Eräässä meidän sukulaisperheessä on äidin lisäksi viisi tytärtä, joista äidillä ja neljällä tytöllä on nimipäivä naistenviikolla. Kun viides tytär syntyi, olisi viikolla ollut jäljellä vielä Margareetta-nimi ja sen monet johdannaiset. Vastasyntynyt pikkuneiti ei kuitenkaan saanut sitä nimeä, vaan hänelle valittiin nimi lokakuulta. Ihmettelin asiaa, koska Margareetta ja muut Reetat olisivat mielestäni olleet kivoja vaihtoehtoja. - No, ihan sen takia, että me halutaan syödä syksylläkin mansikkakakkua! kuului vastaus.
Kesän ensimmäisissä mansikoissa ja mansikkakakussa on jotain sykähdyttävän kepeää ja huoletonta.
Kun istutaan nimipäiväkekkerillä yhdessä pöydän ympärillä tai katukahvilassa kiireettömästi mansikkaleivosta mutustellen, mielen saattaa täyttää pieni onnen läikähdys: nyt on hyvä hetki, en halua ajatella mennyttä, enkä tulevaa, vaan juuri tässä pienessä ilossa haluan viipyä.
Unohdamme helposti, että meidät on laitettu tänne elämään nauttimaan ja iloitsemaan.
Annamme maailman ja omien murheiden täyttää mielemme niin, että näkökulma elämään kapenee ja näköala sumenee. Joskus jopa aivan tarkoituksella sysäämme syrjään asioita, jotka voisivat tarjota ilon ja virkistyksen hetkiä. Emme ota edes rentoutumisen lahjaa vastaan.
Raamattu puhuu paljon ilosta ja huolettomuudesta. Usein käy niin, että juuri nämä elämää helpottavat sävyt unohtuvat, kun puhutaan uskosta. Ulkopuolisten silmin uskoa ja uskovia ei suinkaan nähdä elämän nautiskelijoina, vaan pikemminkin kaikesta hauskuudesta kieltäytyjinä ja toistenkin ilon säätelijöinä.
Ehkä kannattaa pysähtyä miettimään, osaanko nauttia elämästäni. Näenkö siihen sisältyvät hyvät asiat? Pysähdynkö niitä ihmettelemään? Olenko niistä iloinen ja kiitollinen?
Osaanko elää taivaan Isän apuun ja armoon luottaen niin, että siellä missä on pelkoa ja ahdistusta, näkisin rakastavan Isän valmistaman ulospääsyn raskaasta tilanteesta.
Osaisin jo etukäteen kiittää ja iloita.
Näkisin uhkaavien ukkospilvien sijasta vain kevyitä poutapilviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti