Kun avasin silmäni

Tämä tapaus on syksyltä parin vuoden takaa, kun poikani täytti vuosia, ja sukua saapui molemmilta puolilta häntä juhlistamaan. Väkeä oli paljon paikalla, lapsiakin iso liuta. Oli seurusteltu ja syöty  monenmoisia herkkuja - ehkä vähän liikaakin.
     Nyt vieraat olivat levittäytyneet ympäri taloa, lapset olivat siirtyneet pihalle leikkimään. Itse tulin astuneeksi talon keskellä olevaan salonkiin, jonka ison nahkasohvan uumenissa lepäsi yksinään 8-vuotias Anika. Tyttö makasi kippuralla,  hän näytti pieneltä kerältä, josta pilkotti ohutta tukkaa, kalpeaa poskea, hentoa käsivartta ja rimppakintut. Tunsin tämän Anikan vain etäisesti: hän oli kolmilapsisen perheen keskimmäinen, hiljainen ja vetäytyvä tyttö, jonka kanssa en ollut montakaan sanaa vaihtanut.
 
 Samassa minulle tapahtui jotain ihmeellistä - jotain sellaista mitä en ole kokenut koskaan aikaisemmin, enkä sen hetken jälkeen.  Minut valtasi niin voimakas rakkaus tätä vierasta, lähes tuntematonta lasta kohtaan, että se täytti jokaisen soluni. Tuntui, että se aivan nujersi minut. Pystyin tuskin seisomaan jaloillani. Jouduin ottamaan tukea ovenpielestä, puristin silmäni kiinni. Tunne oli niin voimakas, että saatoin hädin tuskin kestää sitä tässä nykyisessä ruumiissani. En olisi kestänyt enää pisaraakaan suurempaa rakkautta! Jouduin kauas olemiseni äärirajoille. Kaikki tutut rakkauteen liittyvät tunteet: lämpö, välittäminen, myötätunto, hellyys, jäivät jonnekin kauas taakse eri tasolle.

Niin - miten kirjoittaa tuoreesti rakkaudesta niin, ettei se kuulosta lällyltä, banaalilta ja kliseiseltä!?
   
Kun avasin silmäni, tunsin tuota lasta katsoessani, että Jumalan rakkauden täytyy olla jotain tällaista. Tajusin, ettei se riipu rakkauden kohteesta,  sen ulkonäöstä, viehättävyydestä, asemasta, arvosta tai tekemisistä. Se vain ON, laskeutuu ja täyttää kaiken. Ajan ja paikan rajat katoavat, pala taivasta koskettaa maata. Kaikki oleminen on puhdasta, väkevää, lähes musertavaa hyvyyden voimaa. Jumalan rakkaus alkaa liikkua ihmisestä toiseen. Silloin syntyy pyhä hetki.
 
Jotain tällaista olin ymmärtävinäni tuona pökerryttävänä, ainutkertaisena hetkenä. Otin muutaman askelen huoneen kynnykseltä sohvalle, jolla Anika lepäsi. Hän käännähti kyljeltään ja katsoi ujosti hymyillen minua. Otin mitään sanomatta sohvan käsinojalta shaalin, kiedoin sen tytön ympärille ja asettelin tiukasti kapeita kylkiä myöten. Siirsin hennon suortuvan silmän päältä hellästi sivummalle. Sitten en kestänyt voimakasta tunnetta enempää, vaan käännyin ja  luikahdin tieheni.
 
En ymmärtänyt, mitä oikein oli tapahtunut. Tällaisistako kokemuksista keskiajan mystikot kirjoittavat? Seisoin itsekseni jonkin aikaa ikkunan ääressä ja katselin, kuinka lapset leikkivät omenatarhassa, juoksivat kostealla nurmikolla, keinuivat puuhun ripustetussa keinussa ja kiipeilivät muhkuraisilla oksilla. Pian huomasin myös Anikan liittyneen toisten joukkoon. Suora tukka leiskahti, kun hän kirmasi toisten kanssa keltaisten lehtien peittämässä ruohossa.
 
Seuraavana aamuna Anikan äiti kertoi minulle, että kun tyttö oli mennyt illalla nukkumaan, hän oli toivonut, että minä voisin olla hänelle Oma (mummi saksaksi).
   Minulla nousivat kyyneleet silmiin. Ajattelin, että lapsi oli saanut jonkin heijastuksen siitä rakkaudesta, jota minulle oli hetkeksi väläytetty  - aavistuksen Jumalan rajattomasta rakkaudesta.