sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Mikä lie - onnemme mitta?

Muistelin tänä aamuna - kevään valossa, hyvin nukutun yön jäljiltä -  että mitä sitä ylipäätään muistaa lapsuudestaan tai edes nuoruudestakaan. Ja jääköhän meille enemmän hyviä, vai huonoja muistoja?

Lapsuudesta huomaan muistavani pikemminkin kaikki ne jutut, joissa olen töpännyt. Vieläkin löydän itsestäni sen häpeän  ja pieneksi kasvamisen tunteen, jos sain moitteita. Olin vilkas lapsi, en tuhma - mutta vilkkauttani eivät kaikki ymmärtäneet. Tänään tiedän, että lapsen kanssa kannattaa ennemmin jutella kuin moittia. Moittiminen rikkoo, niin ison kuin pikkuruisenkin ihmisen. Se, että juuri nuo negatiiviset tunteet jäävät meissä varmimmin kovalevylle, todistaa tuon väitteen.

Onnellisin lapsuusmuistoni on eräältä jouluyöltä. Olin vienyt ystävälleni joululahjan ja olin yksin kävelemässä tähtikirkkaassa pakkasyössä kohti kodin joulua. Olen ollut ehkä 8-vuotias. Lapsi minussa on aistinut siinä hetkessä jotakin erikoista - olihan silloin kaikkialla ympärilläni pyhä yö.

Runojakin muistan vain yhden, joka sekin on hupsu, sympaattinen ja herttainen. Kirjoitan sen nyt tähän, koska se sopii aiheeseen. Se on Aaro Hellaakosken runo kokoelmasta Jääpeili (v.1928)

" Niin pieniksi kasvoimme äskettäin,
olit vaahteran lehdellä vierelläin.
Niin väljästi mahduimme sekunnin rakoon
kuin aika ois antaunut onnemme jakoon.
Ei silmäni kanna, ilon laidasta laitaan.
Niin pieneksi joskus tulla taitaan."


Tähän loppuun tallennan vielä opettajakorkeakoulusta muistiini jääneen opetuksen. Koulun pelottavan oloinen, mutta tosiasiassa rationaalinen ja lempeä rehtori Martti Ruutu oli pitämässä meille filosofian luentoa isossa luentosalissa. Yllättäen hän laittoikin meidät nuoret miettimään, kuka mahtaisi meidän käsityksemme mukaan olla maailman onnellisin ihminen. Saimme miettimisaikaa, mutta kukaan ei tietenkään ehdottanut yhtään mitään sillä arvasimme, että juttuun oli haudattu koira. Hiljaisuuden rikkoi lopulta tietysti hän itse kertomalla, että: " Maailman onnellisin ihminen on se, jolla on syyhy, mutta myös kädet, joilla voi raapia. Ajatelkaapa kädetöntä syyhypotilasta."
Me opettajakokelaat jouduimme tämän rajun esimerkin valossa toteamaan perspektiivi-nimisen  lääkkeen tarpeellisuuden, tilanteessa kuin tilanteessa. Ja tilanteitahan koulumaailmassa riitti.
Mutta tämä sama lääke toimii aina ja missä vain - omienkin arkisten vaikeuksien keskellä.
Kunhan sen vain aina mustaisi!
Kuva: Akvarellini, Martta Wendelinin maalauksen mukaan.

4 kommenttia:

  1. Lapsuusmuistojaan ei voi enää aikuisena muuttaa. Onneksi sieltä voi poimia ne kauneimmat.
    Suloinen kuva ja ihana tunnelma. Olet siunattu, jos mieleesi tulvahti hyvä joulumuisto vuosikymmenten takaa. Hyvää ja siunattua kevättä blogin kirjoittajille ja lukijoille!

    VastaaPoista
  2. Suloinen kuva ja ihana tunnelma. On onnellista omistaa hyviä lapsuusmuistoja. Yksikin on siunaus! Ja onneksi on kaksi kättä vaikka ei syyhyä. Siinä vasta aihetta kiittää. Valoisaa kevättä ja runsasta Taivaan Isän siunausta blogin kirjoittajille ja lukijoille!

    VastaaPoista
  3. Kiitos hienosta blogista! Valoisaa kevättä ja runsaasti Taivaan Isän siunausta blogin kirjoittajille ja lukijoille!

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentistasi! Nyt se onnistui tulemaan perille! Ihania kevätpäiviä sinullekin!

    VastaaPoista