Jaa kaikki

Kuvassani on seinävaate erään 1800-luvulta peräisin olevan maakartanon seinältä. Kuka lie emäntä sen kirjonut, mutta totuus joka seinävaatteeseen on ikuistettu on aina yhtä ajankohtainen.

Kirjoitin edellisessä blogiosuudessani aiheesta Antaessaan saa ja keskityin kirjoittamaan taloudellisesta antamisesta eli raamatullisesti ilmaistuna 'kymmenyksistä'.
Avatessani tänä aamuna käytössäni jo kuluneen, rakkaan hartauskirjani, tuli minua sieltä vastaan yllä oleva otsikko Jaa kaikki.
Totta totisesti, kymmenyksistä puhuttaessa tarkoitetaan muutakin kuin rahaa. Pitäisi siis jakaa kaikki: ilomme, onnemme, aikamme, ruokamme - eikä se vielä riitä, että sen tekee - vaan se pitää jakaa tämän kirjan antaman ohjeen mukaan - RIEMUITEN.
 Ei mikään vähäinen missio - mutta - se sama sääntö pätee tässäkin jakamisessa - se, että antaessaan saa. Jos opit antamaan rakkautta, aikaasi ja kaikkea mitä sinulla on, iloisin mielin ja sydämin - tulet saamaan takaisin mittaamattoman varaston siunauksia.

Minun ystävättäreni Rachel tulla puhisi meille eräänä päivänä ja alkoi kertoa miten hupsun kehotuksen hän oli saanut sisimpäänsä. Hän on hyvin kiireinen mummi, eikä juuri muuta voi kuin seistä kotona passissa, jos jollakin hänen lapsistaan tai lapsenlapsistaan on kriisiavun tarve. Nyt on hänen elämässään nimittäin SEN aika - olla valmiina kuin partiotyttö. Hänelle tämä 'valmiina olo' on arvokas tehtävä. Joku muu saattaa ajatella, että enpä kyllä tuohon suostuisi.
Entä mitä piti sisällään se Rachelin puhina? Hänelle oli yht'äkkiä kirkastunut se, miten hän voisi 'jakaa' ajastaan muillekin kuin omalle väelleen, kun ei juurikaan ole voinut harmikseen osallistua mihinkään kodin ulkopuolisiin missioihin. Hän sai kehotuksen valmistaa joka päivä ison kattilallisen ruokaa. Kummallinen kehotus ottaen huomioon sen, että he asuvat kotona miehen kanssa kahden. Mutta uskollisuus palkittiin.
Hän kertoi ihmeissään, että joka päivä heidän ovellaan oli siitä lähin seissyt joku, jolta hän nyt saattoi kysyä "tuletko syömään" tai "haluaisitko viedä lapsillesi pussillisen kuumia sämpylöitä?"
Rachel on saanut voiman ottaa kaikki tulijat iloisena ja kiitollisena vastaan, rakkaus sydämessään.

Löysin hartauskirjastani tähän loppuun erään tosi suuren viisauden. Se kuuluu näin:
" ILO  on palsamia haavoille, kaikkien vaivojen henkinen parannuskeino. Ilo ja rakkaus voivat saada aikaan MITÄ TAHANSA!?"  Vau - muistakaamme tämä.

Antaessaan saa

Aikanaan kaikissa Helsingin kerrostalojen rappukäytävissä oli seinällä kyltti: "Kerjääminen ja kaupustelu kielletty." Nykyisessä Suomessamme ei enää edes ole kerjääjiä eikä kaupustelijoita. Romaniasta tulleet kerjäläisetkin näyttävät herättävän kaupunkilaisissa närää. En ota tähän kerjäläiskysymykseen sen kummemmin kantaa, sen vain mielipiteenäni kerron, että kiusallista on kerjäläisen ohi kävellä... antamatta.

Joulun alla kävi ovellani kaupustelija, vanha pieni mummo Puolasta. Hän möi tosi kummallisia, kruusattuja joulukoristeita ja kysyessäni mitä ne maksavat hän sanoi yhden koristeen hinnaksi sellaisen summan, että luulen mummo-paran tehneen 'laskuvirheen pankissa' - eli laittaneen hintaan yhden nollan liikaa. En tietenkään sillä hinnalla mitään häneltä ostanut, sen sijaan annoin hänelle pussillisen karjalanpiirakoita, jotka olin meille itsellemme iltapalaksi ostanut. Eipähän mummo ainakaan sinä iltana mennyt nälkäisenä nukkumaan.

Israelissakaan en montaa kerjäläisiä kohdannut. Tosin laskeutuessamme portaita alas Itkumuurin aukiolle istui liki joka portaalla kiltin näköinen mummo - omalla pikku jakkarallaan, pikkuinen purkki anovasti kädessään. Siinä he vain tyyninä istuivat, eivät anelleet eivätkä huudelleet perään. Heille olisi ollut mukava antaa roponen, mutta ihmisruuhkassa ei ollut aikaa alkaa kukkaroaan kaivella. Seuraavalla matkalla olen viisaampi ja pidän kolikot valmiina taskunpohjassa.

Tässä blogissa oleva kuva on otettu Eilatin rantakadulla. Eilatin 'kerjäläiset' olivat näitä soittajjia, trubaduureja. Tämä muusikko soitteli avoimesti keskellä päivää gospelia, mikä jo sinänsä oli yllättävää että se hänelle sallittiin. Oli tosi mukava pudotella kolikoita soittoniekkojen avoimiin kitaralaukkuihin. Aurinko paistoi, oli loma ja soittajat soittelivat. Siinä sai kolikkojensa hinnalla täydellisen lomanautinnon.
Näinhän sanoo suomalainen sananlaskukin, että "rahalla saa ja hevosella pääsee."

Mitä sitten tarkoittaa tekstini otsikko - 'Antaessaan saa'? Voiko antaessaan muka saada?
Kyllä. Taivaallisen algebran mukaan kaikki toimii juuri näin päin. Mitä runsaammin annat, sen enemmän sinulle 'mitataan'. Maapallolla ei olisi ainuttakaan vähäosaista tai kerjäläistä, jos täällä toimisi se matematiikka, jonka Taivaallinen Isämme on meille jättämässään testamentissa lapsilleen opettanut. Jos jokainen maapallolla elävä ihminen antaisi joka kuukausi kymmeneykset tuloistaan sille, jolla ei ole, ei yksikään tällä pyörivällä pallolla näkisi nälkää. Kymmenykset tuloistamme eivät kuulu meille, vaan ikään kuin Isälle, mutta koska Hän ei tarvitse meiltä mitään, odottaa Hän, että annamme ne siihen hengelliseen työhön, tai sille lähimmäisellemme, josta sydämemme meille kuiskaa.
Tämän lain toimivuudesta on Vanhassa Testamentissa oivallinen opetus Elian kirjassa. 1 Kun. 17: 9-16."
Tämä kohtaaminen tapahtui erään ankaran kuivuuden, ja siitä johtuneen nälänhädän aikana Juudan maan Sarpatissa. Janoinen ja nälkiintynyt profeetta Elia tapasi siellä risunkeräysmatkalla olleen lesken ja anoi häneltä pientä astiallista vettä ja leipäpalasta. Leskivaimo joutui kuitenkin toteamaan, ettei hänellä ollut jauhoja kuin juuri sen verran, että ne riittivät yhdeksi ateriaksi hänelle ja hänen pojalleen  - ja sitten hekin kuolisivat.
 Mutta Elian yhä pyytäessä meni leski kotiinsa ja leipoi ensin Elialle pienen leipäsen ja vasta sitten lopuista jauhoista pienet kakkuset hänelle ja pojalle.
Ja silloin se tapahtui! Muutos.
Jae 16: " Jauhot eivät loppuneet ruukuista, eikä öljyä puuttunut astiasta, sen Herran sanan mukaan, joka hän oli Elian kautta puhunut."
Näin se menee.

Murheesta iloon

Ylen ohjelmassa keskusteltiin äskettäin ilmestyneestä itsemurhia käsittelevästä kirjasta. Kirjassa kerrotaan järkyttävä tarina miehestä, joka oli elämän ahdingoissa päätynyt lopettamaan päivänsä.
Hän oli miehiseen tapaan valinnut välineeksensä kiväärin.
Tarina etenee kohtaan, jossa mies istui jo kivääri suussa ja hiplasi toisella kädellään sen lukkoa. Oli tullut hetki vetää liipaisinta.
Silloin mies  äkkiä tunsi, kuinka perheen koira nuolaisi hänen kättään. Silloin mies murtui ja laski aseen viereensä. Itsemurha jäi toteuttamatta. Joku selvästikin välitti hänestä.

Tämä pieni tarina puhuu siitä, miten oikeaan aikaan sattunut pieni asia, voikin yllättäen olla lähimmäiselle valtavan suuri ja merkityksellinen. Pitäisi vain olla valpas ja rohkea, että pysähtyisi jakamaan tälläkin alkavalla viikolla näitä "koiran lipaisuja".

Kuvan teksti Älkää mistään murehtiko muistuttaa siitä, ettei tarvitse murehtia mistään. Tuntuu ihmeellisestä, että siinä sanotaan todellakin: ei mistään! Ei sanota, että älkää murehtiko pikkuasioista, raha-asioista, terveydestä, vääristä valinnoista, tästä päivästä, tulevaisuudesta - vaan kaikki asiat on niputettu yhteen kokonaiseen sanaan:  MISTÄÄN.

Kun joudumme vastakkain vaikeuden, huolen, surun tai murheen kanssa, siihen on jo valmiiksi kätketty ratkaisu ja lohdutus.
Jeesus sanoo Vuorisaarnassaan murheellisia onnellisiksi: - Autuaita ovat murheelliset, sillä he lohdutuksen.
Ja mestari Eckehardt puhuu samasta asiasta: - Sellaista murhetta ei olekaan, johon ei olisi lohdutusta.

Olen muutaman viime viikon kuluessa miettinyt paljon tätä huolen ja ilon asiaa ja jatkan tästä samasta aihepiiristä vielä seuraavilla kerroilla. Olkoon tämä nyt vain tällainen pieni avaus aiheeseen.

Sormimerkkejä

Luen iltaisin ystäväni Elisabetin meille jo Eilatiin mukaan 'pakkaamaa' kirjaa, jonka nimi on
 - kas vaan, kuinka ollakaan - 'Hyvää yötä'.  
Eilisiltainen teksti osui minussa yhä asuvaan opettajaan mukavasti tössähtäen.Tekstissä puhuttiin apostoli Paavalin rankasta lupauksesta Timoteukselle, jota hän ensimmäisessä kirjeessään kutsuu 'oikeaksi pojakseen'. Toisessa kirjeessään tälle rakkaalle pojalleen hän sanoo näin:
2 Tim.1:3 "...Muistan sinua rukouksissani lakkaamatta öin ja päivin."

Kirjan kirjoittaja Richard Bewes käy tässä jaksossa ihmettelemään, kuinka kukaan voi tällaista mennä lupaamaan. Asia taisi jopa jäädä häntä kismittämäänkin, koska loppujaksossa kertomusta hän kehittelee itselleen ja lukijoilleen muistisäännön, joka saattaa pikkuisen meitä auttaa näissä rukousmuistamisissamme. Juuri tämä hänen muistisääntönsä väräytti minussa niitä opettaja-aikojen haalistuneita muistoja. Niitähän aina lapsille keksittiin. Hartauskirjan rukousmuistion pohjalta piirsin tähän blogiini seuraavan, vähän 'köpsän' kuvan.

Minulle tästä sormi-ideasta oli paljon hyötyä. En kylläkään jakanut aiheita samalla tavalla kuin kyseisen kirjan kirjoittaja, mutta hyvin hän oli omat aiheensa niputtanut. Hän painotti sitä, että koska peukalo on meitä lähinnä, laitetaan siihen omaiset ja perhe, pikkurilliin kuuluvat meidän omat henkilökohtaiset pikku rukouksemme. Pianistit kutsuvat nimetöntä nk. 'heikoksi sormeksi', joten siihen hän laittoi sairaat, pakolaiset ym. ja etusormeen ja keskisormeen sijoittuivat kaikki päättävillä paikoilla olijat.

Itse rukouksesta haluan kertoa erään tarinan - kuukauden takaiselta matkaltamme Itkumuurille. Ei milloinkaan tälle paikalle saavuttaessa voi olla kokematta niiden miljoonien ja miljoonien rukousten muokkaamaa ilmapiiriä, joka tätä paikkaa ympäröi. Saman rukousvaipan alle saavat Itkumuurilla kietoutua niin oman kansan rukoilijat kuin me vierailijatkin. Väkeä naistenpuolella muuria oli niin paljon, että kesti sievoinen tovi, ennen kuin pääsimme koskettamaan tätä vuosituhansia vanhaa, pyhän kaupungin Länsimuuria. Kivilohkareiden raot olivat täpötäynnä pieniä lappusia. Oli jopa vaikeaa löytää koloa jossa muutamat omani olisivat pysyneet.
Kotona koin tarvetta kertoa eräälle miepuopleiselle sukulaiselleni, kuinka olin jättänyt hänen sairautensa Itkumuurin rakoon. En olisi ikinä arvannut, miten suureen arvoon hänen sisimmässään pieni tekoni nousi. Olin kuulevinani syvää liikutusta ja sitten hän sanoi, että Itkumuurille hänkin haluaisi päästä käymään, muttei koskaan pääse.

Kuten ruumiissa on jäsenensä, niin on meillä kullakin oma paikkamme edistäessämme Jumalan suunnitelmien toteutumista. Minun paikkani taisi tällä kertaa olla juuri tuossa - työntämässä pientä, mitättömältä tuntuvaa lappua vanhan kivimuurin koloon.

Kuva:
 Tämä suuri maalaus Vanhan kaupungin juutalaiskorttelissa kuvaa sitä, miltä kaupungin pääkatu Gardo on näyttänyt Jeesuksen aikaan. Eteen oikealle taiteilija on maalannut oman poikansa.

Katsellaan jääkukkia

Ojennan talven ja talvilomien kunniaksi blogimme lukijoille kimpullisen jääkukkia. Kuvat eivät tosin ole minun kamerastani, vaan olen mieheni luvalla napannut ne hänen kuvakansiostaan. Hän oli käymässä muutama viikko sitten maalla tarkistamassa paikkoja, oliko kaikki kunnossa. Silloin hän huomasi, miten talon lasikuistille ruutuikkunoihin oli muodostunut jääkukkia. Taustalle olevat piharakennukset antoivat kuviin yllättävän värikkäät sävyt.

Rupesin tutkimaan netistä jääkukkien syntyä. Ne kuulemma syntyvät niin, että kosteus tiivistyy kylmyydessä huokoisen aineen läpi. Kerrottiin myös, että tämän talven sääolosuhteet ovat synnyttäneet erityisen paljon jääkukkia. Järvien jäät ovat kukkineet runsaasti, kun pintaan on tiivistynyt kukkamaista röhelöä.

On ehkä tutumpaa ihailla lumihiutaleiden monimuotoisuutta, kuin pysähtyä jääkukkien ääreen. Välillä kuitenkin taivaallinen Isä, tarjoaa meille tällaistakin kauneutta ihmeteltäväksi ja ihailtavaksi.

Raamatussa Vuorisaarnassa kehotetaan katselemaan kedonkukkia.

Jeesuksen pitkässä puheessa, joka löytyy Matteuksen evankeliumin 5-7 luvuissa, on monia eettisiä opetuksia. Yksi merkittävä aihe on kuitenkin puheen loppupuolella Jumalan huolenpito.

Hän sanoo näin:

- Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

tai

-  Älkää siis murehtiko: "Mitä me nyt syömme?" tai "Mitä me juomme?" tai "Mistä me saamme vaatteet?"

Ja sitten Jeesus sanoo: - Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.

Katsellaan siis jääkukkia - niiden kimallusta ja katoavaa kauneutta!

  

Urheiluhulluus

Jostakin kumman syystä etsiessäni kirjahyllystä jotakin aivan muuta.... tipahti sieltä jalkoihini pienen pieni kirjanen, Raija Maulan filosofinen katselukirja nimeltään Ilomielin. Mistä lie hyllyyni edes tullut?
 Kun se niin kummasti eteeni tipahti päätin sen myös avata...tutkiakseni, että minkäslaisia mietelauseita Raijalla oikein olikaan. Kirja aukeni sivulta, jonka olen kopsannut tähän blogiini. (Värit kuvassa ovat minun dizainaustani.)
No jopas - ajattelin. Täällä meillä makoilee nimittäin tällä hetkellä 'eräs mies' aivan onnensa kukkuloilla. Hänellä on kova flussa, ja jos on flunssa on syytä levätä!!  Luulenpa, että aviomieheni flunssa loppuu vasta tulevana sunnuntaina, jolloin Shotsi sulkee kisastudionsa.
Aamusta yöhön soi meillä kuuluttajien hehkutus. Onneksi väliovat on asuntoihin keksitty ja kuulosuojaimetkin, jos melu menee yli sietokyvyn.
Noo - olen minäkin muutaman kisan hänen kaverinaan katsonut, mutta kun minä aina automaattisesti siirryn hengessäni häviäjän rinnalle, ovat kilpailut minun osaltani kovin uuvuttavia. Erityisen rankka paikka on mielestäni niillä urheilijoilla, jotka osallistuvat johonkin joukkuekilpaan. Aivan olympialaisten alussa katson erään tällaisen. Se oli miesten, naisten ja pariluistelun yhdistetty joukkuekilpailu - neljä eri osiota. Amerikan joukkue istui aitiossaan katsomassa ja odottamassa omaa vuoroaan, kun heidän ensimmäinen miestaitoluistelijansa lähti varmoin ottein radalle - mutta - lensi jo ensimmäisessä hypyssään päin laitaa, eikä saanut itseään kasaan sen jälkeen enää lainkaan. Näin muun joukkueen ilmeet ja kyllä tämä 'joukon petturikin' näki. Siihen kaatui koko joukkueen neljän vuoden uurastus. Minäkin melkein itkin kun tajusin, miten isosta jutusta oli kyse. Päivien edetessä näin kävi useissa muissakin joukkuelajeissa. Suomen naisten mitali jääkiekossa kaatui siihen, että sama tyttö otti kaksi turhaa(?) jäähyä, jolloin vastapuoli pystyi tekemään pelin ainoat maalit. Minä olen niin herkkä, että hajoan jopa katsoessani heitä. Liekkö joku lapsuuden trauma.

Ihminen on niin fyysinen kuin henkinenkin (hengellinenkin) luomus. Miksi ihminen niin usein - niin monella elämänsä alueella - menee tekemisissään liian pitkälle? Jotkut meistä esimerkiksi keskittyvät vain ja ainoastaan hengelliseen tekemiseen ja laiminlyövät kaiken fyysisen. Ja päinvastoin.

Mitä Raamattu sanoo urheilusta? Muistan, että Paavalillamme oli siitä jotakin kerrottavaa, mutta mitä? Joudun penkomaan paikat esiin Isosta kirjasta.
1 Tim 4:8
" Sillä ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähän; mutta jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, koska sillä on elämän lupaus, sekä nykyisen että tulevaisen."

Paavali ei siis kiellä fyysisen kuntoilun tarvetta. Päinvastoin, hän kertoo sen olevan hyödyllistä, mutta kertoo uskonelämän harjoittamisesta olevan vielä enemmän hyötyä. Muuten - on mielenkiintoista todeta, että urheilusta puhutaan Raamatussa useassa muussakin kohdassa.
--- 2 Tim 2: 5 puhuu urheilun säännöistä: "Eihän sitäkään, joka kilpailee, seppelöidä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti."
---Ja Paavalin sanoo 2 Tim 4: 7 " Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt."

Raamatun isojen perusperiaatteiden mukaisesti ei tarkoituksena saisi olla se, että parannamme fyysisiä ominaisuuksiamme niin, että muut ihmiset huomaisivat ne, jolloin helposti ylpistymme - vaan se, että pidämme fyysistä kuntoamme yllä, jotta sieltä saisimme voimaa, saavuttaaksemme hengellisen päämäärämme.

Onneksi Jumalamme silmissä jokainen meistä kuitenkin on se 'oman elämänsä paras'. Ihanaa. Kiitos siitä muistutuksesta jälleen kerran.

Ylös suosta

Kun tein kuvan akvarellia Eilatissa, minulla ei ollut mitään tarkkaa suunnitelmaa. Mielessäni oli ensin vain ajatus, että haluaisin maalata suon värejä. Oloni oli maalaamishetkellä sellainen, että kuvittelin tekeväni naisen, joka on pudonnut suohon ja pyrkii sieltä ylös.
Siinä töpsötellessäni väriä, alkoi mieli kuitenkin muuttua. Äkkiä ei ollutkaan enää tarvetta laittaa ketään huitomaan suonsilmään, vaan kuvan päähenkilö nousikin tanssahtelemaan sammalien ja kanervien päälle ystäviensä kanssa.

Tällaista ystävyys parhaimmillaan on!
Ensin sitä tuntee olevansa niin mahdottoman yksin harmiensa ja pahan mielensä kanssa, mutta kun on saanut jakaa asioitaan toiselle, niin hetken kuluttua sitä on kuin toinen ihminen. Asioiden mittasuhteet muuttuvat toisiksi, näkökulma laajenee ja koko tilanne saa uusia sävyjä, kun varjo vähitellen väistyy.

Raamatussa on kuvattu monenlaista ystävyyttä. Jo Aabrahamista sanotaan, että hän oli Jumalan ystävä.
Kaunis on myös kuvaus kahden eri-ikäisen naisen Ruutin ja Noomin ystävyydestä. Siinä Ruut lähtee Noomin matkaan, hän vakuuttaa ystävyyttään Noomille ja sanoo: - Sinun kansasi  on minun kansani, ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Minne sinä jäät, sinne minäkin tahdon jäädä.

Tunnetuimpia ystävyyden kuvauksia on kertomus Daavidista ja Joonatanista. Joonatan pelastaa useamman kerran kuninkaan pojan hengen tämän isän vihalta. Heidän ystävyyttään kuvataan sanoilla "hän rakasti tätä kuin omaa henkeään".  Heidän ystävyytensä syvyyttä kuvaavat sanat "olemme vannoneet toisillemme ystävyyttä Herran nimessä".  Ja kun Daavid kuulee viestin Joonatanin kuolemasta, hänen surunsa ja tuskansa on riipaiseva.

Danielin kolme ystävää, Hananja, Misael ja Asarja,  olivat hänen kanssaan koettelemuksissa. Usein juuri ahdistukset ja vaikeudet tiivistävät ystävyyttä, ja niissä sen syvyys punnitaan.

Jeesuksen ystävinä mainitaan opetuslasten lisäksi Martta, Maria ja Lasarus. Kun Lasarus kuoli, Jeesus liikuttui kovasti hänen kuolemastaan. Raamattu kertoo, miten hän itki Lasaruksen haudalla.
Ja Jeesusta kutsuttiin myös publikaanien ja syntisten ystäväksi.

Raamatussa ystävyys on korkeassa arvossa. Ystävyys ei kuitenkaan ole itsestään selvää, vaan se vaatii huoltamista ja vastavuoroisuutta. Se ei pysy kauaa hengissä yksipuolisena. Ystävyyttä ei pidä myöskään rajoittaa vain samalla tavalla ajattelevien keskinäiseksi, vaan kannattaa hieman pysähtyä katselemaan ympärilleen, olisiko joku, jonka vierelle voisin pysähtyä tänään?

Ystävyys

Facebook oli tänä aamuna täpötäysi kaikenmoisia ystävyyskommentteja ja eihän se huono asia tietenkään ole. Toivotaan kuitenkin, että viisas vanha suomalainen sananlasku on yhä voimassa SE, että nimenomaan...." hädässä ystävä tunnetaan", eikä vain silloin kun kaikki on hyvin:  rahat riittävät, kaikki ovat terveinä ja aurinko paistaa.

Eräs saamistani tervehdyksistä osui minussa johonkin erityisen herkkään kohtaan ja siihen liittyy myös tähän lyhyeen ystävänpäivätervehdykseeni liittämä kuva. Siinä esiintyy pieni, yksinäinen balettipupujussi. Minne ovat kaikki muut puput lokkineet?

                                                " Jokaisen on omat tiensä kuljettava,
                                                       mutkaiset ja kivisetkin,

                                                   ja omat läksyt opittava
                                                      vaikeat ja kipeätkin.

                                                  Jos on ystävä joka ymmärtää,
                                                   se taakkaa paljon keventää."

Kiitän ja siunaan tässä kaikkia ystäviämme blogissa - suomalaisia, saksalaisia, amerikkalaisia - lukijoitamme myös Kyproksella, Isaelissa ja Venäjällä. Ja niitäkin, joita en tässä ole ymmärtänyt tervehtiä.

Sain ekaluokkalaiselta lapsenlapseltani, pojalta, ystävänpäiväkortin. He olivat koulussa, uskontotunnilla piirtäneet vihkoonsa vastaavanlaisen kuvan. Korttia tutkiessani totesin, että juuri näin toimii todellinen ystävyys. Samalla lailla se kestää niin onnelliset päivät, kuin myös tummat ja murheenkin täyttämät päivät.

Uskollisin ystävämme on kuitenkin löydettävissä Taivaan Isän puhelinnumerosta 5015 eli Psalmista 50 sen jakeesta 15, joka kuuluu:" Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua."

Alakuvassa saamani ystävänpäiväkortti.

Epämuodikasta

Salome kirjoitti viime kerralla nöyryydestä ja lainasi Jobin kirjan järisyttävää kohtaa: "Herra antoi, Herra otti. Ylistetty olkoon Herran nimi!"

Joskus nuorena kun selasin äitini suvun perheraamatun alkulehtiä, jäin tuijottamaan sivua, jossa oli äidin lapsuudenperheen nuorina kuolleiden jäsenten nimet. Erityisesti minua kosketti pieni yhdeksänkuisena kuolleen tyttövauvan nimi, jonka nimen alle pappani oli kirjoittanut juuri nuo Jobin sanat: "Herra antoi, Herra otti. Ylistetty olkoon Herran nimi!"
Ihmettelin silloin, kuinka joku on kyennyt ottamaan tuollaisin sanoin kauhean iskun vastaan. Tuskin osaisin vieläkään  suhtautua noin täydellisen luottavasti Jumalan tahtoon. Että raskaimmankin menetyksen hetkellä voi nähdä, että Jumala sittenkin rakastaa ja on kaiken takana.

Salome sanoi, ettei nöyryys ole nykyisin enää muodikasta. Jos kadunmieheltä lähtisi kyselemään, mitä nöyrä-sana tarkoittaa, olisi todennäköistä, ettei kysymykseen saisi vastausta. Helpoimmin sanan voi varmaan määritellä vastakohtansa avulla.
Jaakobin kirjeessä 4: 6 sanotaan: "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon".

Ylpeä ihminen luulee olevansa viisas, taitava ja mahtava. Hän pitää itseään muita parempana ja kuvittelee saavuttaneensa jotakin omilla taidoillaan. Hän ei anna tekemisistään kunniaa Jumalalle, vaan ottaa sen kaiken itselleen ja ylpistyy.

Nykyaika tuntuu vaativan ihmiseltä kaikenlaista itsensä kehumista. Jo työpaikkaa hakiessa pitää osoittaa, miksi juuri kyseinen henkilö on maan mainioin ja tehtävään paras monessa suhteessa. On toki tärkeää osata arvostaa itseään. Vääränlainen ylpeys syntyykin mittaamalla omaa tekemistään lähimmäisiin ja ympäristöön. Jos ihminen on yksin kotonaan ja hääri itsekseen töittensä parissa, hän voi kyllä kokea omista tekemisistään tyytyväisyyttä ja hyvää mieltä. Vasta toisten joukossa hän alkaa miettiä omaa itseään suhteessa muihin: onko hän heitä parempi vai huonompi. Vanha suomalaisen  sananlaskun muistutus on vieläkin ajankohtainen: "Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin."

Paavali kirjoittaa korinttolaisille 4: 7 "Kuka antaa sinulle erikoisaseman? Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet kuin se olisi omaa ansiotasi?"
Kaikki on siis Jumalalta luomisen lahjaa. Toiset ihmiset ovat aivan samassa asemassa hänen edessään.

Vanhanaikaista

Sain runsas vuosi sitten ystävältäni muovipussillisen komeita kynttilöitä - eri pituisia ja värisiä - aina kaksin kappalein. En hoksannut kysyä mistä hän oli ne saanut ja miksei niitä itse polttanut, mutta vähät siitä, meille ne olivat tervetulleita. Minulla on ollut tapana koko masentavan pitkän pimeän ajan - lokakuulta maaliskuulle - polttaa ruokapöydässä kynttilöitä aina ruokailuhetkemme ajan. Kynttilät voimaannuttavat minua ja perhettäni (kuten kuvat Maailman kaunein tyttö-kirjassa ja kuten ajatus Eilatista minua.)
Kynttilöitä siis myös kuluu paljon näiden viiden pimeän kuukauden aikana. Eilatista tultuani kurkistin kynttiläpussiin ja totesin, ettei siellä ollut pitkiä kynttilöitä enää kuin kaksi jäljellä. Miksi juuri ne olivat jääneet viimeisiksi? Varmaan kummallisen värinsä vuoksi, ne kun olivat oudon vihreät, mutta varmaan kuitenkin ennen kaikkea siksi, että ne olivat niin vääntyneet, että olemme ajatelleet ettei niitä voi lainkaan polttaa - valuttavat taatusti steariinin pitkin pöytää.
Sytytimme ne silti ja istahdimme syömään. Silloin näin ne, ja minua alkoi melkein itkettää. Ne olivat kauneimmat kynttilät mitä olen milloinkaan nähnyt. Ne olivat viattoman vihret ja niin ... nöyrät.
Nyt joudun koko niiden 'elinajan' tutkiskelemaan ruokapöydässä omaa sydäntäni. Onko siellä nöyryys kotona - nöyryys kun ei ole enää lainkaan muodissa.
Viikon mittaan alkoi mielessäni soida myös melodia, joka osottautui joululauluksi. (Virsi 7)

             "Nöyryyttä hiljaisuutta Jumala rakastaa,
                    ei kärsi kopeutta, ylpeitä vastustaa...
                  ..... Voi jospa sydän tää, asuntos olla voisi,
                                  niin kiitokseni soisi. Sua tahdon ylistää."

Eräs Raamattuopiston rovasti kertoi minulle vuosia sitten tarinan hänen ensimmäiseltä virkavuodeltaan jostakin Keski-Suomen pieneltä paikkakunnalta. Hänet laitettiin sinä kesänä asialle, joka oli vaikein mitä hänen virkaurallaan koskaan sen koomin on hänen eteensä tullut.
Kylän reunalla asui syvästi uskovainen vanha mies, suutari, omassa pikku mökissään. Tällä miehellä oli myös poika ja pojanpoika, jotka asuivat kylän keskustassa. Kaikki oli hänen kohdallaan siis niin hyvin kuin toivoa voi.
Mutta seurakunnan papille tuotiin eräänä aamuna suruviesti. Tämän hurskaan suutarin rakkaat, poika ja pojanpoika, olivat aamulla kalastusmatkallaan veneonnettomuudessa hukkuneet.

Nuori pastori lähetettiin kävellen matkaan viemään tätä suruviestiä vanhukselle. Askel oli matkalla hidas ja taakka raskas. Lopulta hän astui suutarin matalaan tupaan, istuutui ja alkoi kertoa tapahtunutta. Mutta suutarin reaktio ja tapa ottaa näin hirvittävä uutinen vastaan oli nuorelle papillemme saarna, jota hän ei tulevina toimintavuosinaan ole koskaan voinut unohtaa. Vanhus sanoi: " Noinko paljon Jumala minua rakastaa, kun Hän näin kovin minua kurittaa?"

Jumala antaa ja Jumala ottaa!!! Tämän oivaltaminen osoittaa suurinta nöyryyttä mitä ihmisellä ylipäätään missään, milloinkaan olla voi.

Mahdoton ratkaista

Salome on kirjoitellut Maailman ihanimmasta tytöstä ja vanhuuden kauneudesta.
Raamattu puhuu ihmisen ulkonäköön liittyvistä asioista varsin niukasti. Siinä ei esim. kerrota miltä Neitsyt Maria näytti, eikä kuvailla opetuslasten ulkomuotoa. Jeesuksenkin ulkonäköön liittyvä  viitteet löytyvät pääasiassa VT:n puolelta. Ainoastaan Laulujen laulussa kuvaillaan selkeäsanaisesti rakastetun kauneutta ja ihanuutta.
Onkin käynyt niin, että ulkonäön ajatteleminen on mielletty itsekeskeisyydeksi ja turhamaisuudeksi.
Kuitenkin ihmisen elämään mahtuu sen eri vaiheissa kauneuden monia sävyjä. Ne synnyttävät kiitollisen mielen elämän rikkaudesta. Siitä kertoo Alpo Noposen pitkä runo Mahdoton ratkaista. 

Se on, ystävä, ratkaista mahdoton,

minä aikana ihminen kaunein on...

Valokummulla suojatun kotimäen

hänen lapsena leikkivän ensin näen

sinitaivaan puhtaus silmissään,

sulot kutrit kullasta ympäri pään.

Elon nuoren siinä on aamunkoi,

jota päivä kaukainen purppuroi.

Hän on ystävä tähtien, enkelten,

hän on kevään kaunehin kukkanen,

hän on toivon nousevan, vihryt saari,

hän on auringon hohde ja sateenkaari.

Hänt’ aina ma katselen ihailuin,

väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin:

Hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä aikana ihminen kauniimpi ois.

---

Minä nuorukaisena sitten saan

hänen nähdä rientävän maailmaan.

On toiveita täysi ja uljas hän,

hän uhkuvi voimia elämän;

Viel’ otsalla kirkkaus aamuinen

kuin sankari käypi hän riemuiten,

on poskilla verevä rusko,

poven täyttää luottamus, usko.

Hän seppölöidyllä purrellaan

elon virtaa valmis on laskemaan.

Meren aavan hän etsivi selkää,

ei kareja, myrskyjä pelkää.

Sen tehdä mi toisilta kesken jää,

sen voittaa, min vuoksi muut maatuu.

Sen tahtovi hän, se on määränpää,

hän sen saavuttaa tahi kaatuu.

Kun silmänsä näen mä säihkyvän,

kun uhrauksiin on valmis hän,

hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

---

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.

Häll’ on elämän vakavuus kasvoillaan;

hän taistelee ja hän tekee työtä,

tuul’ enemmän vastahan käy kuin myötä.

Hänen matkan varrella ainiaan

on pakko hillitä purjeitaan,

sillä keskellä kuohuvan aallokon

hänen pieni purtensa vaarass’ on.

Elo pettää niin monet toivehet,

monet kuihtuvat kesken kukkaset;

minne kylvää hän, siitä toinen niittää,

häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää,

joka riemu murehen myöskin tuo,

valohetket kaikki ne varjon luo.

Hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

---

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,

pää harmaana, hartiat kyyryssä;

ovat kasvot ryppyiset, silmiss’ on

valo lauhtunut ilta-auringon,

Tuoss’ sauvan turvissa astuu hän,

ja hän näyttää alati miettivän

tien kulkua kummuilta lapsuuden

sen loppuun, hautojen äärehen.

Hän matkan tappiot, harhailut

on kaikki tyynenä kuitannut.

Kun elon vaihtelevaiset kuvat

taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,

hän niitä katsoo ja hymyää:

 »Niin, unta vain oli kaikki tää!»

Hän lepää töistään ja odottaa

vain tuonen airutta kutsuvaa,

ja niin hän taipuu sen vietäväksi

kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.

Ja armaat lapsuuden muistelmat

ja nuoren unelmat uhkeat,

ja parhaat hedelmät miehuustyön

hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,

jota kantain käypi hän tähystäin

unelmissa uusihin maihin päin.

Kun kilvoituksien raueten

ja haudan-vuotehen aueten

hän kunniaseppele ympäri pään

käy luottavaisena lepäämään,

hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä aikana ihminen kauniimpi ois.

Nuoruuden muistoksi, 1912.

Lähde: Lausuntarunoja nuorelle väelle: lausuntaohjeita ja 250 lausuttavaa runoa. 1958. Neljäs painos. Toimittaneet Eero Salola ja Eino Keskinen. Somistanut G. Paaer. Osakeyhtiö Valistus, Helsinki.
Kirja on lapsuuteni suosikkikirja, sain sen lahjaksi äidiltä vuonna 1955 samana syksynä, kun aloitin koulun. Silloin harrastettiin innolla runoutta ja runonlausuntaa.

Vanha on kaunista

Kuvassa kaikkien tuntemat;  nuori ja vanha Sibelius.

Me puhumme 'vanhasta vuodesta' ja uudesta vuodesta. Raamatussa puhutaan Vanhasta ja Uudesta liitosta. Vanha liitto oli Israelin kansan ja Jumalan välinen liitto, joka Jeesuksen kuoleman johdosta oli muuttunut vanhaksi.
Samoin Raamatussa neuvotaan, ettei uutta viiniä saa laskea vanhoihin leileihin. Sillä viitattiin fariseusten vanhoihin elämäntapoihin, jotka eivät sopeutuneet evankeliumin uuteen henkeen.
Perisynnin turmelemaa ihmistä sanotaan 'vanhaksi' ihmiseksi. Esimerkiksi  Ef 4; 22 -24 "Teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte...
...pukekaa yllenne uusi ihminen, joka on Jumalan mukaan luotu totuuden vanhurslkauteen ja pyhyyteen."

Näissä vertauksissa uusi on hyvää ja kaunista. Eläinlapset ovat tainnuttavan söpöjä, possutkin. Ja voiko maailmassa mitään kauniimpaa olla kuin vastasyntynyt, äidin rinnoille laskettu kylvetetty pienokainen.
Mutta entäs me täysikasvuiset? Ken on meistä kaunehin?

Minä sain tavata joulun alla erään tällaisen häkellyttävän kauniin ihmisen, erään kauneimmista näkemistäni. Hän oli 101-vuotias entinen lähetyssaarnaajamies Päivö Parviainen, joka oli tehnyt elämäntyönsä Kiinassa. Hänet oli kutsuttu oman seurakuntani pienryhmien joulujuhlaan pääpuhujaksi.
Nyt hänet työnnettiin pyörätuolissa salin eteen - hän puhui ja lauloi puheen päätteeksi sekä kiinaksi että englanniksi erään hengellisen laulun. Hauraudestaan huolimatta hänessä oli sisäistä valoa, voimaa, viisautta ja rakkautta. Minua kosketti erityisesti hänen haaveensa siitä, että hänet vielä kerran kutsuttaisiin johonkin koululle puhujaksi. Hänellä kun oli sellainen tunne, että juuri siltä koululta saattaisi löytyä hänen työnsä jatkaja Kiinaan.
Voi miten toivonkaan, että joku sopiva henkilö olisi kokenut tämän 'omaksi jutukseen' ja olisi ottanut tästä hänen toiveestaan kopin.

Luonnonkansojen keskuudessa arvostetaan vanhoja ihmisiä. Myös Vanhassa Testamentissa sukujen vanhimmilla oli erityinen asema. Miksi tämä ajattelutapa ei ole periytynyt länsimaiseen kulttuuriin?
Minä itse olen sitä mieltä, että juuri vanhana ihminen on kauneimmillaan. Nuori nk. kaunis ihminen on usein vasta kuin kuorrutus. Mitä olisi täytekakku ilman sisuksia? Otan tässä vertailuun vaikkapa Jean Sibeliuksen. Kaikki olemme varmaan sitä mieltä, että tuttu kuva vanhasta Sibelius-herrasta on ihanan kaunis. Entä nuorena? Sanoisin, että siinä voisi olla kuka hyvänsä tuon ajan herrasmies.
MOT. Olkaamme kunniakkaasti vanhenevia ja rypistyviä. Kantakaamme kunnialla kokemusten tuomaa jakkupukua ja menetysten tuomaa huntuamme. Samainen Eila Roine, josta kerroin joulunjälkeisessä blogissamme osaa tuonkin tehdä, olla kunniakkaasti mummin ikäinen, valoisa ja lämmin.
Ottamani kuva omassa olohuoneessani on nimeltään: Vanha on niin kaunista.

Nättejä tyttöjä

 
 Piirtänyt Inari 7 v

Kun Inari oli 3-vuotiaana neuvolassa, niin neuvolan täti kysyi hänen nimeään.
- Prinsessa, Inari vastasi.
Siitä ei puhuttu sillä hetkellä sen enempää, mutta kun Inari ja äiti astuivat neuvolan ovesta pihalle, Inari sanoi: - Kyllä minä oikeasti tiedän, etten minä ole prinsessa, mutta halusin vain sanoa niin!

Seuraava teksti myös tuli mieleeni, kun Salome kirjoitti Miina Savolaisen kirjasta Maailman kaunein tyttö. Teksti on poimittu Face Bookista www.paulilahtinen.net/huumorjutui.htm

"Kaunis naine 3-vuatiaana: katto itteäs peilist ja näkke prinsessa.
8-vuotiaana: katto itteäs peilist ja näkke Tuhkimo.
15-vuatiaana: katto itteäs peilist ja näkke ruman sisarpuale "Äiti, em mää voi lähte ulos tämän näkösenä!"
20-vuatiaana: katto itteäs peilist ja näkke liija lihavan tai liija laiha, liija lyhye tai liija pitkä, liija rintava tai liijan laura, mut päättä siit hualimat lähti ulos joka tapaukses.
30-vuatiaana: katto itteäs peilist ja näkke liijan lihavan tai liijan laihan, liijan lyhe tai liija pitkän, liijan rintavan tai liian laura... Ja tote, ettei ol aikka parannuksi ja lähte ulos joka tapaukses.
40-vuatiaana: katto itteäs ja näkke liija lihavan tai liija laihan, liijan lyhye tai liijan pitkä, liijan rintavan tai liijan laura... mutta tote, et "No, ainakin olem puhras!" ja lähte ulos joka tapaukses.
50-vuatiaana: katto itteäs peilistä ja näkke et "on". Ja mene iham minne itteäs huvitta.
60-vuatiaana: katto itteäs peilistä ja palautta miälesäs kaik nee ihmise, jotka eivä enä eres voi katto itteäs. Mene ulos, vallotta koko maailma, löyttä viisaure, ilo ja kaik hurmaava mahrollisuure ja nautti elämästäs täysil.
80-vuatiaana: ei vaivauru kattelema itteäs peilist. Pistä violeti hatum päähäsäs ja mene ulos pitämä
hauska koko maailma kans. Meirän kaikkie pitäs kiskasta violetti hattu päähä huika aikasemmi."

Samana iltana kun Salome julkaisi kirjoituksensa Maailman kauneimmasta tytöstä, televisiossa alkoi Miina Savolaisen uusi projekti, jossa voimaannuttavia perhevalokuvia käytetään vaikeiden ihmissuhteiden eheyttämiseen. Savolainen sanoi, että hän haluaa tuoda kuvan puheen ja sanojen tilalle. Hänen valokuvissaan perinteinen kuvausasetelma on käännetty ympäri: kuvaajan pitää kuunnella kuvattavaa. Kuvaaja on kuvattavan kanssa vastavuoroisessa suhteessa.
Hän kyselee, mitkä asiat ovat kuvan päähenkilölle merkittäviä.
Tärkeintä on tuoda esille kuvattavassa oleva piiloon jäänyt hyvä.
Kuvaajan tehtävänä on olla kuvattavalle hyväksyvä katse.

Jumala on vähän samanlainen. Hänkin haluaa katsoa ihmisiä hyväksyvästi, kiinnostuneena ja kuunnellen. Hän haluaa nostaa esiin meidän parhaimmat ja kauneimmat puolemme, kaivaa esiin piilottamamme lahjat, joita voisimme parhaimmillaan käyttää toistemme ja Isämme iloksi.
Jumala ei näe meitä surkeina ja ruttuisina, kun hän katsoo meitä Jeesuksen kautta. Me olemme hänen silmissään maailman kauneimpia tyttöjä ja komeimpia miehiä.
Hän näkee meissä mahdollisuudet monenlaiseen hyvään.

Onko se kauneus katsojan silmässä?

Sain joulun alla kotiini katseltavaksi komean kirjan, joka tuli kohisten markkinoille jo muutama vuosi sitten. Syykin tämän kirjan painattamiseen ja valmistumiseen oli kohisuttava. Siinä nimittäin annettiin arvo arvottomalle !!

Miina Savolaisen "Maailman ihanin tyttö" ilmestyi vuonna 2008. Hänen käsialaansa ovat kirjan valokuvat ja tekstit. Käsittämättömän kaunis taidegrafiikka on Pia Långin.
Kirja kertoo kasvutarinan. Se kertoo näkyväksi tulemisesta ja itsensä hyväksymisestä. Se kertoo kymmenen lastenkodissa varttuneen tytön kasvamisesta kohti itsensä hyväksymistä. Kasvu tapahtuu Miinan  heistä ottamien satumaisen kauniiden kuvien kautta. Kuvissa nuoret ovat saaneet nähdä itsensä vahvoina ja ehjinä. Siksi kirjan kuvia kutsutaan voimaannuttaviksi valokuviksi.

Kirjan esipuheessa kerrotaan, että kirja on tarina näkyväksi tulemisesta. Vaikka kertomus on näistä kymmenestä tytöstä, niin mielestäni se on samalla kertomus meistä kaikista. Meillä itse kullakin on varmasti jossakin kohtaa elämää ollut kokemusta hylkäämisestä ja tunnetta arvottomuudesta. Mitä nuorempina nämä tunteet ovat meissä päässeet syntymään, sitä syvemmät juuret ne meissä ovat ehtineet kasvattaa. Ja kuitenkin jokaisella meistä on oikeus kokea olevamme - Jumalan luomuksina - maailman ihanimpia.

Koulutyössä aikanaan tuo arvon antaminen lapselle oli kaikkein tärkein pedagoginen avain lapsen itsetunnon ja tasapainon saavuttamiseen. Oli etsittävä se lukko, joka oli ensin avattava, jotta lapsi pääsi kasvamaan vapaasti ja onnellisesti omaksi itsekseen. Ihmisyyttä meissä 'voimaannuttavan kuvan'  lähimmäisestä voi siis ottaa kameralla, kuten Miina teki, mutta yhtä hyvin sen voi maalata myös sanoin.

Kotimme huoneentaulussa lukee:
" Arvoa oma tilasi, anna arvo toisellekin." Se on viisas lause, mutta ei se seinällä mitään auta, ellen sitä itse noudata. Tässä on ainakin minulla parannuksen paikka - näin uuden vuoden alkutaipaleella.

Tätä arvonantoa ja ihailua jaetaan ylitsevuotavasti Raamatussa, Laulujen laulu- nimisessä osiossa. Sitä lukiessamme saamme jokainen asettua  palvotun ja rakastetun asemaan. Vaikka tämä kirja on selkeästi kuvaus miehen rakkaudesta naiseen, on sen suuri salaisuus siinä, että se samalla kuvaa Jumalan rakkautta kansaansa Israelia kohtaan, sekä Kristuksen rakkautta jokaista luotua 'lastaan' kohtaan.
Laulujen laulun peruspoljento soi näin:
.....Kaunis sinä olet... sinä olet kaunis armaani... kuinka kaunis sinä olet rakkaani... olet lumonnut minut... kuinka ihana onkaan sinun rakkautesi. Ja kaiken päätteeksi siellä sanotaan:
"Minä olen rakkaani oma = I am my beloved."

Rakastaa ja olla rakastettu. Uskon, että jos rakkautta jakaa lähimmäisiinsä, vuodattaa sitä, saa myös itse sitä vastaanottaa.

Kummatkin tässä blogissa käyttämäni kuvat ovat kirjasta Maailman kaunein tyttö.

Säpäleinä

Ostin vuosi sitten kuusivuotiaalle tyttärenpojalleni Eilatin-tuliaisena hopeanvärisen pankin. Se oli söpö koira, jolla oli metalliketju kaulapantana. Joskus talvella poika, ottaessaan pankkia hyllyltä, oli pudottanut aarteensa ja se hajosi tuhansiksi sirpaleiksi huoneen kivilattialle. Itku oli lohduton, sillä  vain kaulapanta jäi mummin ostamasta kauniista koirasta muistoksi.

Tämänvuotisella Eilat-matkallani kävin samassa kaupassa kurkkaamassa, olisiko heillä niitä yhä myynnissä. Myyjä oli kyllä melko huvittunut asiaa häneltä kysyessäni ja näytti minulle nyt myynnissä olevaa ankkaa, joka sekin oli pankki. Ostin sen, ja nyt on onnellisella pojalla kaulapannalla varustettu ankka pankkinaan.

Kun minä aikanaan menin tässä maailmassa kertakaikkiaan säpäleiksi, niin osasin etsiytyä sen korjaajan jalkojen juureen, joka osaa paikata, liimata ja säilyttää muutakin kuin kaulapannan. Löysin silloin 'taivaallisen' korjauspajan.
Eilatissa törmäsin usein suuriin ruukkuihin, joita ei oltu hyljätty kun ne olivat menneet rikki, vaan ne oli laitettu näytille juuri siitä syystä, että ne olivat rikkinäisinä niin persoonallisella tavalla kauniita. Sitäpaitsi niille oli löytynyt kokonaan uusi käyttötarkoitus. Niin meidän Herrammekin tekee. Juuri rikkimenneet ovat Hänelle erittäin käyttökelpoisia.

Minun särkymiseni aikaan laulettiin hengellisissä piireissä usein laulua: Särjetty saviruukku. Nyt haluan näiden ruukkukuvieni oheen liittää tämän rakkaan laulun sanat. Ehkä lukijoiden joukossa on joku, joka juuri nyt tarvitsee sanomaa siitä, että vain rikkimenneen voi korjata!!! Eiväthän terveet tarvitse parantajaa.

Olen särkynyt saviruukku, pala palalta murtui pois.
Vain ihmettelin ja itkin, en millään särkynyt ois.
Sinä Herra, minut murskasit, vaan talletit kaikki palat.
Niin paljon minua rakastit, tahdoit uutta kokonaan.

Anna savelle uusi muoto, tee minusta uusi ruukku
niin rakkautesi nyt näytät, taas murtunutta käytät.
Tahdon kertoa särkyneille, ei siruja heitetä pois.
Kallista halpa savikin, Mestarin kädessä ois.

         Jukka Salminen. Liisa Pukkila-Pajunen