Kukkakävely

Palaan tässä kirjoituksessani vielä hetkeksi edelliseen viikonloppuun.Vietin silloin juhannusta poikkeuksellisesti Uudenkaupungin saaristossa, eräässä parisataa vuotta vanhassa pihapiirissä. Päärakennukselta rantasaunalle vei muutaman sadan metrin mittainen sievä ruohottunut tie, jota somisti molemmilta reunoiltaan tursuva kasvillisuus. Silmäni seurasivat kaiken matkaa kukkivien kasvien moninaisuutta ja lopulta päätin tehdä tuttavaperheelle arvauskilpailun aiheena - kunka monta erilaista kukkivaa kukkaa keräisin tuolla kymmenen minuutin matkalla rannasta talolle. Tuloksen näet kuvassa. Kukkivia kasveja löytyi 25 eri lajia.

Olin aamulla kuunnellut juhannusaamun hartaushetken televisiosta ja ilokseni saanut todeta, että ainakin TV:ssä saa yhä laulaa virren " Jo joutui armas aika." Kiitos kaunisääniselle laulajattarelle, jonka nimeä en kylläkään huomannut painaa mieleeni.
Myöhemmin iltapäivällä muistin, että helsinkiläinen serkkupoikani, joka myös oli ollut keväällä ymmällään suvivirtemme vaarallisuudesta Suomen nuorisolle, oli lähettänyt minulle sähköpostissa Helsingin murteelle käännetyn suvivirren, jonka nimeksi oli annettu " JO PUKKAS GLAIDUU AIKAA ". Olin sen silloin moneen kertaan lukenut läpi ja miettinyt, loukkasivatko nämä sanat Jumalaa tai minun omaa uskoani ja päädyin siihen, että ne oli aika hauskasti väännetyt, eivätkä olleet herjaavia. Kirjoitan ne nyt tähän, jos vaikka näitä saisi nuorisommekin laulaa, kun aidot sanat ovat olleet niin vaarallisia.

JO PUKKAS GLAIDUU AIKAA
(Virsi 571 ruotsal. käsikirjoitus vuodelta 1693. Slanginnos Mikko Seppälä ja E-J Kauhanen).

" Jo pukkas glaiduu aikaa, on kesis viimeinkin.
   Ja minne vaan kun tsiigaa, niin hittaa blomsterin.
   Ja kaiken uusiks duunaa, noi säteet suulperin.
   Ne stadin nyyaks puunaa, veks stikkaan perperin." Jne...
       
Entäs ne blomsterit, jotka minä saunapolulta hittasin. Asettelin ne somasti lasikuistin valkoiselle pöydälle, missä jokainen sisääntulija saattoi kiinnittää niihin huomionsa ja kysyä, että...mitäs ne nämä ovat?" . Sain täten kysyjälle kertoa tämänhetkisen luontomme moninaisuudesta. Tyynyn alle en kuitenkaan kukkiani laittanut...entinen sulho on ihan hyvä.
Mutta vaikka ne eivät littaantuneetkan tyynyni alla, olivat ne aamulla jo aivan nuutuneita ja hehkunsa menettäneitä. Muistin niitä katsoessani psalmin, jossa puhutaan kukista ja ruohosta. Tuli tarve etsiä se esiin ja tutkia, mikä opetus siinä mainituilla kukilla ja ruoholla olikaan meille ihmistaimille.

PS 40. 6... 8
"...Kaikki liha on kuin ruoho ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen. Ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, kun Herran henkäys puhaltaa siihen. Totisesti, ruohoa on kansa.
Ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti. 
Nouse korkealle vuorelle, Siion, sinä ilosanoman tuoja, korota voimakkaasti äänesi Jerusalem, sinä ilosanoman tuoja. Korota, älä pelkää." 

kmeid'n Jumlamme sana pysyy iankaikkisesti.
Tämän ilosanoman viejiksi psalmin säkeet siis meidät lähettävät. Mutta tämä tehtävä ei tässä maassa ja tässä ajassa ole mitenkään helppo. Onnellisinta olisi jos saisimme ensin edes itse pulputa kyseistä iloa, maustettuna mieluiten vielä viisaudella. Tilanne monissa perhekunnissa on kuitenkin niin, että me uskovat  olemme heidän keskuudessaan pikemminkin rumia ja tyhmiä, kuin kauniita kukkasia, joiden ympärillä mehiläiset pörräävät.
Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen esirukous opetuslastensa puolesta oli: " Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus." Opetuslapset siis pyhitettiin eli erotettiin Jeesuksen heille antamaan tehtävään.
Kun Herramme Jeesus kehottaa meitä vielä vaeltamaan valon lapsina, niin jokohan näillä mausteilla varustettu kristitty voisi säteilllä ympärilleen armoa ja rakkautta?

 

Ruttu, lätty ja maalausjuttu

Varmaan opettajavuosistani johtuu, että olen aina tykännyt touhuta lasten kanssa. Toimin aikoinani kaupunkiseurakunnassa myös pyhäkoulunopettajana, ja siitä jäi todella hauskat muistot.
Nyt kun olen eläkkeellä ja suuren osan vuodesta maalla, työ lasten kanssa alkanut uudelleen kutsua.

Siihen että jokin projekti, kuten  nyt tämä lastentapahtuma, saa hahmonsa ja toteutuu, sitä edeltävät useat erilaiset vaiheet. Lopputuloksesta sitten muotoutuu aivan oman näköisensä.

Jo pari vuotta sitten mieleeni  nousi yhä uudelleen ajatus, että lapsissa ja nuorissa on kirkon tulevaisuus, että heidän ohjaamisensa uskon asioiden ääreen on kaikkein tärkeintä. Ajatus ei jättänyt minua rauhaan, vaan pani miettimään, mitä omalta kohdaltani voisin tehdä.
Toinen merkittävä kokemus oli, kun osallistuin menneenä talvena kansalaisopistossa elämänkaarimaalauksen kurssille. Siellä maalattiin oman elämän keskeisiä kohtia, lähdettiin liikkeelle syntymästä, omasta lapsuuden perheestä, kasvun vuosista ja käytiin läpi elämän eri jaksoja. Sitten niistä keskusteltiin kaikessa rauhassa jokaisen kokoontumiskerran loppupuolella.
Kolmas tärkeä sysäys lastentapahtuman syntymiseen oli Tiimarin loppuunmyynti kevättalvella, josta ostin suuren kassillisen akryylivärejä 10 eurolla.
Kun mätin maalipurkkeja  muovikassiin, niin sanoin jo silloin mukana olleelle ystävälleni, että haluaisin pitää seurakunnassa lapsille maalauskurssin, jossa tutkitaan raamatun kertomuksia ja lasten omia kokemuksia maalaamalla.

Nyt ennen juhannusta meillä oli ensimmäinen tällainen kokoontuminen. Tapahtuman nimeksi muodostui Ruttu, lätty ja maalausjuttu. Ruttu tarkoittaa tietenkin raamattua, lätty lätynpaistoa ja maalaaminen toimii sitten työskentelytapana.
Ensimmäisen kerran aihe oli ilo. Tutkimme raamatusta kertomuksia, joissa keskeisenä aiheena löytyi ilo. Sen jälkeen keskustelimme myös lasten omista ilon kokemuksista.
Välillä paistoimme lättyjä, joilla herkuttelimme mansikkahillon kera.

Neljä tuntia meni nopeasti ja mukavasti. Lapsetkin tuntuivat olevan tyytyväisiä. Ainakin siltä näytti, kun seurasin, miten päivän loputtua viisi tyttöä kirmasi käsi kädessä pitkin kylää ja laulaa hoilotti keksimällään sävelellä: - Ruttu ja lätty ja maalausjuttu!!!

Seuraava kokoontuminen on heinäkuun puolivälissä,  kolmas ennen koulun alkua elokuussa.
Jos joku on kiinnostunut tulemaan lapsen kanssa maalaamaan, niin tervetuloa vain mukaan.

Ruttu, lätty, maalausjutun idea on myös vapaasti kopioitavissa tai sovellettavissa.

Kuva: Liikkeelle lähdettiin siitä, kun mietittiin, mikä tai mitkä ovat kunkin omia "ilovärejä".
Sen jälkeen maalattiin lasten omia iloisia asioita.

Kauniimpi koristus

Postilaatikkoomme täällä mökillä ilmestyi äskettäin suuri kirjekuori. Postilaitos oli siinä kääntänyt kotiimme tulleen postin kesäosoitteeseemme. Avatessamme kuoren putkahti sieltä esiin vain ja ainoastaan yksi pieni lehti - Raamattuopiston lähettämä Elämään-lehti.
Mieheni selaillessa sitä kuistin pöydän vastakkaisella puolella näin siitä sen kansilehden ja huudahdin:
"Tuohan on jo vuoden vanha lehti. Muistan varmuudella nähneeni ennenkin tuon lintubongarin kuvan lehden kannessa.. Mistä nyt oikein on kyse?"

Emme tänä päivänä tiedä mistä virheellisessä lähetyksessä oli kyse, mutta lehti todellakin oli huhtikuulta 2013. Lehti parka lojui aikansa kaikenlaisilla pöydillä ja jakkaroilla. Jostakin syystä kumpikaan ei pistänyt sitä edes luettujen lehtien pinoon.
Tänään - näin juhannuksen loppumetreillä - otin sen käteeni selatakseni sitä sillä mielellä, että ehkä sieltä löytyisi jokunen viisaus omiin mökkipäiviimme. Ja löytyihän sieltä. Löytyi kuin löytyikin.

Löytämäni kertomuksen otsikko oli 'Kauniimpi koristus', ja teksti oli viisaan, mutta tiukan Lutherimme sanomaa. Tekstin kuvana oli sumeana näkyvä vastavihitty aviopari, mutta tekstin sisältö ei kyllä edellyttänyt sitä, että olisin juuri tänä juhannuksena mennyt naimisiin. Pikemminkin päinvastoin. Minä ainakin jouduin sanojen myötä Lutherin ripitykseen... ja varmaan joku muukin, jos aikoo itselleen rehellinen olla.

Tässä saarna, jonka olen kyseisestä lehdestä tähän kopioinut. Kuvakin on kotoisin samalta sivulta,.

"Avioliiton oikea taito ja vahvin turva on se, että kukin oppii Jumalan sanan mukaan oikein arvostelemaan puolisoansa. Puolisohan on miehen ja naisen kallein aarre ja kaunein koristus. 
Vaikka nähtäisiin joku toinen, joka olisi omaa vaikka kauniimpikin, ajatellaan tähän tapaan: 
Olkoon hän kaunis, hän ei kuitenkaan ole kovin kaunis.
 Ja olkoon vaikka ihaninkin maailmassa, minulla on kuitenkin kodissani oma puoliso. 
Tämä on paljon kauniimpi koristus, jonka Jumala on antanut minulle
 ja sanallaan koristanut muita kauniimmaksi.
Tiedän, että Jumalalle ja kaikille enkeleille on hyvin mieluista, että uskollisesti rakastaen pysyn hänessä. Miksi siis hylkäisin näin kalliin Jumalan lahjan?"

Juhannustunnelmia

Virrestä 574

On kaunis synnyinmaamme
maat, metsät, järvet sen.
Me Luojan töitä saamme
katsella kiittäen.
Taas lauhat tuulet soittaa
urkuja hongiston
ja Herraa kunnioittaa,
hän kaiken Luoja on.

Oi, kuulautta taivaan,
ei yötä ollenkaan!
Luot, Herra, työhön vaivaan
katseesi laupiaan.
Näin siunaat kylvötyömme
ja korjuun kypsän suot,
jaat leivän jonka syömme,
ja mieliin toivon luot.

Maan lapset tunnustamme,
me emme ansainneet
lahjoja vaivallamme,
armosta kaiken teet.
Nyt armon kerjääjinä
me samme iloita,
helteessä nääntyvinä
huokaamme toivosta.

Annathan taivaassasi
sen suven autuaan,
kun, Herra, lapsiasi
käyt maasta noutamaan.
Nyt kansasi on tuhkaa
päiväsi polttamaa.
Ei siellä syksy uhkaa,
ei sinne talvi saa.


Toivotamme kaikille blogin lukijoille juhannuksen iloa, lepoa ja leppoisaa yhdessäoloa!

Jobinpostiako?

 Job kuuluu niihin Vanhan Testamentin patriarkkoihin, jonka varmasti kaikki kanssakulkijamme jollakin tapaa tuntevat. Kyllä hänen elämänsä taival sen verran poikkeuksellinen oli.

Magdaleena kertoi vast'ikään blogikirjoituksessaan upeasti Jobin elämän tiivistelmän. Olen itsekin tutkinut sitä, ja erityisesti yrittänyt löytää sen viisastenkiven, jolla Jobin päälaelleen kaatunut hurskas elämä meni takaisin raiteilleen.

 Jumalan tapa puhua Jobista kirjan alussa oli hämmentävän ylistävä. Kerrotaan, että Hän kuvaili Jobia saatanalle seuraavin sanoin:  
Job 1: 8 "...Oletko pannut merkille palvelijaani Jobia? Maan päällä ei ole hänen vertaistaan. Hän on nuhteeton ja rehellinen mies, pelkää Jumalaa ja karttaa pahaa."

Huh huh. Onpa hyvä, ettei itse joudu oman elämänsä kanssa, ainakaan näin maan päällä, näin julkisen analyysin alle. Mutta - mikä sitten oli Jobin synti? Miksi hän joutui kärsimään kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaivat, joita ylipäätään kenenkään elämään voidaan vuodattaa?

Jobille lähetettiin kolme viisasti miestä hänen tuskaansa ja masennusta lievittämään. Kenen hyvänsä masentuneen rinnalla on kuitenkin vaikeaa tasapainoilla. Sen on meistä moni joutunut toteamaan. Kuunnella voi, ja ottaa osaa - mutta oikeiden sanojen löytäminen on usein lähes mahdotonta. Näin kävi Jobinkin viisaille ystäville. Kaksi heistä puhui ja puhui, mutta kaikki heidän viisaalta kuulostava puheensa oli turhaa.
Kolmas mies, Elihu, joka oli heistä nuorin, arkaili ensin puhua lainkaan, mutta sai itseluottamuksensa takaisin todetessaan, että olihan Jumalan Henki luonut hänetkin ja että Jumalan edessä hänkin oli vain 'hyppysellinen savea', samaa materiaa kuin mitä hurskas Job ja nämä kaksi muutaikin vanhaa ja viisasta miestä olivat.
Nuori Elihu luotti myös siihen, että 'Kaikkivaltiaan henkäys tulisi elävöittämään hänen sanansa' niin, että niistä olisi todellista apua Job-raukalle.

Elihu aloitti puheensa heti rankasti. Hän lainasi Jobin omia sanoja ja lausui: Olet sanonut näin itsestäsi:
Job 33: 9 " Puhdas minä olen, rikoksesta vapaa. Olen viaton, eikä minussa ole vääryyttä."
Ja jatkoi:
Job 34: 5-6  " Olen oikeassa, mutta Jumala on ottanut minulta oikeuteni. Vaikka puhun totta, minua pidetään valehtelijana. Kuolettava nuoli on sattunut minuun, vaikka en ole tehnyt syntiä."

Nyt kuulen Elihun jo huutavan Jobille:
Job: 7-10 " Kuka on mies, joka Jobin tavoin  juo jumalanpilkkaa kuin vettä?....Ei mies hyödy siitä, että elää Jumalalle mieliksi." Hän jatkaa jakeessa 10:
 "Ei Jumalassa ole jumalattomuutta eikä Kaikkivaltiaassa vääryyttä. Hän rankaisee ihmistä hänen teoistaan ja maksaa miehelle hänen vaelluksensa mukaan."

Sitten olikin Herran itsensä vuoro puhua. Eräs hänen kysymyksistään Jobille kuului näin:
Job 39: 37 " Tahtooko vikoilija riidellä Kaikkivaltiasta vastaan? Jumalan syyttäjä  vastatkoon tähän."

Mikä siis loppujen lopuksi oli Jobin synti? Sekö, että hän TIESI olevansa hyvä ja nuhteeton.
Niin se taisi olla. Job tunnustaa tämän lopulta itsekin, luvussa 42 ja sanoo:

Job 42: 3-6 "...Minä puhuin
 taitamattomasti asioista, joiden
 ymmärtäminen menee ymmärrykseni yli
...Korvakuulolta vain olin sinusta
 kuullut, mutta nyt ovat silmäni 
nähneet sinut. Sen tähden minä 
peruutan puheeni ja kadun 
tomussa ja tuhassa."

Kun tarinan lopussa vielä kerrotaan, että Job rukoili äskeistein ystäviensä puolesta, joiden kanssa oli kovasti kättä vääntänyt, palautti Herra Jobin - onnettomuuksien vankilasta - ja antoi hänelle kaikkea kaksin verroin enemmän, kuin mitä oli surun vuosina menettänyt.                                      
                                                  Kuva: Aleksis 3v. "Myrskyä ja päivänpaistetta". .
   
.

Jobin tie pimeän läpi

Jokainen meistä joutuu elämässään vastatusten menetysten kanssa. Toiset ovat onnekkaampia, heidän kärsimyksensä näyttävät ulkopuoleisen silmin pieniltä, joku toinen puolestaan joutuu järkyttävän koville.

Ensi sunnuntain saarnateksti Job 37: 21-24 on kaikkien aikojen tunnetuimman kärsijän kirjasta, joka on raamatun vanhimpia. Job eli patriarkkojen aikaan 4000 vuotta sitten. Kirja alkaa kuvauksella siitä, kuinka rehellinen, kunnon mies Job oli. Hän karttoi pahaa ja pelkäsi Jumalaa. Hänellä oli onnellinen perhe, vain yksi vaimo ja kymmenen lasta, seitsemän poikaa ja kolme tytärtä, jotka viihtyivät toistensa seurassa. Ja jos Job epäili, että hänen lapsensa olivat tehneet syntiä, hän toimitti varmuuden vuoksi vielä uhrin heidän puolestaan. Jobilla oli myös runsaasti omaisuutta: tuhansia lampaita, vuohia, kameleita ja härkäpareja.

Jumala oli oikein ylpeä Jobista, hän kehuu Jobin vilpittömyyttä Saatanalle, joka palaa maata kiertelemästä ja raportoi Jumalalle ihmisten vääriä tekoja. Saatana kuitenkin epäilee, että Jobin puhdas elämä perustuu siihen, että kaikki on niin hyvin. Hän kärttää Jumalalta lupauksen, että hän saa koetella Jobia kaikin tavoin, ainoa raja on se, ettei Jobiin itseensä saa puuttua.
Pian tapahtuu sarja kauheita onnettomuuksia, pahinta on, että Jobin kaikki 10 lasta saavat surmansa, kun talon romahtaa heidän päälleen.

Job ei kuitenkaan kiroa Jumalaa, vaan sanoo: "Herra antoi, Herra otti. Ylistetty olkoon Herran nimi.
Nyt Saatana tiukkaa Jumalalta lupauksen saada runnella Jobia niin pitkälle kuin mahdollista ilman, että henki menisi. Job sairastu järkyttäviin visvaisiin paiseisiin. Hän joutuu  yhteisönsä hylkimäksi, lopulta hän päätyy istuman tunkiolle, missä kaapii ihoaan ruukunpalalla.

Sieltä hänen kolme ystäväänsä hänet löytävät, ja istuvat viikon hiljaa hänen seuranaan. Sitten he alkavat yksi toisensa jälkeen puhua. Heidän sanoistaan ei kuitenkaan ole Jobille lohtua, sillä he varoittelevat, uhkailevat ja syyttävät Jobia. He eivät anna Jobille suunvuoroa, he pitävät pitkiä saarnoja, antavat neuvoja ja latelevat suoranaisia valheita Jobin synneistä.

Job on eri mieltä, hän väittää, ettei kärsimys tule hänelle synnin tähden. Job haastaa itse Jumalan syytettyjen penkille. Usko on muuttunut kärsimyksen keskellä: mikä on Jumala, joka kiusaa lapsiaan tällä tavalla? Jumala kätkee Jobilta kasvonsa. Jobin vaimo yllyttää miestään itsemurhaan, mutta Job muistuttaa tätä sanomalla, että otammehan Jumalan kädestä hyvän, miksi emme siis pahaakin.
Hän huutaa itselleen taivaassa olevaa puolustajaa, todistajaa, joka on Jumala itse!
Vaikka Job on yhä sairas ja yksin, lopulta hän huudahtaa: - Minä tiedän lunastajani elävän! Viimeisenä hän on seisova multien päällä.

Tällä Jobin tunnustuksella Jumala voittaa Saatanan kanssa tekemänsä vedon.
Kirjan lopussa Jumala itse vastaa Jobille, ei kuitenkaan suoraan, mutta hän tekee Jobille noin sata kysymystä, jotka liittyvät luomiseen, luontoon ja säähän. Hän tukkii Jobin suun. Job ymmärtää, että kaiken takana on Jumalan rakastava suunnitelma. Jos Jumala sanoo ruokkivansa omakätisesti korpinpoikaset, eikö hän silloin huolehtisi Jobista ja hänen lastensa elämän pituudesta.
Job saa vielä elämänsä loppupuolella omaisuutta kaksin verroin ja uudet pojat ja tyttäret.
Job on kulkenut pitkän tien pimeän läpi.

Peruutuspeili

 Kuva: Vanhassa vara parempi - vai onko?

Omista lapsenlapsistani ensimmäin pääsi ylioppilaaksi tänä keväänä. Juhla pidettiin Helsingissä, Merimelojien majalla, pienellä saarella, jonne vei pikkuruinen kävelysilta.
Näin erikoinen paikka juhlan viettoon oli valittu siitä syystä, että pojan isän puoleisesta suvusta valmistui tänä keväänä kaksi muutakin ylioppilasta. Suku päätti siis laittaa kaikki kolme juhlaa nippuun - viettää niitä komeasti yhdessä. Näin ei sukulaisten tarvinnut lentää saman päivän sisällä kolmeen eri juhlakotiin.
Muutakin hyvää tällaisessa yhteisjuhlassa oli. Kun paikalle oli tilattu sekä ruoka, että tarjoilijat, saivat myös ylioppilaiden äidit istua rauhassa pöydissä, syöden ja seurustellen. Ei ollut kiirettä eikä stressiä - ei ennen eikä jälkeen juhlan.
Mutta eihän tällainen komeus kotoisten juhlien suloisuutta voita. Oliko se Eino Leino, joka sanoi, että " Kun väki vähenee, pidot paranee."

Minulle itselleni tapahtui näiden juhlien aikana uusi, outo oivallus. Paikalla oli vajaa sata ihmistä, joista tunsin vain osan - tyttäreni puolison lähipiirin. Silti jouduin toteamaan, että ellen minä olisi mennyt vuonna 'yks' ja kaks' erään tietyn - laulavan ja tanssivan miesopettajan kanssa naimisiin - ei KUKAAN näistä ihmisistä olisi täällä tänään. EI kukaan. Se oli pöyristyttävä ja suorastaan pelottava oivallus. Olen suvun matriarkka, enkä siitä osastani pääse mihinkään.

Kun viime vuonna täytin pyöreitä vuosia pidin perheelleni juhlapöydässä pienen improvisoidun puheen. Vertasin siinä elämäämme maratonjuoksuun. Kierrokset on juostava --- miten kuten kukin jaksaa--- mutta tärkeintä jokaisessa juoksussa on loppukiri. Siinä ratkeaa voittaja. Sanoin, että nyt alkaa minun elämässäni loppukiri, ja että minun tärkein tehtäväni sen aikana on rukoilla lastenlasteni puolesta. Oli yllättävää kuulla kun vanhin tyttäreni tämän kuullessaan huudahti aivan spontaanisti, että - " hyvä äiti ". 

Meidän mummojen rukoukset siis kelpaavat, vaikka sen oman uskon ja rukouselämän laita olisi vähän 'heikun keikun'.  Sitä paitsi - enhän minä itsekään tyttäreni iässä ollut vielä osannut Isän käteen tarttua. En ollut saanut lapsena minkäänlaista uskonnollista opetusta, joten Tie löytyi vasta sitten kun elämä alkoi kovasti keikuttaa ja vene oli jo aivan uppoamaisillaan.

Onneksi saamme luottaa lasten ja ystäviemmekin suhteen siihen, että jokaista Jumala kutsuu...kaksi tai kolmekin kertaa ... itse kunkin elämän aikana. Toivotaan ja rukoillaan, että omiemme vastaus silloin olisi "tahdon". 
     

 

Helluntain ihme

Kun tyttäreni oli vaihto-oppilaana lukioaikana Yhdysvalloissa Mississipissä, koti-ikävä iski häneen kerran merkillisellä tavalla. Hän oli kävelemässä kaupungilla ja kuuli kahden naisen puhuvan keskenään saksaa. Saksan kieli tuntui yllättäen etelävalloissa kovin kotoisalta, läheiseltä ja niin EUROOPPALAISELTA! Niinpä tyttäreni kuljeskeli hetken aikaa saksalaisten naisten lähettyvillä, kunnes hän rohkaisi mielensä, astui esiin ja ilmoitti: - Ich bin aus Finnland!
Naiset olivat mittailleet hämmästyneinä eteensä ilmestynyttä nuorta tyttöä, he eivät päässeet oikein jutusta selville, hokivat vain: - Jawohl. Sehr gut!

Joskus kun ulkomailla on ollut hieman pidempään, huomaa itsekin, kuinka oma tuttu kieli ponnahtaa kielten sekamelskasta tietoisuuteen ja tuntuu kovin mukavalta.

Helluntain teksti Ap. t. 2:1-13 kertoo, kuinka Jeesuksen opetuslapset olivat koolla helluntaina Jeesuksen jo noustua taivaaseen. He näkivät, kuinka tulenlieskat laskeutuivat heidän päälleen. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä. Pyhä Henki antoi sanat heidän suuhunsa, niin jokainen paikalla ollut sai kuulla kerrottavan Jumalan teoista omalla kielellään.
Opetuslapset puhuivat juuri niillä kielillä, joita paikalla olijat ymmärsivät. On aivan eri asia kuulla tärkeä asia omalla kielellään, silloin sen voi ymmärtää heti, ei tule väärinkäsityksiä, ja  äidinkieli avaa ihmisen mielen, puhuu suoraan tämän sydämelle.

Jokaisen ihmisen oikeus on saada kuulla Jumalan sanaa omalla kielellään. Vuonna 2006 laskettiin, että maailmassa on vielä 2500 etnistä kieliryhmää, joiden omalle kielelle raamattua ei ole käännetty.
Eri raamatunkäännösjärjestöt ovat yhteisesti ponnistelemassa Näky 2025 eteen, jolloin omankielisten Raamattujen pitäisi olla jo kaikkien kielten ulottuvilla.

Monesti ihmiset ajattelevat, että Jumala ja Raamattu ovat tarkoitetut vain uskovaisille. Kun kokee olevansa itse vain tavallinen, omalla tavallaan uskonasioita ajatteleva, niin Raamattuun tarttuminen tuntuu kovin vaikealta ja juhlalliselta. Kynnys siihen on monella yllättävän korkea.

Kuitenkin Jumalan teot on tarkoitettu tänäkin päivänä julistettaviksi samoin kuin ensimmäisenä helluntaina. Suomessa on jo pitkään ollut mahdollisuus saada lukea omankielistä Raamattua. Kuvassa oleva meidän suvun perheraamattu täyttää 200 vuotta. Tarjolla on myös useita eri käännöksiä, joista jokainen voi valita mieleisensä.
Heleää helluntaita kaikille blogimme lukijoille ja intoa tänä kesänä Raamatun lukemiseen!

Öljypuun ihme

Kuva: Öljymäellä tammikuussa 2013.

Öljymäeltä aukeaa se kaikkien tuntema näkymä (vaikkei olisi ikinä Israelissa käynytkään) Jerusalemin vanhaan kaupunkiin. Getsemanessa on yhä elossa kymmenkunta iankaikkisen vanhaa öljypuuta. Olen kuullut kerrottavan ettei öljypyy itse asiassa koskaan kuole, sillä vaikka siitä olisi jäljellä vain vanhan, kumolleen kaatuneen puun kanto, versoo siitä yhä uudelleen ja uudelleen uusi puu.

 Näiden ikiaikaisten puiden kohtaaminen juuri Getsemanessa, on minulle aina ollut suorastaan hengästyttävä kokemus. Muutamista oliivilehdon puista kerrotaan, että ne ovat olleet siellä jo silloin kun Jeesus ja opetuslapset siellä kokoontuivat - siis usein muulloinkin kuin sinä tiettynä kiirastorstain iltana.

Minulle öljypuu on eräänlainen vertaus meistä ihmisistä itsestämme. Vaikka me kuolemme, jatkumme kuitenkin seuraavissa sukupolvissamme.

Jes 11:1 kertoo vertauksen kannosta ja siitä versovasta vesasta. 
"Iisain kannosta puhkeaa virpi ja vesa versoo hänen juuristaan." Vertaus kuulostaa aivan öljypuulta, mutta tässä on kyse kuitenkin Jeesuksesta; siis siitä, kuinka ihmisyytensä puolesta Jeesus oli Iisain pojan, Daavidin jälkeläinen, mutta henkensä puolesta tosi Jumala.(Luuk 1.26-33)

Tuollaista möykkyistä ja koristeellista vanhan puun runkoa katsoessa nousee mieleeni myös nimi: Metusalem = Metusalah. Tätä patriarkkaa pidetään maailman vanhimmaksi eläneenä ihmisenä. Hän kuoli 969 vuoden ikäisenä, vuosi ennen vedenpaisumusta. Hänen kuolemansa ajankohdan tarkkuus tuntuu sekin Jumalan lahjalta. Tätä vanhaa miestä ei siis enää laitettu vuodeksi seilaamaan ahtaassa arkkipahasessa mittaamatonta merta, vaan juuri silloin oli Jumalan aika poimia hänet kotiin.
Metusalemista kertoo 1 Moos 5: 21.

Alla oleva kuva, aikaisen aamun maisema mystisine väreineen, on valokuvattu Jerusalemista ostamastani kortista. Valo ja keväinen mantelipuu tuovat meille vähän erilaisen näkymän Ölymäeltä kohti Jerusalemin vanhaa kaupunkia - kuin mihin olemme yleensä tottuneet.
Haluan siunata tässä kortissa olevalla huikaisevällä valolla tätä Ikuista kaupunkia ja kortin myötä toivottaa myös teille kaikille lukijoillemme oikein onnellista ja voimaa tuovaa kesää. Eiköhän se - jo hetkeksi meille annettu, taivaallisen kaunis alkukesä - sieltä jälleen palaa, vaikka viime viikolla niin kovin surkeaa säätä - kylmää, kaatosateita ja kovaa tuulta olikin..

Kipsissä

Muutaman viime viikon aikana ovat ajatukseni pyörineet reidestä varpaisiin kipsatun pikkumiehen ympärillä. Lapsen elämä on muuttunut onnettomuuden seurauksena mutkikkaaksi: monet perustoiminnot ovat hankalia tai ainakin hidastuvat kovasti.
Kun hoitelin pikkupotilasta useamman päivän ajan, kaikenlainen kipsissä eläminen alkoi puhua minulle laajemmassakin mielessä.

Aina silloin tällöin kuulee jonkun ihmisen kertovan, kun hän on joutunut yllättävään tilanteeseen sanovan: - Menin ihan kipsiin!
Kun eteen työnnetään kadulla  mikrofoni tai TV-kameraa käyttelevä toimittaja pyytää mielipidettä päivän politiikasta, emme saakaan tyylikkäästi muotoiltua lausuntoa suustamme, vaan olemmekin pahasti kipsissä.

Uskovienkin elämä voi olla kipsissä elämistä.
Paavali moittii viimeisten aikojen ihmisiä 2. Tim 3:5 . Hän sanoo, että heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman.
On kauniita seurakuntarakennuksia, huolellisesti muotoiltuja tekstejä, saarnoja ja rukouksia, uusia messu- ja liturgiasävelmiä, raamatun ja virsikirjan uusia käännöksiä sekä paljon hyödyllistä ja kannatettavaa toimintaa seurakunnissa.
Kuitenkin on kysyttävä, onko Jumala itse kaikessa siinä mukana, vai onko tekeminen ihmisestä lähtevää puuhastelua.
Elämme parhaillaan kirkkovuodessa helluntain aikaa ja eletään helluntain odotuksessa. On aika pysähtyä miettimään seurakunnan syntymistä ja Pyhän Hengen toimintaa seurakunnan elävöittäjänä.

Todellista elävää seurakuntaa ei ole ilman Jumalan Henkeä. Jos seurakunta toimii vain ihmisten varassa, se on kuin pyörätuoliin sidottu kipsattu potilas. Seurakunta aristelee ihmisten mielipiteitä, pelkää  olevansa vanhanaikainen, jos se luottaa raamatun sanaan ohjenuoranaan. Seurakunta saattaa olla silloin paljon kiinnostuneempi onnistuneista pörssisijoituksistaan kuin saman rahan sijoittamisesta  eri työmuotoihin. Seurakunta, joka pitää nykymaailman arvomaailmaa omanaan, unohtaa tärkeimmän tehtävänsä - evankeliumin tarjoamisen.  Seurakunta muuttuu heikoksi, se on arka ja pälyilevä. Sen "pyörätuoliin"  voi kuka tahansa ulkopuolinen tarttua ja ryhtyä ohjailemaan haluamaansa suuntaan.
Vain helluntain Henki voi korjata ja tehdä kaiken uudeksi ja vahvaksi jälleen. Jumalan Henki on elävä ja toimiva, hän on luvannut kuulla rukoukset ja vastata niihin. Hän ohjaa seurakuntaansa ja sen yksittäisiä jäseniä ja vie eteenpäin, kun vain suostumme ohjattaviksi.  Hän voi osoittaa yhteisön ja yksilön elämälle merkityksellisen tehtävän ja suunnan.