maanantai 29. kesäkuuta 2015

Ensimmäinen rakkaus?

Kiitos Magdaleena sinulle sekä perkaamattomista  että peratuista sipuliriveistä.Tässä kuva omasta ruohonleikkuukoneestani sekä perunamaastamme. Isäni osti tämän tontin 50 vuotta sitten.kalastajalta, jonka vaimo viljeli peltoa talvisodan aikaan, ettei heidän lapsiltaan olisi loppunut saarella pottu.

Voi voi. Ja minä se vaan mietin 'isoja', vaikkapa  että mitä tarkoittaa korea teologinen termi 'ensimmäinen rakkaus'. Tarkoittaako se sitä,
että muistamme asettaa Jeesuksen kaikkein korkeimmalle elämässämme, vaiko myös sitä,
että suostumme Hänen tahtonsa mukaisiin tekoihin?
 Tässä kohden jouduin kyllä toteamaan, että näitä pohtiessani olisin voinut samalla harventaa sipulipenkkiä tai mullittaa perunoita - ja ikävä kyllä muistin myös sen, että Herramme asetti ihmisen viljelemään ja varjelemaan maata.

Mitä ovat nämä Hänen tahtonsa mukaiset teot? Onko muitakin kuin viljellä maata?
Niitä löytyykin pitkä liuta Matteuksen evankeliumista (Matt.25: 41-45).
" Sitten hän sanoo: ... Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa... juotavaa... ette ottaneet minua luoksenne... ette vaatettaneet minua...olin sairaana ja vankilassa, ette käyneet minua katsomassa... Kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle."

Tapasin keväällä erään naisen, josta (kiusallisesti) tiesin, että tunsin hänet kyllä, mutten muistanut mistä. Asia ratkesi onneksi kysymättäkin, kun hän alkoi kertoa eräästä silloisen ryhmäni (King's Kids) tytöstä, tyttärestään Sarasta, joka oli jatkanut koulunsa jälkeen opintojaan kansaivälisessä raamattukoulussa jossakin päin Kauko-Itää. Sieltä Sara oli löytyänyt myös aviopuolison, jonka kanssa oli siirtynyt lähetyskentälle NEPALIIN.
Kuulin tästä kaikesta juuri silloin kun Nepalin maanjäristys oli vuorokauden vanha ja uutta järistystä odotettiin pääkaupungin kaduilla - ulkosalla. Äidin kertoman mukaan siellä istui myös Sara, raskaana, kolmivuotias poikansa kainalossaan. Hän odotti kriisilentoa Suomeen, pois tuhoutuneelta työmaaltaan.
Nepalin kriisistä tuli minulle näillä tiedoilla kuin tuttava ja juuri minulle räätälöity avustuskohde.
Kohteen valinta ei tietenkään sinänsä ole se oleellisin juttu vaan se, että ylipäätään muistamme itse kukin mennä ja tehdä - siis ettemme turru maailman hädälle.
Maailmammehan on kaiken aikaa täpötäynnä " yksiä  näistä vähimmistä".



Puutarhuri tuulettaa


Jo ennen juhannusta suvun naiset tuulettivat innoissaan facebookissa: - Kasvimaat on hoidettu! Kyllä nyt kelpaa!
Luin kateellisena viestejä, kun tiesin, että itse pääsen harventamaan porkkanapenkkiä vasta kuluneella viikolla. Niinpä rikkaruohot ja tiiviinä tuppaina kasvavat taimet saivat rehottaa vieri vieressä omia aikojaan kaikessa rauhassa.

Jeesus kertoo Matt. 13:24-30, 36-43, maanviljelijästä, jonka vehnäpelloilla ilkeä ihminen hiiviskeli ja kylvi vehnän sekaan lustetta. Luste on meille melko vieras sana. Tutumpi samantapainen ikävä rikkakasvi täällä on kaurapelloissa kasvava hukkakaura, joka myös kasvaa  ensin huomaamattomana viljan seassa, kunnes loppukesällä kirii muuta viljaa korkeammaksi. Silloin se on helppo tunnistaa ja kitkeä pois.
            Miehen palvelijat ihmettelivät, oliko isäntä tosiaan kylvänyt peltoon tällaista kasvia, joka aiheutti jopa huonovointisuutta ja pyörrytystä, he olivat valmiit kitkemään lusteen pois. Isäntä ei kuitenkaan antanut, sillä lusteen juuret olivat kietoutuneet vehnän kanssa yhteen. Vehnäkin olisi noussut saman tien ylös. Vasta sadonkorjuun aikaan lusteen saattoi nyhtää pois ja hävittää polttamalla.

Maailma on kuin pelto, missä vehnä ja luste, kaura ja hukkakaura, porkkanantaimet ja rikkaruohot saavat rinnakkain rehottaa. Jumala on isäntä, joka ei hätäile sadon takia, vaan antaa kaikelle kasvulle runsaasti aikaa. Jumalan kylvämästä hyvästä siemenestä alkunsa saaneet kasvit voivat välillä joutua ahtaalle pahan lähettämien rikkakasvien suoranaisessa puristuksessa. Kuitenkin sadon valmistuessa  oikeus tapahtuu: toivotut kasvit saavat oman tilansa ja hoivan Puutarhurin huolehtivien silmien alla.

Miten se olikaan: Jumala antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyvillekin. Se on armoa se!      


P.S. Nyt täälläkin puutarhuri tuulettaa!

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Tingelstiina ja Tangelstiina

Höperö akvarellini on maalattu kolme vuotta sitten Eilatissa. Tässä pienessä paahteisessa kaupungissa ei näkynyt missään milloinkaan minkäänlaisia graffitteja tai sotku-sellaisia, mutta silloin tällöin törmäsimme jonkinlaiseen pieneen sähkökaappiin kadun varrella, jonka metallisiin oviin oli maalattu jokin humoristinen kuva. Otimme niistä kuvia ja maalasimme ne illalla huoneessamme. Tämän kuvan nimeksi laitoin Marjatta Kurenniemen *Anneli ja Onneli*- kirjasarjassa esiintyvän hassun tätiparin mukaan - Tingelstiina ja Tangelstiina.

Tapasin 'tällaiset tytöt' eilen paikallisessa hoitokodissa. Siellä käynti oli jälleen kerran minulle kuin paraskin yliopistoluento. Molemmat sinne muuttaneet 'tyttöystäväni' sairastavat ALS:ia - sen kilttiä versiota. Nämä kaksi hienoa naista ---75-vuotias ja kohta 90-vuotta täyttävä ystävättärensä --- ovat maailman iloisimpia, nauravaisia, viisautta latelevia - tämänhetkiseltä iältään arvioisin - noin 5-6-vuotiaita kukkasia - siis ilmiselvät Tingelsiina ja Tangelstiina. Kuvassa olevien tyttöjen ilme ei kylläkään vastaa sitä, minkä näin ystävävanhusteni kasvoilla. Näiden tyttöjen silmissähän on epäily ja ehkä pelkokin. Minun tyttöjeni silmissä oli lepo ja rakkaus.

Magdaleena kirjoitti edellisessä kynäaiheisessa blogijutussaan mm. näin:
" Ei kukaan ole niin pieni ja alimittainen, että Jumala lennättäisi hänet roskiin,
 vaan suuri Luoja näkee reppanassaankin aina uusia mahdollisuuksia."

Kukaan ei siis ole liian pieni, mutta ei myöskään liian vanha - olemaan Hänen 'kynänään', kertomassa mitä Hän on itse kullekin opettanut ja sanottavaksi antanut. Tämän allaolevan viisauden kuulin eilen näiltä tytöiltäni. He kertoivat onnesta hehkuen elämästään kuuden hengen solukodissaan seuraavasti: 

" Täällä me kaksi saamme olla - kuin taivaan odotushuoneessa. Täällä ovat kaikki meidän MAKSUMME  muuttuneet SAATAVIKSI.  Kiitos, kiitos, kiitos".




Loppukuvani on eilatilaisen hotellihuoneen kylpyhuoneeseen perustamastamme taidenäyttelystä

Se on osatulos kuuden viikon monimuotoisesta työ-lomastamme Punaisen meren rannalla.
Tingelstiina ja Tangelstiina eivät ole ilmeisesti vielä tässä vaiheessa syntyneet, koska heitä ei peilistä löydy.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Käyttökuntoon!


Seitsemän nuorta taiteilijaa lähti juhannuksen mentyä mummilasta koteihinsa. Seuraavana sateisena aamuna aloin kunnostaa taiteilijoiden käyttämiä välineitä. Tarkistin käyttökelpoiset tussit ja kuulakärkikynät ja aloin teroittaa lyijy- ja värikynien armeijaa. Monen kynän terä oli lyhentynyt niin, että kynä vain karrasi ikävästi: puu raapi paperia. Joistakin terä oli suorastaan napsahtanut poikki. Joku kynistä oli haljennut pituuttaan kahtia, ja yksi oli joutunut koiran raatelemaksi, siitä kertoivat terävien piikkihampaiden jäljet. Jokin raukka oli kulunut niin lyhyeksi, etten viitsinyt vaivautua enää sen takia, vaan nakkasin pätkän suoraan roskiin.

Ihmiset ovat myös Jumalan tarkkailevan silmän alla. Hän tutkii meitä, olemmeko sopivia hänen työvälineikseen. Olemmeko käyneet nuhruisiksi, tai jäämässä suorastaan käyttökelvottomiksi? Tarvitsemmeko kenties uuden alun tehtäväämme? Joskus hyvä ydin on suorastaan hautautunut näkymättömiin. Se on voinut joutua nykyajan uskontokielteisen  ilmapiirin tai kaiken arkisen kiireen alle. Silloin Jumalan pitää puhdistaa meidät. Hänen täytyy ottaa aivan kuin teroitin käteensä ja kuoria sillä turha, nuhjuinen pintakerros pois. Muovata tylpästä uusi toimiva terä!
Eikä kukaan ole niin pieni ja alimittainen, että Jumala lennättäisi hänet roskiin, vaan suuri Luoja näkee reppanassakin aina uusia mahdollisuuksia.

Katselin tyytyväisenä oman puuhailuni tulosta. Nyt nuorten taiteilijoiden työvälineet olivat siististi odottamassa seuraavaa käyttökertaa.

Kunpa itsekin saisi olla siinä käytössä, mihin taivaallinen Isämme on juuri kunkin meistä suunnitellut! Ja olisi omalla paikallaan  innokkaana  - jopa valmiina ja käyttökunnossa!


lauantai 20. kesäkuuta 2015

Muilla juhannus - meillä 'sunnahuj'.

Suomi matkusti torstai-iltana mökeille, me tulimme sieltä pois; siitä otsikkoni. Se tuntui ensin nurinkuriselta, mutta koska emme jaksaneet jäädä nuorisomme juhannusjuhlillekaan, oli se viisain vaihtoehto - ja oikeudenmukaisin. Oli heidän ja heidän ystäviensä vuoro hallita kauniilla rantapalstallaan. Me eläkeläiset voimme olla siellä milloin vain.

Ostimme kotimatkalla 164-sivuisen Ilta-Sanomien juhannuspainoksen. Siinä oli kylläkin vain kokonaista yksi juttu, kaiken hömpän keskellä, jonka painoin huumorilla mieleeni.Se oli tällainen:
" Kaksi suomalaisten onnettominta juhlaa ovat kodittomien joulu ja mökittömien juhannus. " (Antti Kauppinen Itä- Hämeessä).

Magdaleena-ystäväni järjesti minulle syvän juhannuskokemuksen edellisessä blogikirjoituksessaan - viemällä minut Sakari Topeliuksen sanojen siivin 1950-lukuni toivoa, isänmaanrakkautta, kiitollisuutta ja tulevaisuudenuskoa pursuvaan Suomeen - tuttuakin tutumman kansanlaulun sanoin. Ajatella, että tuollaista sai silloin julkisesti mieskuoro laulaa - ja jopa koululapset juhlissaan.
Kiitos sinulle 'Magge' ja kiitos Zachris-sedälle tietysti myös - isänmaanrakkaudestaan ja ihanista saduistaan.                   
" Oi Herra intoa anna - ain' maatamme rakastamaan?"

Kuva: Lastenlapsia mökkimaisemassa.

Modernimman,  mutta ei vähäisemmän sydäntemme suurten tunteiden tulkin, on Suomi saanut Anna-Mari Kaskisesta. Kyllä maistui makealta lukea puhelimeeni tullut juhannustervehdys tänne rivitalonpäätyymme, jonka sain suloiselta hepreankielenopettajaltani. Jaan sen tässä kuin juhannuksen jälkilöylynä - ja onpa tänään vielä kesäpäiväntasauksenkin hetki. Ei pääty kesä juhannukseen - vaikka niinkin useille suomalaisille käy - ja liian monilla päättyy siihen myös koko heidän elämänsä. Herra armahda meitä !

A-M Kaskinen
 
"Kumarru matalalle, 
kumarru varoen.
Nähdä voit keltaiset liekit, 
keskellä vehreyden.
Niitty jo puhkeaa tanssiin, 
vihreys verhonaan.
Kätketty lapsuuden kesäkuu - 
on päivänkakkaraan.

Kumarru matalalle, 
kumarru varoen.
Aurinko laskeutui tänne,
sinulle hymyillen."





 


torstai 18. kesäkuuta 2015

Rukous juhannuksena


Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen.
Niin kauas kuin silmä siintää, nään järviä lahtineen.
Kas, Längelmävesi tuolla vöin hopeisin hohtelee,
ja Roineen armaiset aallot sen rantoja hyväelee.

Mä vain olen lintu pieni ja siipeni heikot on,
vaan oisinpa uljas kotka, niin nousisin lentohon.
Mä nousisin taivoon asti luo Jumalan istuimen
ja nöyrin hartahin mielin näin laulaisin rukoellen:

Oi, taivahan pyhä Herra, sä Isämme armias.
Kuink´ on sinun maasi kaunis, kuink´ ihana taivahas.
Sä järveimme säihkyellä suo lempemme tulta vaan.
Oi, Herra, intoa anna, ain maatamme rakastamaan!

Sanat: Sakari Topelius Suom. P. J. Hannikainen

Pieni pohdinnan aihe juhannuksen aikaan: mitä tarkoittaa kotimaan rakastaminen
Rukousta päättäjien puolesta? Suomen turvallisuuden puolesta? Seuraavan sukupolven tukemista, ja pienimpien ja heikoimpien auttamista ja vahvistamista? 


maanantai 15. kesäkuuta 2015

Onnen pipanoita.

Magdaleena kirjoitus 'Suoraa tietä' liikutti minua kovin - ja toi myös mieleen muutamia omia, jo miltei unhottuneita muistoja. Teki mieli tarttua niihin saman tien, mutta kun oma tarinasarjani oli kesken, jatkan siitä vielä tämän verran. Kerroin edellisessä blogissani tekeillä olevasta varsinaissuomalaisen maakartanon historiikista ja nostin silloin kymmenen tilaa hallinneen emännän joukosta esiin 1850-luvun Anna-Christinan.

Viimeisimpänä näiden emäntien listalla oli 1910-luvulla syntynyt  Fanni, joka tuli taloon ensin poikamiehen huusholliin kotihengettäreksi, mutta suostui vuosien ruikutuksen jälkeen isännälle lopulta myös vaimoksi.
Fanni oli uskovainen ihminen, eikä kyseessä todellakaan ollut mikään sellainen juttu, joka nykyihmiselle ensimmäisenä nousee mieleen.Huoneentaulu kuvassa on Fannin itsensä talon eteisaulaan kirjoma.

Fannin lapsuus oli äidin kuoltua ja isänsä ja vanhimman veljensä alkoholisoiduttua - järkyttävän ankea. Työtä hän oli oppinut ja joutuntut tekemään viisivuotiaasta asti.
Mentyään 35-vuotiaana talon isännän kanssa lopulta naimisiin, otti hän tämän saarella sijaitsevan maatilan avaimet vyölleen, joten työtä ja vastuuta aina vain riitti ja riitti.Vasta kun miniä aikanaan otti talosta päävastuun, oli Fannilla mahdollisuus hetkittäin myös levähtää, mutta korkea verenpaine, jatkuvat keuhkoputkentulehdukset ja paha astma olivat häntä alituiseen muistuttamassa elämänsä raskaista vuosista.

Minä tapasin tämän Fannin yhden ainoan kerran. Hän oli muutama vuosi aikaisemmin siirtynyt vanhainkotiin. Löysin hänet sieltä - istumassa kissa sylissään - tämä astmaatikko - sänkynsä päällä - mielenkiintoinen hymy huulillaan.

Juteltuani talon henkilökunnan kanssa hänen voinnistaan ja viihtyvyydestään kuulin kummia. Talon yli kuudenkymmenen vanhuksen joukosta löytyi kokonaista kaksi sellaista, jotka olivat kaikkeen tyytyväisiä ja kaikesta kiitollisia. Kumpikin heistä oli ollut suuren talon emäntä.
Heidän onnensa täällä muodostui siitä, että nyt oli näillä kumpaisellakin mummolla vihdoin aikaa kutoa, lukea, keskustella ja silitellä kissaa. Astmakin oli Fannilta hävinnyt tipotiehensä ja ehtipä hän siellä vielä rakastuakin Yhtään ei Fanni hengästynyt kun hän kipaisi portaat ylös tapaamaan ihastustaan Ukkolan puolella.

Niinpä!  Perspektiiviä elämässä tarvitaan. Siitä niitä onnen pipanoita voi syntyä, jos on syntyäkseen.





perjantai 12. kesäkuuta 2015

Suoraa tietä


Kun olin lapsi kotikylääni saapui joka kesä viikoksi helluntailaisten teltta. Puheet ja laulut kaikuivat kovaäänisen välityksellä sieltä monen kilometrin päähän.
Menin eräänä perjantai-iltana kahden siskoni kanssa iltatilaisuuteen Vaikka me 10 ikävuoden molemmin puolin olevat tytöt olimme ainoat kuulijat, meille pidettiin puheet ja laulettiin laulut. Kun kello tuli varttia vaille yhdeksän, saapui linja-auto Hämeenlinnasta. Sieltä hyppäsi ulos mies, joka juoksi tyhjään etupenkkiin ja ilmoitti heti, että hän haluaa antaa elämänsä Jeesukselle.
Koska olin lapsi, luulin, että mies oli niin kosketettu kovaäänisistä soivasta laulusta, että hän teki  samassa ratkaisunsa. Vasta aikuisena ymmärsin, että taustalla saattoi olla vuosia kestänyt kipuilu.

Tämä tapaus nousi mieleeni, kun mietin ensi sunnuntain evankeliumitekstiä Luuk. 9:57-62. Teksti kertoo Jeesuksesta ja kolmesta ihmisestä, jotka ovat lähdössä häntä seuraamaan. Ensimmäistä Jeesus koettelee kertomalla, minkälaista hänen elämänsä on: ei pysyvää asuinpaikkaa, vaan siirtymistä kylästä toiseen ja turvautumista ihmisten vieraanvaraisuuteen. Toinen haluaa haudata isänsä ja kolmas käydä hyvästelemässä perheensä. Näitäkään ei Jeesus salli. Hän ei halua mitään viivytyksiä, vaan sanoo: - Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.

Miksi sitten ei sovi viivytellä? Jos Jumala ei  enää kutsu? Jos myöhemmin ei enää kiinnosta seurata Jeesusta? Entä jos sydän kylmenee? Ja jos kulkee vain laput silmillä elämänsä halki?

Ensi sunnuntain psalmitekstistä löytyvät taivaan tielle lähtevälle ihanat sanat. Ne puhuvat siitä, millaista on, kun lähtee ripeästi liikkeelle taakseen vilkuilematta.
Hän avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen, sillä hän on mieltynyt minuun. Ps. 18:20


tiistai 9. kesäkuuta 2015

Kell' onni on?

Edellisestä blogitekstistä minulle selvisi millainen on Magdaleena- ystäväni kesäonni: Arkipuuhia tupakeittiössä ja leikkiviä lapsenlapsia ikkunan alla. Sellainen se on - 'Maggen' kesäonni - ja sellainen se oli sodanjälkeisessä Suomessa, kuten hänen tekstissä käyttämistään Rudolf Koivun kansakoulukirjojen kuvituksesta niin helposti saattoi aistia..

Olen itse viimeiset viisi vuotta koonnut  erään varsinaissuomalaisen maakartanon historiaa.
Pääsin tutkimuksissani aina 1600- 1700 luvun taitteeseen saakka ja näiden tietojen pohjalta selvisi, että nykyisen rakennuksen suuren salin kohdalla on alkuaan ollut savutupa, joka on toiminut mm.Euroopasta tulleiden laivamiesten majatalona.
Kuvani on vuonna 1970-painetusta kirjasta "Kaunis Suomi", mutta juuri tällaisiahan ne sen ajan pihapiirit ovat olleet.

Syksyllä julkaistavaan kirjaan mahtui kokonaista kymmenen sukupolvea ja näin ollen siis myös kymmenen tilan emäntää. Tutkittuani Suomen historian kulkua, kuin myös paikallisen alueen historiaa kunkin sukupolven ajalta - ja kun kirkonkirjojen myötä tuli tietooni myös perheen lapsiluku, pystyin samaistumaan kunkin emännän vastuisiin ja vastuksiin sen verran tarkkaan, että uskalsin kirjoittaa kustakin heistä pienen fiktiivisen tarinan kunkin luvun loppuun.
Oli siinä elämänkohtaloa jos minkäkin moista. Tässä kerron pienen tarinan 1800-luvun puolivälissä syntyneestä 'herastuomarin' ja laivurin rouvasta, ison talon emännästä ja viiden lapsen äidistä Anna-Christinasta.

Annan mies sairastui vakavasti ollessaan vasta 56-vuotias. Testamentti piti laatia nopeasti. Tila testamentattiin suvun nuorimmalle pojalle, joka oli ammatiltaan laivanvarustaja. Saarella sijaitseva kotitila sopi parhaiten juuri tälle pojalle ja täten myös Anna- äiti saisi miehensä kuoltua jäädä poikansa perheeseen, omalle kotitilalleen.
Perheen isä kuoli jo puolen vuoden kuluttua testamentin laatimisesta - mutta, mutta. Vain toiset puoli vuotta piti poika kotitilaa hallussaan, kun jo myi sen eräille paikallisille timpuriveljeksille, (joiden suku juuri onkin tämän tutkimuksen talonsa ja tilansa historiasta minulta tilannut). .

Entä tämä Anna-äiti? Miten hänen tässä rytinässä kävi? Tontin reunamilla, meren rannalla, oli pieni rantamökki, venevaja ja navetta. Tarina ei kerro kenen ne alkujaan olivat olleet, mutta sinne mummo tuupattiin. Sieltä käsin hän katseli omia entisiä tiluksiaan - kartanoaan, karjasuojia, tuulimyllyä ja venevajoja - hoiti navetassa yhtä lehmäänsä ja kävi verkoilla silloin kun keli sen salli.
Oli siinä kontrastia kerrakseen.Tässä uudessa asemassaan ei kartanon entinen emäntä varmaan muuta voinut kuin pohtia edellisen blogitekstini mietelauseen tapaan... "Tärkeintä ei ole se, miten on - vaan miten otan sen... ", jotta jaksoi.
Anna eli yli 90-vuotiaaksi, tosin loppuvuotensa pastori- poikansa luona Helsingissä.

Kuvan on maalannut A-Ch: n sukulaispoika, kuuluisa laatukuvamaalari Arvid Liljelund. 



lauantai 6. kesäkuuta 2015

Työtä työtä


Olemme Salomen kanssa viipyilleet toukokuun lopun juhlatunnelmissa. Nyt on kuitenkin juhlakausi takana ja arki astunut esiin. On taas työn aika. Monet nuoret valmistautuvat parhaillaan oppilaitosten pääsykokeisiin juhlien jälkeen.

Muutin kesäajaksi tänne maalle muutamia viikkoja sitten. Nämä viikot ovat olleet kiireiset, rientämistä työstä toiseen vähän kuin vanhan aapiskirjan kuvituksen ihmisillä. Siivottavaa on riittänyt sisällä, piharakennuksessa ja puutarhassa. Tällä viikolla olen pessyt ikkunoita, siivonnut varastosta hiirenpapanoita ja muuta talven roskaa, nyhtänyt pensaiden alta nokkosia ja vuohenputkia.
   
Äidilläni oli tapana sanoa, että laiska töitään luettelee. Vanhaan aikaan ihmisillä oli monia lausahduksia työnteosta. Toisteltiin  2.Tess. 3:10 ankarilta kuulostavia sanoja:  Kuka ei tahdo työtä tehdä, hänen ei syömänkään pidä.

Sain jo pikkutyttönä äidiltäni työstä puhuvan muistolauseen, joka on ollut minulle tärkeä ohje elämäni aikana.  Rukoile ja tee työtä!
Sama ohje onkin ollut vuosisatoja aiemmin myös luostarielämän siivittäjänä.
Työn ja rukouksen toimivasta yhteydestä kertoo myös maatalousyhteiskunnan ajoilta olevat sanat:
Käsi aurassa, sydän taivaassa. Toki tämän ajatuksen voi soveltaa mihin tahansa nykyajankin työhön.

Työn ajatellaan helposti olevan tuskaa ja vaivaa. Tekemiseen kätkeytyy kuitenkin paljon iloa ja hyvää mieltä. Kuten minulla tänä aamuna: lihapullat, sämpylät ja muffinit syntyivät, kun seurailin samalla ikkunasta 4- , 5- ja 6-vuotiaitten lastenlasteni leikkimistä ikkunan alla olevalla hiekkalaatikolla.
Mieleni pulppusi pelkkää hyvää mieltä: olin vielä terve ja voimissani ja saatoin näin käsieni työllä hemmotella kasvavaa pikkuväkeä. Mitäpä muuta sitä voisi toivoa näin tavallisena arkiaamuna!


keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Sesam - aukene!




Menneenä viikonvaihteena juhlittiin monissa suvuissa uusia ylioppilaita. Oma ensimmäinen lapsenlapseni lakitettiin viime keväänä. Ylioppilaspoikamme isän suvussa oli näitä lakitettevia viime keväänä peräti kolme. Olisi siinä ollut suvulla ramppaamista, elleivät he olisi päättäneet viettää tätä hienoa juhlaa kaikki yhtä aikaa, samassa  juhlahuoneustossa Helsingin edustalla, meren äärellä. Kun vanhempi väki oli alkuiltapäivästä kestitetty, saattoivat valkolakkisemme jäädä samaan tilaan viettämään jatkoja omien ystäviensä kanssa.

Kouluaika on turvallista. Ollaan kuin laivariasteilyllä, jossa on edeltä tiedossa missä satamissa poiketaan. Koulussa ollaan kuin 'kyydissä', mutta siitä eteenpäin onkin yht'äkkiä itse oman elämänsä ohjaimissa.
Muistan vieläkin sen huimaavan tunteen - pyörryttävä vapaus, maustettuna vastuun pelolla.

Oma ongelmani itse ylioppilaskirjoituksissa oli ylioppilasaine. Ei suinkaan se, etten olisi osannut ainetta kirjoittaa - vaan se, että en osannut kirjoittaa asia-aineita, joita valittavana taisi olla yhdeksän ja vain se kymmenes oli nk. vapaa-aine. Muut kokelaat saattoivat siis valita yhdeksästä mieluisimman, minun taas oli pakko kirjoittaa siitä, ja vain siitä, mikä kymmenes sitten olikin. Ja huh huh - olihan se. Aineen aiheena oli: "Onnen ovi ei aukene potkaisemalla sitä."  Tieto siitä, että sitä ovea ei kannata potkia, oli kyllä minulle hyödyllinen. Olin 'perhetyttö', eikä minulla vielä ollut elämästä aavistustakaan. En ollut saanut potkia tai olla potkimatta vielä juuri minkäänlaisia ovia, saatikka että olisin osannut moisesta aiheesta kirjoittaa jotakin filosofista. Sitä en muista miten aihetta käsittelin, mutta ihan hyvän arvosanan niillä hikipisaroilla siitä sain.

Sittemmin elämässä on sitä onnen ovea tullut renkutettua.
Muutama vuosi sitten osui käsiini eräs mietelause, joka olisi ollut tarpeellinen myös siinä ylioppilasaineessani, mutta nykyäänkin, aivan arkikäytössä, se on osoittautunut varsin hyödylliseksi. Se kuuluu näin:

Tärkeintä ei ole se miten on
vaan miten otan sen. 
Toinen kulkee nuristen
toinen kiittäen.