Hämmästyttävää

Mieheni ja minä teimme tänään pienen retken Hämeenlinnaan. Halusimme nähdä Kantolan puiston vastavalmistuneet muraalitaideteokset.
Kantolan vanhat viljasiilot olivat saaneet australialaisen Guido van Heltenin harmaavalkoiset fotorealistiset maalaukset kylkeensä. Työt olivat niin uudenuutukaisia, että Crome-nosturi oli vielä jäänyt kentän reunalle.
Nosturia todellakin tarvittiin, sillä korkeampi siilo ylettyi ällistyttävään yli 50 metrin korkeuteen. Taitelija on kertonut, että pari ensimmäistä päivää kului totutellessa maan ja taivaan välillä työskentelemiseen.

Guido van Heltenin työtapaan kuuluu, että hän etsii töidensä mallit paikallisista ihmisistä, jotta hänen työnsä tulisivat ihmisiä lähelle. Nytkin hän käytti runsaasti aikaa valokuvatakseen hämeenlinnalaisia perheitä, joiden joukosta hän sitten valitsi äidin ja kaksi tytärtä.

Van Heltenin maalaukset ovat kunnianosoitus suomalaisille perheille ja heidän arjelleen. On koskettavaa katsoa kuvan äitiä, joka voisi olla oma tytär, kummityttö tai naapurissa asuva nuori perheenäiti. Kuvan tytär, joka pukee äitinsä auttamana liian isoa takkia päälleen, on myös kovin tutunoloinen. Se on kuitenkin samalla kuva tulevaisuudesta, jota kohti lapset ja nuoret koko ajan kasvavat, vaikka se tuntuukin olevan vielä kaukana edessä päin - aivan kuin takkikin vielä on tytölle liian suuri.

Toisessa tytössä minua liikutti erityisesti nuttu, joka oli napitettu vain ylimmäisellä napilla kiinni. Kaikki oli niin suomalaista - kasvonpiirteet ja  vaaleat luonnontilassa olevat hiukset, kuten ne tuossa iässä ovat.

Kuvat puhuvat rakkaudesta ihmiseen ja yksilöön. Pieni ihminen on tehty suureksi ja korotettu kaikkien katsottavaksi. Siltä tuntui, kun kadunpielet parveilivat täynnä ihmisiä kännykkäkameroineen. Jopa kokonainen bussillinen katsojia saapui paikalle.

Ajattelen, että Jumalalle jokainen ihminen on samalla tavoin "suuri" ja ainulaatuinen. Jokainen on hänen kaunein ajatuksensa, hänen luomistyönsä tulos. Osaammeko ajatella itseämme Jumalan rakastavan katseen kohteina ja iloita siitä, että olemme juuri tällaisia - kukin omana itsenään?

Psalmi 139: 14-16 " Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. 
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta pieninkään luuni ei ole salassa. 
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." 

Rahattomat lehmänostajat.

Eräänä aivan tavallisena maanantai-aamuna tuli minulle puhelinsoitto Jyväskylän korkeudelta.
Soittaja oli inkeriläinen pastori Petroskoista. Hän oli pakettiautollaan kuuden henkilön kanssa ollut viikon verran kristittyjen ystäviensä luona eri puolilla Suomea ja he olivat nyt pudottautumassa 'alas' mennäkseen Vaalimaan tullista illansuussa yli.
Hän kysyi voisinko tulla avaamaan heille kirpputorimme oven, vaikka se aina normaalisti on maanantaisin suljettu. Ilmoitin että sopii kyllä, mutta soittakaa milloin olette pudottautuneet tälle korkeudelle rakasta Suomeamme.
Menin ajoissa odottelemaan kiinteistömme eteen venäläisen auton saapumista - ja sieltähän se sitten lopulta, pikantisti myöhässä, porhalsi pihaan.

Sisään astuessamme kysyin pastorilta nolona aika oleellisen kysymyksen: "Paljonkohan näillä sinun ystävilläsi on käytettävissä rahaa, jotta osaan arvioida mitä pystyn heille myymään".Pastorin vastaus oli tyrmäävä: " Ei yhtään". Nieleskelin tyhjää. Mitä voin myydä kuudelle asiakkaalle, joilla ei ole yhtään rahaa? Itse siis joudun maksamaan, minkä päätöksen yhteissummasta teen?

OK. Itsetutkistelu toi tuloksen ja päästin asiakkaat ostoksille. Jotain pientä jouduin kasseista ottamaan takaisin hyllyyn, mutta ei porukka siitä näyttänyt hermostuvan. Ymmärsiväthän he.
Viimeisenä kassalle tuli pieni, omien sanojensa mukaan vanha mies - Mikko 68 v. Ihmettelin hänen ostostaan. Hän roikotti käsivarrellaan miesten pukua, jonka koko oli varmaankin 54. Katsoin pastoria hämmentyneen kysyvästi ja pastori ymmärsi heti sanattoman kysymykseni - 'eikö Mikko huomaa, että puku on hänelle aivan liian suuri?'

Pastori alkoi selittää tätä outoa ostosta. Mikko oli siis mielestään jo hyvin vanha mies, kuoleekin kohta, ja häpeä oli se, ettei hänellä ollut koskaan elämässään ollut yhtään omaa pukua. Inkeriläinen mies tarvitsee arkkuun ylleen parhaan pukunsa. Mutta miten käy sille, jolla ei sellaista ole? Nyt oli - ainakin Mikolla. Koosta viis.
Tämä ostos on ollut elämäni paras ja juhlallisin! Minähän nimittäin sen puvun maksoin.

Ikääntymisen ihanuus ja kurjuus

Laitanpa tähän muutaman välähdyksen Santorinin matkalta.

Ikääntymisestä puhutaan paljon kauniita ja yleviä sanoja esim. 

Job 12:12 Vanhuksilla on viisautta ja pitkäikäisillä ymmärrystä.

tai Job 32:7 Puhukoon ikä, ja vuosien paljous julistakoon viisautta.

(Joskus vaan on vähän ankeaa - varsinkin miehillä - kun me naiset vain mennä porskutamme  ryntäät koholla huomaamatta ukkokultamme arvoa ...) 

IÄN SALAISUUS 1

Ikä on ajan 

loiskasvi.

Ikä imee kasvunsa

ajasta

kietoutuu sen runkoon

työntää joukon vihreitä lehtiä,

            jos vain aurinko nousee
            Isämme sallii

Ensimmäiset hentoja

valoaläpäiseviä

päivänhuntuja

viimeiset tullessaan

jo reunoistaan käpertyneitä

heikosti kiinni

putoamaan valmiita.

Ikä ja aika välillä

kipeät kaksoset
         

IÄN SALAISUUS 2

Vanha mies istuu parvekkeella bougainvillen alla ja lukee kirjaa.

Vaimo on pihan puolella ja nojailee parvekkeen kaiteeseen.

    - Nyt minä tiedän, mikä minä olen, mies sanoo.

    - No, mikä? vaimo kysyy ja vetää sormet haralla öljyistä tukkaa otsalta. 

    - Minä olen erikoislaatuinen keräilyharvinaisuus, mies sanoo tasaisella vanhan miehen äänellä.

Vaimo kääntyy katsomaan uima-altaalle ja siristää silmiään auringon läikittämälle vedelle. 

    - Minä olen erikoislaatuinen keräilyharvinaisuus, mies toistaa tasaisesti.

Vaimo pyyhkäisee kiiltävää otsaansa.

Mies siirtää tuoliaan aavistuksen. Kuuluu, kuinka reisien liha maiskahtaa muovituolia vasten. 

      - Minä olen erikoislaatuinen keräilyharvinaisuus.

Vaimo katsoo yhä altaalle ja äkillinen tuulenpuuska häivyttää miehen seuraavat sanat: - Minä olen …

IÄN SALAISUUS 3 

     - Hae minun aurinkolasit, nainen sanoo pihalta parvekkeella istuvalle miehelleen. 

    - Missä ne on? 

      Mies nousee lähteäkseen hakemaan. 

    - Mitä sinä sieltä haet? Sehän on sinun puolesi.

Mies kuljeskelee hotellihuoneessa. 

   - Minä väsymättä taistelen, hän puhuu. 

   - Hae sieltä minun puoleltani, nainen huutaa.

     Mies siirtyy toiselle puolen sänkyä. 

   - Minä väsymättä taistelen, hän mutisee.

Samassa nainen kiljaisee: - Älä istu minun sängylleni! 

   - Onhan minulla alushousut. Minä lysähdin tähän takapuolelleni, kun minä väsymättä … 

   - Eikö niitä laseja jo löydy? nainen muuttuu jo kärsimättömäksi. - Siinä niiden pitäisi olla. 

   - Väsymättä! kuuluu miehen ääni huoneesta hieman sammuneena.

Lopulta  mies ilmestyy ovelle ja roikottaa vaimon  aurinkolaseja kädessään.

   - Minä väsymättä taistelen niin kuin prinsessa Diana maamiinoja vastaan, hän sanoo ja ojentaa lasit vaimolleen parvekkeen kaiteen yli . - Väsymättä.

Kirpparikivaa

Omassa kunnassani toimii yhä vuonna 1920 perustettu kristillinen nuorisoyhdistys. Sen tuloilla ja toiminnalla on tuettu lasten ja nuorten kristillistä kasvua. Yhdistys on perustettu samoihin aikoihin kuin Helsingin NMKY:kin, jonka senkin tiedämme yhä toimivan.
Parinkymmenen vuoden ajan tällä yhdistyksellä on täällä kunnassamme ollut oma kirpputori, jota on pyöritetty puhtaasti vapaaehtoisvoimin. Tiloissamme on myös lahjoitettuja huonekaluja varten oma iso 'salihuone' ja näiden myytävien ja jatkuvasti vaihtuvien sohvien, pöytien ja nojatuolien keskellä voi erilaiset toimintapiirit ylläpitää omia tapaamisiaan - rahatta, ilmaiseksi.

KIRPPUTORI on mielestäni 1900-luvun  upein keksintö, mutta en kyllä ymmärrä miksi niiden nimenä pitää olla juuri kirpputori? Eihän niissä kirppuja myydä. Amerikassa, mistä tämä toiminta on kotoisin, niitä kutsutaan nimellä Second hand, eli 'seuraavan käden'- kaupat.
(Onpas sitä vaikea kääntää omalle kielellemme).

Kaikki nämä vuodet olen ystävieni kanssa ollut tällä kirpputorilla työssä, myymässä ja järjestelemässä - yhden päivän viikossa. Se on hauskaa.
Siellä on usein mahdollisuus jutella asiakkaiden kanssa, vieraampienkin, eikä siellä tehdä pikaetsintöjä vaan tehdään mielihyvää tuottavia löytöjä, jolloin syntyy myönteinen suhde asiakkaan ja ostajan kanssa. Paikka hoitaa sekä sielua että rahapussia.

Tältä kesältä on on minun muistoihini jäänyt pari kertomisenarvoista tapahtumaa.
Tässä niistä toinen.

Kun koulu alkoi, tuli eräs äiti noin
 10-vuotiaan tyttärensä kanssa syysostoksille. He olivat koonneet tiskille jo pienoinen kasan ostoksia. Sitten tyttö tuli rekkien välistä äidin tykö ja näytti hänelle kirkkaanpunaista sadetakkia sanoen, että hän haluaa ostaa myös sen. Kun äiti katsoi takin hintaa ja näki, että se maksoi 3e pudisti hän päätään ja pyysi tyttöä viemään sen takaisin.
Minä ihmettelin, että oliko se äidille liian kallis vai miksi he eivät voineet sitä ostaa, jos sellaista kerran tarvittiin. Minun kävi sääli tyttöä, varsinkin kun takki näytti hänelle aivan sopivan kokoiseltakin. Mietin mitä tehdä, ja sanoin sitten tytölle: "Minä haluan ostaa sen sinulle näin koulun alkajaislahjaksi."
Äiti ja tytär ilahtuivat ja minäkin ilahduin - ensin - mutta sitten kyllä jo häkellyin. Äiti nimittäin jatkoi sadetakkiasiaa kertomalla, ettei se ollutkaan menossa hänen tytölleen vaan heidän perheensä aasille??
Nyt en kyllä enää tiennyt kuka tässä tarinassa oli se todellinen aasi - minäkö vai se ihan aito sellainen. Lupaustani en silti perunut.

Suuri merkki

Seurasin TV:stä espanjalaista suosikkisarjaani, jossa vietettiin loppiaista. Espanjassa joululahjat annetaan loppiaisena, siellä ajatellaan, että tähden idästä johdattamat tietäjät tuovat lahjat.
Tietäjät olivat päätelleet taivaalle ilmestyneestä Jupiterin ja Venuksen lähentymisestä, että juutalaisille on syntynyt kuningas, sillä Jupiteria kutsutaan kuningasplaneetaksi ja Venusta kirkkaaksi kointähdeksi, joka kuvastaa Messiasta. Tietäjät lähtivät pitkälle matkalleen luottaen tähden sanomaan. Kun he saapuivat Jerusalemiin, he alkoivat kysellä:
Matt. 2:2 "Missä se juutalaisten kuningas on, joka on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme."

Olemme viikkolehtien horoskoopeista ruvenneet ajattelemaan, että tähtikuviot liittyvät vain astrologiaan. Jumala kuitenkin kertoo Raamatussa, että aurinko, kuu ja tähdet ovat merkkeinä määräajoista. Kyseessä on raamatullinen astronomia. 

Luukas 21:25-26 Auringossa, kuussa ja tähdissä on merkkejä, ja maan päällä on kansoilla ahdistus ja epätoivo, kun meri ja aallot pauhaavat.

Nyt kuluvalla viikolla 23.9. 2017 taivaalle ilmestyy tähtikuvio, jota ei ole ole tutkimusten mukaan näkynyt taaksepäin katsoen 6 000, eikä eteenpäin tarkastellen 1 200 vuoteen, siis yhteensä 7 000 vuoteen. Taivaankappaleet asettuvat silloin merkillisellä tavalla kuvioksi, joka voidaan johtaa Ilmestyskirja 12 tekstiin.

Ilm. 12:1-5 Ja näkyi suuri merkki taivaassa: nainen pukunaan aurinko, kuu jalkojensa alla ja seppeleenä  päässään kaksitoista tähteä. Hän oli raskaana ja huusi synnytyskivuissaan, ja hänen oli tuskallista synnyttää. Toinenkin tunnusmerkki näkyi taivaassa: suuri tulipunainen lohikäärme, jolla oli seitsemän päätä ja kymmenen sarvea ja päissä seitsemän kruunua. Sen pyrstö pyyhkäisi kolmasosan taivaan tähdistä ja heitti ne maan päälle. Lohikäärme seisoi synnyttämäisillään olevan naisen edessä nielaistakseen hänen lapsensa, kun hän sen synnyttäisi.

Nainen synnytti poikalapsen, joka on paimentava kaikkia kansoja rautaisella sauvalla. Hänen lapsensa temmattiin Jumalan luo  ja hänen valtaistuimensa luo. 

Syyskuun 23. taivaalle muodostuu tämä merkki, joka täyttää Ilmestyskirja 12 kaikki edellytykset. Aurinko on asettunut Neitsyen-tähtikuvion pään viereen. Kuu on hänen jalkansa vieressä ja 12 tähteä  on asettunut Neitsyen pään ympärille. Jupiter-planeetta on asettunut Neitsyen tähtikuvion kohtuun, ja viipyy siellä kuukauden verran pidempään kuin tavallinen lapsi äitinsä kohdussa. Jupiter "syntyy" eli tulee esiin Neitsyen kohdusta 23.9. 2017.
(Netistä löytyy tästä kaikesta lisää tietoa.)

Nii-in, näitä kuvioita on kiinnostavaa tutkiskella. Mikä on taivaallisen näytelmän sanoma meille maan asukkaille, jotka ihmeissämme katselemme taivaalle ilmestyvää kuva-arvoitusta?
Ollaanko nyt maailmanajassa niin pitkällä, että Raamatun sanat ovat silmiemme edessä luettavissa?
Ja onko Jeesuksen toinen tuleminen jo hyvinkin lähellä?

Kaikenlainen epävakaisuus mikä nyt tuntuu vallitsevan maailmassa saa mielen helposti pelokkaaksi, eivätkä Ilmestyskirjan kuvaukset ainakaan helpota tilannetta. Kuitenkin on muistettava, että kaikki on viime kädessä Jumalan hallinnassa.
Lastenlaulun sanoin:                              
                                                                Satatuhatta tähteä loistaa,
                                                                 joka ainoan tuntee Hän. 
                                                                 Joka perhosen nimeltä kutsuu
                                                                 ja kukkasen pienimmän. 




   

' Tervemenoa' - toivotus.

Olipahan eräs sateinen keskipäivä viime viikolla. Mieheni oli lähdössä johonkin tärkeään tapaamiseen ja kävi noukkimassa minulle päivän postin ennen lähtöään - olihan hänellä sadevaatteet päällään. Ei tarvinnut minun kastella tassujani.

Postipinon päällimmäisenä oli joulukortti. Oletko sinä saanut joulukorttia syyskuun alkupäivinä?
Kortti oli kaksiosainen. Se oli teipattu pohjastaan kiinni maalarinteipillä. Yläosa korttia oli auki.
Sieltä pääsin tirkistelemään pussin sisustaa.  ???

Kortin sisällä ei ollut kirjettä, ei nimeä, ei toivotuksia - ei yksinkertaisesti mitään mikä olisi antanut minulle vihjeen sen lähettäjästä. Postimerkkiäkään siinä ei ollut; vain tuo nalle kurkkimassa - sormi suussaan.
Mutta jotakin siellä taskussa kuitenkin oli. Kun aloin kaivella sen pohjaa löysin sieltä 50 sekeliä paperirahana ja sen kaverina oli joitakin kolikoita. Mutta vaikka miten olisin miettinyt, kuka tällä paikkakunnalla tiesi Magdaleenan ja minun lokakuun lopussa alkavasta rukousmatkastamme, jonka kohteena on tällä kertaa Tiberias, en keksinyt tämän hauskan jekun ideanikkaria... joten päätimme tulkita tämän kortin sanoman ihka omalla tavallamme.

Olemme kumpikin tahoillamme pähkäilleet hieman levottomana Pyhältä maalta kuuluvia uutisia ja miettineet, mahtaako syksyn matkastamme tulla tänä vuonna yhtikäs mitään. Mutta tämän jouluisen kortin saavuttua päätimme, että olkoon tämä kortti meille signaali, merkki siitä, että matkamme järjestyy, olosuhteista huolimatta.
Nyt on todellakin Israelissa ollut jälleen hieman levotonta. Erityisesti maan pohjoisilla rajoilla. Siksi on ollut syytäkin olla vähän jännittynyt, määrätäänkö sinne vaikka matkustuskielto?
Majoitus on meillä maksettu, tapaamiset sovittu ja lentoliputkin jo köllöttelevät passiemme välissä. Nyt haluaisimme saada tulevasta matkastamme varmuuden. Siksi nallen iloinen kurkistus ja aamukahvirahat kuoressa, loivat meihin juuri sen positiivisuuden tunteen, ettei meidän itsemme enää tarvitse olla huolissaan. Israelin Jumala valvoo lapsiaan - meitäkin - ja lähettää meidät juuri sinne minne kunkin meistä on määrä mennä.

Tällä matkalla toivomme on päästä Jeesuksen jalanjäljille -  ei turisteina vaan rukoilijoina -  Galileaan, jossa niitä jalanjälkiä riittää vaikka muille jakaa. ( Vihje.)
Tällä matkalla saamme käydä, toivon mukaan, myös lohduttamassa muutamia juutalaisia holokaust-vanhuksia heidän yksinäisyydessään ja puutteenalaisuudessaan. Netzer-niminen järjestö tekee avustustyötä heidän parissaan myös Suomen kautta.
Arvostan tätä työtä suuresti. Nämä vanhukset ovat samassa asemassa kuin meidän sotainvalidimme. He ovat katoava luonnonvara. Auttamistyö heidän kaikkien kohdalla on liian myöhäistä, sitten kun heitä ei enää ole.

Kotiinpaluun ajatuksia sateen keskellä

Sunnuntaina aamuyön varhaisina tunteina istuin yöbussissa, joka kiiti pimeässä sateisen Suomen halki. Välillä bussin pyörät mäiskähtivät vauhdilla vettä velloviin uurteisiin ja saivat torkkuvat matkustajat raottamaan silmiään.
Kotiinpaluu Suomen sateiseen syksyyn Santorinin paistinpannua muistuttavilta kaduilta tuntui yllättäen jopa virkistävä.

Kuulin tarinan, kuinka ulkomaalaistaustainen  bussinkuljettaja kysyi vanhalta rouvalta: - Miten kesä on mennyt?

Rouva vastasi: - Se nyt oli sellainen lyhyt.

Bussinkuljettaja jatkoi: - Kesä silti, se on lahja Jumalalta. Mutta ei kai niin pidä sanoa. Eiväthän suomalaiset enää usko Jumalaan.

HS:N Teema-lehdessä 2/2017 tutkimuksessa kerrottiin, että noin puolet suomalaisista uskoo Jumalaan. Jos hän uskoo, hän uskoo useimmiten kristinuskon  opettamaan Jumalaan ja ajattelee tämän olevan hyvä.
Paholaisen tai enkeleiden olemassaoloon suomalainen ei usko, eikä myöskään maailman luomiseen. 
Hän ei myöskään usko kaikkiin Raamatun opetuksiin.
Jeesuksen opetuksia suomalaiset arvostavat, jopa kaksi kolmesta ajattelee niiden sopivan elämänohjeiksi. 
Kahdeksan kymmenestä uskoo, että Jeesus on oikeasti elänyt henkilö.
Siihen, että hän olisi Jumalan poika, suurin osa ei kuitenkaan usko.

Tästä tuli mieleen ystäväni, joka iloisena ilmoitti minulle, että nyt hänkin uskoo Jumalaan, muttei kuitenkaan niin, kuin kirkko opettaa.

Uskonnon siivoamista yhteiskunnasta ilmenee yllättävissä yhteyksissä. Luin lentokoneessa IS:sta, että tunnettu saksalainen kauppaketju oli poistanut kreikkalaisen juustopakkauksen kannessa olevasta kirkon kuvasta ristin. Jäljelle jäi kaunis valkoinen rakennus huikean sinistä merta vasten.

Kirkkoon kuuluminen on pienentynyt vuosi vuodelta. Vielä 1980-luvulla yli 90 % oli luterilaisen kirkon jäseniä, mutta jäsenmäärä on pudonnut viimeisen kymmenen vuoden aikana pudonnut prosentin tai pari vuodessa. 
Alueelliset erot ovat suuret. Heikointa se on suurissa kaupungeissa, Helsingissä nipin napin puolet. Voimakkainta se on Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla. 

Heikoimmin kirkon jäseniksi ovat sitoutuneet kolmikymppiset miehet.

Miten usko sitten siirtyy seuraaville sukupolville? Se ei tapahdu suinkaan itsestään pään sisällä.
Eräs pikkupoika, jonka isoisoisä on ollut tunnettu rovasti, käveli isoisoisänsä kirkon ohi, ihmetteli katolla olevaa ristiä ja kysyi:
 - Mikäs vipunen se tuolla talon katolla on?

Tutkimuksesta paljastui muutakin mielenkiintoista suomalaisten uskosta. 
Suomalaiset eivät ajattele elämää Jumalan lahjana. 
Ihmeisiin suomalaiset uskovat kansainvälisesti verraten vähän. He eivät myöskään usko Jumalan johdatukseen vaikkapa aviopuolison löytymisessä. Vain joka viides suomalainen uskoo, että ihminen menee kuoleman jälkeen joko taivaaseen tai helvettiin. Puolet miehistä ajattelee, että kuolema on kaiken loppu, naisista näin ajattelee kolmannes.

Oi, oi. Kun Jeesus puhui paluustaan maan päälle, hän heitti kysymyksen siitä, löytääkö hän silloin enää uskoa.
Kun mietimme näitä tutkimustuloksia ja uskon nopeaa vähenemistä, eivät Jeesuksen sanat niin kummallisilta kuulostakaan.

Ja mikä on oma osamme tässä uskon eteenpäin viemisessä? Olemmeko ojentamassa tulevalle sukupolvelle siunauksen, rukouksen ja Sanan viestikapulaa? 
Niin, ja näemmekö elämän (ja jopa sateisen kesän) lahjana Jumalalta ja puhummeko siitä toisillekin? 


    

Vähänkin voi olla paljon.

Olen viime aikoina usein miettinyt Uuden testamentin lukua Joh. 6: 1-14. Siinä kerrotaan se - ah kaikille niin tuttu kertomus pienen pojan eväistä ja 5000 ihmisen ruokkimisesta.
On kummallista, että joskus joku niin tuttu kertomus kuin tämäkin on - alkaa elää aivan uutta elämää niin, että näkee koko tilanteen aivan uusin, tuorein silmin. Näin kävi minulle.
Tilannehan oli kaikin osin perin koominen.
Jeesus oli siirtynyt Genesaretin järven toiselle rannalle autiomaahan, hiljaisuuteen - oletettavasti lepäämään. Mutta kansa, joka oli nähnyt Jeesuksen tekemät ihmeteot, seurasi rantoja pitkin hänen perässään. Päivä kului ja illansuussa opetuslapset totesivat, ettei kansalla  ollut mitä syödä. Jeesus teki silloin Filippukselle jopa vähän vitsikkäänkin kysymyksen. Hän sanoi; "Mistä ostamme näille leipää syödä?"
Filippus totesi silloin, etteivät 200 denarinkaan leivät näille riittäisi. Silloin astui esiin Andreas ja kertoi porukalle, että eräälle pojalle on äiti laittanut eväät mukaan poikansa  erämaaretkelle: kaksi leipää ja viisi kalaa.
Oikein kuulen korvissani, miten muut ovat tuhahtaneet Andreaan hölmöyttä. "No just joo, niistäpä onkin iso ilo."
Mutta Jeesus ei tuhahda Andreaalle, eikä meille. Sillä se minkä hän siunaa, se riittää.
Se mikä minua tässä tutussa alakoulukertomuksessa on alkanut erityisesti ihmetyttää ja ihastuttaa, on tämän pienen pojan käytös. Olisinkohan minä itse antanut vieraalle miehelle äitini tekemät ainoat evääni? Tuskin. Olisin pitänyt pussin suun tiukasti kiinni, kun vieras setä tuli niitä kyselemään.

Mutta miten kävi pojalle, joka luopui ainoistaan, Kaikki kansa kiitti tätä anteliasta lasta, joka pani eväänsä jakoon ja taisipa pojan pussi olla kotiin tullessaan vielä täydempi kuin erämaahan lähtiessä.
Tähteitähän jäi kokonaista kaksitoista vakallista - leipää ynnä kalaa.
Antaessaanhan saa - sanotaan.

Terveiset kalderan reunalta

Vaikka tämä päivitys on tervehdys Santorinin saarelta Egeanmereltä, tämä on samalla myös ylistys kirjoittamisen intohimolle ja ystävyydelle.

Kymmenen vuotta sitten lähdin ensimmäisen kerran Santorinille Hämeen kesäyliopiston opiskelijoiden kanssa kirjoittajakurssille. Kokemus oli kerrassaan ällistyttävä: hämmästelin kirjoittajaohjaaja, Taijan, taitavuutta, kuinka hän onnistui kaivelemaan jokaisen kirjoittajan vahvuudet esiin ja kannustamaan opiskelijaa juuri hänelle sopivan tekstilajin pariin. Ihmettelin myös porukan kesken vallitsevaa lämpöä ja hyväksyvää ilmapiiriä. Jokainen oli arvokas ryhmän jäsen.
Eipä siis ollutkaan mikään ihme, että kurssilaisten kesken muodostui tiivis yhteys ja ystävyys.
Olen kuulunut Santorinin kurssilla muodostuneeseen viiden naisen kirjoittajaryhmään, joka on nyt kokoontunut kymmenen vuoden ajan useamman kerran vuodessa tekstien ääressä.

10-vuotisjuhlamatkamme muodostuu etukäteen kirjoitettujen tekstien käsittelemisestä. Aiheena on Kirje nuorelle itselle. Kun kirjoitin kirjettä 14 -vuotiaalle itselleni, se ei ollut ihan helppoa, kun niin monet asiat risteilivät mielessä. Katselin samalta vuodelta otettua valokuvaani ja yritin tutustua silloiseen minääni. Hämmästyttävän samanlainen ihminen olin ollut silloin kuin nytkin. Nuoruuden päiväkirjatkin täynnä runoja.
Oli koskettavaa tietää tällä hetkellä, miten silloiset haaveet olivat joko toteutuneet tai jääneet täyttymättä. Miten taivaallinen Isä oli kuljetellut eteenpäin.

Onnellinen on ihminen, jolla on elämässään jokin kiinnostava tekeminen, joka siivittää hänen päiviään ja antaa niille merkitystä. Että hänellä on tulevaisuudelta jotain toivottavaa ja odotettavaa.
Ajattelen, että asioiden tekeminen iloisesti ja intohimolla on suuri Jumalan lahja.

Ohjaajamme Taija siteeraa usein Sylvi Kekkosen sanoja, että jokaisen olisi luotava ympärilleen pieni hyväntahtoinen katras ihmisistä, jotka innostuvat samoista asioita, ja jotka rohkaisevat toisiaan. Hän jatkaa vielä, että jos näin ei ole, ei auta muu kuin vaihtaa ystäväpiiriä.

Aivan sama toimii myös seurakunnassa. On tärkeää, että sen piiristä löytyy uskollisia ystäviä, jotka kulkevat rinnalla ja kannattelevat, kun itse on elämän myrskyissä uppoamassa. Ihmiset, jotka ajattelevat sinusta suopeasti, toivovat sinulle hyvää ja jopa rukoilevat ongelmiesi puolesta, ovat kultaakin arvokkaampia.
Sanotaan, että seurakunnan piiristä löytyvät kaikkein terveimmät ja onnellisimmat ihmiset. Ehkäpä syynä on juuri se, että on löytynyt tällainen turvallinen "katras".

Ja Luther muistuttaa siitä, että hyvät naapurit ja uskolliset hyvät ystävät ovat myös Jumalan lahjaa.

Santorinin saari häikäisee pitkällä historiallaan. Vanhin kaldera, tulivuoren syöksymisen jälkeen syntynyt rotko, muodostui  180 000 vuotta sitten. Sitä seuraava on 70 000 vuoden takaa. Kolmas kaldera syntyi noin 21 000 vuotta sitten. Nykyinen kaldera, jota reunustavat 300 m korkeat reunat kolmelta suunnalta, muodostui noin 3 600 vuotta sitten.
Sanotaan, että vuonna 1640 e. Kr. tapahtunut valtaisa purkaus on voinut olla pohjana tarulle kadonneesta Atlantiksesta.

Onneksi Santorini on tällä hetkellä lepotilassa, vaikka maan alla (150 km syvyydessä) pientä liikehdintää tapahtuukin.

Tällä hetkellä olen iloinen monesta Jumalan lahjasta. On hienoa, että pystyn matkustamaan, vaikka polvi ja lonkka itsestään muistuttavatkin. On upeaa, että olen vielä varttuneella iällä saanut ystäviä, jotka haluavat minut matkalle mukaan - vaikka en kaikkeen osallistukaan ja kuljen omia mielenpolkujani.
Ja on mahtavaa viipyä oman intohimonsa - kirjoittamisen - äärellä kokonaisen viikon. Uusi kirjoitusprojekti jo vähän poltteleekin - ehkä Santorini antaa tekemiseen oman kipinänsä.

Ja jos kaikki etenee suunnitelmien mukaan, seuraava matka suuntautuu Salomen ja parin muun ystävän kanssa Tiberiaaseen loka-marraskuun vaihteessa.

Elämisen arvoinen elämä.

 Kun kuulee ja näkee tiedotusvälineiden kautta miten äärimmäisen erilaisiin olosuhteisiin me ihmistaimet synnymme ajattelee, että mitä hyvää sitä itse on tehnyt, että on saanut syntyä esimerkiksi juuri tänne pohjolaan? Ja eiväthän täälläkään kaikki ihmiset ole onnellisia, vaikka päällisin puolin maamme perusasiat ovat paljon paremmin kuin useissa muissa maapallomme kolkissa. Mistä onni siis oikein tulee?
Kun lueskelin kirjaa, jonka sain ystävältäni selattavaksi - kirjaa, josta kerroin edellisessä kirjoitelmassani  -  "12000 syytä olla onnellinen" - aloin ymmärtää, että onni tulee asenteesta.
Se ei siis tule mistään isosta ja kalliista, vaan sen koti on korviemme välissä.Haluan todistaa kyseisen kirjan avulla mitä tarkoitan.
Olen tähän koonnut muutamia kirjan kirjoittajan, Barbara Ann Kipferin löytämiä onnenaiheita. Tulet huomaamaan, etteivät ne ole kalliita ja että niitä voi treenailla ihan ilman kuntosaleja.

ONNI ON:
- aamiainen pyjama päällä
- kahdeksan tunnin yöuni
- köyhät ritarit mansikkahillon kera
- kuun nousu
- keskoskaapit
- vakka, joka valitsee kantensa
- miehet, jotka osaavat sanoa kyllä, kyllä. kyllä...
- heiluvat lehmänhännät
- jään valitus järvellä, jolle nolla-asteinen vesi on tehnyt tepposset
-  talvi miniatyyritaiteen mestarina
- leiville lyöminen .....jne.  Hauskoja, hauskoja, hauskoja... ja kaikki ilmaisia.

Minun alitajuntaani nousee kuitenkin tämän kaiken pohjalta eräs tietty Pekka Simojoen laulu. Siinäkin puhutaan onnenpipanoista, jotka ovat siis ilmaisia.

Onneni on olla

Herra kädelläsi, asua mä saan,
turvallisin käsi päällä maan.
Siellä kaikki saavat
uuden sydämen,
rauhan annat, haavat sitoen.

Onneni on olla,
Herraa lähellä -
turvata voin yksin Jumalaan.
Onneni on olla,
Herraa lähellä -
tahdon laulaa Hänen teoistaan.