Oodi rairuoholle.

Magdaleena kertoi edellisessä blogitekstissään Jerikon ruususta. En halua olla 'pekkaa pahempi', mutta pitäydyn kotoisesti - näin pääsiäisen lähestyessä - keväiseen rairuohotraditioomme.

Nuorin lapsenlapsemme on kulkea linkuttanut nyt jo kuusi viikkoa kipsi jalassaan. Aika on pitkää pienelle, jos ei pääse muiden kanssa päiväkotiin kirmaamaan, eikä kokemaan kevään tuoksuja.
Täällä mummilassa ollessaan olemme yrittäneet ideoida hänelle aina jotakin erikoista ja aivan omaa puuhastelua - ja eräänä päivänä oli sitten rairuohon istutuspäivä.  Kaiken sai nelivuotiaamme tehdä (ohjeitteni mukaan) aivan itse.
Mummolapäiviä odotettiin, koska oli jännittävää seurata olivatko pienet piipot jo kurkistelemassa mustan, kostean mullan alta. Ne hänen itsensä istuttamansa!!
Viikonlopun alla oli  syytä kastella multa erityisen hyvin, mutta silti - maanantaina nelisenttiset hennot korret olivat aivan 'taittania'. Itkuksi pisti tytöllä. Olin itse ollut matkoilla ja aurinko oli posottanut ikkunalaudalle niin voimallisesti, että kosteus ei purkissa ollutkaan riittänyt.
Alkoi rairuohon tekohengitysoperaatio. Vettä ja saksilla niksuttelua. Sitten totesin, että nyt on tehty kaikki mitä voidaan ja mummi uskoo, että kyllä ne siitä...Iltapäivävideota etsiessään olohuoneesta kuului seuraavaa supinaa: " Ritva-mummi on kertonut, että kukille kannattaa jutella. Ne tykkää siitä. Mutta minä tiedän vielä paremman konstin. Minä laulan minun rairuohoilleni jonkin kauniin laulun."

Ja niin hän myös teki. Kuvassa taistelun tulos.
Minulla on muutamia ystäviä, jotka ovat jo pitkään olleet henkisesti yhtä 'taittanana' kuin tuo ruohomme ja olen useaan kertaan päättänyt lopettaa turhalta tuntuvan taistelun heidän 'päänsä nostamiseksi.' Jumalan virta kun olisi aina raikasta ja uudistavaa vettä täynnä.
Rairuohovauvat älyävät juoda, mutta voi meitä ihmislapsia.
Näännymme ylpeyttämme täyden vesiastian äärelle.
En kyllä voi itsekään leveillä. Sama oli käydä kerran minullekin.
Mutta se hengellinen laulu, jota Magdaleena käytti edellisessä kirjoitelmassaan, sopii nyt ihanasti tähän minunkin juttuuni - eli Peleg Elohim - Lähde Jumalan:

Lähde Jumalan pulppuaapi, virta Herran täynnä on.
Kuivan erämaan, saa se kukkimaan,
minne saapuu matkallaan...

Jerikon ruusu

Äidilläni oli tapana innostua aina uusista asioista. Uudet asiat sattoivat olla aikanaan suuria (kuten pikkukylämme ensimmäinen sisävessa tai eka TV). Aina en pysynyt hänen vauhdissaan mukana esim. silloin, kun hän tarjosi minulle rippikoulumatkaa Israeliin. Sanoin, etten halua lähteä, kun ei kukaan muukaan ...
Pieniä uusia asioita hän hankki vaikkapa postimyynnistä. Siitä esimerkkinä tämän päivityksen Jerikon ruusu. Sain itsekin päähänpiston matkia äitiäni, ja ostin kasvin viikko sitten itselleni.
Kasvi on eräänlainen ihme, koska se säilyy täysin kuivana käppyränä pitkiä aikoja, mutta kun sen upottaa veteen, niin se imaisee itsensä vettä täyteen ja alkaa kukoistaa. Päivässä tapahtuva muutos suorastaan ällistyttää.
Kasvi kuulemma kuuluu mähkäkasveihin, mutta kauniimman nimensä Jerikon ruusu se on varmaan saanut Israelissa vallitsevien kuumien ja kuivien olosuhteiden ansioista.

Jerikon ruusua ihmetellessäni mietin taas kerran veden ihmeellistä vaikutusta.
Raamatussa vesi on Jumalan dynaamisen toiminnan vertauskuva. Psalmissa 65:10 sanotaan, että Jumalan virta on vettä täynnä.

Virta ei pysähdy paikalleen, vaan jatkaa kulkuaan koko ajan eteenpäin. Virran vesi ei lopu, vaan jossakin ylempänä on suuri vesi, joka on virran alku.
Virtaava vesi on raamatussa myös Pyhän Hengen toiminnan vertauskuva. Johannes kertoo evankeliumissaan, kuinka Jeesus kutsui ihmisiä luokseen juomaan elävää vettä. Ei mitään pilaantunutta, kauan altaassa seisonutta, vaan hyvää ja virkistävää. Uudistavaa.

Viisikielinen-laulukirjassa on lyhyt laulu, joka pohjautuu psalmin 65 sanoihin. Laulun on sanoittanut ja säveltänyt Anja Suomela, joka kuuluu Juudeassa olevan Jad Hashmonan kibbutsin perustajajäseniin. Jotkut blogimme lukijat ehkä muistavat pienikokoisen Anja-oppaan Israelin matkoiltaan. Kerrotaan, että Anjan laulu syntyi olosuhteissa, jolloin hän oli alakuloinen ja masentunut ja vetäytyi yksinäisyyteen. Sellainen henkinen puristus synnytti laulun raikkaat sanat.

Lähde Jumalan pulppuaa,
nyt virta Herran täynnä on.  
Kuivan erämaan
saa se kukkimaan,
minne saapuu matkallaan. 

Haamanin korvia.

Olimme puolessavälissä maaliskuuta ystäviemme luona iltapäiväkahvilla. Katselin mielenkiinnolla emännän pöytään kantamia leivonnaisia ja kysäisin mitä ne olivat, kun en ollut sellaisia ennen nähnyt - saatikka maistanut. Sain kuulla, että niiden nimi oli 'Haamanin korvat'. Niiden mausteena oli käytetty hunajaa ja raastettua appelsiinin kuorta. Nam.
Sana Haaman ohjasi minut jälleen 'kartalle' ja hoksasin, että nytpä todella onkin juutalainen Adar-kuu, jonka puolivälissä Israelissa vietetään ilojuhlaa, Purimia. Silloin annetaan lahjoja köyhille, pukeudutaan karnevaaliasuihin ja syödään perinteisiä herkkuja, kuten mm. näitä 'korvia'. Niiden muoto kuulemma muistuttaa kuningas Ahasveroksen korkea-arvoisen, mutta pahan neuvonantajan, Haamanin kolmikolkkalakkia.

Tämä purim taitaa olla ainoa juhla, jolla ei ole vastinetta niihin vuotuisiin juhliimme, jotka pohjautuvat kristilliseen perinteeseemme. Syy miksi juutalaiset viettävät esim. pääsiäistä on tietysti toinen kuin se, miksi me sitä vietämme.
Muistin kahvihetkemme yhteydessä oikein hyvin Haamanin ja muutkin tapahtuneeseen liittyvät henkilöt. Ne on kerrottu Esterin kirjassa, joka on ehkä Raamatun lyhin kirja - minun kirjassani vaivaiset 10 sivua pitkä. Sen päähenkilö on pakkosiirtolaisuudessa elävään, juutalaiseen kansaan kuulunut orpo tyttö, Ester, joka päätyi Persian kuninkaan puolisoksi ja pelasti - tähän asemaan päädyttyään - koko kansansa kuolemalta (pannen samalla oman henkensäkin likoon) paljastaessaan puolisonsa, kuninkaan neuvonantajan, Haamanin, ilkeän juonen tuhota koko Esterin oma kansa.
Esterin kirjan tapahtumat sijoittuvat 400-luvulle eKr. Se on mielenkiintoinen kirja jo senkin vuoksi, että vaikka se on taltioitu Raamattuun, ei siinä esiinny kertaakaan Jumala-sanaa. Kertomus liittyy kuitenkin väkevästi juutalaisen kansan historiaan ja Jumalan johdatus löytyy kaiken aikaa tarinan takaa hyvinkin väkevänä. Lukaiskaa ja löytäkää.
Ester nimi on persiaialaista alkuperää ja tarkoittaa tähteä. Minua ihmetyttääkin se, miksi tälle juutalaiselle tyttövauvalle oli annettu persialainen nimi? Olikohan se suoja?

Mutta kukahan oli se Ester, jolla oli se 'vuotava teekannu'? ("Vuotaa kuin Esterin teekannu.")

No, vuotihan tämäkin Ester kuninkaalle, siis puolisolleen, Haamanin ilkeän juonen, josta syystä Haman lopulta hirtettiin itsensä pystyttämään (ei kylläkään itseään varten!) hirsipuuhun.
Ahasveros  Kserkses=Kyyros (alue on nykyistä Syyriaa).
Kuvan leivonnaisista löysin Patmos-järjestön sivuilta.

Pysähdyttävät sanat

Kuusivuotias lapsenlapsi sai puhelimen ja oppi pian lähettämään tekstiviestejä.
Aluksi viestittelymme koostui pääasiassa siitä, että lähetimme toisillemme riveittäin ihania emojia, erityisesti sydämiä, kukkia ja koiran kuvia. Sitten keskustelumme alkoi liikkua tätä rataa: - Hei, mitä kuuluu? Mitä teet? Millaista oli eskarissa? Mitä Jalo (tytön koira) nyt tekee? Nukkuu. Ai, meidän Saana Sapukainenkin nukkuu.
Sitten eräänä päivänä eskarityttö kirjoitti minulle näin: - Mummi, sinä olet minulle iso ilo.

Jouduin suorastaan lapsen lähettämien sanojen lumoihin, halusin ajatella niitä hieman syvemmältä.
On mahtavaa ajatella, että olisi jollekin ihmiselle sellainen ilo, jonka ajatteleminen herättää hyvän mielen hyrähdyksen, tai jonka näkeminen tekee iloiseksi ja nostaa hymyn kasvoille. Jonka äänen kuuleminen puhelimesta hykerryttää mukavasti, ja jonka sanomisia kuuntelee tarkkaan, koska tietää, että ne ovat lähteneet rakastavista ajatuksista.

Kun pyörittelin tätä eskarityttöni viestiä mielessäni, niin silmiini osui riemastuttava kohta raamatusta, jossa kerrotaan samasta asiasta, että Joku todella iloitsee minusta.

Herra sinun Jumalasi on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta."
Sefanja 3:17

Eikä Jumalan ilo ole pelkkää ulkokohtaista puhelimen näytöllä vilahtavaa söpöä emoijin koristeltua hyminää, vaan aktiivista toimintaa ja osallistumista elämääni.

Hän on kanssani, hän auttaa ja uudistaa minua. Ja kaikki vain sen takia, että kelpaan hänelle omana itsenäni. Minun ei tarvitse olla mitään merkittävää, ei päteä, olla näkyvä tekemisten tai saavutusteni kautta.
Olen arvokas pelkällä olemassaolollani, sillä olen hänen tekoaan. Olen arvokas jo hänen luomisensa perusteella.
Hän sanoo, että olen hänen ilonsa. Että hän aivan riemuitsee minusta. 


Vaikka kukaan muu ei rakastaisi, niin Jumala kuitenkin rakastaa. Voin olla levollinen kuin pieni lapsi.

Olen August-pappani sylissä keväällä 1949.

Asento - lepo!

Tutkimme viime viikon raamattupiirissä lukua Luukas 10.
- No voi, ajattelin.  Kaikki tapahtumat siinä ovat niin tuttuja että

mahtaako sieltä löytyä mitään 'pureskeltavaa'. Mutta kun ei voinut harppoa eteenkään päin, oli pakko pysähtyä ja alkaa kaivaa sitä, minkä luuli osaavansa, mutta jota ei kuitenkaan ollut antautunut koskaan syvällisesti pohtimaan.

Luvun alussa Jeesus antaa opetuslastensa ymmärtää, että hänen kolmivuotinen koulutuksensa heidän kohdallaan olisi nyt päättynyt - ja nyt oli heidän vuoronsa lähteä pareittain kyliin ja taloihin - mennä ja tehdä samoin kuin hänkin oli tehnyt ?????
No juu! Jeesus oli Jumala, mutta opetuslapset ihmisiä. Miten tämä kaikki olisi heille mahdollista? Kun vielä tuli kielto, ettei saanut ottaa matkaan juuri mitään; ei sandaaleita, ei sauvaa, ei ruokaa eikä rahakukkaroakaan  - niin ovat siinä pojat varmaan pyöritelleet päätään, että onko mestari seonnut? Sauvakin--- jolla häädettiin käärmeitä ja villipetoja ja joka oli tukena vuoriston louhikoissa, piti jättää kotiin?

(Itselleni tuli tässä kohtaa mieleen tämän kansan 40-vuotinen erämaavaellus, jolloin Herra juotti ja ruokki monimiljoonaisen kansansa , eivätkä heidän päällään olleet vaatteetkaan kuluneet.)

Se oli silloin se, mutta nyt piti opetuslasten ottaa hurja uskonhyppy. Ei siis kaatumisia, ei petoja ja riittävästi sellaisia taloja, jotka halusivat pitää heidät täysihoidossa. Mutta ehkä viimeistään silloin, kun opetuslapset huomasivat, että armolahjat alkoivat matkan varrella heidän keskuudessaan toimia, uskoivat he, että tästä eteenpäin kaikki muukin varmasti sujuisi.
Ja olihan tämä 72 hengen saarnamatkaporukka haltioissaan kun he sitten kotiseudulle palatessaan saivat kertoa kaiken sen, miten Jumala oli heitä hoitanut ja käyttänyt.

Hohhoijaa, ajattelin vähän kateellisena - ei matkatavaroita, ei mitään. Mikään ei matkustamisessa ole niin kurjaa kuin matkalaukun pakkaaminen (paitsi vielä kurjempaa on sen purkaminen.) Meillä 'immeisillä' menee tuhottomasti aikaa kimpsujen ja kampsujen kanssa. Osaisipa edes kaikessa hössötyksessään tarkemmin hahmottaa tarpeellisen ja tarpeettoman. Pieni kun on kaunista ja vähä riittävää! Kevättä kaikille...Nyt se taitaa alkaa, kun kiurujakin on jo Jyväskylässä asti.


.

Suhteellista

Salome kertoi edellisessä päivityksessään Helsingin opettajakorkeakoulun rehtorista, Martti Ruudusta, kuinka tämä osasi suhteuttaa asioita, laittaa ne oikeisiin mittasuhteisiin.
            Muistan tapauksen huhtikuulta 1970, kun olin Helsingissä opiskelemassa suomea ja historiaa. Monet jo työelämästä tulleet opiskelukaverini olivat onnettomia, kun eivät olleet saaneet valmiiksi arvosanojaan. Vuoden virkavapaus oli käytetty loppuun, mikä nyt neuvoksi?
             Istuimme opettajakorkeakoulun juhlasalissa kuuntelemassa rehtori Ruutua, joka sanoi: - Ajatelkaapa niitä  Apollo 13:n kolmea miestä, jotka yrittävät tällä hetkellä osua Maan ilmakehään. Aluksen happitankki on räjähtänyt, ja he ovat joutuneet menemään vapaalla kierrolla Kuun ympäri. Kuun vetovoiman vaikutuksesta he ovat onnistuneet linkoutumaan takaisin Maata kohti. Nyt heidän pitää osua Maan ilmakehään oikeasta suunnasta. Jos he tulevat liian jyrkästi, kitkan vaikutuksesta alus syttyy palamaan. Jos tulokulma on liian loiva, alus ei pääse ilmakehän sisään, vaan kimpoaa takaisin avaruuteen.
            Tämän sanottuaan rehtori Ruutu katsoi lempeästi onnettomia opiskelijoita ja sanoi: - Eikö tähän verrattuna ole aika pieni murhe se, saatteko arvosananne tänä keväänä vai ensi vuonna valmiiksi, kun toiset ovat vaarassa lentää taivaan tuuliin?

Heprealaiskirjeessä usko määritellään niin, että se luja luottamus siihen, mitä toivotaan ja ojentautuminen sitä kohti mikä ei näy.
Sanat kertovat turvasta, joka löytyy kaikkein vaikeimpienkin elämänvaiheiden keskeltä. Kun tuntuu, että ympärillä vain myrskyää ja ikäviä asioita ja pelkkiä hankaluuksia näkyvissä, niin Jumala on ojentamassa auttavaa kättään. Ratkaisu vaikeisiin asioihin on jo olemassa.

Rippikoulussa isosellani oli mielilause, jota hän toisteli usein: - Meni niin tai näin, aina oikein päin!
Sanat eivät suinkaan tarkoita kohtaloon uskomista ja alistumista, vaan sitä,  että kun jätämme asimme taivaallisen Isämme käsiin, niin hän etsii niihin aina parhaan ratkaisun. Voimme lopettaa hötkyilemisen ja vain levätä.
Jes. 30:15 sanoo: "Kääntymällä ja pysymällä hiljaa, te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus ja teidän väkevyytenne."

Eräs mielitarinani puhuu samasta aiheesta. Englannissa eli 1100-luvulla nunna nimeltään Juliana. Aika oli vaikea, kaikkialla levottomuuksia ja ympärillä riehui rutto. Juliana ei kuitenkaan suostunut katsomaan vaikeuksia, vaan hän katsoi niiden yli. Hän nosti silmänsä Auttajaan ja totesi vaikeuksien ja sairauden keskellä yhä uudestaan: - Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Kaikki on täydellisen hyvin!

Jumala rakastaa sitä, että hänen lapsensa luottavat häneen.
Toivotankin myönteisiä ajatuksia, rohkeutta, avaraa näkökulmaa ja asioiden tervettä suhteuttamista meille kaikille - myös itselleni.

    

  

Mikä lie - onnemme mitta?

Muistelin tänä aamuna - kevään valossa, hyvin nukutun yön jäljiltä -  että mitä sitä ylipäätään muistaa lapsuudestaan tai edes nuoruudestakaan. Ja jääköhän meille enemmän hyviä, vai huonoja muistoja?

Lapsuudesta huomaan muistavani pikemminkin kaikki ne jutut, joissa olen töpännyt. Vieläkin löydän itsestäni sen häpeän  ja pieneksi kasvamisen tunteen, jos sain moitteita. Olin vilkas lapsi, en tuhma - mutta vilkkauttani eivät kaikki ymmärtäneet. Tänään tiedän, että lapsen kanssa kannattaa ennemmin jutella kuin moittia. Moittiminen rikkoo, niin ison kuin pikkuruisenkin ihmisen. Se, että juuri nuo negatiiviset tunteet jäävät meissä varmimmin kovalevylle, todistaa tuon väitteen.

Onnellisin lapsuusmuistoni on eräältä jouluyöltä. Olin vienyt ystävälleni joululahjan ja olin yksin kävelemässä tähtikirkkaassa pakkasyössä kohti kodin joulua. Olen ollut ehkä 8-vuotias. Lapsi minussa on aistinut siinä hetkessä jotakin erikoista - olihan silloin kaikkialla ympärilläni pyhä yö.

Runojakin muistan vain yhden, joka sekin on hupsu, sympaattinen ja herttainen. Kirjoitan sen nyt tähän, koska se sopii aiheeseen. Se on Aaro Hellaakosken runo kokoelmasta Jääpeili (v.1928)

" Niin pieniksi kasvoimme äskettäin,
olit vaahteran lehdellä vierelläin.
Niin väljästi mahduimme sekunnin rakoon
kuin aika ois antaunut onnemme jakoon.
Ei silmäni kanna, ilon laidasta laitaan.
Niin pieneksi joskus tulla taitaan."


Tähän loppuun tallennan vielä opettajakorkeakoulusta muistiini jääneen opetuksen. Koulun pelottavan oloinen, mutta tosiasiassa rationaalinen ja lempeä rehtori Martti Ruutu oli pitämässä meille filosofian luentoa isossa luentosalissa. Yllättäen hän laittoikin meidät nuoret miettimään, kuka mahtaisi meidän käsityksemme mukaan olla maailman onnellisin ihminen. Saimme miettimisaikaa, mutta kukaan ei tietenkään ehdottanut yhtään mitään sillä arvasimme, että juttuun oli haudattu koira. Hiljaisuuden rikkoi lopulta tietysti hän itse kertomalla, että: " Maailman onnellisin ihminen on se, jolla on syyhy, mutta myös kädet, joilla voi raapia. Ajatelkaapa kädetöntä syyhypotilasta."
Me opettajakokelaat jouduimme tämän rajun esimerkin valossa toteamaan perspektiivi-nimisen  lääkkeen tarpeellisuuden, tilanteessa kuin tilanteessa. Ja tilanteitahan koulumaailmassa riitti.
Mutta tämä sama lääke toimii aina ja missä vain - omienkin arkisten vaikeuksien keskellä.
Kunhan sen vain aina mustaisi!
Kuva: Akvarellini, Martta Wendelinin maalauksen mukaan.

Paikanvaraajia

Istuin penkissä mieheni kanssa odottelemassa kello-kymmenen-kirkon alkamista.
Samassa penkinpäähän ilmaantui pieni jono ystäviämme, jotka halusivat tulla viereemme istumaan.
Siirryimme kiireesti sivummalle ja sanoin, ettemme halua suinkaan olla penkin-tulppa-kristittyjä.
Se herätti hymyilyä, mutta vielä enemmän nauratti mieheni tarina kaveristaan, Aarosta, joka oli poikkeuksellisesti mennyt naapurilähiön kirkkoon sunnuntaijumalanpalvelukseen.

Aaro asettui tyytyväisenä penkkiin, mutta tunsi hetken kuluttua olallaan naputuksen.
             - Ettekö huomaa, että paikka on varattu? takana istuva rouva kysyi.
             Aaro katsoi yllättyneenä ympärilleen. - En, eihän tässä istu ketään.
             Rouva näytti närkästyneeltä ja sanoi: - Ettekö näe, että siinä on minun hattuni. Varaan aina hatulleni tyhjän paikan edestäni niin, että voin nähdä suoraan alttarille.
Totta! Penkillä tosiaankin törrötti lilanvärinen hökötys huopakukkineen kaikkineen.
Eipä Aaron auttanut muuta, kuin siirtyä pyllynmitan verran etäämmälle ja antaa rouvan hatulle kirkkorauha.

Vuoden 10. viikolla tuli 85 vuotta täyteen siitä, kun Yleisradio aloitti aamu- ja iltahartaudet. Emerituspiispa Eero Huovinen kertoi ensimmäisestä aamuhartaudesta, jonka piti  piispa Jaakko Gummerus vuonna 1932. Gummerus aloitti puheensa Pietarin kirjeen 5:10 tervehdyksellä:
Kaiken armon Jumala  on Kristuksessa Jeesuksessa kutsunut teidät iankaikkiseen kirkkauteensa. Vähän aikaa kärsittyänne hän itse varustaa, voimistaa, vahvistaa ja lujittaa teidät. 

Huovinen kertoi, kuinka usein koemme Jumalan vaatimusten Jumalana. Hän on kuitenkin kaiken armon perusta, jolta on lähtöisin kaikki hyvä, kaunis ja lohdullinen.
Pietari esittelee kirjeessään monta tapaa siitä, miten Jumala toimii, sillä hän tietää, mitä ihminen tarvitsee. Vaikka kaikki menisi päin seiniä, niin Jumala kutsuu, valmistaa, tukee, vahvistaa ja lujittaa.

Nämä Yleisradion 85 vuotta
lähettämät hartaudet ovat toimineet samalla tavalla, kuin raamatussa kerrotaan Jumalan tekevän. Kuulija paikallaan radion ääressä on saanut kokea puhujien välityksellä juuri tukemista, vahvistamista ja lujittamista, kun omat voimat ovat lopussa ja näkökulma hukassa.

Minulla on eräs ystävä, rouva rovasti, joka on saanut sydämelleen rukoilla aamu- ja iltahartauksien pitäjien puolesta niin, että nämä löytäisivät sellaiset sanat, joita Isämme haluaisi heidän kuulijoille puhuvan.
En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että tokihan puhujatkin tarvitsevat rukoustukea.
Rouva rovastin idea on vapaasti käytettävissä!

Nojatuolimatkustusta

Taisi Pohjoisen Suomen perheillä alkaa nyt vuorostaan hiihtoloma. Hohhoijaa. Se tässä eläkkeellä olossa onkin se ainoa huono puoli, ettei koskaan enää ole lomaa. Monet istuvat nytkin lentokoneessa matkalla sinne missä lintu laulaa, mutta minä täällä hakkaan kovaan päähäni heprean sanoja - onneksi kuitenkin vapaaehtoisesti. (= dementiantorjuntaa)
Magdaleena kertoi edellisessä bogissaan opiskelustaan hepreankielisen Herran siunauksen parissa. Minun silmieni eteen vuorostaan pomppasi omasta kirjastani eräs niin upea sanonta, että piti oikein mennä ja keskeyttää aviopuolison aamulehden luku, saadakseni  kertoa hänelle, miten kauniisti samaisessa kielessä sanotaan -'lentää lentokoneella'. Se on 'latus be el al', mikä tarkkaan suomennettuna on lentää Jumalan päällä. EL AL:han on myös kyseisen maan lentoyhtiön nimi. Aika rauhoittava toivotus lentoyhtiöltä matkustavaisille, eikös vain.

Sitten eräs toinen matkatarina, näin hiihtolomien kunniaksi. Tyttäreni lähetti minulle kuvan opiskelijapoikansa uuden passin etuaukeamasta. Kommenttina kuvassa oli teksti: " Kääk, katso." Katsoin ja näin. Kaikki tekstit tällä kuvasivulla olivat venäjänkielisiä! Menin hetkeksi hämilleni minäkin, kunnes huomasin sivun ylälaidassa venäjänkielisen sanan VIZA. Kyseessä olikin siis Venäjän viisumi, joka nykyään liitetään pysyvästi passiin ja näyttää kuvineen päivineen aivan passin etulehdeltä.

Selvisi, että nuoret opiskelijat olivat lähdössä Allegro-junalla kolmeksi päiväksi Pietariin. Olemme kyseisellä junalla kerran tulleet mekin - Magdaleena ja minä - kotiin Pietarista ja täytyy sanoa, että se matka oli kokemisen arvoinen. Saattaa tietysti olla, että ehkä 30 vuoden aikana tehtyjen, välillä todella monimutkaistenkin matkojemme tuoma muisto antoi tämän junan 'lentoon' juuri meille, tullikonkareille, oman erikoismausteensa. Allegro-junan keskinopeus on 220 km, ja meidän pisin odotusaikamme Venäjän tullissa on yli 20 tuntia. Tässä näitä haitarin ääripäitä.

Kolmas ei-minun-matkani, mutta joka erikoislaatuisuuttaan mietityttää ja ihastuttaa, on erittäin rakkaan ystävättäreni Deboran  (=Taistelija) lähtö kuudeksi viikoksi Jerusalemiin - töihin.

Debora on erään kansainvälisen järjestön Suomen osaston pää-vastuuhenkilö. Kyseinen järjestö etsii ja auttaa holokaustista selvinneitä, jotka keski-iältään ovat tällä hetkellä jo 75-90 vuotiaita. Heidän elämänolosuhteensa eivät yhäkään ole hääppöiset niissä maissa, joissa sosiaaliturva on olematon tai heikko. Järjestön väki käy heitä tapaamassa - kuuntelemassa, vie ruokaa, lääkkeitä, vaatetta - ja ennen kaikkea osoittamassa välittämistään. Sanoisinkin:   Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

(Järjestön nimi on Netzer-Israel.)

Kuvassa minun tämänhetkiset hoitolapseni: Deboran Ilona-koira ja minun Eden-tyttöni. jonka jalassa on kipsi - uusyöpäleikkauksen jäljiltä - syövän, joka ei ollutkaan syöpä vaan joku 'muu-patti'.
Kiitos tästä 'patista' kuuluu Isälle ylhäällä ja teille kaikille esirukoilijoille...

Selkeästi sanottuna

- Osaatteko Herran siunauksen hepreaksi? kyseli opettaja ryhmältämme.

- Ei osata, sanoimme. - Se on niin vaikea.

Kiirehdin hakemaan siunauksen jääkaapin ovesta, mihin se oli magneetilla kiinnitettynä ja pyysin opettajaa lukemaan sen.

Jevarecha Adonai ve jismerecha. 

Jaer Adonai panav elecha, vichunecha. 

Jissa Adonai panav elecha vijasem lecha shalom.

- Ei me opita, sanoimme murheellisina.

- Opitte te, opettaja rohkaisi. - Opettelette yhden rivin päivässä.

Minua on kiinnostanut aina kaikki yksinkertainen, kuten yksinkertaisella kielellä kirjoittaminen. Varmaan pitkään kestänyt oppikirjatyö alakouluikäisille lapsille muokkasi ajatuksia selkeän kirjoittamisen suuntaan.  

Selkokieli on askel  vielä pidemmälle yksinkertaisuuteen. Tein jopa aikoinaan kirjoittajaopinnoissa tutkimuksen ja pari käsikirjoitusta selkokielellä. Yhden vanhuksille ja toisen vammaisille nuorille.

Selkokielihän tarkoittaa yksinkertaista kieltä, jossa vältetään vaikeita ilmaisuja ja käytetään lyhyitä, ymmärrettäviä sanoja ja lauseita. Kun kirjoittaa selkokielisiä tekstejä joutuu koko ajan miettimään, miten saisi asiansa ilmaistua mahdollisimman hyvin ja yksinkertaisesti.

Ilahduinkin kovasti, kun Jyväskylän seurakunnan Henki&elämä-lehdessä oli artikkeli siitä, miten selkokielen rinnalle ovat nousemassa selkokuvat.

Selkokuvat ovat myös selkeitä ja yksinkertaisia. Kuvissa on voimakas tunneviesti, ja kuva voi jo etukäteen antaa asiasta informaatiota. Kuviin liitetty lyhyt teksti vahvistaa kuvan sisältöä ja täydentää kokonaisuuden. 

Selkokeskuksen mukaan selkokielen tarve on viime vuosina kasvanut huomattavasti. Tarve voi johtua monista syistä. Taustalla voi olla kehitysvamma, lukivaikeus tai ADHD. Kielitaidon heikentyminen voi johtua muistisairaudesta tai afasiasta. Maahanmuuttajien kasvava joukko hyötyy myös yksinkertaisesta kielestä ja kuvista. 

Aiemmin kirkossa on käytetty kansainvälisistä kuvapankeista otettuja kuvia, mutta niissä oli omat ongelmansa. Saattoi käydä jopa niin, että kun syötti amerikkalaiseen hakupankkiin hakusanaksi usko, niin näytölle ilmestyi pää ja ajatuskupla, jossa oli joulupukki. Nyt kuvat on suunniteltu suomalaiseen kulttuuriin sopiviksi.

Messun lisäksi Isä meidän-rukous, Herran siunaus ja Uskontunnustus ovat saaneet kuvat tuekseen. Samoin kirkkovuoden keskeiset juhlapyhät ja kirkolliset toimitukset ovat nyt saaneet selkokuvallisen muodon.

P.S. Jumalammehan kuulee meidän pyyntömme kaikilla kielillä ja kaikilla tavoin - jopa pelkkinä huokauksinakin.

Alla olevan Herran siunauksen kuvat on piirtänyt graafikko Teemu Junkkaala.

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.

Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen.

Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.