lauantai 26. joulukuuta 2015

Kaunein nimi


Vuoden kolmanneksi  viimeisenä päivänä vietetään Rauhan-nimipäivää. Tällä hetkellä ovat muodissa monet  sisällöltään myönteiset vanhat nimet, kuten Onni, Aarre, Helmi, Ilona ja Toivo. 
Pikku-Rauhaa en kuitenkaan ole  tavannut, mutta varmaan heitäkin  Suomesta löytyy. 
Rauha taitaakin olla suomenkielen kaunein nimi! Se kätkee sisäänsä kaikki muut kauniit nimet ja ajatukset: se on täynnä toivoa, onnea ja iloa. Rauha on jo itsessään helmi ja aarre! 
Toivotan paljon onnea kaikille pienille ja isoille Rauha-nimisille!

Rauha määritellään riidan ja sodan vastakohdaksi. Puhutaan positiivisesta ja negatiivisesta rauhasta. Jälkimmäisellä tarkoitetaan pakotettua tilaa, joka ei lähde todellisesta sisäisestä halusta, vaan siihen ulkopuoliset ovat pakottaneet. Sellainen rauha kätkee valitettavasti itseensä jo seuraavan selkkauksen siemenet. Pakotetusta rauhasta voidaan ottaa esimerkiksi 1. maailmansodan jälkeinen rauha, joka jäi kaivertamaan ja vaati uutta voimainkoetusta.

Israelissa tervehditään ja myös hyvästellään toivottamalla rauhaa - shalom! Tämä on tapana siis maassa, jossa joka hetki eletään kuin veitsenterällä, missä koskaan ei voi varmaksi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun Pariisin hirvittävät terroriteot tapahtuivat 13. marraskuuta, niin Israelin pääministeri esittäessään suruvalittelunsa muistutti siitä, miten hänen maassaan eletään päivittäin samanlaisen pelon ja uhan alaisina.   

Onkohan Rauhan-päivä asetettu tarkoituksella kalenteriin näin vuodenvaihteeseen, jotta ihmiset pysähtyisivät katselemaan taaksepäin kulunutta vuotta ja arvioisivat, onko se ollut rauhan vuosi. Miettisimme, olemmeko osanneet elää rauhassa - rauhan arvoisesti? 
Samalla voimme pyytää Jumalaa siunaamaan pian alkavan uuden vuoden 2016, että saisimme armon elää rauhassa omassa maassamme ja koko maailmassa.
Pyytäisimme Herran siunauksen sanoin todellista rauhaa: Anna meille sinun rauhasi!

   
... ettei rauhankyyhkymme vaan taapertaisi tiehensä!

Vauvasta vaariin



Tapaninpäivänä v. 2015.

Jouluna Jumala syntyi,
paras poika pakkasella.
Nousi kuu, yleni päivä,
armas aurinko havahti.
Tähet taivaan tanssaeli
Otavat piti iloa -
syntyessä suuren Luojan 
yliarmon auetessa.

Kanteletar:Katkelma Neitsyt Maarian virrestä.

Tämä hieman suttuinen kuvani on uusio-otos vanhasta valokuvakansiosta löytämästäni aarteesta. Kuva on otettu jouluna 1947. Joulupukki on lahjoista päätellen juuri käynyt - samoin sen voi huomata lasten pelokkaista ilmeistä. Ei edes rakkaan mummon syli tuo järkytykseen lohtua.
Kuvan ottohetkellä on meneillään vasta kolmas joulu sitten ankaran sotamme päättymisen. Kaksi kuvan vanhinta lasta ovat syntyneet sodan keskelle, nuorin poika heti sodan jälkeen.

Otsikkoni ' vauvasta vaariin' - on mukavasti keinahteleva, mutta sisällöltään aivan yhtä tärkeä myös, jos sanotaan 'vauvasta mummiin.'  (Näin sanon minä, joka en ole koskaan tavannut kumpaakaan vaariani)
.
Mitä tällä tarkoitan? Otan avukseni Raamattuopiston joululehtisen, johon yhdistyksen uusi toiminnanjohtaja Lauri Vartiainen kirjoitti mielestäni nasevasti joulun ytimen ja jätti tärkeän viestin myös meille mummeille ja vaareille. Erityisen täkeä tämä viesti on juuri tälle ajalle ja meille tämän päivän  isovanhemmille, sillä useimmissa kouluissakin koko joulunvieton varsinainen syy ja päähenkilö on saatu juhlasta täysin eliminoitua. Kysynkin siis: "Kuka voi kuulla, ellei kukaan kerro?"

Näin Lauri Vartiainen:
"Jumalan armo ja rakkaus on suurin lahja minkä ihminen voi saada ja iankaikkinen elämä Jumalan yhteydessä ylittää suurimmatkin unelmamme.
Enkelit lauloivat ensimmäisinä evankeliumia Jeesuksesta. Sitten kulkivat apostolit siitä kertoen. Rohkeat Jumalan palvelijat kulkivat vieraisiin maihin viemään hyvää sanomaa. 
Eikä työ ole loppunut. Jokaisen sukupolven täytyy saada kuulla hyvä sanoma Jeesuksesta." 
 - Kaikki eivät ole sitä kuulleet tai sitten eivät ole sitä ymmärtäneet!"

Siis: Vauvasta vaariin ja jos ei vaariin niin sitten mummiin. Ja jos ei ääneen, niin sitten edes rukoillen.










keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Näin sydämeeni joulun teen


Sain kutsun entisen työpaikkani joulujuhlaan. Siellä istuin kutsuvieraiden penkissä ja elin mielessäni voimakkaasti niitä kymmeniä vuosia, jolloin olen itse ollut ohjelmavastuussa: kietonut hopeanauhaa pikkuenkeleiden ohimoille, etsinyt kadonneita tonttulakkeja ja istunut pianon takana säestämässä Enkeli taivaan-virttä.
Koulun joulujuhla on yksi tapa päästä tavoittamaan joulun tunnelmaa. Lasten innokkuus ja heidän loistavat silmänsä saavat satunnaisenkin vierailijan joulumielelle.

Seurakuntien järjestämät joululaulutilaisuudet ovat myös hyviä keinoja lähestyä joulunsanomaa. Olin tänä jouluna kahdessa joulukonsertissa, joissa lapsenlapseni esiintyivät. Ensin nautin Porin kauniissa kirkossa lapsi- ja nuorisokuoro Katajanmarjojen esityksestä joulukuisena lauantai-iltana, ja jo seuraavana päivänä Jyväskylässä kuuntelin Vox Aureaa. Kuorot saivat arvostamaan sitä pitkäjänteistä työtä, millä kuorolaiset olivat valmistaneet  jouluiloa kuulijoille syksyn pimeinä ja pitkinä viikkoina. Kiitos kaikille esiintyjille ja kuoronjohtajille hienosta työstään!

Vaikka ei tavallisesti kävisikään kirkossa, on joulun ajan tilaisuuksiin osallistuminen hyvä keino luoda mieleen joulutunnelmaa. Korkea, vihreä, tuoksuva kuusi kynttilöineen, tutut virret, joulun profetiat syntyvästä kuninkaasta ja evankeliumin koskettavat sanat nuoren perheen Betlehemin matkasta, joka mullisti heidän koko elämänsä,  - mutta samalla myös meidän, jotka elämme 2000 vuotta myöhemmin tässä samassa maailmassa.

Viime joulunajan suosituin ja eniten radiokanavilla soitettu joululaulu tilastojen mukaan oli Vesa-Matti Loirin Näin sydämeeni joulun teen.
Liitän linkin siihen, jos joku lukijoistamme haluaa sen sävelin miettiä, mistä kaikesta hänen oma joulutunnelmansa syntyy.
Vesa-Matti Loiri: Näin sydämeeni joulun teen

Meidän perheessä yksi joulun merkki ovat ikkunaan ilmestyvät paperista leikatut lumitähdet. Mieheni
leikkasi niitä aikoinaan lastemme kanssa, kun he olivat kouluikäisiä. Tänä jouluna hän leikkasi niitä nuorimman 4-vuotiaan lapsenlapsemme kanssa. Tyttö nyhräsi taiteltua paperia pienillä kynsisaksilla ja sai aikaan kaksi erillistä tähdenpuolikasta.
Lumitähden eikä joulunkaan tarvitse olla täydellinen. Ei ollut  täydellinen Marian ja Joosefinkaan joulu!
Kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta toivotan kaikille lukijoillemme IHANAA JA SIUNATTUA JOULUA!



sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Eräs jouluseimi

Luin kummallisen jouluun liittyvän tarinan erään hengellisen avustusjärjestön joulusanomasta ja koska sama uutinen oli ollut myös Ilta-Sanomien verkkolehdessä 25.11. uskallan sen omin sanoin kertoa totena myös tässä viimeisessä blogissani ennen jouluaattoa 2015.

Tarinaani varten etsin viimevuotiset joulukorttini ja löysin tämän söpöllä huumorilla maustetun jouluseimikuvan - tämä  joulukorttinani kaikille lukijoillemme.

Turvapaikanhakijat on tämän syksyn teema koko Euroopassa. Yllätys, yllätys. Raamattuummekin sisältyy inhimillinen ohje niin turvapaikan hakemisesta kuin sen saamisestakin - erityisistä turvakaupungeista niille, jotka olivat joutuneet (syyttään) uhattuun asemaan sukunsa tai ympäröivien kansanheimojen keskuudessa. (4. Moos. 35: 14-15). Tämä  Raamatusta tuttu turvapaikka-ajatus on yhä voimassa mm. New Yorkin osavaltion laissa. Siellä voi vaikkapa lapsen jättää niin turvalliseen paikkaan, että hänet taatusti joku löytää - ja välttyy näin toimiessaan heitteillejättösyytteestä.

Tapahtumapaikka tarinassani onkin eräs New Yorkissa sijaitseva kirkko. Valvontakamera todensi, kuinka äiti asetti lapsen kirkon eteisessä olevan seimiasetelman keskelle. Myöhemmin vahtimestari löysi  seimestä NIIN vastasyntyneen lapsen, että vauvalla oli napanuorakin vielä katkaisematta. Tämä lapsi oli pikkuruinen, vain 43 cm pitkä ja painoikin vain 2000g. Vauva kiidätettiin tietenkin heti sairaalaan jossa todettiin, että hän voi hyvin. Mutta - voiko lapsen äiti kaiken tämän tragedian jälkeen hyvin, sitä ei meille kukaan koskaan tule kertomaan?

Alla oleva kuvani on otettu Eilatissa, Timnan autiomaahan rakennetun Ilmestysmajan kerubeista, jotka suojelivat Liitonarkkia koko 40 vuotta kestäneen erämaavaelluksen ajan, jolloin juutalainen kansa - pakolaisina Egyptin orjuudesta - joutui vaeltamaan pitkin ja poikin Luvattua maata.

Tämä Timnan autiomaan Ilmestysmaja on sikäli kiinnostava, että kaikki siinä majassa on rakennettu tarkalleen Raamattuun kirjattujen ohjeitten, mittojen, kangastyyppien ja värien mukaan. Ja maisema jylhässä ja mittaamattoman laajassa autiomaassa on sekin aito.
Niinpä - olkoot nämä kerubit meidän, maamme ja tarinamme vauvan ja äidin suojana koko tämän joulumme ajan, ja siitä eteenkin päin. Kriisejä riittää - meillä ja muualla.



torstai 17. joulukuuta 2015

Raakelin tarina

 

Joulukuun 17. päivänä vietetään suomalaisen kalenterin mukaan Raakelin nimipäivää.
Raakel nimi hepreaksi Rachel tarkoittaa lammasta.
Lammaslaumaa Raakel toikin juomaan sille kaivolle, jonne Jaakob oli juuri saapunut. Jaakob oli lähtenyt isänsä Iisakinin kehotuksesta etsimään itselleen vaimoa Laaban-enon tyttäristä.
Nuorempi tytär, Raakel, miellyttikin Jaakobia kovin. Hän rakastui tähän ja kertoi enolleen, että halusi Raakelin vaimokseen. Eno ei kuitenkaan ollut halukas heti luovuttamaan tytärtään, vaan vaati, että Jaakobin piti ensin palvella häntä seitsemän vuotta. Pyydetyt palvelusvuodet kuluivat Jaakobin mielestä nopeasti, ja lopulta tuli häiden aika.
Eno petti kuitenkin Jaakobia pahan kerran: illan tullen hän kuljetti häätelttaan vanhemman tyttären, Lean, eikä Jaakob juhlahumussa tajunnut petosta. Vasta aamulla hän ymmärsi tapahtuneen ja oli vihainen. Eno puolusteli, ettei ollut tapana naittaa nuorempaa tytärtä ennen vanhempaa. Hän lupasi hääviikon lopuksi antaa vielä Raakelin, jos Jaakob palvelisi häntä vielä toiset seitsemän vuotta.
Näin tapahtuikin. Avioelämä kahden vaimon ja palvelijattarien perheessä ei ollut kuitenkaan helppoa. Raakel kärsi siitä, että hän ei tullut helposti raskaaksi, Lealla puolestaan oli jo puoli tusinaa poikia ja tytär, ennen kuin Raakel synnytti Joosefin. Helpottuneena hän sanoi: - Jumala on ottanut pois minun häpeäni. Hän toivoi synnyttävänsä vielä toisenkin pojan, mutta Benjaminin syntymä koitui Raakelin kohtaloksi. Hän ei saanut seurata poikansa varttumista, vaan menehtyi lapsen syntymään.
Raakel haudattiin Betlehemin tien varteen, ja siellä hänen hautansa on vielä tänäkin päivänä.

Raamatun kertomukset ovat inhimillisiä ja eläviä. Niissä ihmisten elämä kerrotaan kaunistelematta. Jaakob, joka oli riistänyt veljeltään esikoisoikeudet ja isän siunauksen, oli toiminut samalla tavalla. Hän oli huijannut sokeaa isää kietomalla lampaannahkoja käsivarsiensä ympärille ja esittänyt olevansa itse vanhempi veli.  Samanlainen petos koitui nyt hänen kohtalokseen.

Kuitenkin Jumala oli mukana Jaakobin ja hänen perheensä elämässä kaikesta petoksesta ja synnistä huolimatta. Jaakobista tuli suuren suvun esi-isä, ja hänet luetaan Israelin kansan patriarkkoihin.. Mekin saamme olla rohkeita ja luottaa siihen, että Jumala hyväksyy puutteelliset ihmiset, sillä meillä on apuna välittäjä. Jumala lähetti poikansa Pelastajaksi, ottamaan pois maailman synnin.
Pian syntyvän Joulun Lapsen.


maanantai 14. joulukuuta 2015

Mitä mieltä urheilusta?

Joulu tulla jolkuttaa myös pelikentille. Lopputurnaukset ovat meneillään niin lajissa kuin lajissa. Kuvassa sukumme kiekkoilijat - vanhin ja nuorin - vuosimallia 2014. Henkeä täynnä kumpainenkin - kunnes ...vanhin lähti Turkuun opiskelemaan ja kiekkoilu lakkasi siihen kuin naulan kantaan ja nuorin joutui kohtaamaan lajin agressiivisuuden sellaisella tavalla, että perhe sai kylliksensä ja vaihtoi lajia.

Pieni mies saatiin ison itkun jälkeen uskomaan, että salibändi on herrasmieslaji. Siinä ei taklata pikkukavereita kenttään tai päin kentän laitoja niin että menee taju.
Pojan ikävä jääkiekkoa kohtaan laantui pikku hiljaa ja pelimies oppi salibändin metkut tuota pikaa.

Mutta nyt - alla joulun käydyssä turmauksessa oli käydä taas tosi hullusti. Pikku-'ukolla' oli puhti päällä.Hän painoi pallon kanssa täyttä kyytiä jo maalin edessä, kun takaa tuli vastustajan puolelta poika, joka työnsi maalin edessä kymmenvuotiaamme selästä kaksin käsin naamalleen. Maaliin ei siis mennyt pallo vaan poika, joka jäi siihen tajuttomana makaamaan - kasvavaan verilammikkoon. Otsassa avohaava ja ranteessa murtuma. Teon tehnyt kaveri katosi vaihtopenkilleen. No comments. Omamme kiidätettiin Lastenklinikalle ommeltavaksi ja lastoitettavaksi.
Kotimatkalla pieni, pettynyt pelimiehemme huokaisi autoa ajavalle äidilleen: " Se sitten siitä herrasmieslajista. Ei edes anteeksipyyntöä. Minä taidankin nyt ruveta Jarkko Niemiseksi. Sitä paitsi Teemu Selännekin pelaa tennistä." 

Ihmetyttää tuo, miten lasten harrastus on muuttunut agressiiviseksi intohimoksi. Suhtautuminen  on jotenkin vinoa. Tuleeko se lapsista vai meistä aikuisista?.Mitähän ystävämme Paavali taas sanoikaan urheilusta? .

1 Tim 4:8 " Sillä ruumiillisesta harjoittelusta on hyötyä vain vähän, mutta jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, koska sillä on elämän lupaus, sekä nykyisen että tulevaisen." 

2 Tim 2: jakeessa 5 nostaa Paavali mielenkiintoisella tavalla esiin myös reilun pelin merkityksen.
"Eihän sitäkään, joka kilpailee, seppelöidä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaan."

 Kaiken kaikkiaan Paavali näyttää kuitenkin pitävän itsestään selvänä, että jokainen kristitty hoitaa ja vaalii ruumistaan. Meillä täällä kylmässä Pohjolassa tämä ohje onkin aivan erityisen tärkeä.
Kaikkea ei voi, eikä tarvitse hengellistää, mutta jos muistamme, että ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli, muuttuu asenteemme näitä aineellisiakin tarpeitamme kohtaan oikealla tavalla kunnioittavaksi.

 


perjantai 11. joulukuuta 2015

Lahjaa vain!


Näin itsenäisyyspäivän ja joulun välimaastossa ajatukset pyörivät lahja-asioissa.
Itsenäisyyspäivän aikaan ajattelin kaikkea sitä hyvää ja suorastaan yltäkylläisyyttä, mistä me Suomessa olemme kansana saaneet nauttia.
Olen ollut lapsi 1950-luvulla ja elänyt silloin maalaistalossa, jossa lattiat olivat niin kylmät, että pikkusisko halusi nukkua uudet huopatossut jalassa yönsä. Oven eteen oli kasattu mattoja, ettei pakkanen päässyt sisälle.
Nyt kun herään 2000-luvun Suomessa, kiedon ympärilleni aamutakin ja voin mennä lämpimään suihkuun. Keitän aamukahvin ja voitelen leivän, jonka päälle löytyy levitteen lisäksi muutakin syötävää. Voin avata lehden, tietokoneen tai television seuratakseni maailman tapahtumia. Kaikki nämä välineet ovat ulottuvillani ja käytösssä.

Helposti ajattelemme, että maamme hyvinvointi on omaa ansiotamme, että olemme olleet niin ahkeria, neuvokkaita ja taitavia, mistä on seurannut kaikki yltäkylläisyys.
Unohdamme kuitenkin, että kaikki hyvä on Jumalan lahjaa. Hän on pitänyt Suomen päällä siunaavaa kättään monien vuosikymmenien ajan.
Jo Suomen itsenäisyys ja sen säilyminen on ollut valtava ihme. Kun kansat Suomenlahden eteläpuolella menettivät itsenäisyytensä, niin maamme sai sen säilyttää ja jatkaa kehittymistään. Opiskellessani Suomen historiaa Helsingin yliopistolla 20-vuotiaana, tämä ajatus ei jättänyt minua rauhaan: miten on mahdollista, että me suomalaiset olemme saaneet tällaisen armon Jumalan silmissä. Ja miksi? Mitä tehtävää varten olemme olleet vapaita ja itsenäisiä?
Olemmeko edes tajunneet pitää tätä Jumalan lahjana? Olemmeko olleet vapautemme arvoisia?

Edelliset sukupolvet ovat asettuneet Jumalan eteen rukouksien ja kiitosten kanssa. Heidän rukoustensa suoja on kantanut meitä tähän päivään asti.
Osaammeko me antaa saman rukouksen ja kiitoksen perinnön omille lapsillemme ja lastenlapsille?
Vai olemmeko opettaneet heitä turvaamaan vain omaan järkeensä, nokkeluuteensa ja mammonaan?
Vielä on hyvä hetki puhua siitä toisillemme, että kaikki on vain hyvän Isämme lahjaa. Avata ihmisten silmiä näkemään.


tiistai 8. joulukuuta 2015

Isän rakkauskirje

Näin suloisen lapsukaisen löysimme me suomiryhmäläiset viikko sitten Venäjältä, erään pikkukylän klubilta, jonka  kerhohuoneessa piti samassa kylässä asuva ihana uskova nainen kylän lapsille heidän lauantaista pyhäkouluaan.

Tytön ilme on autuaallinen, sillä hänellä oli juuri tänään 5-vuotis- syntymäpäivänsä. Kaikille tarjottiin  hänen juhlansa kunniaksi kakkua. Lisäksi juuri tänään tehtiin kerhossa myös äideille onnittelukortit - Venäjällä kun vietetään meidän adventtinamme äitienpäivää.

'Keijun' herkullinen päähine oli hänen kerhostaan saamansa syntymäpäivälahja.

 Minä tiedän siis jotakin tästä suloisesta lapsesta, mutta mitä kummaa paljastaa minun Isäni MINUSTA psalmissa 139? Hän väittää nimittäin tietävänsä minusta KAIKEN. Hän tietää milloin istun tai milloin nousen. Hän tietää kaikki minun tieni - ja kaikki minun hiuksenikin Hän on laskenut.(Matt.10: 29-31)
Hän ilmoittaa tunteneensa minut jo ennen syntymääni (Jer. 1:4-5). Lisäksi Hän kertoo, että olen suuri ihme, eikä minun syntymänikään ole ollut mikään vahinko (Ps. 138:13- 16). Hän tunnustaa kutoneensa minut aivan itse äitini kohdussa ja myös kaikki minun tulevat päiväni ovat - kaiken aikaa - Hänen tiedossasi. Siitä tietämyksestä tuleekin oikein hyvä ja turvallinen olo. 
Kun tämä Isäni - kaiken tämän lisäksi vielä kertoo, ettei hän ole kenestäkään meistä kaukana, ja ilmoittaa samalla olevansa täydellinen rakkaus (1 Joh. 4:6), niin voiko enää enempää itselleen toivoa, näinä oudon väkivaltaisina ja epävarmoina historian päivinä.

Alakuvassani adventin ja tulossa olevan joulun vuoksi juhla-asuun pukeutunut pikkukirkkomme Inkerinmaalla.  Hoosianna sai jälleen kaikua tässäkin kirkossa, juuri sopivasti vierailumme viikonloppuna. Hoosianna - sanahan on alkujaan hepreankielinen huudahdus, joka tarkoittaa - oi pelasta, auta. Sitä alettiin kuitenkin jo varhain käyttää huudahduksena kuninkaille ja Jumalalle, mutta erityisesti riemuhuutona odotetulle Messiaalle.








.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Itsenäisyyspäivän tunnelmissa



Lapsuuden loppu

Olen viime kuukausina lukenut Eeva Kilven trilogian Talvisodan aika 1989, Välirauha, ikävöinnin aika 1990 ja Jatkosodan  aika 1993 (WSOY)
Eeva Kilpi asui lapsuutensa Hiitolassa Raivattalan kylässä Karjalassa Laatokan länsirannalla, alueella, joka myöhemmin tunnetaan sanalla ”luovutettu”.
Kirjassa Talvisodan aika Eeva on 11-vuotias, jonka mielestä sota tuntuu aluksi aivan käsittämättömältä. Mitä merkitsevät sanat: ihmisiä kuollut? Eeva pohdiskelee, kun Helsinkiä oli pommitettu ja 44 kuollut. Kaikki tuntuu vain  kieliopin esimerkkilauseelta, joka ei avaudu.

Kun Hiitolaa pommitetaan talvisodan toisena päivänä, siitä jää Eevalle jo muistikuva:  ”Mutta sitä ennen, noin klo 13.55 koneet pysähtyvät pitkäksi aikaa meidän keittiön ikkunaan ja minä ehdin laskea ne. Niitä on yhdeksän. Samalla hetkellä juoksee sisälle naapurin poika, Kuivasen Lauri, ja huutaa hengästyksissään: - Tulkaaha kahtomaa lentokonneita, jos että oo ennen nähny ja niit ei ookkaa vähä!” Aika on alkanut kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat niin ikään ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneet siitä asennosta minnekään, ellei äiti olisi erehtyntyt parkaisemaan: - Voi katsokaa kun pommeja putoaa ... - Nyt kellariin ja äkkiä.”

Isä lähtee rintamalle ja perheen ja suvun naiset lähtevät evakkoon: mummi, äti, kälytäti, nuoritäti ja pipitäti, Eeva, pikkusisko ja serkku. Pienessä mökissä tilaa joukolle on niukasti, mutta sopu yleensä säilyy. Kerran äidin ja kälytädin välille puhkeaa kuitenkin ankara riita kaulan ympärille kietaistavasta hilleristä. Äiti on varma, että hänen turkiksensa on tuuheampi, ja hillerit ovat vaihtuneet.

Vaikka kirjat käsittelevätkin raskasta aikaa, niistä ei ei puutu kuitenkaan lämmintä huumoria tai tilannekomiikkaa. Kun nuoritäti  rakastuu Hiitolan nuoreen apupappiin, niin Eeva on mukana hartaustilaisuuksissa esiliinana kuten uimaretkilläkin.
Kirjoissa rukoillaan paljon. Jo ennen sodan puhkeamista lapsetkin ovat vähän väliä polvillaan, kun pyytävät, ettei sotaa tulisi. Rukous kulkee kaikissa kolmessa kirjassa väkevänä mukana. Pyynnöt ja kiitokset nousevat ihmisten sydämistä tilanteiden vaihtumisen mukaan. Usko Jumalaan tuntuu olevan kaikille itsestään selvää.

Välirauha, ikävöinnin aika heittää perheen lopullisesti maailman turuille. Tyttö kokee syvää kodittomuutta. Perheestäkin on erottava, kun on lähdettävä kouluun vieraalle paikkakunnalle. Siellä kaikki on uutta: koulu, opettajat, toverit ja kortteeritalo. Mielessä on koko ajan huoli siitä, miten kaikki oikein tulee jatkumaan.

Jatkosodan aika-kirja alkaa hirvittävästä kohtauksesta, kun nuoritädin mies, Hiitolan pastori, katoaa. 
” Minä kuulin kaiken toiseen huoneeseen.
 - Tämä kirje on sinulle, sanoo mummi. - Avaa se.
- En minä vastaa nuoritäti.
Vaikka en näekään heitä, tajuan, että mummia lakaa vapista kirje kädessään, nuoritäti taas on jähmettynyt liikkumattomaksi pöydän ääreen missä hän istuu. Me olemme käymässä Parkanossa. Kaikki ovat kerääntyneet postin ympärille. Lapsi nukkuu puutarhassa.
- Eihän se nyt...sehän on vain, sanoo mummi, ja samassa me olemme keskellä kauheutta, joka on jo muuttanut elämämme.”

Pastori on kadonnut tiedusteluretkellä Ensoon. On annettu ymmärtää, että Enso on suomalaisten hallussa, mutta näin ei olekaan. Pastori, joka kulkee miesjoukon ensimmäisenä, vajaan parinkymmenen metrin päässä seuraavasta, hypähtää äkkiä ojaan, eikä häntä enää koskaan löydy, eikä kukaan pysty selvittämään hänen kohtaloaan.
Tämä ahdistava epätietoisuus seuraakin perhettä vielä kauan sodan jälkeen. Kirjailija käy 1990-luvulla arkistoissa lukemassa sotapäiväkirjoja ja raportteja, mutta mikään ei selviä. Katoaminen jää ratkeamattomana painamaan suvun jäseniä.

Eevan perhe lähtee evakkoon, mutta palaa useamman kerran Hiitolaan kotiin. Venäläisten sotilaitten käytössä ollutta taloa kunnostetaan ja peltoja viljellään, kunnes alkaa venäläisten suuri ryntäys ja kotoa on lähdettävä viimeisen kerran.

Luin Eeva-lehden haastattelusta 31.10. 2012, että Eeva Kilpi on käynyt entisellä kotiseudullaan viisi kertaa. Hän on vieraillut 1939 rakennetussa kotitalossaan, jossa nyt asuu venäläinen lääkäriperhe ja keskustellut heidän kanssaan tulkin välityksellä ajatellen: ”Minä kestän tämän!”. Eeva Kilpi tunnustaa, että hänessä on elinikäistä ikävöintiä. Hän sanoo: ”Haluaisin Karjalan takaisin. Me karjalaiset olemme lähtöisin siitä mullasta ja hivenaineista. Siksi kaipaamme takaisin.”


Luin Eeva Kilven kirjat kiitollisella mielellä siitä, että hän on rohkeasti ja avoimesti jakanut tuntojaan kirjan sivuilla. Voimakkaana jäi elämään hänen toteamuksensa siitä, miten hänen lapsuutensa oli loppunut pommikoneiden tuloon. Koskettava oli myös hänen toiveensa: ei koskaan enää sotaa, ettei kenellekään lapselle tapahtuisi tällaista kuin hänelle.


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Sikin sokin sukkelaan.

Kaikki loppuu aikanaan ( aromonsa tosin ei milloinkaan). Monin tavoin 'rikas' Eilatinmatkamme päättyi siihen, kun istuimme lämpöä hohkaavalla Ovdan sotilaskentällä jo paikoillamme lentokoneessa - odottaen kymmenen minuutin kuluttua tapahtuvaa lähtöämme kohti koto-Suomea. Mutta lähdön sijaan kuulimmekin kapteenin ilmoituksen, ettei koneemme ole saanut lähtölupaa ja saatamme joutua odottamaan sitä jopa 50 seuraavaa minuuttia. Koska tiesimme, että tulisimme lentämään poikki koko Turkin ilmatilan, käväisi juuri sillä hetkellä mielessämme jopa pieni levottomuuden poikanenkin.
Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja ainoa järkytys oli tämä Suomemme hirmuisen kylmä, suorastaan arktinen tuuli, joka toivotti meidät tervetulleiksi kotiin. UHHH.

Tähän liitän kuvan eräältä lämpimältä hepreantunnniltamme, jonka vietimme kaupunginmuseon takana sijaitsevassa puistossa. Opettajamme Obadja oli innokas, samoin satakunta pientä kärpästä, jotka söivät polvissani olevia pieniä pipejä. Oli siinä 'mummojen' keskittymiskyky kovilla.
Paikalliset pikkutytötkin kävivät  ihmettelemässä kummallista opetustuokiotamme.

Entä outo otsikkooni:
'Sikin sokin sukkelaan'. 
 Mitä se on?

Vuorokauden ehdin lojua kotona, kun jo taas oli edessäni lähtö. Nyt kohti Venäjän rajaa ja kohti 'kotikirkkoani' Innolovon sovhoosikylässä, jonne kiikutimme 350 kiloa talvivaatteita, kirkon kirpputorille myyntiin. Sunnuntaiaamuna adventin jumalanpalvelus pienessä parakkikirkossamme, hoosiannaa ilman urkuja ja monia haleja ryppyisiltä, Siperian kiertäneiltä mummoilta. Siinä minulle sopiva joulunalusbooli.
Ei kultaa eikä mirhaakaan - tosin ei kovin vakaata rauhaakaan - juuri tällä erää - päällä maan.

Adventtilahjani saatte näin upean hymyn muodossa, näiltä kahdelta, pikkutyttöinä Siperian kiertäneeltä mummolta. Kuskasimme heidät jumalanpalveluksen päätteeksi kahden kilometrin päässä sijaitseviin koteihinsa, etteivät joutuneen rämpimään sinne kuraista maantienlaitaa rankassa vastatuulessa.
Heidän  hymynsä muistuttakoon meille siitä, kuinka kaunista on pienuus - liki kauneinta päällä maan.

Matkassamme oli siis hetken aikaa kaksi Taivallisen Isämme todellista prinsessaa. Toisen 'prinsessan' hampaat tosin olivat takin taskussa, joten hymy ei ollut ihan yhtä leveä kuin ystävänsä. Siperiassa lasten hammashuolto ei tainnut olla tärkeiden asioiden kärkipäässä.
 Rakastan teitä, siskoni!!

Iloista adventinaikaa kaikille lukijoillemme toivottelen minäkin... 'sikin sokin sukkelaan'- matkojeni päätteeksi.



sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Luukut avautuvat


Palaaminen Suomeen Etelä-Israelin auringosta ja lämmöstä on ollut pieni shokki. Pimeää tuntuu kestävän koko päivän. Valot sisällä ovat tarpeen keskipäivälläkin. Lumi, joka jo hetken valaisi marraskuisia päiviä, on hävinnyt ja sen tilalla on märkä, musta maa.
Jonnekin aivojeni takalokeroon vaipuu muisto aurinkoisista päivistä, jolloin ei vesipisaraakaan pudonnut. Nyt on vain uudelleen asetuttava elämään tätä elämää hämärässä - suorastaan pimeässä.


Tänään 29.11. vietetään 1. adventtisunnuntaita. Adventinaika alkaa, ja kuljemme askel askeleelta kohti joulua. Valo saapuu pimeyden keskelle. Adventtikalentereiden luukut avautuvat yksi kerrallaan.
Puhuin tyttäreni kanssa viime vuonna siitä, miten joulukalenterit ovat täynnä karkkia, suklaata ja pikkutavaraa, jota lapsi ei tosiasiassa tarvitse. Joulukalenterien hahmot ovat lisäksi TV:n lastenohjelmien ja kirjojen suosikkeja, jotka eivät liity millään tavalla jouluun.
Tämän keskustelun jälkeen tilasin jo menneen joulun jälkeisestä alennusmyynnistä kristillisestä kirjakaupasta nipun adventtikalentereita, joita suunnittelin jakavani tämän joulun aikaan suvun ja naapurien lapsille. Niiden välityksellä voisin tuoda edes vähän joulunsanomaa lapsiperheisiin.

Tänään lauletaan kirkoissa taas Hoosiannaa. Hoosianna on väkevä rukous: Oi auta! Oi, pelasta!
Tämä lyhyt rukous kuuluu Raamatun kymmenen kaikkein voimallisimman rukouksen joukkoon  - aivan samaan joukkoon Isä meidän-rukouksen ja Herran siunauksen kanssa.
Miksi emme  käyttäisi tätä rukousta muulloinkin kuin ensimmäisen adventin aikaan? Tarttuisimme muulloinkin tähän Hoosianna-huudahdukseen, uskoisimme sen voimaan.
Toivotamme kaikille lukijoillemme paljon valoa ja lämpöä alkavaan adventinaikaan!


torstai 26. marraskuuta 2015

Timnan autiomaassa


Noin 30 kilometriä Eilatista pohjoiseen on Timnan autiomaa-alue, joka lumoaa kauniilla värisävyillään, autiudella ja hiljaisuudella. Olemme joka kerran Eilatissa käydessämme viettäneet päivän Timnan kauneuden keskellä.
Niin teimme taas tälläkin matkalla.


Autiomaa kääntää  pelkistyneisyydessään katseen samalla omaan sisimpään. Kuinka sitä tunteekaan itsensä välillä kuivaksi ja tyhjäksi kuin karu autiomaa!
Tämän puutteen, turhautuneisuuden ja tyhjyyden tunteen on Maija-Liisa Heiskanen kirjassaan Savenvalajan pajassa pukenut rukoukseksi. 


"Rakas Jeesus, tarvitsen uudistumista. Elämäni tuntuu kuivalta ja tarkoituksettomalta. Erämaassani ei näytä tapahtuvan mitään. Elämänhalukin on katoamassa. Tule, Pyhä Henki, tahdon tavata sinut. Tule minun elämääni. Olet tervetullut. Odotan, että täytät minut Jeesuksen rakkaudella ja voimalla. Tahdon oppia tuntemaan Vapahtajaani Jeesusta Kristusta enemmän. Opeta minua. En pelkää sinua enää. Janoan ja odotan sinua. Muuta minun elämäni erämää pulppuavaksi lähteeksi."
"Odotan enemmän,
Pyhä Henki, anna enemmän.
odotan enemmän."


                                           


maanantai 23. marraskuuta 2015

Emme tapaa sattumalta


Jotkut kirjat tuntuvat aina yhtä ajankohtaisilta, kun niihin tarttuu. Yksi tällainen, joka ei ole menettänyt lumoaan on A. Russelin toimittama Jumala puhuu. Kirja on päivittäinen hartauskirja, mutta samalla se on koskettava mietekirja, eikä sen tekijöitä tiedetä.
Kun olimme lähdössä Eilatiin, niin kirja "sattumalta" aukesi lokakuun 5. päivän kohdalta ja puhui suoraan matkalaisten sydämiin.

Alussa oli psalmiteksti: Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi, nyt ja isänkaikkisesti. Ps.121:8
Ja näin teksti jatkui: Minä valvon menemisiäsi ja tulemisiasi. Minä siunaan kunkin vierailun. Minä järjestän koko vaelluksesi. Siunaan sinua kaikessa, tekemisissäsi, keskusteluissasi.
Et kohtaa ketään sattumalta, vaan kaiken olen suunnitellut, siunannut  --- Olet Hengen johdossa, ja se on lapseuden todistus. "Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia".

Matkalla jokainen päivä on avoin mahdollisuus. Ei voi tietää, mitä tulee tapahtumaan, ja keitä tulee kohtaamaan. Samassa hotellissa asuu suomalaisia, joihin on helppo tutustua. Paikallisissa seurakunnissa tapaa uusia ihmisiä, joita ehtii parin viikon oleskelun aikana tavata muutaman kerran. Alkaa huomaamatta muodostua pieni tuttavapiiri, johon kuuluu henkilöitä, joiden nimiä ei ehkä tiedä, eikä muitakaan heidän yhteystietojaan. Kuitenkin tapaamisissa on saattanut syntyä tärkeää ajatustenvaihtoa, josta olisi hyvä jatkaa. Joskus käy niin, että vaikka emme ole sopineet tapaamisesta jonkun ihmisen kanssa, tämä tulee kuitenkin kuin "tilauksesta" vastaan lähikadulla tai kaupungilla, ja niin on voinut jatkaa kesken jäänyttä keskustelua, jakaa mielessä pyörineen ajatuksen tai tarjota jopa pientä apua. (Kerran lankaa ja neulaa haljenneisiin housuihin!)

Kun on elänyt taivaan Isän tarkan "kellon" mukaan, ei voi muuta kuin hämmästellä.
Pieni esimerkki: Salome oli halunnut antaa kirjansa venäjänkielisen version hotellissamme asuvalle vanhalle miehelle. Emme kuitenkaan tienneet, missä hän asui, emmekä muistaneet edes hänen sukunimeään. Vanhusta ei ollut näkynyt vähään aikaan - oliko hän jo lähtenyt? Lähdimme kuitenkin ulos, Salomella oli kirjansa kainalossa. Ja kun astuimme puutarhaan, kuka siellä palasi lenkiltään allasalueelta - vanha Leonardo! Niin Salome sai annettua kirjan, emmekä voineet taas muuta, kuin ihmetellä täydellistä ajoitusta.






Kymmeniä kissoja voi tavata myös Punaisenmeren rannalla.
Mereltä palaavat kalastajat ruokkivat niitä iltaisin.

torstai 19. marraskuuta 2015

Eloa Eilatissa

Nämä kuvani tyypit ovat poikia, enkä tiedä ovatko he menossa kasseineen kouluun vai mihin, mutta jostakin syystä heidän olemuksestaan löydän tänään itseni

Noin juuri täällä Eilatissa nyt mennään, pareittain, hepreantunnille, jota natiivi x-historianopettaja meille täällä joka toinen päivä opettaa. Kaikkeen sitä jotkut eläkeläismummot (meitä on siis 2 plus 2) vapaaehtoisesti suostuvatkin.

Olen näin syksyn aikaan aiemmin käynyt vain Pohjois- Israelissa, joten nyt tämä maan eteläosan syksyinen kasvillisuus kiinnostaa. Erityisesti olen yrittänyt etsiä niitä kasveja, jotka ovat nk. Luvatun maan seitsemän siunattua kasvia. Ne ovat kaikki sellaisia kasveja, jotka kukkivat pääsiäisen ja helluntain välisenä aikana - siis maan ilmaston kriittisenä kevätkautena.

Kyseiset kasvit on lueteltu 5 Moos 8: 5-8.

5. " Tiedä siis sydämessäsi, että Herra, sinun Jumalasi, kasvattaa sinua niin kuin isä kasvattaa poikaansa. 
6.  Ja noudata Herran, sinun Jumalasi, käskyjä,ja vaella hänen taitänsä ja pelkää häntä.
 7. Sillä Herra sinun Jumalasi vie sinut hyvään maahan, laaksoissa ja vuorilla vuotavien purojen, lähteiden ja syvien vesien maahan,
 8.  nisun ja ohran, viiniköynnöksen, viikunapuun ja granaattiomenapuun maahan, jalostetun öljypuun 
ja hunajan maahan (=kypsistä taateleista puristettu taatelihunaja).

Palattuani jälleen kotimaan kamaralle kerron miten minun kasvienmetsästysreissuni kävi. Löysinkö 8000 vuotta vanhan kasvin vehnän (Matt 13: 24-30) tai ohran, joka sekin on maailman vanhimpia viljelyskasveja, (Joh 6: 9 -13).
Löysinkö Raamatun 'vanhan liiton' vertauskuvan, viiniköynnöksen, joka Uudessa Testamentissä on vertauskuva Jeesuksen ja häneen uskovien elävästä yhteydestä.

Entä viikunapuun, jonka on mainittu  kasvaneen jo paratiisissa
tai granaattiomenapuun, jonka hedelmässä tradition mukaan on yhtä monta siementä kuin on Toorassa  käskyä ja kieltoa, 613 kpl. 
(Laul 1. 4:3) "Kauniisti kuin granaattiomena kaartuu otsasi hunnun alla".
Löysinkö öljypuun, puiden kuninkaan, joka saattaa olla tuhatkin vuotta vanha ( Jes 1:6 tai Ps 52:10 )
 tai taatelipuun, joka seitsemän kasvin joukossa kuvataan 'hunajana'.

Kuva: Vanha öljypuu Öljymäellä. Puun juurakon sanotaan oleva peräisin Jeesuksen ajoilta.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Hiljaa ja hämmentyneenä


Järkyttävä viesti Pariisin terroriteoista on saapunut tänne Punaisen meren rannalle. Se on hiljentänyt ajattelemaan tapahtuneen järjettömyyttä, jota ei mitenkään kykene ymmärtämään.
Ei voi käsittää, että Euroopan sydämessä ihmisiä voidaan tappaa täysin tunteettomasti.
Tuntuu ahdistavalta ajatella, että varuillaanolo ja pelko tulevat tästä lähtien olemaan alituisia seuralaisia siellä, missä väkeä liikkuu, tai ollaan joukolla koolla.
Mieltä painaa ajatus siitä, että tulevina päivinä pelästys ja kauhu hiipivät  kintereillä, saavat ihmiset varomaan, välttämään ja kiertämään. Epävarmuus saa säikkymään outoutta,  säpsähtämään äkkinäisiä ääniä, yllättäviä liikahduksia.

Jumala ei kuitenkaan tahdo, että elämme pelossa. Hänen yllättävä lahjansa pimeyden keskelle on rohkeuden henki. Hän kehottaa nostamaan katseen ylöspäin ja päämme pystyyn.

Vaikka ympärillä on melskettä ja sanomia sodista, niin Jeesus muistuttaa: - Katsokaa, ettette peljästy, sillä näin täytyy tapahtua, mutta tämä ei ole vielä loppu. (Matt. 24:6)

On aika yllättävää, että kristittyjä varoitetaan huolehtimaan siitä, etteivät he pelästyisi näkemistään ja kuulemistaan kauheuksista. Heidän pitäisi pikemminkin lohduttaa ja rohkaista muita.
Heidän tehtävänsä on tarjota toivon näkökulmaa, myötätuntoa, turvaa ja yrittää etsiä kriiseihin oikeudenmukaisia ratkaisuja.

Kun Dietrich Bonhoeffer oli natsien vankina, hän kirjoitti virren 600. Virressä rukoillaan toivoa pelon maailmaan. Siinä uskotaan kaiken kauhean keskellä hyvyyden voimaan.

Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha suo.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman. 


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Luku 117

Kaikki me vanhatkin 'immeiset' tiedämme mitä tarkoittaa numerosarja 007. Sehän on James Bondin koodinumero, supersankarin, joka on lukuisten romaanien lisäksi seikkaillut yli 20 elokuvassa.
Luvut 112 ja 118 ovat nekin kaikkien tuntemat, mutta mitä mahtaa otsikkoni luku 117 tarkoittaa?
 
Tämän numerosarjan alla on Raamatun lyhin psalmi, jonka otsikkona on
Kaikki kansat ylistäkööt Herraa.

Vuoden 1938 raamatunkäännöksen mukaan psalmi kuuluu näin:

"Kiittäkää Herraa kaikki pakanat, ylistäkää häntä, kaikki kansat.
Sillä hänen armonsa meitä kohtaan on voimallinen,
Herran uskollisuus pysyy iankankaikkisesti!"

Eräissä muissa käännöksissä ensimmäinen jae on  käännetty näin:  " Kiittäkää Herraa kaikki kansat, ylistäkää häntä kaikki kansakunnat.
Ei siis puhutakaan enää pakanoista vaan kansoista. Kumpi käännöksistä on siis oikeampi?
Oikea vastaus on kummallinen, sillä kummatkin sanat ovat oikeita. Asia riippuu yksinomaan siitä kuka tätä psalmia lukee. Jos sitä lukee juutalainen, kuuluu siinä olla sana goija eli - johonkin muuhun kansaan kuuluva henkilö kuin he, joilta olemme Vanhan Testamenttimme perinnöksi saaneet. Mutta jos sitä luemme me, on selvempää käyttää sanaa kansat, pakana-sanalla kun on meidän kielessämme aivan eri merkitys.
Siispä me, nyt täällä Eilatin valossa ja lämmössä leijuvat neljä nautiskelijaa - olemme maan omalle väestölle näitä goijia, eli pakanoita, eikä se ole yhtään hullumpi asema.
Lomalla, kiireettömyydessä on myös helpompi muistaa psalmin ohjetta 'kiittäkää' 'hodu'. Samoin yritämme pitää mielessämme myös tuon viimeisen jakeen lupauksen - sen, että hänen uskollisuutensa pysyy iankaikkisesti. Se pysyy voimassa missä maassa tahansa  - siis myös siellä kotimaassa, vaikka ehkä sataa, on pimeää ja koleaa, arkihuolia ja ties mitä.

Kuvassa taatelipalmupuu.




 
 

torstai 12. marraskuuta 2015

Taivas on auki





Tervehdys täältä Punaisen meren rannalta Aroma-kahvilasta teekupin äärestä. Eilat moderneine hotelleineen ei suinkaan muistuta kuvan vanhaa, tiiviisti rakennettua  kaupunkia, mutta emme me neljä matkalaistakaan  ole aivan kuvan naisten tyylisiä.
Kerroin viime päivityksessä, että aiomme opiskella täällä hepreaa, mutta kahteen viikkoon tulee varmaan mahtumaan paljon muutakin.

Kun pari vuotta sitten olimme Salomen kanssa täällä kuusi viikkoa, niin aamupäivisin istuimme synagogassa rukoilemassa. Joka päivä meille nousi jokin ryhmä esiin, jonka puolesta piti rukoilla. Tällaisia olivat mm. lapset, nuoret, naiset, miehet, sairaat, yksinäiset, poliittiset päättäjät.
Sitten oli henkilöitä, jotka tarvitsivat juuri sillä hetkellä erityistä rukousapua. Viereisessä huoneessa asui vanhempi nainen, joka sairasti kilpirauhassyöpää. Saimme myös yllättäen puhelinsoiton, jossa nuori perheenäiti kertoi joutuvansa kiireelliseen leikkaukseen juuri löydetyn gynekologisen syövän takia. Tai sitten meille kerrottiin eskarilaisesta, jolla ei ollut yhtään kaveria.

Miten Jumala sitten vastasi näihin rukouksiin?
Kilpirauhassyöpää sairastavalta patti hävisi kaulalta, eikä ole tullut takaisin. 
Nuori äiti kuvattiin, mutta lääkärit eivät olleet uskoa silmiään, sillä mitään leikattavaa ei kuvista näkynyt. Lääkäri huusi vain toiselle: - Tule sinäkin nyt katsomaan näitä kuvia!
Eikä pieni eskarilainenkaan jäänyt ilman kavereita, vaan hän sai niitä vallan kolme!!!

Näistä kokemuksista rohkaistuneina kutsummekin blogimme lukijat mukaan tälle matkalle, pyydämme hetkeksi istahtamaan noille alakuvan tyhjinä odottaville värikkäille tuoleille.
Jos sinulla on jokin sairaus tai huoli, jonka puolesta haluat meidät täällä rukoilevan, voit kertoa siitä blogin kommentissa. Rukouspyyntöjä sisältäviä kommentteja ei julkaista, jolloin pyytäjän henkilöllisyys ja asia ei tule muiden tietoon. Pyynnöt jäävät vain bloginpitäjän sähköpostiin, ja kannamme niitä täällä rukouksessa eteenpäin.

Olemme nimittäin ymmärtäneet, että taivas on auki Eilatissa!



maanantai 9. marraskuuta 2015

Autohuumoria

Erään Helsinkiläisen rantaravintolan portinpieleen on parkkeerattu tämä valokuvani punainen auto. Sen nokalla komeilee vanha kuparinen kahvipannu, kutsuen asiakkaita piipahtamaan sisään pienelle herkkuhetkelle.

Toisen hauskan autoihin liittyvän tositarinan luin jokin aika sitten omasta paikallislehdestämme.
Siinä eräs aviovaimo kertoi miehestään, jonka auton rekisterinumeroksi oli tullut 666.
Kun naapurit sinä aina naureskelivat päätti isäntä vaihtaa sen ja sai kuin saikin autoonsa kilven JOH 316. Hän paranteli sitä vielä tussikynällä siten, että laittoi kaksoispisteen kolmosen ja kuudentoista väliin kas näin - JOH 3:16. Virkavalta oli muutaman kerran huomautellut pilkuista, mutta antoivat niiden sitten olla, kun kuulemma sen " tarkoitus oli niin hyvä."
Siis mikä tarkoitus?
Joh 3:16? 
"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan että hänellä olisi iankaikkinen elämä."

Huomasitko sanan - yksikään. Eikös se tarkoita sinua ja minua? Tämän lupauksen turviin suljen tänään teidät, itseni, Magdaleenan ja kaksi muuta ystäväämme. Lennämme keskiviikkoaamuna kahdeksi viikoksi Eilatiin, joten. sieltä lähtevät lentelemään seuraavat postauksemme tänne Suomeen - ja mihin nyt ikinä lähtevätkään. SHALOM.
 

perjantai 6. marraskuuta 2015

Pian matkaan


Korttilaatikossani on vuosikausia pyörinyt kortti, jota en ole tullut lähettäneeksi kenellekään. Aina välillä otan sen käteeni ja viivyn kuvan tunnelmassa. Kortti tuntuu kertovan monenlaista:
Naisen matka on suuntautunut kauas, sillä kuva oikein hehkuu kuumuutta. Värit kortissa ovat vahvat, taiteilija on luonut jännitteen käyttämällä vastavärejä, sinistä ja oranssia. Nainen itse näkyy tummana, lähes silhuettina. Hän näyttää herkältä ja sirolta kulmikasta ja jännitteistä ympäristöään  vasten. Hän on kuitenkin selvästi tyytyväinen ja levollinen.

Joitakin samanlaisia tuntemuksia minunkin mielessäni liikkuu, kun ajattelen muutaman päivän kuluttua tapahtuvaa Israeliin lähtöä. Olemme Salomen kanssa lähdössä taas kerran "omaan" kaupunkiimme, Eilatiin, pariksi viikoksi. Tämä on jo kolmas yhteinen Eilatin-matkamme, matkaseura on vain vaihdellut. Nyt joukkoomme liittyy kaksi hepreanopiskelijaystäväämme. Opettajakin meillä jo on odottamassa - saa nähdä sitten, miten opiskelu sitten rupeaa sujumaan.

Jo lokakuun alusta lähtien Israelissa on ollut kovin levotonta. Terroriteot ovat olleet päivittäisiä, autoilla on ajettu väkijoukkoon, ja väkivallantekoja on tapahtunut niin paljon, että puhutaan jopa puukkointifadasta. Järkyttävää on se,  miten monet 13-19-vuotiaat nuoret ovat olleet hyökkääjinä. Tekijöinä on ollut myös nuoria tyttöjä, jotka ovat onnistuneet kuljettamaan teräaseen vaatteittensa alla.

Tämä kaikki ei voi olla vaikuttamatta edessäolevan matkan ajattelemiseen, vaikka matkakohteessamme, Eilatissa, onkin tähän asti ollut rauhallista. Kuitenkin lähes aina Israelissa käydessäni on ollut levotonta. Kun olin mieheni kanssa kolme ja puoli vuotta sitten maaliskuussa Eilatissa, kaikki näytti turistin silmin turvalliselta. Olimme päättäneet vuokrata auton ja ajaa pitkin Egyptin rajaa kulkevaa tietä. Kuitenkin heräsin aamulla kolmelta siihen, että minulle sanottiin: - Älkää menkö Egyptin rajalle!
Kerroin tämän aamulla miehelleni ja luovuimme suunnitelmasta, lähdimme ajamaan sen sijaan kohti pohjoista, Timnan autiomaahan. Emme kuulleet vielä silloin uutisia, mutta myöhemmin meille kerrottiin, että Egyptin rajalla oli ollut raketti-isku.

Varjelus saa tuntemaan itsensä arvokkaaksi Jumalan silmissä. Huolenpito, jota on saanut aiemmin kokea, antaa turvan ja luottamuksen myös uusiin lähtöihin. Ei edes varpunen tipahda taivaallisen Isän tietämättä.


Eilat ylhäältä Migdalin rukoustornista katsottuna. Edessä näkyvät Jordanian vuoret. Saudi-Arabia jää kuvan ulkopuolelle, se näkyy tornista vuorijonon jatkona oikealla. Egypti on myös katsojan oikealla puolella, mutta lahden vastakkaisella puolella.
Niin, ja Syyria on sitten Jordanian pohjoispuolella oleva Israelin rajanaapuri.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Aalto


Perhekunnissa näyttää olevan
samantapaisia sääilmiöitä kuin
luonnossakin; myrskyjä ja päivänpaisteita. Niitä ei vain oikein voi ennustaa - ainakaan yhtä helposti kuin tavallista säätä.

 Jäin itse viikonvaihteessa taas tuollaisen äkkiä nousseen aallon alle. Napisin ja häpesin napinaani.
Olinhan kuin Egyptistä exodusmatkalle lähteneet juutalaiset, jotka olivat juuri saaneet nähdä Jumalan johdatuksen kulkiessaan kuivaa maata 'meren' poikki - kunnes vesivallit jälleen laskeutuivat tasaiseksi virraksi ja veivät heitä takaa ajaneen uhan mennessään. Muistin, että jo kolmen päivän kuluttua tästä valtavasta Jumalan voimannäytteestä kansa jälleen napisi. Ja niin tein minäkin.

Sitten sain sähköpostia kirjekaveriltani, entiseltä kollegaltani, nykyiseltä rukouspariltani. Hän ei tiennyt myrskystä, ei murheesta, ei pelosta eikä napinastani mitään. Siitä huolimatta hän lähetti kirjeen, jonka nimenä oli AALTO. Kirjeeseen oli liitetty kuva, jonka sain luvan perään tähän postaukseeni liittää. Kuva on alunperin paperille painettu puupiirros, jonka oli tehnyt japanilainen taiteilija Katsusiko Hokusai v.1828.

Olipa puhutteleva piirros. Jouduin kuvaa tutkimalla katsomaan myös itseäni isommasti.Onko napinani heittänyt minut vallan kokonaan pikkuiselta lautaltani aallokkoon, vai lojunko ehkä yhä sen pohjalla?

Piirroksen alle oli tämä Rachel-ystäväni liittänyt seuraavan runon.

                          Ristin luona ankkurissa
                          laivan olla pitäisi.
                          Myrskyn kuljetettavissa
                          ajelehtii purteni.
                          Vaikeata paluu on
                          sieltä - kautta aallokon. 
                                                  (Anders Odhelius)

Runo oli löytynyt 'Siionin virret' - virsikirjasta (kotihartauden tarpeiksi v.1972)
Eivät vanhene ikuiset aarteet!

Aaltoja siis tänään. Pieniä kotilaineita ja isoja, Euroopan kokoisiakin tyrskyjä - rukoiltaviksi. Jeesus tyynnytti myrskyn sanallaan. Meille on siihen hommaan työkaluksi annettu rukous. Käyttäkäämme sitä!
 .  

lauantai 31. lokakuuta 2015

Menneisyyttä etsimässä

Näin pyhäinpäivän aikaan ajatukset suuntautuvat menneitä sukupolvia kohti. Moni käy hautausmaalla sytyttämässä kynttilän läheisen muistolle ja muistelee hetken, mitä tämä ihminen on hänelle merkinnyt. Mielessä saattavat risteillä ikävä, haikeus ja kiitollisuus, mutta ehkä myös kesken jääneet asiat, jotka ovat jostain syystä jääneet aikanaan sanomatta ja selvittämättä.

Olen tänä syksynä lukenut Katja Petrovskajan kirjan Ehkä Ester, joka kertoo juurien etsimisestä. Petrovskaja on entinen neuvostokansalainen ja juutalainen. Hän on syntynyt 1970 Kiovassa ukrainalais-puolalaiseen sukuun. Hänen äidinkielensä on venäjä, mutta hän kirjoittaa saksan kielellä.

Petrovkaja on kadottanut historiansa, sen hän haluaa löytää, mutta helppoa se ei kuitenkaan ole. Hänellä on apunaan vanhat sukutarinat ja rakeiset valokuvat, joiden pohjalta hän suunnistaa. Hänen omat isovanhempansa ja vanhempansakaan eivät olleet halukkaita kertomaan kaikkea tietämäänsä.

Hänellä on etsimisessään vanhojen kirjoitusten ja dokumenttien lisäksi apuna nykyajan keinoja, kuten Google ja Facebook, joiden välityksellä voi saada yllättäviä yhteyksiä jopa valtameren taakse. Ja eBayn kautta voi ostaa vanhoja valokuvia pommitetuista kaupungeista.

Petrovskajan äidinpuoleinen suku oli levittäytynyt ympäri Eurooppaa ja perustanut kuuromykkien kouluja Itävalta-Unkariin, Ranskaan ja Puolaan.
Näin Petrovkaja kirjoittaa: "Äänne äänteeltä, sana sanalta, päivästä päivään he opettelivat rukoilemaan. Minä kasvoin Neuvostoliiton veljeskansojen perheessä, kaikki olivat siellä samanarvoisia, ja kaikkien täytyi opetella minun äidinkieleni, muttei rukouksia, me käsitti minun maailmassani kaikki. --- Kesti anteeksiantamattoman pitkään, ennen kuin tulin ajatelleeksi, mitä kieltä he olivat lapsille opettaneet. --- Meidän juutalaisuutemme jäi minulle kuuromykäksi ja kuuromykkyys juutalaiseksi. Se oli minun menneisyyttäni, minun lähtökohtani, mutta en se minä ollut." 

Petrovskaja löytää sukunsa historiaa palasina ympäri Eurooppaa. Hän matkustaa paikkoihin, joihin vanhat tarinat häntä vievät. Hän käy Varsovan ghetossa, hän kulkee Kaliszin kaupungissa kaduilla, jotka on rakennettu hautakivistä, joissa näkyy vielä heprealaisia kirjaimia, hän kulkee Babi Jarin parin kilometrin mittaista entisen rotkon reunaa ja käy keskitysleirillä.

Etsiessään kadonnutta sukuaan hän löytää sankareita ja selviytyjiä, pettureita, uhreja ja pyöveleitä. Hän löytää ihmisen koko kuvan.

Kirjan nimessä esiintyvä Ester on isän isoäiti, jonka nimeä isä ei muista, koska kutsui tätä vain babuskaksi. Esterinkin olisi pitänyt lähteä syyskuun 29. päivänä 1941 muiden mukana kulkemaan kohti Babi Jaria, mutta koska hän oli jo huono liikkumaan, ei ehtinyt muiden mukaan. Hän raahautui kuitenkin talosta ulos kadulle ja tapasi kaksi keskenään juttelevaa saksalaista sotilasta. Näiltä hän kysyi tietä Babi Jariin. Mutta sotilas ampui vanhuksen samantien.
Tapauksen oli nähnyt raunioiksi räjäytetyn talon talonmies, joka kertoi tämän Petrovskajan isälle.

Kirjan rakenne on novellimainen, sen kieli on runollista. Oman lisänsä tekstiin tuovat lainaukset antiikin taruista, viittaukset oopperan maailmaan sekä venäjän-, saksan- ja hepreakieliset sanat.


keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Sellainen ol' Viipuri.

Venäjäntyöryhmämme piipahti muutama viikko sitten päivän matkalla Viipurissa, josta pietarintyöstämme vastaavat nuoret kävivät tilavalla autollaan hakemassa tuomamme 300 kiloa syysvaatetta Inkerin kirkolle. Sieltä, edeltä sopimamme vähävaraiset perheet, saavat  tulla hakemaan tarvitsemansa - itselleen ja lapsilleen.

Tämä matka oli periaatteessa aivan tavallinen, ja kuitenkin aivan erilainen kuin milloinkaan. Miksi?
Siksi, että koko tullialue oli aivan tyhjä. Ei yhtään suomalaista autoa ja venäläisiäkin vain muutama. Vielä keväällä autojonot saattoivat olla monen sadan metrin mittaiset, 1990-luvulla monen kilometrinkin pituiset. Saman huomion teimme Viipurissa, jonka kauppahalli vielä muutama vuosi sitten kuhisi suomalaisturisteja varpuluuta-ja pellavaostoksilla. Nyt siellä olivat vain myyjät.

Hiljainen Viipuri toi siis mieleeni 1990-luvun vilkkaan Viipurin, mutta erityisesti sen keskustassa toimineen katulapsikodin, Dikonin. Eräänä kesänä vietin viikon tämän kodin lasten kanssa eräällä Viipurin edustalla olevalla saarella. Matkassa oli minun ja kollegani lisäksi kuusi suomalaista nuorta ja venäläinen keittiöhenkilökunta.
Meidät kuljetettiin rantaan linja-autolla. Katulapset oli sijoitettu bussin etuosaan ja me, kymmenkunta suomalaista, olimme auton takaosassa. Välissämme seisoi miliisi, eikä kukaan saanut bussissa liikkua eteen, eikä taakse. "Varastavat kaiken", selitti miliisi.
Rantaan tultuamme tyhjennettiin siihen koko bussin sisältö ja bussi kera  miliisin lähti takaisin Viipuriin. Me ja 'varastelevat lapset' jäimme  odottamaan pientä rupuista paattia, jonka avulla koko poppoo oli määrä soutaa kuvassa taustalla näkyvään saareen.

Juuri sillä hetkellä kun bussi ja miliisi lähtivät, oli minulla hetken hiukan hutero olo. Kaikki sujui saarella kuitenkin muuten hyvin paitsi sinä yönä, kun tuli myrsky ja lasten surkeat teltat lentelivät tuuleen - mikä minnekin. Onneksi meidän suomalaisten ryhmässä oli armeijan käynyt nuorimies, joka otti tilanteen hallintaansa. Sinä yönä ei kukaan kysellyt varastavatko nämä surkeat lapset, vai onko heissä kirppuja. Vierihoitoa tarjottiin ja kumppanuus tuli todennettua.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Pyhän kosketus

Riisu kengät,
maa, jolla seisot on Herran,
pyhää ja puhdasta maata.

Katso ja kuuntele hiljaa,
vaikka paljon et ymmärtää saata.
Paina pääsi,
maa, jolla seisot on Herran.
Hän itse puhuu ja kuulee,
koskettaa meitä kuin viljaa,
Sillä Jumalan pelloilla tuulee.
Joskus ajaton kohtaa ajan,
silloin Jumalan aavistaa.

Joskus rajaton rikkoo rajan,
silloin pyhä koskettaa.

Voit kuunnella Pekka Simojoen sanoittaman ja säveltämän kappaleen Pyhän kosketus kokonaan viereisestä linkistä.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Kunpa muistaisin


Kesäaika päättyy sunnuntaina. No huh, huh. On alettava etsiä voimaa muualtakin kuin meitä siunanneelta auringonvalolta ja sen hoitavalta lämmöltä.

Eräs ystäväni kirjoitti facebook-kirjeeseensä jokin aika sitten aivan pienen, mutta viisaan tekstinpätkän. Lainaan sen tähän.

Ihmiselle annetaan aikaa riittävästi hyvään elämään. 
Ja kuitenkin...
odottavalle aikaa on liikaa,
myöhästyjälle liian vähän.

Elämä ei kuitenkaan toteudu iloa etsien,
vaan pieniä, matkan varrella löydettyjä iloja jakaen !

Kunpa sen aina muistaisin. Tänään jaan teille iloa ylläolevan kuvan muodossa. Otin sen muutama viikko sitten Uudessakaupungissa asuvien tuttaviemme pihassä. Rohkeat orvokit ovat siellä jaksaneet kasvaa pihaterassin lautojen välistä ja tanssivat nyt kilpaa oranssien vaahteranlehtipoikien kera syksyn viimeistä valssia.

Magdaleena muistutti meitä edellisessä 'Edinburghin enkeli'- postaukessaan rukouksen tärkeydestä. Rukoushan on myös jakamista. Siinä jaamme Korkeimman kanssa omamme ja muilta kuulemamme ilot ja surut
Sanotaan, että " kertoen aina haihtuvat surut" ja - minä jatkan lorua näin - -- ja moninkertaistuvat ilot.
Tänään jaan teille rohkeita orvokkeja - olkaa hyvät. 

tiistai 20. lokakuuta 2015

Edinburghin enkelin muistuttaa


Innostuin tässä eräänä päivänä maalailemaan syyslomalaisten kanssa. Levitimme pöydälle muoviliinan, asettelimme sille värit ja vesikupit. Kolmelta tytöltä ja mummilta alkoikin syntyä taidetta: paperille ilmestyi koristeellisiin nauhoihin kiedottu puu, syksyn keiju omenien keskellä ja abstraktinen värisommitelma. Minun  mielessäni oli viipynyt kuva Edinburghissa eräässä kirkossa  näkemästäni enkelipatsaasta, siinä polvensa varassa oleva  enkeli ojentaa tyhjää kulhoa.

En tiedä, mitä enkelin veistänyt taiteilija on halunnut veistoksellaan kertoa, mutta minua enkeli muistuttaa eräästä perustavaa laatua olevasta puutteesta.
Miksi en saa rukousvastausta? Olenko itse esteenä vastauksen saamisessa? Onko omassa asenteessani jotain korjaamisen aihetta?
Suurin rukousvastausten saamisen este on tietenkin se, jos emme rukoile ollenkaan!

Jaakob sanoo kirjeessään 4:2 "Teillä ei ole, sentähden ettette ano."

Suhtautuminen rukoukseen pitäisi olla meille tärkeää.
Rukous on kuin hengittämistä, se on jatkuvaa yhteyttä Jumalaan, elämän antajaan, joka huolehtii kaikista tarpeistamme. Rukouksen pitäisi olla voimallista ja luottavaista.
Meidän tulisi vain pyytää ja pyytää, sillä Jeesus ei vastaa, jos ei ole edes pyydetty.
Olemme täysin riippuvaisia hänen läsnäolostaan, joka on syvää huolenpitoa.

Jeesus sanoo Matt. 7: 7-8 "Anokaa, niin teille annetaan, etsikää niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan".

Kun katson maalaamaani Edinburghin enkeliä, tunnen oloni murheelliseksi: enkelin rukousten malja on täysin tyhjä. Hänellä ei ole kannettavaa Jumalan valtaistuimen eteen. Eipä hänellä ole silloin myöskään tuotavana meille rukousvastauksiakaan. Ei siis ihme, että enkeli näyttää vähän alakuloiselta ja lannistelulta.

Mutta enkeli  yhä odottelee toiveikkaana pyyntöjämme!