Menneisyyttä etsimässä

Näin pyhäinpäivän aikaan ajatukset suuntautuvat menneitä sukupolvia kohti. Moni käy hautausmaalla sytyttämässä kynttilän läheisen muistolle ja muistelee hetken, mitä tämä ihminen on hänelle merkinnyt. Mielessä saattavat risteillä ikävä, haikeus ja kiitollisuus, mutta ehkä myös kesken jääneet asiat, jotka ovat jostain syystä jääneet aikanaan sanomatta ja selvittämättä.

Olen tänä syksynä lukenut Katja Petrovskajan kirjan Ehkä Ester, joka kertoo juurien etsimisestä. Petrovskaja on entinen neuvostokansalainen ja juutalainen. Hän on syntynyt 1970 Kiovassa ukrainalais-puolalaiseen sukuun. Hänen äidinkielensä on venäjä, mutta hän kirjoittaa saksan kielellä.

Petrovkaja on kadottanut historiansa, sen hän haluaa löytää, mutta helppoa se ei kuitenkaan ole. Hänellä on apunaan vanhat sukutarinat ja rakeiset valokuvat, joiden pohjalta hän suunnistaa. Hänen omat isovanhempansa ja vanhempansakaan eivät olleet halukkaita kertomaan kaikkea tietämäänsä.

Hänellä on etsimisessään vanhojen kirjoitusten ja dokumenttien lisäksi apuna nykyajan keinoja, kuten Google ja Facebook, joiden välityksellä voi saada yllättäviä yhteyksiä jopa valtameren taakse. Ja eBayn kautta voi ostaa vanhoja valokuvia pommitetuista kaupungeista.

Petrovskajan äidinpuoleinen suku oli levittäytynyt ympäri Eurooppaa ja perustanut kuuromykkien kouluja Itävalta-Unkariin, Ranskaan ja Puolaan.
Näin Petrovkaja kirjoittaa: "Äänne äänteeltä, sana sanalta, päivästä päivään he opettelivat rukoilemaan. Minä kasvoin Neuvostoliiton veljeskansojen perheessä, kaikki olivat siellä samanarvoisia, ja kaikkien täytyi opetella minun äidinkieleni, muttei rukouksia, me käsitti minun maailmassani kaikki. --- Kesti anteeksiantamattoman pitkään, ennen kuin tulin ajatelleeksi, mitä kieltä he olivat lapsille opettaneet. --- Meidän juutalaisuutemme jäi minulle kuuromykäksi ja kuuromykkyys juutalaiseksi. Se oli minun menneisyyttäni, minun lähtökohtani, mutta en se minä ollut." 

Petrovskaja löytää sukunsa historiaa palasina ympäri Eurooppaa. Hän matkustaa paikkoihin, joihin vanhat tarinat häntä vievät. Hän käy Varsovan ghetossa, hän kulkee Kaliszin kaupungissa kaduilla, jotka on rakennettu hautakivistä, joissa näkyy vielä heprealaisia kirjaimia, hän kulkee Babi Jarin parin kilometrin mittaista entisen rotkon reunaa ja käy keskitysleirillä.

Etsiessään kadonnutta sukuaan hän löytää sankareita ja selviytyjiä, pettureita, uhreja ja pyöveleitä. Hän löytää ihmisen koko kuvan.

Kirjan nimessä esiintyvä Ester on isän isoäiti, jonka nimeä isä ei muista, koska kutsui tätä vain babuskaksi. Esterinkin olisi pitänyt lähteä syyskuun 29. päivänä 1941 muiden mukana kulkemaan kohti Babi Jaria, mutta koska hän oli jo huono liikkumaan, ei ehtinyt muiden mukaan. Hän raahautui kuitenkin talosta ulos kadulle ja tapasi kaksi keskenään juttelevaa saksalaista sotilasta. Näiltä hän kysyi tietä Babi Jariin. Mutta sotilas ampui vanhuksen samantien.
Tapauksen oli nähnyt raunioiksi räjäytetyn talon talonmies, joka kertoi tämän Petrovskajan isälle.

Kirjan rakenne on novellimainen, sen kieli on runollista. Oman lisänsä tekstiin tuovat lainaukset antiikin taruista, viittaukset oopperan maailmaan sekä venäjän-, saksan- ja hepreakieliset sanat.

Sellainen ol' Viipuri.

Venäjäntyöryhmämme piipahti muutama viikko sitten päivän matkalla Viipurissa, josta pietarintyöstämme vastaavat nuoret kävivät tilavalla autollaan hakemassa tuomamme 300 kiloa syysvaatetta Inkerin kirkolle. Sieltä, edeltä sopimamme vähävaraiset perheet, saavat  tulla hakemaan tarvitsemansa - itselleen ja lapsilleen.

Tämä matka oli periaatteessa aivan tavallinen, ja kuitenkin aivan erilainen kuin milloinkaan. Miksi?
Siksi, että koko tullialue oli aivan tyhjä. Ei yhtään suomalaista autoa ja venäläisiäkin vain muutama. Vielä keväällä autojonot saattoivat olla monen sadan metrin mittaiset, 1990-luvulla monen kilometrinkin pituiset. Saman huomion teimme Viipurissa, jonka kauppahalli vielä muutama vuosi sitten kuhisi suomalaisturisteja varpuluuta-ja pellavaostoksilla. Nyt siellä olivat vain myyjät.

Hiljainen Viipuri toi siis mieleeni 1990-luvun vilkkaan Viipurin, mutta erityisesti sen keskustassa toimineen katulapsikodin, Dikonin. Eräänä kesänä vietin viikon tämän kodin lasten kanssa eräällä Viipurin edustalla olevalla saarella. Matkassa oli minun ja kollegani lisäksi kuusi suomalaista nuorta ja venäläinen keittiöhenkilökunta.
Meidät kuljetettiin rantaan linja-autolla. Katulapset oli sijoitettu bussin etuosaan ja me, kymmenkunta suomalaista, olimme auton takaosassa. Välissämme seisoi miliisi, eikä kukaan saanut bussissa liikkua eteen, eikä taakse. "Varastavat kaiken", selitti miliisi.
Rantaan tultuamme tyhjennettiin siihen koko bussin sisältö ja bussi kera  miliisin lähti takaisin Viipuriin. Me ja 'varastelevat lapset' jäimme  odottamaan pientä rupuista paattia, jonka avulla koko poppoo oli määrä soutaa kuvassa taustalla näkyvään saareen.

Juuri sillä hetkellä kun bussi ja miliisi lähtivät, oli minulla hetken hiukan hutero olo. Kaikki sujui saarella kuitenkin muuten hyvin paitsi sinä yönä, kun tuli myrsky ja lasten surkeat teltat lentelivät tuuleen - mikä minnekin. Onneksi meidän suomalaisten ryhmässä oli armeijan käynyt nuorimies, joka otti tilanteen hallintaansa. Sinä yönä ei kukaan kysellyt varastavatko nämä surkeat lapset, vai onko heissä kirppuja. Vierihoitoa tarjottiin ja kumppanuus tuli todennettua.

Pyhän kosketus

Riisu kengät,
maa, jolla seisot on Herran,
pyhää ja puhdasta maata.

Katso ja kuuntele hiljaa,
vaikka paljon et ymmärtää saata.

Paina pääsi,
maa, jolla seisot on Herran.

Hän itse puhuu ja kuulee,
koskettaa meitä kuin viljaa,

Sillä Jumalan pelloilla tuulee.

Joskus ajaton kohtaa ajan,
silloin Jumalan aavistaa.

Joskus rajaton rikkoo rajan,
silloin pyhä koskettaa.

Voit kuunnella Pekka Simojoen sanoittaman ja säveltämän kappaleen Pyhän kosketus kokonaan viereisestä linkistä.

Kunpa muistaisin

Kesäaika päättyy sunnuntaina. No huh, huh. On alettava etsiä voimaa muualtakin kuin meitä siunanneelta auringonvalolta ja sen hoitavalta lämmöltä.

Eräs ystäväni kirjoitti facebook-kirjeeseensä jokin aika sitten aivan pienen, mutta viisaan tekstinpätkän. Lainaan sen tähän.

Ihmiselle annetaan aikaa riittävästi hyvään elämään. 
Ja kuitenkin...
odottavalle aikaa on liikaa,
myöhästyjälle liian vähän.

Elämä ei kuitenkaan toteudu iloa etsien,
vaan pieniä, matkan varrella löydettyjä iloja jakaen !

Kunpa sen aina muistaisin. Tänään jaan teille iloa ylläolevan kuvan muodossa. Otin sen muutama viikko sitten Uudessakaupungissa asuvien tuttaviemme pihassä. Rohkeat orvokit ovat siellä jaksaneet kasvaa pihaterassin lautojen välistä ja tanssivat nyt kilpaa oranssien vaahteranlehtipoikien kera syksyn viimeistä valssia.

Magdaleena muistutti meitä edellisessä 'Edinburghin enkeli'- postaukessaan rukouksen tärkeydestä. Rukoushan on myös jakamista. Siinä jaamme Korkeimman kanssa omamme ja muilta kuulemamme ilot ja surut
Sanotaan, että " kertoen aina haihtuvat surut" ja - minä jatkan lorua näin - -- ja moninkertaistuvat ilot.
Tänään jaan teille rohkeita orvokkeja - olkaa hyvät. 

Edinburghin enkelin muistuttaa

Innostuin tässä eräänä päivänä maalailemaan syyslomalaisten kanssa. Levitimme pöydälle muoviliinan, asettelimme sille värit ja vesikupit. Kolmelta tytöltä ja mummilta alkoikin syntyä taidetta: paperille ilmestyi koristeellisiin nauhoihin kiedottu puu, syksyn keiju omenien keskellä ja abstraktinen värisommitelma. Minun  mielessäni oli viipynyt kuva Edinburghissa eräässä kirkossa  näkemästäni enkelipatsaasta, siinä polvensa varassa oleva  enkeli ojentaa tyhjää kulhoa.

En tiedä, mitä enkelin veistänyt taiteilija on halunnut veistoksellaan kertoa, mutta minua enkeli muistuttaa eräästä perustavaa laatua olevasta puutteesta.
Miksi en saa rukousvastausta? Olenko itse esteenä vastauksen saamisessa? Onko omassa asenteessani jotain korjaamisen aihetta?
Suurin rukousvastausten saamisen este on tietenkin se, jos emme rukoile ollenkaan!

Jaakob sanoo kirjeessään 4:2 "Teillä ei ole, sentähden ettette ano."

Suhtautuminen rukoukseen pitäisi olla meille tärkeää.
Rukous on kuin hengittämistä, se on jatkuvaa yhteyttä Jumalaan, elämän antajaan, joka huolehtii kaikista tarpeistamme. Rukouksen pitäisi olla voimallista ja luottavaista.
Meidän tulisi vain pyytää ja pyytää, sillä Jeesus ei vastaa, jos ei ole edes pyydetty.
Olemme täysin riippuvaisia hänen läsnäolostaan, joka on syvää huolenpitoa.

Jeesus sanoo Matt. 7: 7-8 "Anokaa, niin teille annetaan, etsikää niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan".

Kun katson maalaamaani Edinburghin enkeliä, tunnen oloni murheelliseksi: enkelin rukousten malja on täysin tyhjä. Hänellä ei ole kannettavaa Jumalan valtaistuimen eteen. Eipä hänellä ole silloin myöskään tuotavana meille rukousvastauksiakaan. Ei siis ihme, että enkeli näyttää vähän alakuloiselta ja lannistelulta.

Mutta enkeli  yhä odottelee toiveikkaana pyyntöjämme!

Pelkkää hepreaa.

5 Moos 6: 6-7
Nämä sanat, jotka minä tänä päivänä annan sinulle, painukoot sydämeesi.
Teroita niitä lastesi mieleen ja puhu niistä 

Paikkakuntamme lukion juhlasalissa esiintyi tässä kuussa mielenkiintoinen ryhmä nuoria. He olivat kansanvälisen King's Kids ryhmän ulkomaan kiertueeseen valittu joukko Jerusalemista. Esityskappaleitten välissä kukin kertoi myös jotakin omista taustoistaan. Saimme kuulla, että erään nuoren perhekunta oli muuttanut Englannista, erään Etiopiasta, kahden perhe oli arabikristittyjä ja eräs heistä oli palestiinalaisnuori. Olipas siinä 'muhennos', mutta maku mikä heidän esityksestään jäi, oli herkullinen.

Olin hakenut palvelutalosta kaksi mukavaa mummoa katsomaan kanssani tätä värikästä esitystä. Matkalla  kerroin heille, että olen muutaman vuoden itsekin opiskellut hepreaa.
Kun tilaisuus päättyi hypähdin minä mikrofonin taakse. Halusin kiittää nuoria ja samalla kertoa heille, että olen aikanani 1980-luvulla perustanut tälle paikkakunnalle vastaavan, yhä elossa olevan ryhmän. Kerroin myös siitä, kuinka sain olla mukana aikuisryhmässä v.1994, kun  kaikista Suomen King's Kids-nuorista koottu ryhmä oli kutsuttu Israeliin edustamaan omalla ohjelmallaan koko Eurooppaa Lehtimajajuhlan avajaisissa, jossa pääministeri Jitzhak Rabin piti tervehdyspuheen. Kutsu oli arvokas, sillä kullakin maanosalla oli vain yksi esitys.
Kaikki sujui tervehdyksessäni muuten ihan hyvin, mutta minkä ihmeen vuoksi minun piti pitää pieni puheenvuoroni englanniksi?  Huomasin nimittäin kesken puheen kauhukseni, ettei englanti enää kaiken heprean ja venäjän opiskelun jälkeen minulta niin vain sujunutkaan. Tankkasin, etsin sanoja.. ja... häpesin.

Lähtiessäni viemään mummojani takaisin kotiin katsoi toinen heistä -  innostunut, punaposkinen ja kirkassilmäinen mummo minua pää kallellaan ihaillen ja sanoi:" Kyllä sinä sitten olet ihmeellinen nainen, kun sinä tuosta noin vain osaat pitää pitkän puheen - hepreaksi."

En korjannut häntä. Ymmärsin, että tämä mummo pistettiin minua häpeässäni lohduttamaan. Hän kun ei osannut kumpaakaan kieltä. Mutta kaikki ne, jotka englantia tässä salissa ymmärsivät - kuulivat varmasti suustani tulevan 'pelkkää hepreaa'.


 Tässä hieman epätarkassa kuvassa on oma King's Kids ryhmäni esitysmatkalla Inkerinmaalla 1990-luvulla.

Näin eri tavoin uskotaan

Kuvat HS:n verkkosarjakuvasta 14. 5. 2015 (eri taiteilijoiden maalaamia)

On aina hienoa, kun uskonto nostetaan mediassa näkyviin. Keväällä sen teki Helsingin Sanomien verkkolehti verkkosarjakuvassaan, joka tiivistetysti kertoi kolmen uskonnon, kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin näkökulmaa Jeesuksesta. Näkökulmia olivat valottamassa kukin uskonnon tuntijat.
Uskontojen näkemykset Jeesuksesta poikkeavat varsin suuresti toisistaan.

Islamin mukaan Jeesus ei ole Jumalan poika,  mutta hän kuuluu seitsemän tärkeimmän profeetan joukkoon. Islamin mukaan Jeesus ei koskaan kuollut ristillä, eikä sovittanut ihmisten syntejä. Hän ei kuollut, vaan hänet nostettiin suoraan elävänä talon katon läpi taivaaseen. Islamin mukaan Jumala on lähettänyt kansoille omat profeettansa, jotka ovat opettaneet kansaa tämän omalla kielellä. Näitä profeettoja on 144 000.

Juutalaisille Jeesus ei ole Jumalan poika, vaan hän on heille väärä profeetta. He odottavat yhä messiasta, joka tuo heille rauhan ja kokoaa kansan diasporasta.
Jeesus oli yksi juutalaisista,  mutta edusti heille monenlaista pahaa. Hänen syntyperänsä oli epämääräinen, ja juutalaisten mielestä hän oli saanut harhaoppeja Egyptistä.
Vasta 1900-luvulla juutalaisten käsitys Jeesuksesta alkoi muuttua. He alkoivat nädä Jeesuksen Mooseksen lakia tulkitsevana juutalaisena. Tutkija Hyam Maccoby kutsuu Jeesusta jopa fariseukseksi.

Kristinuskon Jeesus-näkemys on meille tietenkin tutuin. Jeesus Nasaretilainen (n. 4 eaa-36 jaa) on kristinuskon mukaan Jumalan poika, joka lunasti ihmisten synnit kuolemalla ristiinnaulittuna Golgatalla. Hän työskenteli nuorena isänsä puusepän verstaalla sekä rakentajana, mutta lähti kasteen jälkeen 30-vuotiaana kiertämään opetuslastensa kanssa ympäri nykyisen Israelin aluetta. Hän kertoi Jumalasta, opetti, paransi sairaita, teki ihmetekoja, mm. tyynnytti myrskyn. Hän joutui riitoihin kirjanoppineitten ja Mooseksen lain tuntijoitten, fariseusten, kanssa. Lopulta hän oli niin vihattu, että hänet ilmiannettiin, pidätettiin ja tuomittiin jumalanpilkasta kuolemaan. Hänet haudattiin Josef Arimatialaisen kalliohautaan. Jumala herätti hänet kuitenkin kolmantena päivänä kuolleista, ja hän ilmestyi opetuslapsilleen 40 päivän ajan, kunnes hänet otettiin ylös taivaaseen. Sieltä hän on kuitenkin luvannut tulla vielä takaisin. Tueksi seuraajilleen hän lähetti Pyhän Hengen.

Miksi juuri seitsemän?

Tunnistat varmaan kolmivuotiaamme päiväkodissa piirtämästä kuvasta helposti kaikki elementit, jotka ovat kuvan yläosassa. Sain tältä taiteilijalta itseltään kuulla, että violetit möykyt kuvan alalaidassa ovat kiviä, mustan tienkin tunnistin tieksi, mutta sitten loppui äly. Mitä mahtoivat olla nuo väliin pyöräytetyt pallurat. Tyttöä nauratti, kun mummi ei oivaltanut. Ei sittenkään, vaikka niitä oli seitsemän. "No seitsemän veljestä tietenkin", hän toitotti tomerana.
Niin, olisihan minun se pitänyt tajuta. Olin juuri kadulla ihaillut kuinka komeasti liput eilen Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuudenpäivän kunniaksi kirpeässä pohjoistuulessa lepattivat.

Veljen koulussa oli ollut juhla ja oikein runoja ja pieni näytelmäkin oli jaksettu harjoitella. Ihan niin kuin silloin muinoin, ajattelin. Pikkusiskokin oli kutsuttu tähän kansalliskirjailijamme juhlaan mukaan ja nyt ymmärsin senkin miksi tässä kuvassa on niin monta kiveä. Aleksis Kiven juhlat nääs!
Lopuksi jäin minä itse vuorostani miettimään sitä, että miksiköhän Aleksis Kivi otti tähän luomaansa kirjalliseen 'perheeseen' näitä veljeksiä juuri seitsemän - miksei vaikka viisi. Kirjan nimenäkin 'Viisi veljestä' olisi kuulostanut runollisemmalta kuin tämä Seitsemän veljestä.

Luku seitsemän on pyhä luku, täydellisyyden luku, joka kulkee punaisena lankana läpi koko Raamatun.. Jumala loi maailmamme kuudessa päivässä - ja seitsemäntenä Hän lepäsi. Isä meidän rukouksessa on seitsemän teemaa, ristillä Jeesus lausui seitsemän virkettä, Pyhän Hengen lahjojakin on seitsemän. Seitsemän kaivoa, seitsemän tyhmää ja seitsemän viisasta neitsyttä jne.
Myös Jumalan asettamassa kaaressa taivaalla on seitsemän väriä. Kun Jumalan tunnusluku on kolme ja maailman neljä, tulee niistä yhteen laskettuna myös seitsemän. Sen laskutoimituksen myötä ymmärrämme, että Jumala on sitoutunut meihin ja tähän luomaansa maailmaan.Se on turvallista tietää. Hepreaksi tämä suuri tieto sisältyy sanaan:
IMANUEL - siis IM  ANAHNU  EL - 'Kanssa meidän (on) Jumala'.

Piiloutuneen baskerin tarina

Sain sisareltani lahjaksi villabaskerin. Kun lähdin syysaamuna lenkille koirani kanssa, painoin sen  tyytyväisenä päähäni. Oli kuitenkin lämpimämpää, kuin olin luullut, ja työnsin baskerin talteen takkini hihaan.
Kävelylenkistä tuli levoton, sillä vastaantulevia koiria oli paljon, ja puolivuotta maaseudun hiljaisuudessa vaikutti siihen, että koirani oli unohtanut kaikki opetukset ja käveli kohtaamisissa kahdella jalalla. Huomioni meni kokonaan koiran uudelleen kouluttamiseen.
Jossain vaiheessa huomasin, että hihaan työnnetty baskeri oli kadonnut. Harmittelin, että siskoni lahja oli hukkunut, sillä se oli ollut minulle kaikin puolin sopiva.

Joskus huomaan, että Jumalan antamien lahjojen kanssa on käy samalla tavalla. Olemme ehkä eläneet lähellä Jumalaa ja iloinneet hänen lahjoistaan. Sitten elämä on muuttunut niin vauhdikkaaksi, että seurakuntayhteys ja Raamattuun tarttuminen on jäänyt. Jumalan lahjat ovat unohtuneet ja suorastaan hävinneet elämästä. Ne eivät enää olekaan rohkaisemassa ja vahvistamassa seurakuntaa ja itseä eteenpäin uskon tiellä.

Paavali kehottaa meitä pyrkimään osallisiksi kaikkein parhaimmista armolahjoista. Niitä on siis sopivaa ja luvallista rukoilla. Hän sanoo vielä osoittavansa kaikkein verrattomimman ja parhaan tien, joka on rakkaus.

Nyt puhutaan paljon pakolaistulvan haasteista, mutta muistutetaan samalla siitä, että olemme saaneet lähetyskentän aivan lähellemme. Pakolaisten aito lähestyminen vaatii, että pyrimme ymmärtämään toistemme elämää ja lähestymään toisiamme. Jumala voi varustaa meidät aivan erityisellä viisaudella, välittämisellä, rohkeudella ja rakkaudella. Mitään muuta tietä tulijoiden luottamuksen saavuttamiseen tuskin on.
Pakistanilainen Nabeel Quresh kertoo kirjassaan Etsin Allahia, löysin Jeesuksen ajasta, jolloin hänellä ei ollut vielä kristittyä ystävää: "Koska yksikään kristitty ei välittänyt minusta, en minäkään välittänyt heidän seurastaan". Onneksi hän lopulta kohtasi erään, joka välitti.

Jumalan lahjat ovat varmaankin meissä olemassa, mutta olemme ehkä hukanneet ne tässä kuohunnassa. Kannattaa varmaan ruveta rukoilemaan itselleen näitä kätkeytyneitä ja unohtuneita tarpeellisia lähestymiskeinoja.
Muuten - minäkin löysin kadonneen baskerin uponneena syvälle hihansuuhun. Sinne se oli valunut kiihkeässä koiran koulutuksessa.

Salattu tie.

Olen jo muutaman viikon ajan tuntenut itsessäni outoa masennusta ja itsesääliä. Ikään kuin koko maailma olisi ajanut ylitseni. Vähän väliä nousee sisältäni voimattomuuden, tyhmyyden ja tyhjyyden tunteita. Kerroin siitä miehellenikin, ja se jos mikä kertoo tilanteen vakavuudesta.
Juteltuamme hetken, tuli minulle sen verran vahvempi olo, että kaivoin kirjahyllystä jo vuonna 1999 ystävältä saamani rukouskirjan, jota usein selailen, jos kaipaan selkeitä ohjeita joihinkin erityistilanteisiin. Hartauskirjani nimi on Jumala puhuu. Sen on toimittanut A. Russell, materiaalinaan kahden kovia kärsineen naisen muistiinpanoja niistä lohdun sanoista, jotka he ovat vuosien varrella saaneet suoraan Jumalalta. He antoivat Russellille luvan julkaista ne,  mutta eivät itse halunneet omilla nimillään mitenkään tulla julki.
(Kirjani välissä oli näin hupaisa kortti, joka sekin kertoo oudosta olostani).

Kirjan kyseiselle päivälle antama lohtu oli yhtä selkeä, kuten niin monasti ennenkin. Tällainen se oli: 

Päivän otsikko: SALATTU TIE.

"Salli nyt, sillä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus".  Matt. 3:15.

 Tähän perustui Kristuksen kolmivuotinen lähetystehtävä maan päällä - siihen, että Hän hyväksyi vaikeudet ja kurin, osallistuen siten kaikkien aikojen pyhien inhimilliseen elämään.
Sinun tulee hyväksyä elämässäsi paljon sellaista, joka ei ole sinun itsesi tähden tarpeen, vaan sitä varten, että Kristuksen lailla olisit esimerkkinä toisille ja osallistuisit ihmiskunnan kärsimyksiin ja vaikeuksiin.

Tässä kohdin 'osallistua'  merkitsee 'auttaa'. Olkoon kohdallasi totta se, mitä sanottiin Mestarista:
'Muita Hän on auttanut, itseään ei voi auttaa.'
Tämä tie näyttää kaukaa katsottuna lohduttomalta, mutta siinä on pehmeätä valoa ja siimeksiä, joita ei muilla teillä ole.

Minä suljin kirjan, sanoin Aamen, ja olin lohdutettu.

Kolme hiljaista oppilasta

Ajelin raamattupiiristä kotiinpäin ystäväni kanssa. Hän oli allapäin ja valitti, ettei hän ollut  puoleen tuntiin osannut sanoa keskustelussa sanaakaan. Ystäväni oli tuntenut olonsa ikäväksi muiden joukossa.

Jo samana iltana sain kuitenkin tähän huoleen loistavan näkökulman!
Olin Eero Junkkaalan tilaisuudessa, ja hänen aiheenaan olivat armolahjat. Sanoma oli hyvin avara ja lohdullinen. Hän kertoi, että jokaisella kristityllä on ainakin yksi armolahja. Tämä armolahja välttämättä löydy yhdeksän armolahjan luettelosta, vaan se voi kuulua alalajina isompaan lahjojen ryhmään. Jumala on rikas antaja, ja Hänen lahjansa ovat monenlaisia, aivan henkilökohtaisesti räätälöityjä. Usein ne ovat sellaisia, joiden taustalla ovat meidän synnynnäiset taipumuksemme, mutta ne tulevat Pyhän Hengen vaikutuksesta seurakunnan palvelemiseen. Usein lahjan tunnistamisessa voi olla apua ystävästä, joka kertoo, mitä hyvää hän on toisessa havainnut.
Jos jonkin asian tekeminen sujuu, ja tulos on siunattu, kysymyksessä on armolahja. Jos taas yrityksistä huolimatta jokin jatkuvasti hiertää, tuskin on kyse armolahjasta. (Itselläni srk:n keittiötyöt ja yv-keräys!)

Junkkaala muistutti, että Jeesuksella oli lähipiirissään 12 opetuslasta, mutta heistä kolmen ei  koskaan kerrota sanoneen mitään. Raamattu ei myöskään puhu näiden kolmen armolahjoista. Kuitenkin Jeesus oli hyväksynyt heidät kaikkein lähimpään piiriinsä. He saivat kulkea hänen kanssaan, kuulivat hänen puhuvan ja näkivät hänen ihmetekonsa. He saivat olla apostoleita toisten joukossa.

Heti seuraavana aamuna kerroin näistä kolmesta hiljaisesta oppilaasta ystävälleni, joka oli surrut sanattomuuttaan. Kaikkien ei tarvitse olla puheliaita, vaan jokaisella on oma tehtävänsä ja paikkansa seurakunnassa. Kun annamme Jumalalle luvan, hän varustaa meitä haluamallaan tavalla ja vie tahtomaansa suuntaan. Voimme olla uskonsankareita omista lähtökohdistamme juuri omalla paikallamme.

Piirrokset:  K-poika, 6 v

Yläkuva: Muiden joukossa

Alakuva: Olen sankari