tiistai 18. helmikuuta 2014

Urheiluhulluus



Jostakin kumman syystä etsiessäni kirjahyllystä jotakin aivan muuta.... tipahti sieltä jalkoihini pienen pieni kirjanen, Raija Maulan filosofinen katselukirja nimeltään Ilomielin. Mistä lie hyllyyni edes tullut?
 Kun se niin kummasti eteeni tipahti päätin sen myös avata...tutkiakseni, että minkäslaisia mietelauseita Raijalla oikein olikaan. Kirja aukeni sivulta, jonka olen kopsannut tähän blogiini. (Värit kuvassa ovat minun dizainaustani.)
No jopas - ajattelin. Täällä meillä makoilee nimittäin tällä hetkellä 'eräs mies' aivan onnensa kukkuloilla. Hänellä on kova flussa, ja jos on flunssa on syytä levätä!!  Luulenpa, että aviomieheni flunssa loppuu vasta tulevana sunnuntaina, jolloin Shotsi sulkee kisastudionsa.
Aamusta yöhön soi meillä kuuluttajien hehkutus. Onneksi väliovat on asuntoihin keksitty ja kuulosuojaimetkin, jos melu menee yli sietokyvyn.
Noo - olen minäkin muutaman kisan hänen kaverinaan katsonut, mutta kun minä aina automaattisesti siirryn hengessäni häviäjän rinnalle, ovat kilpailut minun osaltani kovin uuvuttavia. Erityisen rankka paikka on mielestäni niillä urheilijoilla, jotka osallistuvat johonkin joukkuekilpaan. Aivan olympialaisten alussa katson erään tällaisen. Se oli miesten, naisten ja pariluistelun yhdistetty joukkuekilpailu - neljä eri osiota. Amerikan joukkue istui aitiossaan katsomassa ja odottamassa omaa vuoroaan, kun heidän ensimmäinen miestaitoluistelijansa lähti varmoin ottein radalle - mutta - lensi jo ensimmäisessä hypyssään päin laitaa, eikä saanut itseään kasaan sen jälkeen enää lainkaan. Näin muun joukkueen ilmeet ja kyllä tämä 'joukon petturikin' näki. Siihen kaatui koko joukkueen neljän vuoden uurastus. Minäkin melkein itkin kun tajusin, miten isosta jutusta oli kyse. Päivien edetessä näin kävi useissa muissakin joukkuelajeissa. Suomen naisten mitali jääkiekossa kaatui siihen, että sama tyttö otti kaksi turhaa(?) jäähyä, jolloin vastapuoli pystyi tekemään pelin ainoat maalit. Minä olen niin herkkä, että hajoan jopa katsoessani heitä. Liekkö joku lapsuuden trauma.

Ihminen on niin fyysinen kuin henkinenkin (hengellinenkin) luomus. Miksi ihminen niin usein - niin monella elämänsä alueella - menee tekemisissään liian pitkälle? Jotkut meistä esimerkiksi keskittyvät vain ja ainoastaan hengelliseen tekemiseen ja laiminlyövät kaiken fyysisen. Ja päinvastoin.

Mitä Raamattu sanoo urheilusta? Muistan, että Paavalillamme oli siitä jotakin kerrottavaa, mutta mitä? Joudun penkomaan paikat esiin Isosta kirjasta.
1 Tim 4:8
" Sillä ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähän; mutta jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, koska sillä on elämän lupaus, sekä nykyisen että tulevaisen."

Paavali ei siis kiellä fyysisen kuntoilun tarvetta. Päinvastoin, hän kertoo sen olevan hyödyllistä, mutta kertoo uskonelämän harjoittamisesta olevan vielä enemmän hyötyä. Muuten - on mielenkiintoista todeta, että urheilusta puhutaan Raamatussa useassa muussakin kohdassa.
--- 2 Tim 2: 5 puhuu urheilun säännöistä: "Eihän sitäkään, joka kilpailee, seppelöidä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti."
---Ja Paavalin sanoo 2 Tim 4: 7 " Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt."

Raamatun isojen perusperiaatteiden mukaisesti ei tarkoituksena saisi olla se, että parannamme fyysisiä ominaisuuksiamme niin, että muut ihmiset huomaisivat ne, jolloin helposti ylpistymme - vaan se, että pidämme fyysistä kuntoamme yllä, jotta sieltä saisimme voimaa, saavuttaaksemme hengellisen päämäärämme.

Onneksi Jumalamme silmissä jokainen meistä kuitenkin on se 'oman elämänsä paras'. Ihanaa. Kiitos siitä muistutuksesta jälleen kerran.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti