Marttoja ja Marioita

Olemme juuri jättäneet taaksemme heinäkuisen naistenviikon Magdaleenoineen, Margareettoinen ynnä muineen. Sen päättymisen kunniaksi heittää Jaakko-poika joka vuosi kylmän kiven veteen. Symbolisesti helteet siis päättyvät siihen. Mutta niin ei käynyt tänä vuonna, vaan sitten ne vasta tulivat
.
Sain keväällä tyttäreltäni eräänä keväänä ylläolevan kortin, jossa on viisas ja viehättävä teksti. Omat kaksi tytärtäni, samoin kuin Magdaleenankin tyttäret - ovat tällä hetkellä noita hurmaavia nelikymppisiä, mutta elävät omissa perheissään juuri nyt nk. ruuhkavuosia, jotka ovat erityisesti tässä ajassa kovin haasteellisia ja parisuhdettakin rassaavia. Menoja, harrastuksia ja aikatauluja on vaikka muille jakaa - vaan ei voi edes jakaa, kun muissa perheissä tilanne on aivan samanlainen.

Olen istunut tämän päivän ja eilisenkin mustikkapuskissa, lastenlasten pieneksi jääneen sadetakin päällä ja samalla miettinyt tuota liki mahdotonta yhtälöä: miten voi olla Martta mutta samaan aikaan myös Maria; kiireinen perheenäiti ja suloinen aviovaimo? Muistan hyvin omilta ruuhkavuosiltani sen tunteen , että - ok, olen nyt. 45-vuotias, perhettään aamusta iltaan hyysäävä emo ja lisäksi palkallisen päivätyöni moitteettomasti hoitava ammattilainen. Kuinka usein ajatuksiini silloin nousikaan katkera kysymys, että tässäkö tämä nyt sitten on, tämä minulle lahjoitettu arvokas elämä?
Eräs sukulaiseni, vanha nainen, sanoi minulle erään kerran, että "naisen elämä alkaa vasta 50-vuotiaana." Sen minä kyllä näin jälkikäteen koko sydämeni kyllyydestä allekirjoitan - kunhan nainen vain uskaltaa tai osaa edes silloin sen itselleen kaapata. Me Magdaleenan kanssa osasimme!! Ryhdyimme vaikka mihin  - toisistamme tietämättä.

Mutta mitä Jeesus itse asiassa sanoi Marialle ja Martalle, näille kahdelle kovin erilaiselle sisarukselle? Minä olisin sanonut, että 'kuulepas Maria, mene hetkeksi keittiöön auttamaan Marttaa ja tulkaa sitten yhdessä tänne minun jalkojeni juureen'. Mutta näin ei Jeesus sanonut. Hän sanoi:" Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." ( Luuk. 10;41-42).
Nainen saa siis valita. Ihanaa! Minustakin olisi paljon mukavampaa istua Jeesuksen jalkojen juuressa Häntä kuunnellen, kuin hääräillä hellan ääressä ja todeta, kuinka viereisessä huoneessa kaikilla muilla on tosi hauskaa.
Jeesuksen opetuksen perusteella nainen on vapaa riisumaan esiliinansa, vapaa etsimään kutsumustaan ja omaa paikkaansa - muistaen tietysti Saarnaajan sanat: "Kaikella on aikansa."

Mansikkakakkua ja poutapilviä

Eräässä meidän sukulaisperheessä on äidin lisäksi viisi tytärtä, joista äidillä ja neljällä tytöllä on nimipäivä naistenviikolla. Kun viides tytär syntyi, olisi viikolla ollut jäljellä vielä Margareetta-nimi ja sen monet johdannaiset. Vastasyntynyt pikkuneiti ei kuitenkaan saanut sitä nimeä, vaan hänelle valittiin nimi lokakuulta. Ihmettelin asiaa, koska Margareetta ja muut Reetat olisivat mielestäni olleet kivoja vaihtoehtoja. - No, ihan sen takia, että me halutaan syödä syksylläkin mansikkakakkua! kuului vastaus.

Kesän ensimmäisissä mansikoissa ja mansikkakakussa on jotain sykähdyttävän kepeää ja huoletonta.
Kun istutaan nimipäiväkekkerillä  yhdessä pöydän ympärillä tai katukahvilassa kiireettömästi mansikkaleivosta mutustellen, mielen saattaa täyttää pieni onnen läikähdys: nyt on hyvä hetki, en halua ajatella mennyttä, enkä tulevaa, vaan juuri tässä pienessä ilossa haluan viipyä.

Unohdamme helposti, että meidät on laitettu tänne elämään nauttimaan ja iloitsemaan.
Annamme maailman ja omien murheiden täyttää mielemme niin, että näkökulma elämään kapenee ja näköala sumenee. Joskus jopa aivan tarkoituksella sysäämme syrjään asioita, jotka voisivat tarjota ilon ja virkistyksen hetkiä. Emme ota edes rentoutumisen lahjaa vastaan.

Raamattu puhuu paljon ilosta ja huolettomuudesta. Usein käy niin, että juuri nämä elämää helpottavat sävyt unohtuvat, kun puhutaan uskosta. Ulkopuolisten silmin uskoa ja uskovia ei suinkaan nähdä elämän nautiskelijoina, vaan pikemminkin kaikesta hauskuudesta kieltäytyjinä ja toistenkin ilon säätelijöinä.

Ehkä kannattaa pysähtyä miettimään, osaanko nauttia elämästäni. Näenkö siihen sisältyvät hyvät asiat? Pysähdynkö niitä ihmettelemään? Olenko niistä iloinen ja kiitollinen?

Osaanko elää taivaan Isän apuun ja armoon luottaen niin, että siellä missä on pelkoa ja ahdistusta, näkisin rakastavan Isän valmistaman ulospääsyn raskaasta tilanteesta.
Osaisin jo etukäteen kiittää ja iloita.

Näkisin uhkaavien ukkospilvien sijasta vain kevyitä poutapilviä.

Taistelevat metsot.

,Televisiossa käsiteltiin keväällä seuraavanlaista kummallista aihetta. Mihin kuuluu tai voi laittaa suomalaisten taidemaalareiden kaikki ne työt, jotka hänen kuolemansa jälkeen löytyvät kellarikomeroista? Kehtaako ne viedä kaatopaikalle, vai mitä niiden töiden kanssa kuuluu tehdä, jotka eivät sovi kenenkään sukulaisenkaan seinälle - joko eivät mahdu tai eivät sinne tyylillisesti sovi.

Mieheni ystävän täti oli mielestäni taitava taidemaalari ja kun hän kuoli saimme hänen jäämistöstään neljä työtä, joista kolme löysi ja sai paikan jo muutoinkin täpötäysiltä seiniltämme, mutta eräs valtavan suuri jäljennös (sinänsä taitavasti tehty työ), ei löytänyt paikkaa mistään. Siispä veimme sen mökille, jossa se odotteli milloin minkäkin huoneen seinustalla - ripustustaan. Lopulta sille löytyi ihan oma typötyhjä huone ja tässä huoneessa kävijällä on aina myös aikaa tutkia tätä suurikokoista 'Suomen suosituimman taulun'- titteliä kantavan maalauksen jäljennöstä.  Tämä huone oli mökkimme juuri remontoitu huussi!




Taistelevat metsot-maalauksesta tiedetään, että se on Suomen kopioiduin teos ja että siitä on tehty mm. ristipistomuunnelmia, hiirimattoja, palapelejä ja onpa tätä kuvaa painettu jopa t-paitoihin.

Taiteilija Ferdinand von Wrigtht on maalannut suuren työnsä jo vuonna 1886, joten vaikka tätä maalausta pidetään myös Talvisotamme symbolina, ei se alun alkaen sitä ole voinut olla.
Jo nuorena lintuaiheisiin ihastunut Ferdinand on maalannut tämän työnsä Kuopion taiteilijakodissaan 'Lugnetissa' (Rauhalassa) vanhoilla päivillään, halvaantuneena ja osittain jo vuoteen omana.
Nämä ovat kummallisia taustatietoja näinkin dramaattisen ja valtavan maalauksen syntyvaiheista.

Mutta, mutta...minä mietin.
Miksi Suomen kansa on ollut niin ihastunut tähän rankkaan tauluun? Onko tässä kiihkossa - keskellä
erämetsää - kappale suomalaisen syvintä persoonaa? Onko maalaus antanut luvan tapella, jos sellainen tunne on tullut sisimpään (tekeehän Jumalan luomakuntakin niin), vai onko se ollut muistutus siitä, että oikeus tuollaisen kiihkon alla ja toisen kimppuun käynti - kuuluu vain ja ainoastaan eläimille, joilla ei omaatuntoa, eikä kuolematonta sielua ole.

Efesolaiskirje 4: jae 26 ottaa tähän kantaa: "Vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä. Älkää antako auringon laskea vihanne yli... "

Puseropainotteinen juttu

 Kuva pikkutytön puseron kauluksesta

Lapsenlapsellani on luja luottamus siihen, että mummi osaa ratkaista kaikki mahdolliset ongelmat. Nyt piti etsiä partiopaitaa tänään alkavaa Roihu-partioleiriä varten, jonne kokoontuu 17 000 nuorta. Etsimme paitaa kaikista mahdollisista paikoista, mutta tuloksena oli vain muuta partiokamaa: kolme huivia, merkkejä, vyö ja suikka.
Yllätyksekseksemme löysimme kaksi isoa pussillista isoisoäitini ja isotätieni vanhoja vaatteita, jotka olivat unohtuneet vintin orsille.
Aloimme tutkia löytöämme, levitimme vaatteet sängylle ihmeteltäviksi. Muistan äitini kertoneen, kuinka kankaat oli tilattu Pietarista, puserot ja hameet oli ommeltu Helsingissä. Ompelukone oli silloin vielä melko harvinainen laite kotikäytössä.

Vanhojen vaatteiden tutkiminen sai mielen herkistymään, kun aloimme itse sovitella niitä yllemme. Tuntui kummalliselta pukea vaatteita, joiden käyttäjät olivat syntyneet 1800-luvun puolivälissä tai loppupuolella. Ajatuksessa tytön ja naisen elämästä, tyttöydessä, naiseudessa,  oli paljon yhteistä ja ajatonta. Sama sukupolvien yli ulottuva kauneuden kaipuu, joka konkretisoitui kauniissa, vieläkin hyväkuntoisissa kankaissa, pitseissä, napeissa ja vaatteiden leikkauksissa, tuntui niin tutulta. Haikeus ja sukulaisten ikävä, joita en koskaan ole tavannut, täyttivät mielen.

Ajattelin kiitollisena esiäitejäni, joiden tiedän olleen uskovia. Tiedän isoäitini olleen tällä paikkakunnalla  aktiivisesti mukana hänen nuoruutensa aikaisessa herätyksessä.
Nämä vähäiset tiedot ovat minulle hyvin arvokkaita, ja olen onnellinen ajatellessani, että taustallani on esivanhempia, joille taivaan tiellä kulkeminen on ollut elämän tärkein asia. Tälle taivaan tielle he ovat tahtoneet jälkipolvet ohjata ja rukoilla heidän puolestaan.
Kiitos edellä kulkeneista sukupolvista!

Taivaallinen Isämme lupaa: - Minä olen teidän turvanne polvesta polveen.

Isoisoäitini talonemäntä, Henriika, syntynyt vuonna 1856. 

 Minä Henriika-isoisoäitini puvussa 18-vuotiaana 8/1967.

Uutta sukukupolvea Henriika-isoisoisoisoäidin puvussa 6/2016  vanhan sukutalon kiviaidalla.

Tää ei kuulu mulle.

Juuri kun olin kirjoittamassa tämän blogitekstin otsikkoa puhelimeni soi. Ystäväni soitti ja kertoi, että jälleen yksi sivuraiteelle ajautuneista nuorista miehistämme uupui. Hän oli löytynyt kuolleena asunnostaan juhannuspäivänä - yksin - kuolinsyynä ilmeisesti huumeiden yliannostus. Pojan äiti on yhteinen tuttavamme - mitä sanomme, miten lohdutamme?

Surullista on todeta, että yhä useampi aikamme ihminen jää yksin, masentuu, ahdistuu tai uupuu. Olen lukenut, että juuri mielenterveysongelmat ovat Suomessa merkittävin työkyvyttömyyden syy.
Ihmisen syvimpiä tarpeita ovat hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen tunteet. Jos niitä on vaurioitettu, jää ihminen oman itsensä kanssa varsin yksin.
 Ihanteellisessa tapauksessa tällainen vaille jäänyt, kaltoin kohdelluksi tai torjutuksi tullut - löytää apua niistä lähimmäisistä, jotka huomaavat hädän ja jaksavat kuunnella - 'ottaa syliin'. Vammautunut itsetunto voi näin rakentua uudelleen, ehyeksi ja vahvaksi osaksi hänen tulevaa elämäntarinaansa.

Näin kävi minulle, silloin 35-vuotiaalle Salomelle.. Eräs 'Elisabet' löytyi, joka otti siipien alle kotiinsa - tämän itkevän sisaren - niin pitkäksi aikaa, että jaksoin taas palata tähän ankaraan maailmaan.
Kutsun tätä silloista auttajaani Elisabetiksi sen vuoksi, että aikanaan Jeesuksen äiti, silloin noin 14-15 vuotias Maria-neito, juoksi enkelinäyn saatuaan kauas toiseen kaupunkiin, uskovan tätinsä Elisabetin luo - suojaan ihmisten pilkalta ja viipyi heidän luonaan noin kolme kuukautta, sillä eihän edes hänen sulhasensa Joosefkaan ensin ymmärtänyt tilannetta ja aikoi salaa hyljätä hänet - avionrikkojan.

Erityisesti meidän kristittyjen kuuluisi kulkea tässä yhteiskunnassa silmät ja sydän apposen auki. Ketään ei jätetä - ei nuorta ei vanhaa - ei rikasta eikä köyhää. Kellään meistä ei ole oikeutta sanoa: "Tää ei kuulu mulle". Olen lukenut mukavan tarinan tästä aiheesta ja otan sen tähän loppuun suuresti lyhennettynä.
Se kertoo neljästä ihmisestä, joiden nimet olivat Jokainen, Joku, Kuka tahansa ja Ei kukaan.

" Oli tärkeä tehtävä, joka piti hoitaa. Ja Jokainen ajatteli, että Joku sen tekisi. Kuka tahansa olisi voinut sen tehdä, mutta Ei kukaan sitä tehnyt.
Joku tuli siitä vihaiseksi, koska se oli Jokaisen tehtävä. Jokainen taas ajatteli, että Kuka tahansa tekisi sen, mutta Ei kukaan tajunnut, että Jokainen jättäisi sen tekemättä. jne, jne".  
                                                                                                              (Kontio-lehti: Ari Tähkäpää)
Kuulostaako tutulta? Mihin itse voisin ja uskaltaisin puuttua? Välittäminen, auttaminen ja puolustaminen - ne nyt ainakin kuuluvat meille kaikille.

Levähtäkää vähän

Olemme tulleet tänne Parikkalaan Oronmyllyn leirikeskukseen taas kerran opiskelemaan hepreaa. Olisikohan tämä nyt neljäs kerta Orolla, yhtenä kesänä olimme Isossa Kirjassa, kun kuljimme TV7:n opettajan Hannele Tainion jalanjäljissä.
Vähältä piti, etten olisi tässä tutussa joukossa mukana. Peruutin jo osallistumiseni perhesyiden takia, ja hetken aikaa tunsin tehneeni oikean ratkaisun. Sitten alkoivat mielessäni pyöriä tutut sanat:
- Tulkaa autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän!
Ehkä en olisikaan itsekäs, jos laskisin vähäksi aikaa taakkani maahan ja vetäytyisin lepäämään.
Jospa saisinkin siitä voimaa!

Niin, tottahan se on, että heprean opiskelu on mitä parhainta lepoa, koska se on niin hauskaa ja kiinnostavaa. Täytyy sanoa, että alku ei suinkaan ollut helppoa outojen kirjaimien takia.  En ole tavannut yhtään heprean opiskelijaa, joka olisi pystynyt lukemaan kieltä alussa sujuvasti. Se on ollut minusta rohkaisevaa, koska tunnen olevani samassa veneessä muiden kanssa.

Oronmyllyn luonto hoitaa hellästi satunnaista matkailijaa. Leirikeskuksen maasto on hyvin vaihtelevaa. Yksi poluista kulkee pitkin kapeaa harjua, josta järvimaisemat avautuvat molemmille puolille. Eräs poluista taas johtaa suon ylittäville pitkospuille ja siitä ketokukkien reunustamaa tietä  ilmeikkäiseen maalaiskylään. Kylän taloissa on karjaa ja muita eläimiä, siellä voi kuulla lehmien ammuvan ja kukon kiekuvan. Pieni kylä elää omaa rauhallista arkeaan aivan rajan tuntumassa.

Jeesus lupaa: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.  
Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt". Matt. 12: 28-30


(Kirjat 2016 -sivulla on arviointi Robert St. Johnin kirjasta Profeettojen kieli Nykyheprean isän kiehtova elämäkerta.)

Pikku paimen

Terveiset täältä Parikkalasta, Oronmyllyn kurssikeskuksesta - hepreankielen kurssilta. Kuuntelen täällä kiltisti opettajani opetuksia, joita säestää pikantisti tämän alueen läpi virtaavan kosken kohina (Oronmylly!) Kesken opetuksen putkahti tänään jostakin mieleeni eräs hupsu uutinen, jonka luin jo alkukesällä netistä. Se meni suunnilleen näin:  
" Espanjalainen paimen nukahti laumaansa vartioidessaan ja 1300 lammasta pötki hänen unensa aikana pakoon. Nyt on paikalliset poliisivoimat hälytetty niitä etsimään."
Niinpä niin. Paimen otetaan karjalle mm. juuri tuon vuoksi, ettei lauma karkaa.

Olen muutama vuosi sitten kirjoittanut erään uusmaalaisen maakartanon historiikin, ja tutkiessani sitä lähinnä olevan kaupungin, Uudenkaupungin historiaa, löytyi sieltä tietoa myös 1700-luvun kaupunkilaiselämästä. Silloisen kaupungin asukkailla oli piharakennuksissaan myös karjaa; sikoja, kanoja ja lampaitakin. Sikoja varten perustettiin oikein virkakin: sikojenrengastajan virka. Siat saivat nimittäin kuljeskella vapaana pitkin katuja ja ongelmalliseksi ne muodostuivat siksi, että ne tonkivat kärsällään katukiveyksiä, etsien niiden alta (ehkä) matoja? Siksipä siat piti rengastaa, jonka jälkeen kaivaminen oli niille mahdotonta. Mutta lampaat vei jokainen perhe aamusella kaupunginportille, missä yhteinen paimen niitä odotti. Hän vei koko katraan kaupunkia ympäröiviin metsiin ja illalla kukin perhe haki taas lampaansa omiin suojiinsa. Paimenen työ oli tuolloinkin vastuullista - lampaathan eivät olleet hänen omiaan.

Daavid taitaa olla se paimen, jonka me kaikki alakoulun uskontotunneilta muistamme. Hänen aikanaan työ on ollut vastuullisuuden lisäksi myös vaarallista, sillä niillä seuduilla oli tuolloin myös petoeläimiä, jotka saattoivat hyökätä lauman - ja miksei myös paimenen itsensä kimppuun.
Muistan jostakin lukeneeni, että paimenen työ oli tuolloin aliarvostettua ja teetettiin siksi usein orjilla, naisilla tai jollakin halveksitulla perheenjäsenellä. Mutta koska nimi Daavid tarkoittaa 'rakastettua', ei syy hänen kohdallaan voinut olla halveksunta vaan pikemminkin se, että hän oli perheen kymmenestä lapsesta nuorin.
Tästä beetlehemiläisestä Daavidista - 'Rakastetusta' - tuli aikanaan Juudean rakastetuin kuningas.
Hoosianna-hymnissä taas laulamme sydänten kuninkaasta, Jeesuksesta - " Hoosianna, Daavidin poika..."
Jeesus itse kutsui itseään hyväksi paimeneksi - ja meitä seuraajiaan 'lampaikseen'." Psalmeista ehkä rakastetuimman (psalmi 23) nimikin on: " Herra on hyvä paimen".

Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään,
virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.
Hän virvoittaa minun sieluni.
Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden.
Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa
en minä pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani;
sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.

Sinä valmistat minulle pöydän
minun vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet minun pääni öljyllä;
minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua
kaiken elinaikani; ja minä saan asua
Herran huoneessa kaiken elinaikani".

Akvarellini:
Pieni paimen - Martta Wendelinin maalauksen mukaan. 3-vuotias tyttärentytär kyllä ilmoitti, ettei kuvassa ole lammasta, vaan kameli?

Pienten alkujen päivä

Talomme päädyssä kasvaa jalava. Alkukesällä se varisteli varmaankin miljoona siementä maahan - jopa niin, että välillä jouduin kahlaamaan kahisevassa siemenmatossa. Taas kerran ihmettelin sitä, miten luonto on runsas ja tuhlaavainen - sellainen määrä tarpeettomiksi jääviä siemeniä! Kuitenkin jollakin siemenellä on mahdollisuus varttua eräänä päivänä korkeaksi, komeaksi, pilviä hipovaksi puuksi.

Sak. 4:10 (vanha käännös) muistuttaa: "Sillä kuka pitää halpana pienten alkujen päivän."

Jokainen uusi asia tarvitsee alkaakseen jonkun ajatuksen, sysäyksen, kutsun tai kaipuun. Ajatus voi tulla vaikkapa toisen ihmisen ohimennen heitetyistä sanoista kuten Salomen ja minun lähtiessä ensimmäistä kertaa Israeliin, Susanna-kaverini kysyi, miten aiomme pitää sieltä yhteyttä ystäviimme. Siitä kysymyksestä syntyi tämä blogi, jota olemme päivittäneet jo neljättä vuotta.

Kerron tässä myös ystäväni Elisabetin tarinan. Hän muutti muutama vuosi sitten  tänne Keski-Suomeen ja mietti pitkään. seurakuntaan liittymistä.  Hän kyseli rukoillen, olisiko hänelle mahdollisesti jokin tehtävä siellä. Kun maahanmuuttajia alkoi sitten tulvia viime syksynä Suomeen, hän alkoi pohtia, mitä voisi tehdä heidän parissaan. Kevättalvella hän alkoi pitää muutaman seurakuntansa naisen  kanssa maahanmuuttajanaisille tarkoitettua kielikerhoa. Kerhossa kävikin sitten joukko vastaanottokeskuksen naisia muutaman kuukauden ajan.
Kun toukokuu koitti, kielikerho vietti kevätjuhlaa seurakunnan tiloissa. Juhlaan oli kutsuttu naiset perheineen, tarjolla oli jokaiselle jotakin: ohjelmaa, herkuttelua, leikkiä ja tutustumista.
Väkeä tilaisuuteen saapui 70 henkeä - myös monia miehiä!
Ovipielessä oli tietoa seurakunnan toiminnasta sekä evankelioivaa materiaalia, jota sai vapaasti ottaa. Moni kävijä tarttuikin lähtiessään tarjottuihin esitteisiin.

Pienten alkujen päivät ovat todella merkittäviä. Ollaanpa tarkkana, pidämmekö kädessämme pientä siementä, josta voisi kasvaa suuri puu.

Kristinuskon ja islamin välisestä vuoropuhelusta ja kiperistä kysymyksistä kertoo Nabeel Qureshin kirja Etsin Allahia, löysin Jeesuksen. Kirjasta on arviointi blogin Kirjat 2016-sivulla. 

Upponen ja Lapsonen

Tuo huvittava otsikkoni löytyi googlesta - sellaiselta sivustolta jossa kerrottiin kasteesta. Vahingossa löytyneessä tarinassa nimeltä 'Upponen ja Lapsonen' (sukunimiä) kerrottiin, että nämä kaksi herraa olivat naapureita, joiden alinomainen väittelyn aihe oli kaste: Upotuskasteko vai lapsikaste?
Minä en liity heidän kanssaan väittelyyn - löysinhän tekstin vahingossa etsiessäni tietoja 1980-luvun oppi-isästäni, Uuras Saarnivaarasta. Yllättävää, että näin hauska tarina kahdesta väittelevästä herrasta oli juuri hänen tekeleensä. Siis - että noinkin vakavasta aiheesta kuin kaste voidaan kirjoittaa noin lupsakkaasti?

Ainoa seikka mitä minä kasteesta haluan sanoa on seuraava, suoraan raamatusta kotoisin oleva lause. Jätän sen itse kullekin mietittäväksi. Mitä tarkoittaa tämä? "Joka uskoo ja kastetaan, se  pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark.16:16).
 Minut on kastettu lapsena, samoin kaikki kolme lastani - mutta olen tullut vasta aikuisena uskoon.

Tämä viisas vanhaherra, Uuras Saarnivaara tuli minulle elämäni käännekohdassa 1980-luvulla tutuksi kirjojensa kautta. Uskoontulon kynnyksellä halusin tietää paljon, joten luin hänen Raamatunkäännöksensä ohella myös hänen kirjaansa: 'Voiko Raamattuun luottaa'?
Ja sitten - runsas kymmenen vuotta myöhemmin - sain tavata hänet mitä kummallisemmalla tavalla.

Olimme silloin perheen kanssa koolla Ryttylän kurssikeskuksen täydessä juhlasalissa odottamassa nuorimman tyttäremme konfirmaation alkamista. Syliini oli kömpinyt vanhimman tyttäreni 2-vuotias poikalapsi. Kun hän  pitkästyi odotteluun, lähdin poika sylissä kävelemään aulaan, sen portaikon yläpäähän, josta rippilasten oli määrä tulla saliin. Nuoria ei näkynyt eikä kuulunut, mutta joku sieltä tuli - silloin jo 90-vuotias Uuras Saarnivaara, jonka kuulin asettuneen taloon täysihoitoon, jatkaakseen siellä mahtavaa tutkimustyötään.
Nyt tämä Uuras-herra tuli suoraan kohti minua ja sylissäni olevaa lasta. Ylätasanteella hän nosti kätensä, laittoi sen kaksivuotiaan pojan otsalle ja sanoi: " Ole siunattu sinä pieni poika."

Sinä päivänä koin, että nuorin tyttäreni sai konfirmaation tuoman siunauksen (lapsikasteen vahvistus) ja tämä lapsenlapseni suorastaan ylipapillisen siunauksen (tämä, juuri äsken vielä vauva, mutta nyt juuri laivastosta siviiliin päässyt, kauppakorkeassa opiskeleva liki parimetrinen hujoppi!).
Mummi kiittää siitä suojasta, joka silloin sekä rippilapsen että pojan ylle laskettiin ja odottaa - että, mitä vielä onkaan tulossa..

KUVA: Ystavättäreni Kati Heickellin ruusuakvarelli. 

Kultaomenia hopeamaljassa

Kesäkuussa vietettiin Salomon nimipäivää, ja siitä ajatukseni siirtyivätkin Raamatusta tuttuun kuningas Salomoon ja Sananlaskujen kirjaan, joka yhdistetään hänen  nimeensä.

Sananlaskut kuuluvat heprealaiseen viisauskirjallisuuteen, joka on nykyisin aika tuntematon kirjallisuuden laji. Raamatun kirjoista samaan ryhmään kuuluvat myös Job, Saarnaajan kirja ja Laulujen laulu.
Mitä viisaus oikein on? Tarkoittaako se laajaa tietomäärää tai korkeaa älykkyysosamäärää?
Raamatun mukaan viisautta on kyky tehdä jokapäiväisessä elämässä Jumalalle mieleisiä päätöksiä, jotka näkyvät ihmisen valinnoissa ja käytöksessä. Hän valitsee, tahtooko rakastaa Jumalaa ja käyttäytyä lähimmäisiään kohtaan ystävällisesti.

Jaakob 1:5 kertoo, että Jumala antaa viisautta niille, jotka sitä pyytävät häneltä.
Sananlaskut 9:10 muistuttaa, että Herran pelko on viisauden alku. Jumala on siis kaiken viisauden takana. Se ei ole ihmisen fiksuutta tai kekseliäisyyttä, eikä se ole riippuvainen ihmisen iästä ja lahjoista. Todellinen viisaus on paljon syvempää, sillä sen juuret ovat rakkaudessa.

Sananlasku on lyhyt, yleisesti hyväksytyn totuuden sisältävä lauselma, joka on tehty nasevaksi ja muistettavaksi. Usein sen tehostamiseksi käytetään kielen keinoja kuten esim. liioittelua, vertauksia tai personifikaatiota.
Sananlaskut kertovat mm. siitä, miten ihmiselle useimmiten käy, jos hän elää Jumalalle kuuliaisena, esim. "Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen, niin suunnitelmasi menestyvät." Sananl. 16:3.
Monet sananlaskut vakuuttavat, että Jumalaa kunnioittaville käy hyvin. Ei voi kuitenkaan odottaa, että rikkaus, onni ja helppo elämä olisivat automaatio uskovan elämässä. Tästä on hyvänä esimerkkinä Jobin kärsimyksistä kertova kirja, joka myös luetaan kuuluvaksi Raamatun viisauskirjoihin.

Jotkut sananlaskut liittyvät Israelin olosuhteisiin esim. Sananlasku 25:24 "Parempi katolla taivasalla  kuin talossa toraisan vaimon kanssa". Israelilaisissa taloissa tasakatoilla oleskelu oli tavallista,   suomalaisella  harjakatolla se olisikin vaikeaa. Ehkä sananlaskun voisikin leikillisesti kääntää nykyaikaan vaikkapa näin: "On parempi asua ahtaassa autotallissa kuin tilavassa talossa ankean vaimon kanssa".
Sisältö on tietysti tärkein: pitää olla tarkkana aviopuolison valinnassa, ettei joudu katon kulmalle!
Siispä: Kultaomenoita hopeamaljassa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat. Sananl. 25:11