Sunnuntaina aamuyön varhaisina tunteina istuin yöbussissa, joka kiiti pimeässä sateisen Suomen halki. Välillä bussin pyörät mäiskähtivät vauhdilla vettä velloviin uurteisiin ja saivat torkkuvat matkustajat raottamaan silmiään.
Kotiinpaluu Suomen sateiseen syksyyn Santorinin paistinpannua muistuttavilta kaduilta tuntui yllättäen jopa virkistävä.
Kuulin tarinan, kuinka ulkomaalaistaustainen bussinkuljettaja kysyi vanhalta rouvalta: - Miten kesä on mennyt?
Rouva vastasi: - Se nyt oli sellainen lyhyt.
Bussinkuljettaja jatkoi: - Kesä silti, se on lahja Jumalalta. Mutta ei kai niin pidä sanoa. Eiväthän suomalaiset enää usko Jumalaan.
HS:N Teema-lehdessä 2/2017 tutkimuksessa kerrottiin, että noin puolet suomalaisista uskoo Jumalaan. Jos hän uskoo, hän uskoo useimmiten kristinuskon opettamaan Jumalaan ja ajattelee tämän olevan hyvä.
Paholaisen tai enkeleiden olemassaoloon suomalainen ei usko, eikä myöskään maailman luomiseen.
Hän ei myöskään usko kaikkiin Raamatun opetuksiin.
Jeesuksen opetuksia suomalaiset arvostavat, jopa kaksi kolmesta ajattelee niiden sopivan elämänohjeiksi.
Kahdeksan kymmenestä uskoo, että Jeesus on oikeasti elänyt henkilö.
Siihen, että hän olisi Jumalan poika, suurin osa ei kuitenkaan usko.
Tästä tuli mieleen ystäväni, joka iloisena ilmoitti minulle, että nyt hänkin uskoo Jumalaan, muttei kuitenkaan niin, kuin kirkko opettaa.
Uskonnon siivoamista yhteiskunnasta ilmenee yllättävissä yhteyksissä. Luin lentokoneessa IS:sta, että tunnettu saksalainen kauppaketju oli poistanut kreikkalaisen juustopakkauksen kannessa olevasta kirkon kuvasta ristin. Jäljelle jäi kaunis valkoinen rakennus huikean sinistä merta vasten.
Kirkkoon kuuluminen on pienentynyt vuosi vuodelta. Vielä 1980-luvulla yli 90 % oli luterilaisen kirkon jäseniä, mutta jäsenmäärä on pudonnut viimeisen kymmenen vuoden aikana pudonnut prosentin tai pari vuodessa.
Alueelliset erot ovat suuret. Heikointa se on suurissa kaupungeissa, Helsingissä nipin napin puolet. Voimakkainta se on Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla.
Heikoimmin kirkon jäseniksi ovat sitoutuneet kolmikymppiset miehet.
Miten usko sitten siirtyy seuraaville sukupolville? Se ei tapahdu suinkaan itsestään pään sisällä.
Eräs pikkupoika, jonka isoisoisä on ollut tunnettu rovasti, käveli isoisoisänsä kirkon ohi, ihmetteli katolla olevaa ristiä ja kysyi:
- Mikäs vipunen se tuolla talon katolla on?
Tutkimuksesta paljastui muutakin mielenkiintoista suomalaisten uskosta.
Suomalaiset eivät ajattele elämää Jumalan lahjana.
Ihmeisiin suomalaiset uskovat kansainvälisesti verraten vähän. He eivät myöskään usko Jumalan johdatukseen vaikkapa aviopuolison löytymisessä. Vain joka viides suomalainen uskoo, että ihminen menee kuoleman jälkeen joko taivaaseen tai helvettiin. Puolet miehistä ajattelee, että kuolema on kaiken loppu, naisista näin ajattelee kolmannes.
Oi, oi. Kun Jeesus puhui paluustaan maan päälle, hän heitti kysymyksen siitä, löytääkö hän silloin enää uskoa.
Kun mietimme näitä tutkimustuloksia ja uskon nopeaa vähenemistä, eivät Jeesuksen sanat niin kummallisilta kuulostakaan.
Ja mikä on oma osamme tässä uskon eteenpäin viemisessä? Olemmeko ojentamassa tulevalle sukupolvelle siunauksen, rukouksen ja Sanan viestikapulaa?
Niin, ja näemmekö elämän (ja jopa sateisen kesän) lahjana Jumalalta ja puhummeko siitä toisillekin?
HS:N Teema-lehdessä 2/2017 tutkimuksessa kerrottiin, että noin puolet suomalaisista uskoo Jumalaan. Jos hän uskoo, hän uskoo useimmiten kristinuskon opettamaan Jumalaan ja ajattelee tämän olevan hyvä.
Paholaisen tai enkeleiden olemassaoloon suomalainen ei usko, eikä myöskään maailman luomiseen.
Hän ei myöskään usko kaikkiin Raamatun opetuksiin.
Jeesuksen opetuksia suomalaiset arvostavat, jopa kaksi kolmesta ajattelee niiden sopivan elämänohjeiksi.
Kahdeksan kymmenestä uskoo, että Jeesus on oikeasti elänyt henkilö.
Siihen, että hän olisi Jumalan poika, suurin osa ei kuitenkaan usko.
Tästä tuli mieleen ystäväni, joka iloisena ilmoitti minulle, että nyt hänkin uskoo Jumalaan, muttei kuitenkaan niin, kuin kirkko opettaa.
Uskonnon siivoamista yhteiskunnasta ilmenee yllättävissä yhteyksissä. Luin lentokoneessa IS:sta, että tunnettu saksalainen kauppaketju oli poistanut kreikkalaisen juustopakkauksen kannessa olevasta kirkon kuvasta ristin. Jäljelle jäi kaunis valkoinen rakennus huikean sinistä merta vasten.
Kirkkoon kuuluminen on pienentynyt vuosi vuodelta. Vielä 1980-luvulla yli 90 % oli luterilaisen kirkon jäseniä, mutta jäsenmäärä on pudonnut viimeisen kymmenen vuoden aikana pudonnut prosentin tai pari vuodessa.
Alueelliset erot ovat suuret. Heikointa se on suurissa kaupungeissa, Helsingissä nipin napin puolet. Voimakkainta se on Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla.
Heikoimmin kirkon jäseniksi ovat sitoutuneet kolmikymppiset miehet.
Miten usko sitten siirtyy seuraaville sukupolville? Se ei tapahdu suinkaan itsestään pään sisällä.
Eräs pikkupoika, jonka isoisoisä on ollut tunnettu rovasti, käveli isoisoisänsä kirkon ohi, ihmetteli katolla olevaa ristiä ja kysyi:
- Mikäs vipunen se tuolla talon katolla on?
Tutkimuksesta paljastui muutakin mielenkiintoista suomalaisten uskosta.
Suomalaiset eivät ajattele elämää Jumalan lahjana.
Ihmeisiin suomalaiset uskovat kansainvälisesti verraten vähän. He eivät myöskään usko Jumalan johdatukseen vaikkapa aviopuolison löytymisessä. Vain joka viides suomalainen uskoo, että ihminen menee kuoleman jälkeen joko taivaaseen tai helvettiin. Puolet miehistä ajattelee, että kuolema on kaiken loppu, naisista näin ajattelee kolmannes.
Oi, oi. Kun Jeesus puhui paluustaan maan päälle, hän heitti kysymyksen siitä, löytääkö hän silloin enää uskoa.Kun mietimme näitä tutkimustuloksia ja uskon nopeaa vähenemistä, eivät Jeesuksen sanat niin kummallisilta kuulostakaan.
Ja mikä on oma osamme tässä uskon eteenpäin viemisessä? Olemmeko ojentamassa tulevalle sukupolvelle siunauksen, rukouksen ja Sanan viestikapulaa?
Niin, ja näemmekö elämän (ja jopa sateisen kesän) lahjana Jumalalta ja puhummeko siitä toisillekin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti