Sadetta pitämässä

Joskus voi aikaa kuluttaa niinkin epäviihtyisässä paikassa kuin tunnelissa. Minulle kävi näin.

Olin sopinut tapaamisen ystäväni kanssa varhain lauantaiaamuna, mutta kun tulin paikalle bussilla,  olinkin liian aikaisin liikkeellä. Kaiken lisäksi ulkona sataa tihkusi, ja tunneli tarjosi minulle odotteluun sopivan suojan. Nojailin siellä selkä seinää vasten, ja liikenne jyrisi pääni päällä. Mieleeni nousivat matkalaulun alkusanat Syvyydestä minä huudan sinua, Herra (Ps. 130:1).

Tavallisestihan Isää huudetaan apuun, kun ollaan syvyydessä vaikeuksissa. Yhtä hyvin häntä voidaan huutaa apuun arjen monilta vuorilta. Perheenäitinä tutuksi ovat tulleet väsymyksen pyykkivuoret, tiskivuoret ja kaikki raivaamattomat rojukasat. Työelämässä pöydällä odottivat hoitamattomien tehtävien paperivuoret,  muistan opettajana korjaamattomat kokeet ja arvioinnit.

Joskus ihminen kokee vain elävänsä vaikeudesta toiseen, vaikka hän katsoisi mihin suuntaan, niin aina on edessä jotain ikävää. Englanninkielisessä maailmassa tällaisessa tukalassa tilanteessa sanotaankin vähän leikillisesti, että hän on kuin siirtymässä paistinpannulta tuleen.

Kun siinä odotellessani katselin tunnelin molempia päitä, ne tarjosivat mielenkiintoisia ulospääsyn näkymiä. Toisessa päässä nuoli oli osoittamassa, että tätä tietä, käännypä tähän suuntaan.
Vastakkaisella puolella olikin odottamassa avarat näkymät: palanen pilkottavaa taivasta ja vapaasti kasvava puu vihreällä rinteellä.
Molempiin suuntiin ulospääsy näytti hyvältä ja helpottavalta. Kaikki tuntui taas mahdolliselta.

Tunneli saarnasi vielä vähän. Kummallista, miten "syvyyteen" voi välillä ylettyä valo, joka saa rosoisen kivipinnan elämään ja hehkumaan sateisenakin aamuna!
Syvyydessäkään emme ole hukassa. Aina on mahdollisuus ulospääsyyn - tunnelissa se löytyy jopa kahteen suuntaan.
Ja kaiken pelon ja kärsimyksen keskelle loistaa valo Isämme lupauksista kuin ylimääräisenä lahjana.

- älä pelkää, minä olen sinun kanssasi!

Älä arkana pälyile ympärillesi

- minä olen sinun Jumalasi.

Minä vahvistana sinua, minä autan sinua,

minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.

Eräs monogrammi

Olen saanut kutsun ystäväpariskunnan 145-vuotisjuhliin (70v  + 75v). Juu - juhlat ovat kivoja, mutta lahjojen miettiminen ei. Ja mitä noin arvokkaisiin juhliin ylipäätään voi viedä?
Kiertelin ja kaartelin tällä ulkosaaren tontillamme - etsien vihjettä. Silloin 'näin' aittamme seinällä jo pitkään lojuneen männynoksan - ja katsellessani sitä, tuli sen muodoista mieleeni syboliikka, joka kumpusi elämän monimutkaisuudesta. Nuorena näytti siltä, että tätä valtatietä kun käymme niin hyvin menee, kunnes matkaan alkoi tulla mitä kummallisempia mutkia, joita emme olleet ollenkaan tilanneet.


Otin vuosien haalistaman karahkan käsiini ja  aloin 'nähdä' siinä jotain muutakin kuin symboliikkaa.. Näin sen sileässä rungossa ikään kuin kristusmonogrammin kirjaimet -
 P ja X. Kirjaimethan ovat kreikankielen X= khi ja R= rhoo - eli Xristos-sanan kaksi ensimmäistä kirjainta.

Koulun historiantunneilta alkoi tulvia muistoja niiden synnystä.  Muistin, että 300-luvulla jKr.- Roomaa hallitsi kuuluisa keisari ja sotapäällikkö, Konstantinus Suuri, jonka äiti, Helena, oli kääntynyt kristityksi. Aikanaan myös Konstantinus teki saman, mutta otti kasteen vasta kuolinvuoteellaan.

Mutta vuosia ennen tätä hänen kääntymystään, oli hänelle tapahtunut seuraavaa. Eräänä yönä, ennen hänen sotajoukkojensa aamuista merkittävää taistelua, oli Konstantinus nähnyt taivaalla kummallisen valoilmiön. Se oli kuin punainen risti, mutta siinä erottuivat myös selvästi  kirjaimet P ja X. Samalla oli taivaalta kuulunut ääni, joka sanoi:
"Tässä merkissä olet voittava."

Seuraavana aamuna Konstantinus maalautti jokaisen sotilaansa kilpeen kyseiset kirjaimet, ja he todellakin voittivat tämän merkittävän taistelun.
Oli tarina legendaa tai ei - on se kaunis.
- ja siksipä tyttäreni valmisti minun karahkani lahjoitettavaan kuntoon - kolvasi pieneen, harmaaseen laattaan nuo jännittävät kirjaimet, ruuvasi laatan kiinni mutkapaikkaan ja puussa itsessään olevaan koloon tuuppasi metsästä sammalta ja kimpun syksyn haalistamia mustikan - ja puolukanvarpuja. Kuvassa  lopputulos puolen päivän mittaisesta puuhastelusta. Kyllä maar' tämän kehtaa viedä tuliaisiksi -  kukat ja vielä tarinakin kaupan päälle.
Ps.
Vanhuus tuo itse kullekin kaiken kaltaista huolta ja kremppaa, mutta nuo kirjaimet P ja X:  niissä ja vain niissä olemme kaiken kerran päättyessä voittava.

Viesti Rachelille

Edellisessä blogipäivityksessä Salome vastasi yhteiselle ystävällemme, Rachelille, tämän kysymykseen Pyhästä Kolminaisuudesta. Sain myös Rachelilta saman viestin ja vastasin siihen. Liitän oman 
hänelle lähettämäni vastaukseni tähän.

Shalom Rachel!

Mukava kuulla, että olet saanut Etsin Allahia, löysin Jeesuksen luettua.

Sinulla sitten heräsi ajatuksia siitä, millainen Jumala oikein on. Ja Pyhä Kolminaisuuskin askarrutti ja epäilytti. Näin ymmärsin.

Jumalan, Jeesuksen ja Pyhän Hengen yhteys ei ole helppo ymmärtää, ellei Jumala itse avaa ajatteluamme. Jumalahan on salattu, mutta millainen hän todella on -  hänen persoonansa ulottuvuudet voi kyllä löytää Raamatusta. Siksi Raamattu on niin tärkeä kirja.

Johanneksen evankeliumi mielestäni parhaiten avaa näkökulman sekä Isään että Pyhään Henkeen. Jeesus sanoo selkeästi sen, että Isä ja hän ovat yhtä, ja että hän on ollut Isän kanssa jo ennen maailman luomista.

Samoin hän viittaa Pyhään Henkeen ja sanoo jopa, että on hyväksi, että hän lähtee pois, sillä silloin hän voi lähettää Pyhän Hengen auttajaksi, muistuttajaksi ja lohduttajaksi. Pyhä Henki on Jumalan ja Jeesuksen Henki, joka voi olla joka puolella maailmaa kristittyjen luona yhtä aikaa. Pyhä Henkihän ei ole paikkaan sidottu, hän voi liikkua paikasta toiseen tuulen lailla.

Sanoit, että Vanhan testamentin Jumala näyttäytyy sinulle koston Jumalana. Mielestäni hän on ensi sijaisesti suuri Luoja (Elohim). Hän on myös suuri, Pyhä, pelättävä ja Kaikkivaltias (El). Lisäksi Vanha testamentti paljastaa hänestä monia muita nimiä, jotka kuvastavat hänen olemustaan.

Olen lukenut parin viime viikon aikana Elisabeth Alvesin kirjaa Miten tulla voittoisaksi rukoilijaksi. Siinä on hyvin selitetty näitä Jumalan eri ominaisuuksia, jotka on liitetty Jumalan nimeen Vanhassa testamentissa.

Samassa kirjassa on myös Pyhästä Hengestä. 

Suosittelen kirjaa kovasti, se on selkeä ja mielestäni paikoin jopa hauska.

Jumalaa, Jeesusta ja Pyhää Henkeä voi oppia tuntemaan aina lisää. Jumala oikein odottaa, että hän saa lähestyä lapsiaan ja tykkää siitä, kun he pyytävät, että kirkasta kasvosi meille.

Jumala antaa tosi mielellään myös Pyhän Hengen ihmisille. Hän sanoo, ettei maallinen isäkään anna kiveä silloin, kun lapsi pyytää leipää, tai käärmettä, kun tämä haluaisi kalaa. Jeesus jatkaa vertaustaan sanomalla, että, kuinka paljon mieluummin taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä rukoilevat.

Voit siis ihan luottavaisesti pyytää Pyhää Henkeä tulemaan elämääsi, koska Jeesus oikein siihen yllyttää. 

Voin sanoa, että Pyhä Henki on paras apu tähän arkiseen taaperrukseen: mm. puolustaja, rohkaisija. Pyhä Henki on ihan huippu! Ilman Häntä en pärjäisi yhtään.

Siunausta sinulle rakas Rachel, elämääsi ja etsimiseesi!

Bye bye Rio.

Kiitos Riolle siitä, ettei sattunut terroritekoja. Mutta - pitäkäätte huolta lapsistanne - te riolaiset - siellä Vapahtajamme suojaavien käsien alla. Ja kultamitalit kaikille niille suomalaisille, jotka sen kaupungin slummeissa teette humanitääristä työtänne.

Eräs hyvä ystäväni yli kolmenkymmenen vuoden takaa kirjoitti minulle äskettäin sähköpostikirjeen, jossa oli kimurantti kysymys. Nappaan hänen kirjeestään tähän ensin pätkän ja yritän sitten puida siinä ollutta kysymystä sen vuoksi, että sama asia saattaa askarrutaa jotakin muutakin kuin häntä.
Tämä Rachel-ystäväni kertoi, että hän on äskettäin lukenut Nabel Quresin, hartaan musliminuorukaisen, kirjoittaman kirjan  nimeltä "Etsin Allahia, löysin Jeesuksen". Olin itse lukenut kyseisen kirjan jo keväällä ja todennut sen kerrassaan upeaksi, helposti luettavaksi - mutta samanaikaisesti vaikeisiin kysymyksiin syvällisesti porautuvaksi. Todella  mielenkiintoinen teos.
Mutta nyt - suora lainaus Rachelin kirjeestä:
" Onko Pyhä Henki tosiaan Jumala? Olen aina ajatellut Jumalan olevan Vanhan Testamentin kostavan Jumalan ja Uudessa Testamentissa tapaavani armahtavan Jumalan - ja tavallaan tajunnut myös Jeesuksen jumaluuden - mutta kolminaisuutta on vaikea käsittää".  

Niin onkin. Kun oppilaani sitä aikanaan myös aina ihmettelivät,  kehitin heille 'lapsellisen' tavan sen selittämiseksi. Sopinee aikuisillekin! Pyysin heitä ajattelemaan vettä. Silläkin on kolme olomuotoa ja silti se on yksi ja sama H2O.
Mutta se, miten nämä jumaluuden kolme eri olomuotoa toimivat - se on mielenkiintoista. Itse pähkäilin ennen uskoontuloani vuorostaan sitä, että Jumalan olemassaolon kyllä uskon ja ymmärrän - tällä kaikella  maan päällä näkemälläni täytyy olla Luoja - mutta mitä minä teen tällä Jeesuksella, jos Hän myös on jumaluuden yksi olomuoto?
Ripppikoulssa se selitettiin näin - (se onkin ainoa asia minkä sieltä muistan.) Luennoitsija piirsi taululle  kaksi jyrkkää vuorenrinnettä, joiden välissä oli pohjattoman syvä kuilu. Toisen jyrkänteen nimi oli maailma ja toisen taivas. Maailmasta ei mitennkään pystynyt loikkaamaan taivaaseen. Syvän kuilun nimi oli nimittäin synti. Mutta Jumala tunsi luomansa ihmisen. Sehän paljastui jo paratiisissa. Siksi Hän lähetti maailmaan oman poikansa - kuolemaan meidän syntiemme tähden, ja näin usko tähän sijaiskuolemaan muodostaa sillan näiden kuilujen väliin - siis niille, jotka Jeesuksen muodostamaan pelastavaan 'siltaan'  uskovat. Näin puhuttiin teini-ikäisille.
Aikuisille selkeimmin sama asia on kirjoitettu Paavalin kirjeessä Galatalaisille, erityisesti luvun avainjakeessa 2:16. .Sen loppuosa kuuluu näin:
" ---...tullaksemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen, eikä lain teoista, koska mikään liha ei tule vanhurskaaksi teoista." (vanhurskas =  syytön)

Väärin ymmärretty ohje

Ukki (siis mieheni) oli elokuun alkupäivinä kolmen lapsenlapsemme kanssa Kuusamossa vaeltamassa. Tytöistä kaksi oli 12-vuotiaita ja nuorin tyttö 10.
Matkaa oli suunniteltu viime kesästä lähtien, jolloin sama joukko teki muutaman päivän retken Etelä-Suomessa olevaan Laipan erämaahan. Nyt vaellus Karhunkierroksen maisemissa olikin jo vaativampi varustautumisen ja säiden suhteen.

Nuorin  tytöistä onnistui aiheuttamaan muille retkeläisille pahoja sydämentykytyksiä.
Eräänä aamuna liikkeelle lähdettäessä tyttö seisoi jo rinkka selässä valmiina ovensuussa, kun toiset vasta etsivät tavaroitaan. Silloin ukki kehotti häntä lähtemään ulos polun päähän. Tarkoitti tietysti, että odottelemaan. Tyttö kuitenkin lähti reippaasti tallustamaan polkua, ja kun hänelle syntyi vartin etumatka toisiin nähden, hän hävisi nopeasti näkyvistä.

Ensin toiset alkoivat ihmetellä, ja sitten tuli jo hätä: minne joukon kuopus oli joutunut?
Sisko ja serkku alkoivat huutaa tyttöä nimeltä, he huusivat äänensä käheiksi ja rupesivat jo itkien rukoilemaan: - Auta taivaan Isä, että me löydetään hänet!
Ukki palasi takaisin kämpälle katsomaan, jos tyttö olisikin vielä siellä. Jos olisi jäänyt vaikka vessaan lukkojen taakse. Mitään ei kuitenkaan kuulunut tai näkynyt.

Ukki oli sanonut tytölle: mene polun päähän. Mutta minkä polun päähän lapsi oli tallustanut? Erämaassa risteili kymmeniä kilometrejä erilaisia polkuja.

Sisko ja serkku kertoivat, että kesken epätoivoista etsimistä, polulla tuli kolme naista vastaan.
- Naiset olivat varmaankin enkeleitä! tytöt sanoivat, sillä nämä olivat kertoneet, että heitä vastaan oli taapertanut pieni tyttö punainen rinkka selässä.

Sitten isommat tytöt ryntäsivät juoksuun pitkin muhkuraista polkua. Ja mitä he näkivät! Kaukana suon reunalla karkulainen seisoi juttelemassa kahdelle porolle.
- Niiden nimet ovat Usko ja Toivo, tyttö kertoi innostuneena, kun toiset saapuivat paikalle.
- Usko ja Toivo! sisko ja serkku toistivat ja katsoivat toistensa itkuisia naamoja. - Onneksi ne pidättelivät sinua karkaamasta vieläkin kauemmaksi!

Tämä ukin ja lastenlasten pieni seikkailu nosti mieleeni Jesajan sanat 30:21 vaeltamisesta ja Jumalan täydellisen tarkasta huolenpidosta.
Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: - Tässä on tie, kulkekaa sitä.

Rakkaus ei koskaan häviä

Rakkausko ei koskaan häviä?? Näin olympialaisten viimeisellä viikolla tuo lause pistää miettimään.
Paavali kyllä sanoi jo 2000 vuotta sitten, että "urheilusta on hyötyä vain vähän". Sitä on tosin hankala uskoa kun katsoo miestään, joka lojuu sohvalla vuorokaudet ympäri.

 Meillä on täällä mökkimme pihapiirissä juhannusruusupensas, joka alkaa jo näyttää syksyn merkkejä - rypistyneellä ja punertavaksi muuttuvalla hahmollaan. Tutkiessani pensasta säälien, näin yllättäen puskan keskellä surkeana riippuvan kukan nupun. Sanoin sille, että 'voi sinua rääpälettä, nyt kyllä hävisit tämän kukkimiskisan'. Otin siitä kuvan ja kun tulin koneeni ääreen lukemaan postejani ymmärsin, mihin ottamani kuva oli matkalla. Juuri tähän tekstiin.

Olin jo olympialaiten ensimmäisellä viikolla saanut postia Pirkko Säilältä (patmos@patmos.fi). Hänen kirjeensä otsikkona oli:" Brasilian katulapset olympiakisojen huumassa". Lainaan siitä nyt pitkän pätkän ja tähän liitän myös pikkuruisen ruusunnuppuni kuvan. Ruusu parka - väärässä paikassa väärään aikaan! (vert. katulapset)

Pirkko kirjoittaa:" Elokuussa kaikkien huomio on olympiakisoissa. Maailman rahaa riittää kansainvälisten suurkisojen järjestämiseen muttei katulasten pelastamiseen. Maailman ollessa kiinnostunut siitä kuka voittaa, kuka häviää, me tahdomme muistaa, että " rakkaus ei koskaan häviä." Tätä rakkautta tarvitaan slummeissa, joissa elämä on toisenlaista kuin kisakylissä.
Slummeja leimaavat huumeet ja rikollisuus ja suurella osalla lapsista on ainakin yksi perheenjäsen vankilassa tai mukana huumepiireissä. Monet nuoret tytöt tulevat ensimmäisen kerran äideiksi jo 14-vuotiaina ja vain kolmannes pojista saa peruskoulun lopputodistuksen ja oppii kunnolla lukemaan".jne.

No niin. Mitäpä nyt mietin? Sitä, mitä Paavali sanoi urheilusta - ja sitä, että kaikki maailman lapset ovat meidän - ja sitä, että muistaisin kuinka taivasten valtakunta on 'lasten kaltainen' - muidenkin kuin omieni - ja että 'autuaita ne(kin) rinnat, jotka eivät ole imettäneet, sillä heidän on kaikki maailman lapset'. Totisesti...sitä mietin. 

Elokuun aamuja

Kesän riemut alkavat vähitellen olla takanapäin. Päiväkodit, koulut ja työ ovat jo kutsuneet aloittamaan syksyn ja arkisen aherruksen.
Monissa perheissä aamut helposti muodostuvat kovin kiireisiksi, huiskitaan, suihkitaan ja etsitään kadonneita tavaroita.
Mieheni ja minä saimme myös pitkästä aikaa kokea lapsiperheen elämää, kun hoidimme 5-vuotiasta tyttärentytärtämme. Lähes kaikki sujui loistavasti, syömiset, nukkumiset, eikä ikäväkään päässyt yllättämään. Mutta ne vaateasiat! Aamulla kului aikaa siihen, ettei pikkuneiti löytänyt kassistaan mitään päällepantavaa. Murheellisena hän tuijotti sen sisältöä ja totesi: - Äiti on pakannut minulle mukaan vain rumia vaatteita.
Hän nosteli esiin paitoja ja ilmoitti: - En pidä T-paidoista, joissa on kirjaimia. Ja ne ovat niin mitättömän värisiä! Yksikään näistä ei tee minua iloiseksi!
Lähes parin tunnin vatkaamisen jälkeen mummin kätköistä löytyi isosiskon mekko, joka oli niin pitkä, että laahasi lattiaa, mutta se yllättäen kelpasi, ja aamu pääsi vihdoin vauhtiin.

Kun seurasin  tytön vaivalloista pukeutumista, niin mieleeni palasi alkukesäinen blogikirjoitukseni siitä, miten Paavali kehottaa kristittyjä pukeutumaan päivittäin Jumalan neuvomaan sota-asuun, johon kuuluvat totuuden vyö, vanhurskauden haarniska, alttiuden kengät, uskon kilpi, pelastuksen kypärä ja Hengen miekka. (Ef. 6:10-18)

Kuinkahan moni meistä todellakin aamuisin "pukeutuu" näihin Isän neuvomiin vaatteisiin?
Vai lähdemmekö liikkeelle samanlaisissa tunnelmissa kuin lapsenlapseni,  että valmiiksi varatut vaatteet eivät sovi omiin suunitelmiin. Eikä lopulta löydy muuta päälle pantavaa kuin maata laahaava ruttuinen vaate, joka on epäsopiva lähes kaikkeen tekemiseen.
Taivaallisen Isämme ojentamat vaatteet tuntuvat suorastaan vastenmielisiltä, ja torjumme ne kädellä huitaisten: en halua noita!

Tässä olisi varmaan ihan aihetta rukoilla, että pyytäisimme Isältämme apua pukeutumiseen niin, että pukisimme tyytyväisinä yllemme sen asun, jota hän haluaa meidän tänään ja kaikkina muinakin päivinä käyttävän.

Moo-ihminen?

Iltalehden kolumnissa (Mari Pudas 31.5)  oli kirjoitelma, jonka jouduin lukemaan moneen kertaan ja jäin sitten kipeää tehden miettimään - missä ajassa me oikein elämme? Olin nimittäin juuri eräässä tilanteessa tavannut kyseisen tyypin, jota Pudas kolumnissaan oli kuvaillut. Mutta en ollut uskoa näkemääni enkä kuulemaani kun hänet livenä kohtasin - ja  kaiken lisäksi, artikkelin mukaan heitä on ajassamme paljon.
.
Kerron miten tämä Moo- tyyppi kävi meille esittäytymässä.. Mökkitontillemme tuli keväällä nuorista, miellyttävistä henkilöistä koostunut taiteilijaryhmä. He olivat saaneet luvan käyttää maisemiamme ja vanhoja, miltei antiikkisia sisämiljöitämme yhden päivän ajan - kilpailuun osallistuvan lyhytelokuvan kuvauksiinsa. Aikaa tämän elokuvan 'purkittamiseen' heillä oli vain tämä yksi ainoa päivä. Kaikki siis kunnossa - mutta, mutta,,,samaan aikaan tontillamme vieraili myös vanha sukulaismies, joka oli aivan omaa mieltään mokomasta kuvauspelleilystä ja hänestä tuli järkytyksekseni esiin tämä moo-ihminen. Hän laukoi suodattelemattoman mielipiteensä kaikkien kuullen, kustakin kanssaihmisestä kerrallaan - vaikkei heitä lainkaan tuntenut. Ja kun pihalla seisoi kuvausryhmäläinen, joka muistutti hiljaisuudesta, sillä sisällä huvilassa oli meneillään kuvaus - huusi tämä herra, että hän 'huutaa missä haluaa ja juuri silloin kun häntä huvittaa'.

Ja minä kun olin saanut ihan lehdestä lukea, että tällainen ihminen on tyypiltään - 'Minulla on oikeus olla ääliö' -  lyhennetyssä muodossaan siis 'moo'. Kolumnistin mukaan kyseisenlainen ihminen jopa tietää olevansa juuri tällainen, ja on siitä sangen ylpeä. Hänellä on oikeus hankaloittaa muitten elämää, oikeus loukata ketä vain, eli oikeus olla ääliö..
Nähtävästi kyseisellä ihmistyypillä ei olekaaan sitten mitään muuta kuin tämä oletettu oikeutensa, ja nauttii käyttäessään tällaista kuviteltua valtaansa.

Hyvä ihme, mistä tällainen valta on kotoisin? Paavali sanoo Roomalaiskirjeensä luvussa 12 jakeessa 10: seuraavasti: " Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne." 
Siispä voin vain todeta, että moo-ihminen on tasan päinvastainen kuin nämä paavalilaiset, eli mistäpä 'kaivosta' nousee malli tälle ihmistyypille??

Kuva: Tussityö - ystäväni Mirko Kuloaho.

Pää täynnä yöllisiä kuvia

Jonkin aikaa sitten vietin kummallisen yön. Näen yleensäkin paljon unia, jotka sitten kirjoitan tai piirrän muistikirjaani. Joskus käy niin, että näen saman unen parikin kertaa peräkkäin. Jälkimmäinen uni aivan kuin vahvistaa ensimmäisen sanomaa.
Nyt kuitenkin kävi niin, että näin pitkin yötä aina saman lyhyen unikuvan, se nousi silmiini varmaankin seitsemän kertaa (en tullut laskeneeksi, mutta kuitenkin yhä uudelleen). Heräsin joka kerran kuvan nähtyäni heti ja luulin, että se oli täyttä totta, ja olin valmis ryntäämään sängystäni hoitamaan asiaa juuri sillä hetkellä. Tällainen uneni oli.

Edessäni oli paljon erilaisia lasipulloja. Ne olivat hyvin kauniita, oli korkeita ja kapeita, pyöreitä, leveä- ja kapeasuisia, kulmikkaita. Oli apteekin pulloja pallomaisinen lasikorkkeineen. Jossakin korkki oli hapertunut ja juuttunut pullonsuuhun kiinni ja korkinpaloja oli murentunut sisälle. Yhteistä pulloille oli se, että ne olivat kaikki pölystä harmaata. Koska pullojen suut olivat yhtä lukuunottamatta avoimia, niiden sisälle oli varissut pölyä ja roskaa. Niiden sisus oli likakerroksen peitossa.
Minulle tuli unessa voimakas tarve pestä pullot. Tarve oli niin vahva, että pomppasin yhä uudelleen sängystä lattialle ja olin valmis säntäämään heti pullopesulle.

Koska uni oli niin vahva ja toistuva, sitä oli pakko pysähtyä miettimään pitkin seuraavaa päivää.
Ajattelen, että me kristityt olemme kuin ( periaatteessa kauniita!) lasipulloja, joita ympäristön ihmiset voivat tarkkailla. Mutta mitä he näkevät! Uskomme on pölyttynyt, se ei ole kiinnostava ja kirkas, vaan paksun pölyn peitossa. Olemme myös avoinna kaikenlaisille ympäristömme vaikutteille ja sisäämme pääsee varisemaan monenmoista roskaa ja likaa. Jos yritämme pitää korkin tiukasti kiinni, sekään ei ole hyvä, vaan korkki hapertuu ja muuttuu roskaksi pullon pohjalle.

Taivaallinen Isämme kutsuu meitä puhdistautumaan ja kirkastamaan kristityn kuvaa lähiympäristössämme. Kun pullo Jumalan pesuissa puhdistuu, täytyy huolehtia, ettei sinne pääse uudelleen varisemaan likaa. Sinne täytyy tulla jotain uutta. Paavali sanoo efesolaisille 5:18:
- Täyttykää Hengellä!

Ei riitä, jos kerran olemme saaneet kokea "pullonpesun". Täyttyminen on jatkuva päivittäinen prosessi. Emme voi pakottaa Pyhän Hengen liikkeitä, mutta voimme luottavaisesti huokailla: - Tule Pyhä Henki, tule rauhan ja rakkauden Henki!

Sisko ja sen veli

 Kuva: Akvarellini Martta Wendelinin mukaan.

On se niin kummallista millaisia sekoituksia me sukujemme geenimassasta kootut ihmistaimet olemme. Kuka sen alkutaikinan meissä oikein vatkaa ja mitä juuri tähän, kohdussa kehittyneeseenn pienokaiseen on otettu tai jätetty ottamatta? Isä Taivainen sen tietenkin päättää ja toteuttaa - mutta silti ?!

Minun veljeni on nero, mutta minä vain tavallinen pulliainen. Ei meidän suvussa muita neroja ole ja ihmetyttää mistä tämä yksi tänne putkahti?.Eikä siinä mitään - jos on nero niin on sitten, mutta ongelma omalle kohdalleni syntyi siitä, että minun isäni harhautui ajattelemaan, että minunkin kuuluisi olla nero, kun kerran velikin on. Ja kun en ollut, oli se hänelle suuri pettymys ja minä sain tuntea siitä 'hyvästä' syvää häpeää. Näin ollen neron pikkuveljen rinnalla ei voinut kasvaa sisäisesti tervettä ja onnellista pikkutyttöä..

Hyötykäyttöön otin tämän kotona saamani persoonallisuuskoulun  silloin, kun siirryin opettamaan  EVY - luokkaa. En tiedä mikä uusi hieno nimi näillä luokilla nykyään on, mutta silloin niissä oli oppilaita, joilla oli jokin erityisvaikeus. Minulla itsellänihän sellainen oli. Olinhan vain 'tavallinen', vaikka 'nero' oli ollut tilauksessa. Luokkaan tullessani tunsin ja tiesin, että olin elämäni kasvuvuosina käynyt tällä alalla miltei 'yliopiston', ja siksi suorastaan pursuin rakkautta näitä 'erlaisia kuin muut'- oppilaitani kohtaan. Me kaikki tiedämme, että rakkaus ja hyväksyntä ovat ne vahvat rohdot , jolla haavoittunutta itsetuntoa voi parantaa.. Joten.....tuloksia tuli.
.
Kysyin kerran pienen luokkani kaikilta oppilailta mikä heistä tulee isona. Lapset alkoivat heti innolla kertoa haaveistaan ja suunnitelmistaan. Vain yksi hieman kehitysvammainen poika istui hiljaa. No - Sebastian, mikä sinusta tulee isona, kysyin häneltä. Poika katseli kengänkärkiään ja sanoi:" Isä sanoo aina, ettei minusta ikinä tule yhtään mitään."

Oi, voi. Kanssaihmisten lyömät leimat jäävät syvälle sisimpäämme - kuin polttomerkit. Ja kuitenkin - vain Jumala yksin tietää, mihin meidät on tarkoitettu ja keitä me todella olemme. Nämä ihmisten meihin lyömät merkit ovat työläitä poistaa ja vaikka olisi poistettukin, saattaa mikä hyvänsä kipu laukaista kaiken vanhan tuskan ja häpeän takaisin sisuksiimme. Minunkin otsassani lukee aina vaan "tyhmä ja tuhma" - vaikka olen koko ikäni yrittänyt  niitä sieltä kumittaa.
Jumala on kuitenkin meidän ennakkoluuloton työnantajamme ja Hän jos kuka tietää mitä tekoa me todellisuudessa olemme. Psalmi 49; 19 kertoo omasta alkuhistoriastamme sen, ettemme ole sattumaa, vaan että meidät on suunniteltu! Siinä sanotaan ihanasti:

                                         "Kätteni hipiään minä olen sinut piirtänyt." 

Kun avasin silmäni

Tämä tapaus on syksyltä parin vuoden takaa, kun poikani täytti vuosia, ja sukua saapui molemmilta puolilta häntä juhlistamaan. Väkeä oli paljon paikalla, lapsiakin iso liuta. Oli seurusteltu ja syöty  monenmoisia herkkuja - ehkä vähän liikaakin.
     Nyt vieraat olivat levittäytyneet ympäri taloa, lapset olivat siirtyneet pihalle leikkimään. Itse tulin astuneeksi talon keskellä olevaan salonkiin, jonka ison nahkasohvan uumenissa lepäsi yksinään 8-vuotias Anika. Tyttö makasi kippuralla,  hän näytti pieneltä kerältä, josta pilkotti ohutta tukkaa, kalpeaa poskea, hentoa käsivartta ja rimppakintut. Tunsin tämän Anikan vain etäisesti: hän oli kolmilapsisen perheen keskimmäinen, hiljainen ja vetäytyvä tyttö, jonka kanssa en ollut montakaan sanaa vaihtanut.
 
 Samassa minulle tapahtui jotain ihmeellistä - jotain sellaista mitä en ole kokenut koskaan aikaisemmin, enkä sen hetken jälkeen.  Minut valtasi niin voimakas rakkaus tätä vierasta, lähes tuntematonta lasta kohtaan, että se täytti jokaisen soluni. Tuntui, että se aivan nujersi minut. Pystyin tuskin seisomaan jaloillani. Jouduin ottamaan tukea ovenpielestä, puristin silmäni kiinni. Tunne oli niin voimakas, että saatoin hädin tuskin kestää sitä tässä nykyisessä ruumiissani. En olisi kestänyt enää pisaraakaan suurempaa rakkautta! Jouduin kauas olemiseni äärirajoille. Kaikki tutut rakkauteen liittyvät tunteet: lämpö, välittäminen, myötätunto, hellyys, jäivät jonnekin kauas taakse eri tasolle.

Niin - miten kirjoittaa tuoreesti rakkaudesta niin, ettei se kuulosta lällyltä, banaalilta ja kliseiseltä!?
   
Kun avasin silmäni, tunsin tuota lasta katsoessani, että Jumalan rakkauden täytyy olla jotain tällaista. Tajusin, ettei se riipu rakkauden kohteesta,  sen ulkonäöstä, viehättävyydestä, asemasta, arvosta tai tekemisistä. Se vain ON, laskeutuu ja täyttää kaiken. Ajan ja paikan rajat katoavat, pala taivasta koskettaa maata. Kaikki oleminen on puhdasta, väkevää, lähes musertavaa hyvyyden voimaa. Jumalan rakkaus alkaa liikkua ihmisestä toiseen. Silloin syntyy pyhä hetki.
 
Jotain tällaista olin ymmärtävinäni tuona pökerryttävänä, ainutkertaisena hetkenä. Otin muutaman askelen huoneen kynnykseltä sohvalle, jolla Anika lepäsi. Hän käännähti kyljeltään ja katsoi ujosti hymyillen minua. Otin mitään sanomatta sohvan käsinojalta shaalin, kiedoin sen tytön ympärille ja asettelin tiukasti kapeita kylkiä myöten. Siirsin hennon suortuvan silmän päältä hellästi sivummalle. Sitten en kestänyt voimakasta tunnetta enempää, vaan käännyin ja  luikahdin tieheni.
 
En ymmärtänyt, mitä oikein oli tapahtunut. Tällaisistako kokemuksista keskiajan mystikot kirjoittavat? Seisoin itsekseni jonkin aikaa ikkunan ääressä ja katselin, kuinka lapset leikkivät omenatarhassa, juoksivat kostealla nurmikolla, keinuivat puuhun ripustetussa keinussa ja kiipeilivät muhkuraisilla oksilla. Pian huomasin myös Anikan liittyneen toisten joukkoon. Suora tukka leiskahti, kun hän kirmasi toisten kanssa keltaisten lehtien peittämässä ruohossa.
 
Seuraavana aamuna Anikan äiti kertoi minulle, että kun tyttö oli mennyt illalla nukkumaan, hän oli toivonut, että minä voisin olla hänelle Oma (mummi saksaksi).
   Minulla nousivat kyyneleet silmiin. Ajattelin, että lapsi oli saanut jonkin heijastuksen siitä rakkaudesta, jota minulle oli hetkeksi väläytetty  - aavistuksen Jumalan rajattomasta rakkaudesta.