takaisin koti-Suomeen. Kotikaupungin korttelit olivat sirpaleina, kaikesta oli pulaa, kaikki oli kortilla ja koti oli pieni; yksi huone, kuusi perheenjäsentä, kun taas Visbyssä oli kymmenen huonetta ja vain yksi rakastettu pieni poika - ei ketään muita jakamassa huomiota, eikä leipäpalaa. Hän vastasi tähän kysymykseeni elegantisti:" Ruotsissa oli hyvä, Suomessa äiti."

Tietyillä hamutuilla kaupungeilla maailmassa on aina ollut ympärillään muuri. Näin on ollut Jerusalemissa ja näin on myös Visbyssä. Ja vaikka muuri on ollut korkea ja vahva, on niistä molemmista vihollinen kyennyt läpi tulemaan. Visbyn kaupungin historia on, kummallista kyllä, myös melkein yhtä vanha kuin Jerusalemin. Kerroin edellisessä kirjeessäni, että siellä tiedetään olleen asutusta jo 4000 vuotta sitten. 1100-1200-luvulla Visby on ollut erittäin tärkeä kaupunki mm.Saksalle, koska se oli Hansaliiton keskus ja koko Novgorodin suuntaan käytävä kauppa tapahtui Visbyn kautta. Samoin Latviaan suunnatut ristiretket järjestettiin Visbystä käsin. Saksalaiset valloittivat kaupungin 1500-luvulla, sillä tuhoisalla seurauksella, että puolet kaupungista paloi. 1600-luvulta lähtien Gotlanti on kuulunut Ruotsin kuningaskunnalle.

Sana 'turvakaupunki' esiintyy Raamatussa, Mooseksen neljännessä ja viidennessä kirjassa, sekä Joosuan kirjassa. Turvakaupunki-sanan merkitys ja historia liittyy kymmenen käskyn selityksiin. Otan tähän loppuun suoran lainauksen Joosuasta, sen 20:stä luvusta jakeet 1-6.

" Silloin Herra puhui Joosualle sanoen: "Puhu israelilaisille ja sano: Määrätkää itsellenne ne turvakaupungit, joista minä olen puhunut teille Mooseksen kautta, että niihin voisi paeta tappaja, joka tapaturmaisesti, tahtomattaan, on jonkun surmannut; ja olkoot ne teillä turvapaikkoina verenkostajalta.
Ja kun joku pakenee johonkin näistä kaupungeista, pysähtyköön hän kaupungin portin ovelle ja kertokoon asiansa sen kaupungin vanhimmille; he korjatkoon hänet luoksensa kaupunkiin ja antakoot hänelle paikan, jossa hän saa asua heidän luonansa.
Ja jos verenkostaja ajaa häntä takaa, älkööt he luovuttako tappajaa hänen käsiinsä, koska hän tahtomattaan tappoi lähimmäisensä, häntä ennestään vihaamatta.
Ja asukoon hän siinä kaupungissa, kunnes on ollut kansan tuomittavana, ja silloisen ylimmäisen papin kuolemaan saakka; sitten tulkoon taas takaisin omaan kaupunkiinsa ja kotiinsa, kaupunkiin, josta oli paennut."

Loppumietintö:
Ovatkohan eutanasia tai abortti vahinkoja?

Turvakaupunki

"Rukouselämä on hetkestä hetkeen yhä uudestaan tätä samaa: kohtaamista Jumalan kanssa. Minä multa saan täyttyä hänen rakkautensa vedestä." (Anna-Maija Raittila)

Makaan sängylläni umpipuhkiväsyneenä kokopäiväisestä vaeltelusta kaupungin mukulakivikaduilla. Ilta-auringon valtaisa valo ja lämpö valuvat kasvoilleni. Se tuottaa mielihyvää, antaa voimaa ja turvaa. Kaksi ilta-auringonpuoleista ikkunaa katsovat kauas merelle. Vastarantaa ei näy. Kaukaisuuden viivan pysähdyttää toisessa laidassa vanha lehmus ja toisessa vanhan hansatalon pääty. Raollaan olevasta ikkunasta kuuluu hyvin pienen lapsen ja hänen isänsä puhetta, sekä kyyhkysen  lempeää kujerrusta.

Olemme viettämässä venytettyä viikonloppua kaupungissa, jonka perustamisvuotta ei tiedetä, mutta asutusta tällä paikalla tiedetään olleen jo 4000 vuoden ajan. Vuonna 1995 valittiin tämä kaupunki yhdeksi Unescon maailmanperintökohteeksi. Keskiajalla täällä on ollut 17 valtavaa kirkkoa. Niiden raunioituneita päätyjä näkyy kaupunkikuvassa joka ilmansuunnassa. Vain yksi näistä kirkoista on säilynyt ehjänä ja on yhä toiminnassa, museona, mutta samalla myös jumalanpalveluskäytössä.

Olemme Visbyssä. Kaupungissa on tällä hetkellä valtaisasti turisteja, eikä syyttä; onhan kaupungin lempinimi "Rosornas stad", ja nyt juuri on ruusujen aika herkullisimmillaan. Turistien vuoksi meidän on ollut antoisinta kierrellä kapeita kujia varhain aamulla, jolloin kadut ovat ylellisen tyhjät, turistien vielä nukkuessa. Vaikka ruusuisia kujia olisi kaupungissa vaikka muille jakaa, tulin minä eniten kosketetuksi kadusta, jonka varrella on 1500-luvulla ollut sekä nais-että miesluostari. Harmaan, vaatimattoman kadun nimi oli Klosterbrunnsgränd = Luostarikaivonkuja. Tällä kujalla koin jotakin läpitunkevan syvää. Ja kaivokin oli yllättävästi yhä tallella.

Heti jo ensimmäisen aamumme varhaisina tunteina kiipesimme rantakalliosta pala palalta louhitun kallionkielekkeen korkeimmalle kohdalle. Sieltä aukeni mystinen näkymä keskelle kaupungin pikkuruista toria. Torin toisessa laidassa törröttivät Pyhän Katariinankirkon n. 25-30 m korkeat kylkiluut kohti taivaita ja kirkon kattokaarien takaa aukeni aava meri. Täältä ylhäältä näkyi torin toisella laidalla myös hyvin mieheni ruotsinpapan, kaupunginlääkärin, virka-asunto ja vastaanotto. Mieheni "matkusti" tänne sodan aikana, 2-vuotiaana, nälkää, kuolemaa ja riisitautia pakoon. Kyseisen kaupunginlääkärin oli määrä ottaa sotapakolaiseksi Suomesta n. 6-vuotias tyttö, mutta kun hän näki laivasta tuodun, pienen, alkavaa riisitautia sairastavan pojan, koppasi hän lapsen syliinsä, ilmoitti vastaanottohenkilökunnalle, että tämän hän ottaa, ja jätti vaimonsa hoitamaan kaikki typerät paperisotkut.

Mittasimme nyt siis Visbyn katuja 2-vuotiaan, 3-vuotiaan jne. mittayksiköllä. Oli pituuksia, leveyksiä ja korkeuksia, jotka olivat oudosti muuttuneet. Ja nyt, 60 vuotta myöhemmin minä ja mieheni olimme 'tiimi'. Sain kuulla ja uskoa sen todeksi, että kaikki sotalapsitarinat EIVÄT ole olleet surullisia ja traumaattisia. Toisille Ruotsi sai todella olla 'henki ja elämä'.

Kun sanoin, että tässä kaupungissa me olimme tiimi, tarkoitan sitä, että toinen meistä oli vain ja ainoastaan kertoja ja toinen kuulija. Kertojan rooli on tärkeä, mutta kiinnostuneen kuulijan osa aivan yhtä merkittävä.

Kiitos Isä sinulle, joka myös meitä aina kuulet. Kiitos ystäville ja omaisille, jotka jaksatte meitä yhä kuunnella, vaikka meidän vanhempien henkilöiden 'höpinät' yleensä ovatkin varsin pitkästyttäviä.
Taivaallinen Isä - olemmeko me Sinun mielestäsi pitkästyttäviä, ja mikä ON ylipäätään ihminen, että Sinä häntä kuulet? Niin, että "minä multa", saan päivittäin täyttyä Sinun rakkautesi vedestä. Kiitos siitä... ISÄ.

Taivasten valtakunnan avaimet

Näin kesällä tekee mieli kiivetä vintille ja kaivella hyllystä kirjoja, joita on lukenut vuosia, jopa vuosikymmeniä sitten. Löytämäni A. J. Croninin Taivasten valtakunnan avaimet on vuodelta 1971 ja ilmeisen suosittu, koska kirjasta oli otettu jo kahdeksas painos. Kirjan alkulehdeltä voi löytää Jeesuksen sanat Pietarille:

 - Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet.

Oli mielenkiintoista ruveta lukemaan kirjaa uudelleen, koska nyt kymmeniä vuosia myöhemmin ehkä löytäisi siitä eri asioita kuin nuorena. Silloin taisin keskittyä pääasiassa juoneen.

Kirja kertoo skotlantilaisesta papista, Francis Chisholmista, joka on vuosikymmenet Kiinassa lähetystyössä. Francisin lapsuus on ankea, ja nuoruuteen liittyy järkytys, kun hänen rakastamansa herkkä tyttö tekee itsemurhan. Francis valmistuu papiksi ja lähtee Kiinaan. Siellä hän joutuu kohtaamaan rosvot, nälänhädän ja ruton, jotka tuhoavat Isä Francisin lähetystyön moneen kertaan, mutta hän ei hellitä. Hänestä kypsyy vaikeuksissa ymmärtäväinen ja syvällinen ihminen.

Nyt kirja puhui voimakkaasti myös siitä, miten erilaisista lähtökohdista Jumalan valtakunnan työtä tehdään, miten erilaisia työntekijät ovat. Isä Francis pyrki työssään mahdollisimman suureen rehellisyyteen. Hän ei ollut hoputtamassa ketään Jumalan valtakuntaan sisälle, kunnioitti ihmisten taustaa ja antoi heille aikaa miettiä, haluavatko he todellakin tulla kristityiksi. Niinpä hänen lähetysasemansa seurakunta kasvoi kovin hitaasti. Hän sai 30 vuodessa yhtä paljon jäseniä kuin hänen seuraajansa muutamassa kuukaudessa. 

Kirja muistuttaa siitä, että erilaisilla ihmisillä on paikkansa seurakunnassa juuri omana itsenään. Kaikille löytyy tehtäviä oman persoonansa ja taipumustensa mukaan. Paavali puhuu armolahjoista, kuinka ne ovat erilaiset, mutta Henki on yksi.

Jumala myös kirkastaa ihmisille erilaisia asioita. Hän saattaa puhua jollekin voimakkaasti esim. kasteesta, jopa niin vahvasti, että kyseinen henkilö antaa kastaa itsensä uudelleen. 

Jollekin toiselle hän laskee köyhyyden ja rikkauden välisen problematiikan sydämelle. Tällainen oli esim. 1400-luvulla Italian Assisissa elänyt rikas Klaara, joka sai kutsun hylätä kauniin kotinsa. Niinpä nuori Klaara riisui kengät jalastaan ja hyppäsi kuolleiden ovesta ulos (ovi, josta talon kuolleet kannettiin pois, muulloin sitä ei käytetty) ja aloitti uuden elämän köyhyydessä. Myöhemmin Klaarasta tuli Klarissa-sisarten johtaja. Tämä sääntökunta on sitoutunut köyhyyteen ja köyhien auttamiseen.

Ja Salomen ja minun sydämelle on laskettu juutalainen kansa.

Jumalalla on jokaiselle oma suunnitelma. Harvan tie vie lähetyskentälle Kiinaan kuten isä Francisin.  Tekemistä kaikille kuitenkin löytyy paljon lähempääkin. 

Avaimia riittää kaikille - eikä anneta niiden ruostua.

Aina Paratiisissa

Koirani Hilla on siirtynyt tuonilmaisiin. Hän oli perheemme ilona 14 ja puoli vuotta. Sain pennun yllätyslahjana lapsiltani. Minut pantiin juhlailtana istumaan sohvalle, huivi kiedottiin silmille ja opastettiin, etten saisi huutaa ja huitoa. Niin koiravauva laskettiin syliini. Tunsin heti, että käsissäni oli elävä olento, joka liikkui ja räpisteli.
Vuodet Hillan kanssa olivat hienoja ja rikkaita. Ne olivat myös karvaisia vuosia, tuskin koskaan kotimme oli täysin puhdas hopeanvalkoisista karvoista.

Vietimme Hillan hautajaisia puutarhan perukalla. Lapsenlapsia oli paikalla kuusi, isommat heistä olivat suunnitelleet tilaisuuden kulun, joka oli kirjoitettu käsiohjelmaan. Toiseksi vanhin aloitti lukemalla juhlapuheensa. Sitten seurasi kukkienlaskeminen (keltaisia rypsinkukkia kimpuissa!) ja vapaata muistelua.
Seuraavaksi kiersi lautanen, jolle oli taiteltu valkoisen koiran muistoksi valkosuklaan paloja.
Mutustelun jälkeen oli Hillan ylistys: jokainen sai sanoa  vuorollaan lemmikistä yhden mukavan asian kuten: Hilla oli uskollinen. Hän oli hyvä ystävä. Hän oli mainio lenkki- ja retkikaveri. Kiersi Lappiakin moneen kertaan. Hän oli pienenä aika villi. Hilla osasi reitin laavulle ja juoksi kaikkien edellä tietä näyttämässä. Ja miten hän puolusti omaa väkeä koirahurjimuksia vastaan!
Lopuksi ohjelmassa oli rukous. Sanoimme yhdessä lastenlasten kanssa  heille tutun Levolle lasken Luojani.

Puhelimme, että  ensi keväänä istutamme Hillan haudalle omenapuun. Siellä tulee kasvamaan valkealle koiralle omistettu Valkea kuulas.
Vaikka jo kuluneen viikon aikana hämähäkki kutoi verkon Hillan taluttimesta eteisen seinään, Hilla ei tule koskaan meiltä unohtumaan. Hän tulee kulkemaan aina sydämissämme.

Tilaisuus oli vaikuttava. Tuntui, että jotain tärkeää oli hoidettu kauniisti loppuun.
Rovasti Voitto Viro on kirjoittanut siitä, että koiratkin pääsevät taivaaseen. Näin minäkin haluan ajatella. Toivon, että minua olisivat elämäni koirat, kaikki viisi, toisella puolen odottamassa.
Joku sanoo puolestaan, että koirat ovat aina paratiisissa. Ettei niitä ei ole koskaan sieltä karkotettukaan. Synti ja syyllisyys ei ole niiden painolastina. Ne ovat onnellisia ja katsovat uskollisin, kirkkain silmin elämää jo tällä puolella.

Kesän lapsi

Kesän lapsi

Sävel: Täällä Pohjantähden alla

1.

Näinkö paljon kirkkautta

löytyy maailmasta?

Kukat kukkii, paistaa päivä.

Ihmetyttää lasta.

2. 

Valoa on järvenselkä,

välkkyy kirkas vesi

Isä kantaa, etkä pelkää.

Juokset meidän kesiin.

Naistenviikon nimipäivä- ja synttärisankareita kuvallaan ja runollaan onnitellen,

Magdaleena

Savua ja tulta Räsäs-kohussa

Olin neljä päivää lukematta lehtiä. Kun palasin sunnuntai-iltana kotiin, huomasin Hesarin mielipidesivujen vielä pullistelevan Päivi Räsäsen puheen jälkisavuissa, vaikka nuotio olikin roihunnut jo jokin aikaa sitten. Aloin leikellä neljän päivän Räsäs-kirjoituksia talteen: löysin niitä 14!

Kuuntelin vuosi sitten Helsingissä  hengellisillä syventymispäivillä Päivi Räsästä livenä. Kun hän kiipesi puhujapönttöön, sormeilin ohjelmalehtistä hajamielisenä ja huokailin - vai Räsänen, kuinkahan häntä jaksaisi kuunnella. Mutta kun hän avasi suunsa ja alkoi puhua, olin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen vaikutettu. Puhe oli henkilökohtaista, rohkeaa, kantaa ottavaa, sitä olisi kuunnellut enemmänkin. Hän puhui omasta elämästään, kotikirkostaan ja rististä - puheessa pysyttiin aivan perusasioiden äärellä. Mutta tulta hänen puheensa oli, se oli innostavaa ja sytyttävää!

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa on vaikuttanut 1800-luvulta alkaen neljä herätysliikettä: rukoilevaisuus, evankelisuus, lestadiolaisuus ja herännäisyys eli körttiläisyys. Kaikki nämä ovat korostaneet ihmisen henkilökohtaista heräämistä. 1900-luvulla vaikuttaneita herätysliikkeitä kutsutaan yhteisnimellä viidesläisyys. Vasta 1960-luvulla syntyi voimakkain liike, kansanlähetys, johon Päivi Räsänenkin kuuluu.
Kansanlähetyksen alkusysäyksenä on ollut kirkon kritisoiminen. Kirkosta oli sen mielestä tullut liian liberaali.

Kun Päivi Räsänen piti puheensa Kansanlähetyspäivillä, hänen kuulijoinaan olivat liikkeen jäsenet, joille Räsäsen puhe on ymmärrettävää. Uskova ihminen joutuu päivittäin punnitsemaan tekojaan ja tekemättä jättämisiään Jumalan lain, käskyjen, valossa. Kuulijakunta on elänyt Jeesuksen sanojen hengessä: - Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on, ja keisarille, mikä keisarin on. Samoin he ovat löytäneet Raamatustaan sanat siitä, että ihmisen pitää totella enemmän Jumalaa kuin ihmistä.

Räsänen puhui useiden muiden asioiden ohessa abortista ja eutanasiasta muistuttaen, että Euroopan neuvoston ohjeistuksen mukaan kaikkien jäsenmaiden tulee turvata hoitohenkilökunnalle vapaus kieltäytyä halutessaan niiden suorittamisesta. Räsänen muistutti, että toisen ihmisen avuttomuus voi nostaa yhteisössä arvoja, jotka ovat menestyksen avaintekijöitä. Lähimmäisenrakkaus, ihmisarvon kunnioitus ja keskinäinen huolenpito lujittavat yhteiskuntaa. Näihin sanoihin on helppo yhtyä.

Samalla tavalla ajattelevalle kohderyhmälle suunnattu puhe kuitenkin sai erilaisen värityksen, kun se joutui median hampaisiin. Alkoi keskustelu siitä, että sisäministeri ei arvosta lakia, vaan yllyttää sen rikkomiseen. Kirjoitettiin, ettei ministerin edes pitäisi ajatella lakien moraalisuutta tai syntisyyttä, koska synnin käsite on häilyvä ja epämääräinen. Itse asiassa ministerin ei sopisi ajatella oman hallintoalueensa lainsäädäntöä ollenkaan.
Karjalainen-lehti oli mm. jo vaatimassa sisäministerin erottamista.
Suomen evankelisluterilaisen kirkon ylin johtaja arkkipiispa Kari Mäkinen sentään rauhoitteli keskustelun laineita kirjoittamalla Facebookiin: "Räsäsellä on oikeus mielipiteisiinsä. Niistä voi olla eri mieltä tai samaa mieltä."

Parhaimmillaan Päivi Räsäsen suorasanaiset puheet ovat olleet tarpeellinen ja virkistävä keskustelunavaus suomalaisen uskonnollisuuden kenttään. On tärkeää, että uskonnosta puhutaan paljon ja julkisesti, koska uskontojen merkitys ja vaikutus ympäri maailmaa on valtava. Kenenkään ei tarvitse olla uskontoa käsittelevissä keskustelussa sivullinen ja ulkopuolinen.
Toivon vain voimia Räsäselle, että hän jaksaa kaiken nostattamansa tulen ja savun keskellä.

 

Saalem

Jerusalemin kaupungin varhaisin nimi oli Saalem, joka merkitsee 'Rauhan asuntoa'. Kaupunki sijaitsee korkealla ylängöllä, 800 metriä merenpinnan yläpuolella, ja sitä ympäröivät vaikeakulkuiset vuorirotkot. Mutta vaikka sitä on ollut vaikea valloittaa, ja nimenäkin on ollut 'Rauhan asunto', on siitä tapeltu liki aina.

Jos siirrytään nykyhistoriaan, 1900-luvulle, niin yllättävä käänne Jerusalemin kohtalossa tapahtui v.1968. Jordanian kuningas Hussein oli luvannut olla ryhtymättä sotatoimiin Israelia vastaan, mutta rikkoikin lupauksensa Israelin tuolloiselle pääministerille Levi Eskolille. Ja kun Jordania hyökkäsi Israelin valtion kimppuun idästä, piti maan tietysti puolustautua. Näissä taisteluissa koki kuningas Hussein rökäletappion ja Israel sai, melkein kuin vahingossa, hallintaansa Itä-Jerusalemin ja sen vanhan kaupungin, sekä lisäksi Juudean ja Samarian alueet, jolloin kansan 2000-vuotinen toive Jerusalemin suhteen oli lopultakin toteutunut.

Jerusalemissa on kaiken aikaa tehty kaivauksia ja näin on saatu esiin runsaasti arkeologisesti arvokkaita kohteita. Mitä enemmän Jerusalemissa tehdään kaivauksia, sitä enemmän löytyy todisteita myös Raamatun paikkansa pitävyydestä ja faktoja Israelin kansan vaiheista.
Tällä hetkellä kaivetaan yli 3000 vuoden takaisia raunioita temppelin eteläpuolella, jossa alkuperäinen Daavidin kaupunki on sijainnut, ja jonka pohjoispuolelle Salomo sitten rakensi temppelin. Eräs mielenkiintoisimmista arkeologisista löydöistä on Giihonin lähde. Tämä lähde johti temppelin muurien sisäpuolelle, Siiloan lammikolle, ja toi sinne lähteestä pulppuavaa kirkasta vettä. Siiloan lammikko löytyi vasta pari vuotta sitten suuren sortuman seurauksena. Samassa yhteydessä löytyi 500 m pitkä, Herodeksen aikainen viemäritunneli, joka johtaa alas Kidronin laaksoon. Nyt tämä tunneli on puhdistettu ja turistit voivat kävellä maan alla, koko matkan ylämäkeä, Siiloan lammikolta aina Itkumuurille asti; siis kaupungin muurien alitse. Mutta, mutta - surullistakin surullisempaa on se, että muslimimaailma kiistää Jerusalemin juutalaisen historian ja siellä olleiden temppeleiden koko olemassaolon. Koraanissa ei kyllä puhuta Jerusalemista sanaakaan, eikä Muhammed käynyt siellä koskaan.

1.Kun.1:33-34. "Ja kuningas sanoi heille":Ottakaa mukaanne herranne palvelijat ja pankaa poikani Salomo minun oman muulini selkään ja viekää hänent alas Giihonille. Siellä pappi Saadok ja profeetta Naatan voidelkoot hänet Israelin kuninkaakasi. Ja puhaltakaa pasuunaan ja huutakaa:'Eläköön kuningas Salomo'. (Salomo oli järjestyksessään Isrelin kolmas kuningas ja hän hallitsi n. 972-931 eKr).

Tammi-helmikuun matkallamme Eilatiin teimme viidestä eri hotellista koottujen suomituristien ryhmällä vuorokauden kestävän bussiretken 'ylös' Jerusalemiin'. Olimme Eilatissa tutustuneet erääsääseen miellyttävään eläkeläispariskuntaan. He olivat paljon matkustelleet, myös historiallisesti mielenkiintoisissa kaupungeissa, mutta Jerusalemissa he eivät olleet käyneet. Ensimmäisen päivän päätteeksi ruokailimme hotellimme ruokasalissa ja jäimme hämmästyneinä kuuntelemaan mitä tämä pariskunta kertoi kokemuksistaan - niin Öljymäellä kuin vanhankaupungin kapeilla kujasilla. Jerusalemia ei heidän mukaansa voinut verrata mihinkään heidän aikaisempiin kokemiinsa vanhoihin pikkukaupunkeihin. Jerusalemin historia ja vanhan kaupungin nykyolemus olivat niin vaikuttavia ja kohtikäyviä, että Raamatun kertomukset muuttuivat yht'äkkiä, siinä heidän silmiensä edessä,. tosiksi ja eläviksi. Mitään selittelyjä ei tarvittu.

Kuvan on ottanut Magdaleena helmikuussa 2013, matkallamme ylös Jerusalemiin.

Syntymäpäivänä

                  Kanssani blogia kirjoittava Salome viettää tänään syntymäpäiväänsä.

                  Toivotan hänelle runsaasti onnea ja siunausta! 

                  Haluan tervehtiä häntä runoilijarovasti Oke Peltosen (synt.1909) sanoilla.

Paljon on aihetta lapsella kiittää.
Jumalan lahjoja kaikille riittää.
Jokainen päivä on aamusta varhain
Jumalan armoa, lahjoista parhain.

Kauniina nauhana vuosien päivät
helmenä kaikki ne muistoihin jäivät
Elämän päivien ketju on kallis,
niistä ei yhdenkään kadota sallis.

Ihminen, kätesi yhteen nyt liitä,
kaikista päivistä Jeesusta kiitä.
Aina saat muistaa: on sinulle juuri
varattu rakkaus, siunaus suuri.

                                             Kumppanisieluani Salomea onnitellen Magdaleena

Kirkkoni 200 vuotta

On lämmin heinäkuinen ilta. Kirkko on täpö täynnä väkeä. Sivuovet ovat avoimina, niistä käy sisään leuto tuulenhenkäys. Ilta-aurinko paistaa penkkien yläpuolelle saarnatuolin puoleiselle seinälle. Eri kohtaan kuin sunnuntaiaamuisin. Nyt on harvinainen juhla. Täsmälleen tänä iltana 11.7. kirkko täyttää 200 vuotta.

Luopioisten kirkon historia on dramaattinen. Mieleltään sairaan, sodassa vaurioituneen ihmisen sytyttämä tulipalo syksy-yönä tuhosi edellisen kirkkorakennuksen maan tasalle. Muutamassa kuukaudessa saatiin pystyyn ensin lautakirkko ja pian sen jälkeen nykyinen kirkko, joka valmistui 1813.

Tuntemattoman taiteilijan näkemys kirkosta 1800-luvulta

Kuunnellessani tuttujen ihmisten rinnalla juhlapuhetta ja musiikkiesityksiä, mietin, mitä juuri tämä kirkko minulle merkitsee.
Kirkkoon liittyy monenlaisia muistoja:
Katselen kaksivuotiaana ympärilleni pappani siunaustilaisuudessa. Minut on puettu valkeaan mekkoon, jonka helmaa kiertää musta samettinauha.  Kaikki  ympärillänikin näyttää valkoiselta, on kovin kirkasta - jotenkin jylhää ja pelottavaa.
Sitten muistan jumalanpalveluksia lapsuuden ajalta, jolloin tuijottelen kirkon  kattoon neljälle suunnalle maalattuja enkeleitä. Yritän tavailla niiden alle fraktuuralla tekstattuja Raamatun lupauksia. Kruunua tarjoavien enkelien kuvan alta luen: "Minä annan sinulle elämän kruunun."
Joskus aika kirkossa käy lapselle pitkäksi ja viihdykkeeksi tarkoitetuista pastilleista tulee siskon kanssa kinaa, rasia luiskahtaa ja karamellit  pääsevät äänekkäästi ropisemaan pitkin lattiaa.  

Nuoruusvuosina kirkko on sosiaalisen elämän keskus. Seurakuntanuoret tapaavat toisiaan jumalanpalveluksissa. Istumme joukolla veisaamassa urkuparvella. Jos on vaikeuksia päästä syrjäkylältä kirkkoon, 20 km:n matka sujuu nopeasti pyörällä. Ja lähteehän kylältä bussikin sunnuntaiaamuisin ennen seitsemää. Silloin jää runsaasti aikaa hoitaa sukulaisten ja vieraittenkin hautoja kirkkomaalla.

Paikkani kirkon penkissä voisi tänä päivänä olla ahkerammassakin käytössä. Radiojumalanpalvelus on sen korvaavinaan. Rukous, sana, virret ja eräänlainen yhteisöllisyys toteutuvat radionkin välityksellä.  Kuitenkaan se ei voi korvata samalla tavalla yhteistä uskontunnustusta tai osallistumista ehtoolliseen.

Nykyisin myydään paljon seurakunnan omistamia kiinteistöjä. Kaupunkikotini lähellä sijaitseva seurakunnan tila on parhaillaan myynnissä. Se on palvellut vuosikymmenet päiväkerhoja sekä erilaisia hengellisiä piirejä, samoin myös monissa harrastuksissa (esim. kokki-, lennokki-, partio-, kuoro-, ompelupiirit ovat kokoontuneet sen tiloissa). Siellä on myös pidetty messu kerran kuussa.
Samoin kaupunkiseurakunnassa on realisoitavina pari leirikeskusta. Sanotaan, että näin kirkon toiminta pitäytyy perusasioihin. Kuitenkin kynnys seurakuntaan kerhojen, piirien ja leirien kautta on monelle sopivan matala.

Inkeroisissa on tällä hetkellä kirkkorakennuskin myynnissä.  Se ajatus viiltää ensin kovasti!
Jossain päin  taas rakennetaan kirkkoja esim. Tallinnan Mustamäkeen on nousemassa uusi kirkko.

Kirkko on seurakunnan kokoontumispaikka. Seurakunta muodostuu ihmisistä, joskus se voi myös olla  kovin vähäinen.
Jeesus kuitenkin lupaa: - Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellänsä.
Aika hulppea lupaus!

Magdaleenan valokuvat

Ohutihoiset

"Ohutihoisten on ilon valtakunta,
sillä heillä on tunto tallella.
Paksunahkaisten on vallan valtakunta;
herkkähipiäiset kulutetaan siellä puhki".

(Tämä runo, sekä kirjoitukseni lopussa oleva runo, ovat kirjasesta Salaisuuksia. Niiden kirjoittaja on Riitta Hämäläinen).

Olimme kutsuneet viikonvaihteessa veljeni ja hänen vaimonsa tänne mökkisaareen saunomaan ja turisemaan. Syytä olisi ollut kokoontua vähän isommallakin joukolla huvilalle, mutta isot joukot eivät nyt meitä houkuttaneet ja nelistään istuminen oli tosi hyvä idea. Tuli juteltua ja kuunneltua vähän syvemmin ja henkilökohtaisellekin tasolle meneviä kokemuksia ja uutisia. Ei sellaisia isoissa joukoissa puhuta.
Aamulla kuulin kälyni suusta seuraavanlaisen, pysähdyttävän ja mielenkiintoisen kommentin. Hän töräytti tämän lauseen tosi topakasti: " Nyt on Suomessa menossa jo toinen sukupolvi, joka kärsii sodan aiheuttamista traumoista." Tällä hän tarkoitti sitä, että me sodan kokeneet lapset kärsimme traumatisoituneiden isiemme lapsilleen aiheuttamista traumoista. Olimme edellisenä iltana keskustelleet isiemme väkivaltaisesta tavasta kasvattaa lapsiaan. Mietimme, me kaksi naista, olimmeko todella olleet niin tuhmia lapsena, että meitä piti niin usein ja niin kovin remmillä paljaalle takapuolelle piestä. Päädyimme yhteiseen lopputulokseen ja totesimme, että emme olleet, vaan että isämme olivat purkaneet meihin omia traumojaan, hoitaneet omia kipupisteitään, joita ei mikään psykiatria sodanjälkeisessä Suomessa koskaan ollut ehtinyt laastaroida.

Meihin nämä ylimitoitetut rangaistukset jättivät syvän häpeän. Häpeä on ihmisen eräs vaikeimmin käsiteltävistä tunteista. Se nakertaa tehokkaasti sitä persoonallisuutemme peruspilaria, jonka voisi muotoilla kysymykseksi: "Kuka minä olen. Onko minussa joku vika, kun en kelpaa?"
Jos ja kun elämämme taipaleella syntyy aina vain uudelleen samantapaista hylkäämisen tai epäonnistumisen tuomaa kelpaamattomuutta, vahvistuu ko. henkilön minässä sama vahva tietoisuus siitä, että hänessä täytyy olla jokin vika, ja näin tämä tunne pulpauttaa lapsuudenaikaisen häpeäntunteen jälleen pintaan. Aihe on kiusallinen ja siitä on vaikea puhua, kun ei usein itsekään ymmärrä mistä oikein on kyse.

Tällainen olin minä ja tällaisia olen tavannut monia. Onnekseni olen saanut itse 'tuhma ja tyhmä-syndroomastani' parantua. Olen saanut myös muiden kertomuksia kuunnella, ja siten olemme kyenneet purkamaan heistä syyllisyyden tuomia solmuja ja kipupisteitän - ikään kuin ihmisen sisältä hänen ulkopuolelleen. Psykoterapeutti Saara Kinnuselta olen kuullut seuraavan väittämän: "Koska häpeä on syntynyt suhteessa toisiin ihmisiin, niin se myös paranee toisten ihmisten avulla".
Mutta ei ole sellaista pahaa, missä ei olisi jotain hyvääkin. Olen ajatellut, että raskas lapsuuteni 'peruskoulutus' antoi minulle valtavan etumatkan tulevassa opettajantyössäni, erityisesti siirtyessäni normaaliluokalta erityisluokan opettajaksi. Saadessani uuden oppilaan avasin aina tuntoaistini ja aloin haistella mistä tällä lapsella kenkä puristaa. Mikä 'hengen anemia' hänellä on? Ja kun vastaus löytyi, oli lääkettä helppo jakaa. Myös omien lastenlasteni kanssa olen tarkkana. Heidän kasvatukseensa en tietenkään voi osallistua, mutta pieniä hellyyden laastarilappuja voi aina tarpeen vaatiessä käydä heihin liimailemassa, jos minä kokeneempana olen havainnut, että jotakin satuttavaa on lapselle sanottu tai tehty.

Erittäin tärkeä etappi omassa parantumisprosessissani oli se hetki, jolloin päätin tietoisesti antaa isälleni kaiken anteeksi. "Miksi minä häntä vihaisin, hänhän oli itsekin uhri?".
Vahvin lääke häpeää vastaan on kuitenkin Jumalan parantava armo. Jumala tietää meistä kaiken, tuntee salaisimmatkin sopukkamme, ja (hämmästyttävää), silti hän meitä rakastaa. Sitäpaitsi Jumala on luvannut parantaa hyljätyn häpeän - ja halveksitun haavat.

Jer 33:6
"Katso minä kasvatan umpeen ja lääkitsen sen haavat,
ja minä parannan heidät ja avaan heille rauhan ja totuuden runsauden:"Loppusanat:"Kun väheksynnän miinus
muuttuu hyväksynnän plussaksi,
alaspainetun katse nousee
ihmisen tasoon
vapauden valoon."

Pienen eväät

Vuonna 1980 kyläilin ystäväperheen luona Tiberiaksessa. Oli varhainen aamu, olimme retkellä Gennesaretin järven rannalla. Lapset rakensivat hiekkalinnoja, minä huljuttelin 6-vuotiasta hoitotyttöäni lämpimässä vedessä. Perheen äiti istui samana aamuna haravoidulla hietikolla (ei ollut löytynyt pommeja!) ja levitteli maahan levitetylle liinalle eväitä. Jostain kauempaa kuului välillä satunnainen laukaus. Israelissa oli silloin levotonta.

Kun asetuimme katetun välipalan ympärille, tartuimme valuviin vesimelonin palasiin ja taitoimme pitaleipää, mieleeni nousivat selkeinä Jeesuksen sanat opetuslapsille ylösnousemisensa jälkeen samalla rannalla: "Lapset, onko teillä mitään syötävää?" "Ei ole", he vastasivat. (Joh. 21: 5)

Jotkut kysymykset eivät jätä rauhaan. Ne seuraavat mukana vuodesta toiseen. Niistä kasvaa elämänmittaisia kysymyksiä.

Jeesuksen huoli siitä, olivatko oppilaat saaneet syötävää, on askarruttanut myös minua. Olen yrittänyt ojentaa evästä monesta eri roolista käsin. Kyselen itseltäni, olenko osannut antaa työelämän vuosina oppilailleni matkaevästä? Ennen kaikkea kysymys on puhutellut omien lasten kohdalla: olenko varustanut heitä riittävästi elämään oiekanlaisilla hengellisillä eväillä? Miten sitten työni uskonnon oppikirjojen tekijänä? Entä seurakuntatyössä? Ovatko kaikki ne monenlaiset piirit, perheleirit ja avioliittoleirit, joita innostuneina nuorempana järjestimme, ovatko ne olleet kävijöille tankkauspaikkoja - onko niistä löytynyt jonkinlaista matkaevästä?

Monta kertaa kun juttelee ihmisten kanssa, nousevat uskoa sivuavat asiat esille. Silloin paljastuu, että ihmisen sydämestä löytyy uskoa tai ainakin sen pieni verso, usein uteliaisuutta ja kiinnostusta.

Suomalaisessa kulttuurissa kuuluu pitää usko yksityisasiana. Ajatellaan, että jokainen voi ajatella mielessään, mitä haluaa, mutta siitä ei sen kummemmin tarvitse puhuta. 

Olisi hyvä kuitenkin rohkaistua ja kertoa juuri niitä asioita ääneen, mitä mielen pohjalla on. Silloin puhumalla, kuuntelemalla ja siinä syntyvässä keskustelussa voisi yllättäen avautua uusia näkökulmia. 

Kasvaisi rohkeus tunnistaa itsessä ja toisessa myös tämä hengellinen puoli.   

- Lapset, onko teillä mitään syötävää? Kysymys ei ole vieläkään jättänyt rauhaan. Yhä vielä se kehottaa tarjoamaan evästä. Nyt elän mummin roolissa. Voin kertoa nuoremmalle sukupolvelle, mitä  pidän tärkeänä, mistä olen saanut turvaa ja löytynyt apua. Vieläkin on mahdollisuus ojentaa eväskoria pieniä kohti.

- Ota ja syö! Tarjolla on tänäänkin viisi leipää ja kaksi kalaa! 

  

Tervetuloa  tiistaina maistelemaan! 

Kerron myöhemmin, miten päivämme sujui.

 Magdaleenan piirrokset

Miettimisen paikka

Joskus sitä joutuu kuin kolmivuotias miettimispenkille. Tällä hetkellä tuntuu aivan siltä, että minua olisi napattu niskasta kiinni ja retuutettu hetkeksi sivuun. Minut on istutettu penkille  pohtimaan omia asenteitani ja puheitani toisia kohtaan.
Näin tapahtui, kun tutkimme naisporukalla viime sunnuntain raamatuntekstiä. Se oli niin tiukkaa puhetta, että suu meni solmuun.

Sunnuntain teksti on osa Jeesuksen vuorisaarnasta Matt. 5: 20 -30. Siinä Jeesus pohdiskelee lakia, erityisesti Jumalan Israelin kansalle antamaa kymmentä käskyä. Juutalaisille lainopettajille laki oli iso juttu, sitä tutkittiin ja tulkittiin äärimmäisen pikkutarkasti. Käskyistä oli vielä tarkemmat sovellutukset, jotka suorastaan rajoittivat ja vieläkin rajoittavat elämää.
Pieni esimerkki 3. käskyn tarkentamisesta Eilatista viime talvelta: hotellimme sapattihissi, joka kulki  sapatinmatkan ylöspäin. Se tarkoitti liikkumista  vain yhden kerroksen välillä, sitten hissi taas pysähtyi huilaamaan pitkäksi aikaa.

Jeesus ei suinkaan väheksynyt lakia, hän suhtautui siihen vakavasti ja kunnioittavasti. Hän veti kuitenkin lain noudattamisen vielä paljon pidemmälle kuin lainopettajat tekivätkään. Hän opetti esim. 5. käskystä näin: - Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: "Älä tapa". Se joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille: jokainen joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen,  joka sanoo veljelleen:" Senkin hölmö", on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo:" Sinä hullu", on ansainnut helvetin tulen.

Huh huh, kylläpä onkin kovaa puhetta! Kuinka helposti huulilta livahtaa tunteiden tuoksinassa sellaista, mikä ei ole niin loppuun harkittua, jossa on vähättelevä sävy.
Jeesus kuitenkin haluaa sanoa tällä, että olemme kaikki syyllisiä ajatuksissa ja asenteissa. Hän tarkoittaa, ettemme onnistu täyttämään rakkauden lakia, jossa lähimmäisen hyvä pitäisi asettaa yhtä tärkeäksi kuin oma itse. "Rakasta lähimmäistä kuin itseäsi". Lain mukaan kaikki ovat syyllisiä, eikä kukaan muu voi auttaa ihmispoloa eteenpäin kuin Jeesus itse.

Samoihin aikoihin kun naisten piirissä pohdiskelimme sanojen merkitystä ihmissuhteissa, satuin  kuuntelemaan TV7:ltä Joyce Meyerin puheen. Joyce on kuuluisa evankelista, joka kiertää ympäri maailman puhumassa. Hänen teemansa on Iloa arkeen, josta hän puhuu omakohtaisesti ja humoristisesti. Hänen kokouksissaan onkin paikalla tuhansittain väkeä (pääasiassa naisia). Kuuntelemassani puheessa hän korosti sitä, että meidän on aivan turhaa rukoilla läheisellemme mitään hyvää,  jos oma asenteemme läheistämme kohtaan on moittiva, nariseva ja nitisevä. Ja jos rukoiltuamme juoksemme valittamaan lempiystävällemme, millainen mahdoton tyyppi rukoustemme kohde oikein on!
Hän otti esimerkiksi Israelin kansan harhailun Siinailla, kuinka israelilaiset saivat kiukuttelulla, oikuttelulla, tyytymättömyydellä ja napinalla kulumaan 11 päivän matkaan 40 vuotta erämaassa.
Niin tärkeä on asenne!  Oma arvosteleva mieli -  oma epäuskoinen suhtautuminen -  taitavat olla pahimmat esteet rukouksien toteutumiseen!
Tuntui aika masentavalta tajuta tämä kaikki.
Mutta ehkä miettimispenkillä on välillä ihan tarpeellista kököttää.

Jos haluat joskus kuunnella Tv7:lta Joyce Meyeriä, hänen puheitaan löytyy ulkomaisen opetuksen osastosta. Puheet ovat lyhyitä, kestävät ehkä vartin verran. Mutta antavat kummasti iloa arkeen.

Magdaleenan kuvat Krakovasta ja Luopioisten kirkon seinältä

Heinäsirkkahyökkäys

Heinäkuu, heinät heilimöivat. Näkemiin hyttyset, tervetuloa sudenkorennot, heinäsirkat - ja ikävä kyllä paarmatkin. Meidän kesässämme heinäsirkkojen heinäkuisesta konsertosta tulee ainakin minulle hyrisevän hyvä olo, onhan Suomen lyhyt kesä silloin pehmeimmillään. Mutta miltä kuulostaa heinäsirkkahyökkäys?

Tämmöisen hyökkäyksen kokivat eteläisen Israelin maanviljelysyhteisöt viime keväänä Negevin alueella. Miljoonien heinäsirkkojen lauma lensi sinne Siinailta, Suezin alueen kohdalta, jonne ne olivat tulleet Sudanista ja Keski-Afrikasta. Tuholaiset tulivat juuri ennen Israelin pääsiäistä eli juuri sinä samaisena raamatullisena ajankohtana, jona se parhaiten muistetaan, eli Egyptin kokemien vitsausten ajalta. Herra puhui silloin päivittäin palvelijalleen Moosekselle ja tiedotti miten hän aikoo uppiniskaista faaraota kurittaa, jotta tämä päästäisi Isrelin kansan lähtemään takaisin siihen maahan, jonka Herra oli jo heidän esi-isilleen luvannut.
.
Magdaleena on viimeisissä päivityksissään puhunut paljon siitä kuinka salattu Jumala todella on eri aikakausina puhunut omilleen aivan ymmärrettävällä kielellä. Toisessa Mooseksen kirjassa luvussa 10:1-2 Herra puhui Moosekselle näin:
"Mene faaraon tykö, sillä minä olen kovettanut hänen sydämensä ja hänen palvelijainsa sydämet, että tekisin nämä tunnustekoni heidän keskellänsä ja että sinä kertoisit lapsillesi ja lastesi lapsille, mitä minä olen tehnyt egyptiläisille, ja minun tunnustekoni, jotka olen tehnyt heidän keskellänsä, tietääksenne, että minä olen Herra."

Kuten muistamme, faarao kieltäytyi ja silloin alkoi maassa heinäsirkkahyökkäys. 2 Moos. 10:13-15
" ...Herra antoi itätuulen puhaltaa yli maan koko sen päivän ja yön. Kun aamu tuli, itätuuli toi heinäsirkat mukanaan. Heinäsirkkoja tuli koko Egyptin maahan, ja ne laskeutuivat ylen suurina laumoina koko Egyptin alueelle. Niin paljon heinäsirkkoja ei ollut koskaan sitä ennen tullut eikä tule sen jälkeen. Ne peittivät koko maan pinnan, niin että maa tuli mustaksi. Ne söivät kaikki maan kasvit ja kaikki puiden hedelmät... ...Mitään vihantaa ei jäänyt jäljelle puihin eikä kedon kasveihin koko Egyptin maassa."Nämä suurikokoiset hyönteiset voivat todella tuhota hetkessä koko sadon. Ne syövät kukat, lehdet, hedelmät, siemenet ja kaiken vihreän. Lähi-Idän alueella asuu n. 50 eri heinäsirkkalajia. Intia, Lounais-Aasia, Kypros ja Afrikka saavat usein kärsiä heinäsirkkojen hävityksistä. Joillekin seuduille ne ilmestyvät aina samaan aikaan, mutta toisiin paikkoihin satunnaisesti. Mutta mihin ne saapuvatkaan, sieltä häviää kaikki paikallinen kasvillisuus, ja jäljelle jää alaston autiomaa.
.
Viime kevään hyökkäyksessä Negeviin uhatuiksi joutuivat peruna-, tomaatti- ja oliiviviljelmät samoin kuin viinitarhat. Onneksi paikallisilla viljelijöillä oli torjunta-aineet, joiden ansiosta - ja koko yön kestäneellä vastahyökkäyksellä - saatiin 'sota' sammumaan.
Minun täytyy tätä sotaa kommentoida siten, että oli tässä sodassa se hyvä puoli, ettei se herättänyt poliittisia intohimoja, vaikka käytiinkin Lähi-Idän tulenaralla maaperällä. Mutta tällainen vaarattomalta tuntuva heinäsirkkkahyökkäys on kyllä ilmiönä tehokas muistutus meille siitä, että tälläinenkin Raamatun kertomus voi olla vielä meidänkin aikanamme todellinen, kiusallinen ja vaikeasti torjuttavissa. Olkoot siis nämä heinäsirkat meille muistutus siitä, kuinka pieniä me ihmiset todellisuudessa olemme. Kaikesta tekniikasta ja viisaudestamme huolimatta olemme aina ja ainoastaan Jumalan armon varassa.

Vuoreen suojaan

Psalmi 31:3 Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat.

Olen koulutyttönä asunut kolme vuotta Kostian-virran rannalla. Koulukortteerini oli virran mutkassa olevalla niemekkeellä, jonka vesi kiersi kolmelta suunnalta. Neljättä sivua rajasivat jylhät, tummat kuuset, joiden takana sijaitsi Suuren pohjansodan aikainen taistelualue. 

Siellä seisoo karu, graniittinen paasi, jossa näkyy vuosiluku 1713. Silloin paikalla käytiin Kostian-virran taistelu, jossa olivat vastakkain Ruotsi ja Venäjä. Ruotsi piti Armfeldtin johdolla sitkeästi puoliaan suurta venäläisarmeijaa vastaan, kunnes tarinan mukaan myöhäissyksyn hämäränä aamuna venäläiset pääsivät yllättämään sumun läpi  purjehtimalla Mallasveden yli itse tekemillään lautoilla.

Tämä vallihautojen alue oli koululaisena mieleinen leikkipaikka. Siellä loikin kavereitten kanssa puolustuskaivannolta toiselle, kun leikimme piilosta ja hippaa ja teimme maastoon erilaisia jäljitysratoja.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 300 vuotta Kostian- virran taistelusta, jonka jälkeen Suomessa alkoi venäläismiehitys ja isovihan aika vuosina 1714 -1721. Pälkäneellä on pitkin vuotta useita tapahtumia, joissa muistellaan suomalaisten sitkeää puolustautumista. Osallistuin viime torstaina Sappeen kylän järjestämään Vuoreen suojaan-tapahtumaan, jossa eläydyttiin menneen sukupolven dramaattisiin hetkiin. 

Vuoreen suojaan- tapahtuma alkoi leppoisasti avaralta maalaistalon pihalta, jossa pidettiin huutokauppaa, myytiin hevosia, lehmiä ja erilaisia tarvekaluja. Samassa kuului hirveä huuto: - Ryssät tulevat! ja paikalle syöksyi ratsuja sotilaineen pistimet tanassa.

Kuten kautta aikojen, ovat vuoret olleet turvapaikka, jonne väki on osannut paeta. Raamatussakin  verrataan Jumalaa vuorilinnaan, puhutaan kallion antamasta turvasta.

 Psalmi 18:3 Sinä olet minun vuorilinnani, 

tai Psalmi. 26: 5 Hän nostaa minut turvaan kalliolle.

Niin  1700-luvun asuihin pukeutuneet kyläläiset ja paikalle saapuneet turistit lähtivät pakoon vuorelle, kiirehtivät tietä, polkuja ja ajouria pitkin. Kulkuun mahtui nousuja ja laskuja, viereisellä tiellä vilahtelivat "venäläisten" sotilaitten ratsut ja kavioiden kopse kuului ylös rinnettä. Oli helppo kuvitella pakenijoitten kauhu ja pelko omasta ja perheen turvallisuudesta,  huoli siitä, mitä kylässä sillä välin tapahtui.

Joku ymmärtäväinen pakenija oli huomannut temmata mukaan pettuleipää, jota taitettiin  pala jokaiselle. Ihmeen hyvältä se maistui, samoin kuin koivulipolla tarjottu juomavesi.

Lähellä huippua on pyhä paikka, Jylhänkirkko - metsäkirkko-  jossa on korkea kolmiomaista kirkonpäätyä muistuttava kivi. Muinaiset kirkonkylään jumalanpalvelukseen menevät ovat pysähtyneet mennen tullen kiven luo rukoilemaan. Heillä oli tapana työntää sormensa kiven kyljessä olevaan kahteen koloon ja lukea Isä meidän-rukous. 

Nyt Vuoreen suojaan-tapahtumaan kuului kirkkoherran pitämä hartaus metsäkirkossa. Kun istuin etupenkissä ja lauloin suvivirttä vuoden 1700-luvun sanoilla, tunsin joutuvani suuren kiven voimakenttään. Ei kai se mikään ihme ollut, niin paljon rukouksia on se äärellä rukoiltu vuosisatojen kuluessa. Luottamus ylöspäin on kummunnut yhä uudelleen ihmisten mielistä. On ollut lohdullista tarttua näiden jakeiden sisältämään lupaukseen. 

Psalmi 11: 8 Sinä, Herra, suojelet meitä, sinä varjelet meitä joka hetki tämän pahan ajan keskellä.

Hetkinen

 Alakouluikäiset lastenlapset puhuivat uskonnonopetuksesta.
         - Se on tylsää, kun ussantunnilla puhutaan aina vain siitä, miten pitää olla kaveritten kanssa.
         - Niin, ja mitä pitää syödä, ja kuinka pukeutua.
Tässä vaiheessa puutuin keskusteluun ja totesin, että kaveriasioista puhuminen on varmaan ihan O.K, mutta epäilin, että tytöt sekoittivat syömis- ja pukemisjutut ympäristötietoon.
Kysyin sitten, mitä he haluaisivat oppia uskonnossa. Kumpikin innostui selittämään.
         - Että kerrottais tarinoita ihmistä!
        - Niin, ihmisistä ja Jumalasta. Ja mitä Jumala tekee. Ja kuinka se on elämässä.

Niin, mitä Jumala tekee? Kuinka hän on kontaktissa luotujensa kanssa?
Kirjoitin edellisellä kerralla Juicen ja Jumalan keskusteluista, kepeähköön tyyliin kesäteatterille kirjoitetusta jutteluista.

Raamattu on täynnä keskusteluja Jumalan ja ihmisen välillä. Ne alkavat jo paratiisissa annetuista ohjeista, kun Jumala kieltää ensimmäisiä ihmisiä  syömästä tietyn puun hedelmiä.
Aabraham saa kehotuksen lähteä kotimaastaan autiomaan yli siihen maahan, jonka Jumala hänelle osoittaa. Hän saa myös lupauksen siitä, että hänen jälkeläisistään on vielä tuleva suuri kansa.
Mooses joutuu Jumalan puhutteluun palavan pensaan edessä erämaassa, myöhemmin hän saa Jumalalta useaan otteeseen ohjeita, miten toimia oikuttelevan Israelin kansan kanssa.
Ja nuorta Samuelia Jumala huhuilee useaan otteeseen, kunnes kasvatusisänä toimiva Eeli-pappi neuvoo poikaa vastaamaan: - Puhu, Herra, palvelijasi kuulee.

Vanhassa testamentissa on paljon kertomuksia siitä, miten Jumala puhuu ihmisille. Hän puhuu joko suoraan tai palvelijoittensa, profeettojen, kautta, joilla on usein hyvin epäkiitollinen tehtävä viedä Jumalan viestiä eteenpäin.

Uuden testamentin puolella Jeesus käy jatkuvasti työneuvotteluja isänsä kanssa. Hän nousee aamuvarhaisella vuoren rinteelle rukoilemaan ja saa Jumalalta näin henkilökohtaista ohjausta.
Apostoleja puolestaan opastaa Pyhä Henki, jonka Jeesus taivaaseen mentyään on antanut oppilailleen neuvojaksi ja muistuttajaksi.

Miten sitten on tänä päivänä? Miten Jumala keskustelee ihmisen kanssa?
Kaikkein tavallisin tapa kuulla Jumalan puhetta, on lueskella Raamattua ja etsiä sieltä, mitä hän sanoo. Lukea voi kysellen -  eikä suinkaan aina kykene ymmärtämään kaikkea. Raamattua kannattaa kuitenkin lukea avoimella mielellä, silloin se alkaa elää ja Jumalan puhe nousee kirjan lehdiltä vastaukseksi omiin ajatuksiin ja ongelmiin.
Välillä kuitenkin Raamatun lukeminen tahtoo suorastaan unohtua, tai se tuntuu kuivalta ja väkinäiseltä. Siihenkin voi huokailla ylhäältä apua, että lukemiseen löytyisi halua ja ilo. Uusi alku.

Jollekin voi sopia Raamatun lukeminen jonkin lukuohjelman avulla. Itselleni on vuosikausia tullut neljä kertaa vuodessa  ilmestyvä pieni opas, Hetkinen. Siinä ehdotetaan luettavaksi joka päiväksi muutama jae selityksineen. Niiden lukemiseen kuluu todellakin vain hetkinen.
Jos joku on sinnikäs ja pitkäjänteinen, opas antaa vaihtoehdon koko Raamatun lukemiseen läpi vuodessa niin, että päivittäin luetaan pidemmät tekstit Vanhasta- ja Uudesta testamentista.
Oppaan kustantaja on Raamatunlukijain Liitto, ja sen kirjoittajina on tunnettuja teologeja. Opasta voi tilata tutustumista varten vaikka vain yhden numeron osoitteesta: tilaukset@rll.fi

Itselläni on Hetkinen-lehteen erityisen lämmin suhde, sillä mieheni äiti tilasi sitä minulle kymmeniä vuosia  Se oli anopin joululahja nuorelle miniälleen. Anoppini luki lehteä vielä lähes 95-vuotiaana. Löysin hänen kuolemansa jälkeen sohvan selkänojalta sukankutimen viereltä avoimeksi jääneen Hetkisen. Siinä  oli viimeiseksi jääneen päivän tekstin selitys  lyijykynällä huolella alleviivattuna.
           Anoppini kutoma keskeneräinen  raidallinen villasukka ja auki taiteltu raamatunlukuopas - niissä oli jotain hyvin kaunista ja turvallista.

 Yläkuva Magdaleenan maalaus aiheesta "Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." Psalmi 119:105

Alempi kuva mainospala Hetkinen-lehdestä

  

Psalloo

Jouduin edellisessä postituksessani miettimään, miksi juuri Martta Wendelinin tuotanto on niin syvästi minua viime aikoina puhuttanut. Kun tämänpäiväisen tekstin myötä vaihdoin kuvataiteen ajattelemisen musiikkiin, aukesi eteeni aivan uusi tapa käsittää myös rajoittunutta mieltymystäni Wendeliniin.
Musiikki-nimisessä taiteenlajissa on yleensä kaksi osaajaa; on säveltäjä ja soittaja, joka tulkitsee muiden sävellyksiä.Tulkitsija myös itse valitsee itselleen sopivan musiikkivälineen ja teokset, jotka hän haluaa esittää - tai kuunnella. No mutta - eikö samasta voisi minun kohdallani olla kyse myös kuvataiteessa? Martta on maalannut minua miellyttävän kuvan, ja nyt minä haluan 'tulkita' eli tuottaa sen omien taitojeni mukaan - eli ikään kuin "kuunnella sen alusta loppuun läpi - omalla siveltimelläni." Miksiköhän tätä ei pidetä yhtä luonnollisena kuin musiikinkin tulkintaa?

Tässä kirjoituksessa on kuvana kaksi 'tulkintaa' luutunsoittajasta, jonka joku katutaiteilija oli maalannut Eilatissa kadun reunalla sijaitsevaan sähkökaapin oveen. Otimme siitä valokuvan ja illalla hotellihuoneessa 'tulkitsimme' sen, me kumpainenkin, oman kykymme mukaan. Tekstin alussa on Salomen näkemys ja loppukuvana Magdaleenan muusikko.

Tämänkertaisessa otsikossani on oudolta kuulostava sana, psalloo. Sana psalloo tulee sanasta psalmi, kreikaksi Psalteerion. Psalmien kirja oli, ja on yhä, Israelin kansan rukous- ja kiitoskirja, mutta myös heidän hengellinen laulukirjansa. On harmillista, ettei meille ole säilynyt pienintäkään vihjettä siitä, millaista sen taustana käytetty musiikki on ollut
Vanhimmat psalmit ovat Mooseksen ajalta n.1400 eKr - 500 eKr. Useissa psalmeissa on otsikko, jonka perusteella selviää kenen kirjoittama se on ja usein myös psalmin aihe.
Daavidin kirjoittamia psalmeja on Psalmien kirjassa eniten, kokonaista 73 kappaletta.

 Sana psalmi tarkoittaa siis laulettavaa ja kielisoittimella säestettävää runoa. Heprealaisessa runoudessa ei ole rytmiä eikä loppusointua. Heidän runoutensa erityisominaisuus on "ajatusrytmi", mikä jo ajatuksenakin kuulostaa ihanalta. Seuraavassa esimerkki psalmista, jossa runon jälkimmäinen osa täydentää ensimmäistä: "Pelasta kansasi ja siunaa perikuntaasi. Kaitse heitä ja kanna heitä ainiaan." Ps. 28:9

Muutama vuosikymmen sitten vieraili useissa suomalaisissa seurakunnissa entinen rockmuusikko Mike Herron. Tultuaan aikuisiällä uskoon, oli hän syvällisesti joutunut miettimään eri musiikkityylien vaikutusta meihin ihmisiin. Kaikkihan me sen tiedämme, että vaikutusta musiikilla on, jopa joukkohysteriaan asti. Mike Herron analysoi eri musiikkityylejä siitä tiedosta käsin, että me ihmiset olemme kolmiosaisia. Meissä kaikissa on henki, sielu ja ruumis. Lyhyesti ilmaistuna hän selitti asian näin: Hengellinen musiikki menee meissä sydämen alueelle, sinfoniat siirtyvät päähän ja rock osuu vyötärön alapuolelle.
Ilmiselvästi sama koskee myös kuvataiteita. Kuvataiteetkin taitavat osua meissä olemuksemme eri alueille. Ja ilmeisesti Martta Wendelinin aiheet ja tulkinta osuvat minussa juuri siihen osastoon, jota nyt haluan kehittää - sydämen ryytimaahan, jota näin voin puhdistaa, kastella ja kitkeä.

Luther on luonnehtinut musiikkia omalla loistokkaalla tavallaan:
" Musiikki on Jumalan suurin lahja teologian jälkeen, sillä se tekee ihmisen iloiseksi ja taitavaksi. Musiikki on kuulunut Jumalan luomakuntaan alusta asti. "Jopa näkymätön ilma väreilee musiikkia. Luotujen, erityisesti lintujen laulua on jo Daavidkin ylistänyt.
Musiikki ilmaisee syvimmältään Jumalan lakia haastavana, uhkaavana ja murskaavana ja Jumalan evankeliumia ilahduttavana, lohduttavana, rohkaisevana ja voimaa antavana".
( Lutherin kodissaan laulettiin motetteja eli moniäänisiä hengellisiä kuorolauluja ilman säestystä).
Niin, ja onhan meidän puhumisemmekin eräänlaista musiikkia rytmissään, värissään, voimakkuudessaan, sävelkuluissaan ja tauoissaan.

Juttelua Jumalan kanssa

 Kävimme Sappeen kesäteatterissa katsomassa Heikki Vihisen kirjoittamaa ja ohjaamaa musikaalia Juice - Taiteilijaelämää.
            Näytelmä, päättyy sanoihin: - Alahan jo tulla Leskinen!
           Sanoja on Jumala, joka seisoo valkoisessa kaavussa ja parrassaan rinteellä ja viittoilee Juicelle. Tämä nousee vaivalloisesti nojatuolistaan, tuijottaa hetken hämmästyneenä eteensä ja sanoo:
           - Se on sitten: poks (tarkoittaen varmaan maksaansa).
            Jumala odottaa levollisena rinteessä ja sanoo lähestyvälle Juicelle: - Minä en syytä!

Ehkä vaikeimpia kirjoittamisen lajeja on kirjoittaa uskonnosta kesäteatterille, varsinkin kun näyttämöllä kuljeskelevat tavallisen väen joukossa itse Jumala ja Pyhä Pietari, joiden kanssa päähenkilö käy krapulaisena keskusteluja.
Se on silkkaa veitsenterällä kävelyä! Aina on joku, joka kokee, että nyt astuttiin teologisesti arvelluttavalle alueelle, ja joku voi kokea tekstin jopa täytenä rienauksena.

Olen usein pohtinut omalla kohdallani taiteentekemisen vaikeaa kysymystä, missä kulkevat kirjoittamisen ja muun taiteen rajat. Vaatiiko uskonnollinen herätys maallisen hylkäämisen? Vai alkaako uskonnollisen herätyksen jälkeen maallisen taiteen tuore, uudenlainen nousu? Muuttuvatko elämän ja kaiken inhimillisyyden sävyt vivahteikkaimmiksi, kaikki ei olekaan vain mustavalkoista, rajat ovat paljon laajemmalla, kuin osaan ensin nähdä. Kipeä on toki kipeää, mutta sitä voi katsoa paitsi kyynelten myös naurun läpi.

Musikaalissa taivaan portinvartija, entinen Galilean meren kalastaja, Pyhä Pietari palasi virvelinsä kanssa kalastamasta. Hänen roolihahmonsa oli rakennettu eloisan karjalaiseksi, Pietarissa näkyivät myös toisen kansankirkkomme, ortodoksisuuden sävyt, kun hän puhui pehmeän slaavilaisesti murtaen.
Jeesusta ei näytelmässä näkynyt, sillä  "hän on aina menossa", mutta Jumala kertoi itsestään, että hän on aina ja kaikkialla. Hän on ihmistä lähellä, mutta tämän on tehtävä itse ratkaisunsa.
Jumala oli laajasydäminen ja rakastava. Aina kun Jumalalla ja Juicella tuli juttua jostakin Juicen tuttavasta, niin keskustelu päättyi Jumalan lämpimiin sanoihin hänestä: - Se on sitten kiva ihminen, se Paula Koivuniemi. Tai: - Se on sitten vasta on mukava, se Martti Syrjä!

(Tähän väliin pieni itserakas ajatusleikki: Kuulostaisipa mahtavalta, jos omalla kohdalla kuulisin Jumalan joskus sanovan samaan tapaan: "Se on sitten mainio nainen, se Magdaleena!")

Näytelmästä jäi varmaan puuttumaan jotain hyvin keskeistä Jumalan olemuksesta: pyhyys ja Jumalan pelko oli oli karsittu pois. Sen tilalla oli kuitenkin paljon lämpöä ja läheisyyttä. Kunnioitusta.
Ehkä näytelmässä oli myös samoja tuttavallisuuden sävyjä kuin Aapelin Pikku Pietarin pihassa, jossa pikku- Pietari kiipeää tikkaille keskustelemaan Jumalan kanssa ja kyselee että onko se siellä sinun luonasi, se hänen äitinsä, Karoliina Jormalainen? Istuuko se siellä salin sohvalla kaakaota juomassa? Kerro hänelle terveisiä!

Vaikka uskonto puhuu näkymättömän maailman asioista, joskus konkreettiset mielikuvat tulevat lapsenomaisuudessaan ihmismieltä lähelle. Niihin on helppo mennä ajatuksissa mukaan, ne aivan kuin ottavat syliin.  Ihmispolo näyttää välillä tarvitsevan myös puhdasta, kouriintuntuvaa konkretiaa.

Näytelmä Juicesta ja hänen juttelustaan Jumalan kanssa sisälsi näyttämöllä ajelehtivista pulloista huolimatta vahvan kristillisen sanoman hyväksymisestä ja armosta.
Palasimme kotiin kesäteatterista hiukan menomatkaa kevyemmin askelin.
Eikö tällaisessa muutoksessa olekin jotain oleellista siitä, mitä taide parhaimmillaan tekee ihmismielelle? Miten se voi laajentaa perspektiiviä,  tarjoaa jopa lohdutusta.

En ole koskaan erityisemmin fanittanut Juicea, mutta hämmästyneenä huomasin muistavani hänen sukkelia riimejään. Laulavani jopa orkesterin mukana!
Juicen persoona tuntuu askarruttavan yhä, sillä elokuussa järjestetään hänen syntymäpitäjässään Juankoskella tapahtuma Juicen rippikirkko, jossa pohditaan, oliko mies rienaaja vai virsirunoilija. Joka tapauksessa hän oli aikanaan hyvin näkyvä, kun heilui Manse-rockin ja Suomi-popin eturivissä.
Liitän tähän Juicen Syksyn sävelen, jos joku muukin haluaa elää hetken nostalgian tunnelmissa.

Syksyn sävel

Magdaleenan valokuva Valamon kuusikujan ikivanhasta puusta auringonnousun aikaan

Ikuinen sunnuntai

Salomen "taidenäyttely" vessassa - Eilatissa - kahden viikon "tuotokset". :-)


On se niin väärin! Minun kumppaniystäväni Magdaleena maalailee akvarelliväreillään Hämeessä - hämyisiä, valolla ja varjolla leikitteleviä kiehtovia mielikuviaan, kun taas minulla raukalla, täällä Itäsuomen ulkosaaristossa, on sellainen ongelma, että jäin koukkuun Martta Wendelinin maailmaan jo tammikuussa, yhteisellä kuuden viikon matkallamme Eilatissa. Idea iltaisin pidettävistä maalaus-sessioista oli syntynyt Magdaleenan päässä jo kotona - kun hän oli miettinyt miten kuluttaisimme matkamme aikana kaikki suloisentummat iltapuhteet, noin kello seitsemästä kymmeneen, ennen kuin kehtaisimme kömpiä peiton alle lueskelemaan omia iltasatujamme.
Näin ollen hän oli pakannut lentolaukkuunsa vesivärit, jonkin lehtiöntapaisen ja kait kouluaikaisen pensselinsä, ja sitten eräänä iltana Eilatissa hän veti ne esiin pakkauksistaan ja alkoi päättäväisesti maalata. Tasan yhden illan jaksoin olla puuttumatta hänen tekemisiinsä. Sitten puhahdin ja kerroin, että myös akvarellien tekeminen on eräällä tavalla välineurheilua. "Sinulla on surkeat välineet", sanoa töksäytin. Magdaleena näytti ehkä vähän loukkaantuneelta, olihan juuri hän vaivautunut raahaamaan taidetarvikkeensa Suomesta asti, ja nyt minä, jolla ei ollut muassani mitään, kävin häntä niistä moittimaan.
Leikki leikkinä, mutta nyt oli Eilatista pakko löytää taidekauppa. Olimme varmoja, että kaupungissa sellainen on, onhan Eilat myös taiteilijoiden suosima miljöö punaisine vuoristoineen ja Punaisine merineen. Kysyimme neuvoa oppailta ja taksikuskeilta löytääksemme etsimämme kaupan, mutta jouduimme ohjeiden perusteella milloin minnekin. Lopulta löytyi taksikuski, joka taas oli tietävinään missä kyseinen kauppa oli. Ja nyt tärppäsi. Ostimme kumpainenkin ihan oikeat akvarellivärit ym. 'rensselit' tästä hyvinvarustetusta, mutta hankalasti löydettävissä olleesta taidekaupasta. Ja nyt, kun lopulta olimme saaneet laadukkaat työvälineet, joutui ystäväni toteamaan, että "värillä on väliä".
Seuratessani vielä muutaman illan verran ystäväni innostunutta maalaamista, alkoivat omatkin hyppyseni syyhytä. Minä olin vuosia sitten kaikenlaista maalaillut, mutta myös jo kauan sitten päättänyt, että enää en pensseleihin koske. "Minulla ei ole sillä uralla enää mitään sanottavaa", olin selittänyt itselleni. Nyt jouduin perumaan puheeni.
Mutta koska maisemat Eilatin illassa olivat meidän maalausleirimme alkamisaikaan jo aikaa sitten pimentyneet, oli maalausaiheiden metsästys hankalaa. Teimme alkuun muutaman oman, kainon yrityksen luoda itse jotakin, mutta ne näyttivät tosi typeriltä, joten keksimme etsiä tietokoneelta mielenkiintoisia taidekuvia ja innostuimme jäljentämään niitä. Niinhän kaikki kuuluisuuteen yltäneet, oikeatkin taiteilijat ovat opintomatkoillaan tehneet - miksi emme sitten me, jotka emme olleet kuvataiteilijoita lainkaan. Runsaasti aiheita löytyi Martta Wendeliniltä. Aloimme siis maalata sitä sanottavaa, mitä hänellä on koko Suomen kansalle ollut monen kymmenen vuoden ajan, niin korteissa, Kotilieden kansissa kuin postimerkeissäkin. Minun ikäiselleni kuvat olivat tuttuja myös Aapisen sivuilta ja koulun kuvatauluista.

Oltiin hänen maalauksissaan sitten työssä tai levossa, niin niistä huokuu katsojaan tuntu siitä, kuin niissä olisi ikuinen sunnuntai.
Mutta miksi nämä työt kiehtovat mieltäni yhä? Kai se on se sadun ja toden maailma, joka näissä töissä niin suloisesti kietoutuu toisiinsa. Hänen maalauksiinsa on myös ikuistettu se perinteinen, suomalaiskansallinen henki, joka on juuri katoamaisillaan tai peräti jo kadonnut maastamme, mutta johon minun ikäluokkani on syvään ja lähtemättömästi juurrutettu. Saattaa siis olla niinkin, että hänen kuviinsa tarrautuminen on minulle myös eräänlainen tuskanhuuto.