lauantai 30. marraskuuta 2013

Poika on meille annettu...





Outo aamu. Olisi aika kirjoittaa blogiteksti, ja ensimmäisen kerran sitten ikinä, ei varastossani ole odottamassa ainuttakaan aihetta. Tavallisesti niitä on useitakin hautumassa. Kuljin ja mietin ja sitten alkoi korvissani soida otsikkoni sanat...'poika on meille annettu'. Ajattelin sen johtuvan siitä, että on adventin aatto, mutta jo heti samalla tiesin, että siitä ei nyt tällä kertaa ollut kyse. Odotellessani asia selvisi. TÄMÄ poika oli se, joka istui viime torstaina vieressäni Viipurissa, humanitäärisen pikkubussimme hämärällä takapenkillä, ja jolle olin tuomassa hänen suomalaisen taustajärjestönsä lähettämiä palkkarahoja.
Tämä poika oli toden totta meille annettu, siitä tapahtumasta tosin on nyt kulunut jo 20 vuotta. Me vanhenemme, mutta hyvät tarinat eivät vanhene ikinä, ja tämä tarina on sellainen.

Tänään Venäjälle saa mennä omilla kulkuneuvoilla ja asua missä tahtoo, mutta näin ei ollut vielä niinkin lyhyen aikaa taaksepäin kuin 20 vuotta sitten. Silloin olimme matkassa isolla bussilla ja isolla joukolla. Yövyimme Moskova-hotellissa ja sunnuntai-aamuna menimme - kuten aina - suureen baptistikirkkoon jumalanpalvelukseen, ja sitten lähtisimme kohti koti-Suomea.
Kirkko oli aivan täpöpäynnä kansaa. Heitä oli seisomassakin käytävät täynnä. Silloin huomasimme, että kirkon etuosassa oli syvennetty ikkunalauta ja sinne aloimme raivata tietämme ja sinne me 'mummot' lopun kaiken kipusimme kököttämään. Sieltä korkealta näki alttarinkin, vaikka kirkon etuosakin oli aivan täynnä seisovia ihmisiä.
Kun emme ymmärtäneet liturgiasta mitään tuntui siltä, kuin muut aistit olisivat herkistyneet. Näin edessämme seisovan väkijoukon keskellä pienen, noin kymmenvuotiaan pojan. Hän oli hyvin keskittynyt kuuntelemaan  seremoniaa. Ihmettelin miten hän saattoi seistä siellä niin yksin. Ilmiselvästi kukaan äiti ei ollut lämmöllä lähettänyt häntä matkaan. Hänen tukkansa oli hyvin lyhyeksi leikattu ja näin päänahassa outoja valkoisia viivoja, ikään kuin arpia. Sinisten kuluneiden housujen puntit olivat liian lyhyet ja housuntakamuksen oli joku kursinut kasáan valkoisella rullalangalla. Sydämeni lämpeni ja samassa kuulin sisältäni pienen äänen, joka kuiskasi: "Sinä tulet pitämään huolta tästä pojasta." Miten ikinä se voisi olla mahdollista? En osannut silloin sanaakaan venäjää, ja poika seisoi keskellä väentungosta. Tehtävä mahdoton, totesin.
Mutta silloin jatkui sama hiljainen ohjanta. Suoraan edessämme olevassa kirkonpenkissä istui kaunis nainen, vieressään muutama samanikäisen oloinen lapsi kuin poika, jota olin niin hartaana katsellut. Jostakin käsittämättömästä syystä pyysin tätä naista kirjoittamaan lapulle hänen nimensä ja puhelinnumeronsa. Hän vähän säikähti ja sanoi ..."net, net, net mama", mutta pyytäessäni sitä yhä, kirjoitti hän lapulle pyytämäni tiedot. Mitään tämän enempää ei kirkossa tapahtuntut.
Kotona vein lapun virolaiselle tuttavalleni joka suomensi naisen tekstin: Svetlana Vasiljekovna, detskij dom = lastenkoti. Koska tiesin, että mieheni oli lähdössä kolmen viikon kuluttua tavarakuorman kanssa Pietariin sovimme niin, että hän kävisi tutustumassa tilanteeseen...eli mistä tässä kaikessa oikein oli kyse.

Tämän enempää en nyt kerro. Palaan tarinaan muutaman päivän päästä, omalla vuorollani.
Mutta tuo pieni lause..."poika on meille annettu" on palanen Jesajan kirjan messiasennustusta. Se on kirjoitettu luultavasti pakkosiirtolaisuudessa Baabelissa 540 vuotta ennen Jeesuksen syntymää.
Jes 9; 5
" Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu,
  jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on
  Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala,
  Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas."

Rauhanruhtinas varmasti toivoisi, että adventtiaikamme olisi rauhallinen ja onnellinen.

torstai 28. marraskuuta 2013

Tuuletusta


Tuuletin tässä taannoin vaatteitani ja jäin tuijottamaan niiden väriskaalaa: narulla heilui viininpunaista, fuksiaa tai muuten punertavankukertavaa. Kovin näytti yksitotiselta mekkorivi! Mieleen tuli, että taisin olla tiettyihin väreihin hieman jämähtänyt.
Ajattelin, että kuinkahan on, tarvitsisiko mielikin vähän tuuletusta, eikä vain vaatevarasto. Mitä oikein kuuluu pääni sisälle?


Raamattu kehottaa jatkuvaan mielen muuttumiseen.  Paavali kirjoittaa roomalaisille (12:2), etteivät nämä  mukautuisi tämän maailman menoon, vaan hän kehottaa heitä uudistumaan mielen uudistumisen kautta. Syy minkä takia roomalaiset  tätä muutosta tarvitsivat, oli vaikeus arvioida ympärillä pyörivää elämää. Jos Jumala kuitenkin saa ohjata ihmistä, tämä oppii vähitellen tietämään, mikä on Jumalan tahto, ja mikä on Jumalan mielestä hyvää ja täydellistä.

Mistä sitten löytyvät välineet mielen uudistumiseen? Voimme löytää Jumalan tahdon lukemalla Raamattua. Usein kuitenkin käy niin, ettei Raamatun lukeminen maita, vaikka se on aloitettu joskus kovinkin innokkaasti.
Kirjoitin kesällä pienestä raamatunlukuoppaasta, jonka nimi on Hetkinen. Tämä pieni vihkonen ilmestyy vuodessa neljä kertaa, ja päivittäin luettavat Vanhan - ja Uuden testamentin luvut  sekä kirjetekstit muodostavat sellaisen kokonaisuuden, että Raamattu tulee luettua vuodessa läpi.
Sain äsken sähköpostiini viestin, jossa lehden päätoimittaja kertoi, että ensi vuoden alusta lukeminen aloitetaan aivan Raamatun alkulehdiltä. Nyt on hyvä hetki hypätä kelkkaan mukaan.
Liitän tähän Raamatunlukijan liiton osoitteen, jos joku sattuu kiinnostumaan.
www.rll.fi
tilaukset@rll.fi

Mielen uudistumiseen saa paljon virikkeitä seurakuntayhteydestä. Viikoittainen osallistuminen messuun  on hengellisen elämän kivijalka. Toki muutkin toiminnat ovat ajatuksia antavia ja  hyödyllisiä, mutta messussa tapahtuva syntien tunnustaminen, synninpäästö ja ehtoollinen hoitavat erityisesti ihmisen sielua.

Paavali joutuu heprealaiskirjeessään muistuttelemaan lukijoitaan monista asioista. Tuntuu, että kirjeen lukijat ovat olleet samanlaisia lyhytmuistisia tuulihattuja kuten mekin. 10. luvussa Paavali puhuu juuri seurakuntaelämän tärkeydestä. Hän sanoo: - Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme.

Erityisesti oman pään - ja vähän kavereittenkin - tuuletus taitaa olla välillä paikallaan.




tiistai 26. marraskuuta 2013

Hattuenkeli


Kuvan on piirtänyt Neiti 10 v.

Menneellä viikolla kävin ystäväni kanssa Helsingissä kirjoittajatapaamisessa. Ryhmäämme kuuluu muutamia kirjoittavia naisia, ja olemme tavanneet Kreikassa Santorinin saarella neljä vuotta sitten. Sen jälkeen olemme kokoontuneet muutaman kerran vuodessa. Useimmiten tapaamispaikkana on ollut jonkun koti tai sitten olemme lähteneet yhdessä jonnekin kirjoittajakurssille tai matkalle.
Nyt taas tapasimme Helsingissä runsaan vuorokauden ajan. Käsittelimme etukäteen annetun aiheen pohjalta kirjoitettuja tekstejä ja keskustelimme tietysti kirjoista ja kirjoittamisesta, mutta muutakin mukavaa ehdimme siinä samalla tehdä.
Olimme jo matkalla Eiran suunnasta sateisen ja pimeän Helsingin läpi rautatieasemalle kiskoen vetolaukkujamme. Poikkesimme kulkiessamme galleriaan, jossa kahdelle ryhmän jäsenelle tuttu taiteilija esitteli innostuneena töitään. Sitten ohitimme hattukaupan - Hope hat - jonne eräs rouvista kurkisti, sattuisiko hänen tuttavansa olemaan siellä juuri nyt työvuorossa. Ei ollut - mutta kaiken harmauden keskellä värikkäät hatut vetivät meidän pimeältä kadulta sisälle pieneen puotiin.
Niinhän siinä kävi, että hetken kuluttua olin punaisen hatun omistaja (kuten myös ystäväni!) Hatussa on pienet pukevat ylöspäin taivutetut lierit ja kukka toisella sivulla koristeena. Kummallisinta oli, että matkalle lähtiessä olin toivonut, että olisipa minulla hattu iänikuisen baskerin tilalle, että olisipa ihanaa edes tuunata kukka vanhan baskerin koristeeksi.
Kun olin maksanut punaisen hattuni, niin innostunut myyjä sanoi kuittia antaessaan yllättäen: - Taivaan Isä ei anna meille sitä, mitä haluamme, vaan hän antaa meille sitä, mitä tarvitsemme.
Tuntui hauskalta ajatella, että minunkin hatun puutteeni oli nähty ja siihen vastattu.
Että pienistäkin asioista pidetään huoli.

Raamatussa luvataan: "Ennen kuin he huutavat, minä jo vastaan." Jes.65:24
Lapsenlapsen piirustuksen tekstinä on: Sinua suojellaan. Voidaan ajatella, että taivaan Isän suojeleminen ja huolenpito on niin kokonaisvaltaista, että joskus jopa tällainen naisellinen toivekin tulee kuulluksi.
Iloa on taivaan varastoista jaettavissa runsain mitoin.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Huutava hautakivi



Muutamassa taakse jääneessä blogitekstissä on tullut kerrottua havaintoja Venäjän katulapsista.
Huomioimme mm. Pietarin keskustassa, että emme nähneet siellä ainuttakaan katulasta, mikä oli uusi ilmiö. Sen sijaan ihmettelimme sitä, kuinka tiukkaan vanhemmat tai baabuskat pitivät vielä alakouluikäisestäkin lapsestaan kädestä kiinni. Eikä missään myöskään näkynyt irrallaan liikuskelevia koululaisporukoita. Nämä ilmiöt viestivät meille siitä, kuinka vaarallinen tällainen miljoonakaupunki on lapselle (yli 8-miljoonainen!)

Kazanin tuomiokirkkoblogissani kerroin massiivisen kirkon peräseinältä löytämästäni enekelistä, pienestä tuntemattomasta, kirkon suojissa nukkuvasta katulapsesta. Siitä tapahtumasta on aikaa jo noin viisi vuotta ja silloin katulapsia todella vielä näkyi kaikkialla Pietarissa - kuten kerjäläisiäkin. Nyt oli kaupunki 'siivottu'.

Tässä kirjoituksessani kerron Denisistä, katulapsesta jonka todella tunsin.Tapasin hänet ensimmäisen kerran Pietarin ulkopuolella sijainneessa vankilassa. Olimme käyneet vuosien aikana useissa vankiloissa, mutta tämä erosi niistä kaikista siinä, että täällä toimi vankien itsensä perustama seurakunta. Vitali-vanki oli tämän upean seurakunnan saarnaaja, Denis sen laulusolisti, laulujen sanoittaja ja säveltäjä.
Denis oli 'periaatteessa' katulapsi. Hänellä oli nimittäin äiti, mutta kelvoton sellainen. Vankilaan Denis oli joutunut muistaakseni 14-vuotiaana ja kokonaista seitsemäksi vuodeksi, varastettuaan itselleen ruokaa. Denisin vankilavuosien aikana oli eräs ryhmämme naisista saanut sydämelleen tiedon siitä, että kun tämä poika aikanaan vapautuisi, tulisi hän olemaan Denisin suojelija ja varaäiti. Ja niin myös tapahtui. Heidän keskinäinen ystävyytensä oli kaunista ja liikuttavaa.
Denis kävi Ukrainassa kansainvälisen, kristillisen opetuslapseuskoulun ja auttoi sieltä valmistuttuaan upeasti - puheillaan ja musiikillaan - suomalaisia avustusryhmiä niin katulapsityössä kuin vankiloissakin. Voisiko parempaa saarnaajaa olla, kuin kaiken tuon itse läpikänyt, oman elämänsä koulussa!

Kaikki sujui alkuun hyvin, kunnes tapahtui virhe. Denis muutti asumaan takaisin Pietariin. Entiset 'kaverit' ja jengit saivat siitä pian tiedon, ja alkoivat ilmeisesti häntä kaikin tavoin kiristää. Denisin elämä päättyi 33-vuotiaana. Hänet löydettiin kotoa murhattuna, myrkytettynä.
Denis oli siis katulapsi, joka oli tullut vankilassa uskoon ja ehti itse tehdä usean vuoden ajan katulapsityötä. Hän myös säilytti uskonsa, vaikka elämä Pietarissa kääntyikin alamäkeen.

Pietarin valtavan laajalla hautuumaalla on useimmissa hautakivissä vainajan kuva. Niin on Denisinkin. Mutta hänen hautakivessään on onnellisesti hymyilevän nuoren miehen kuva ja kiveen hakattu teksi on seuraava:  Jeesus Kristus sanoo: "Joka uskoo minuun saa elää, vaikka olisi kuollut."  Joh 11; 25
Vankilaseurakunnan silloinen 'pastori' Vitali opiskeli vapauduttuaan - pastoriksi. Hän luki Denis-ystävänsä haudalla aikanaan seuraavanlaisen  rukouksen:
"Toivottavasti tämä hautakivi saa toimia "elävänä kivenä" tai suorastaan "huutavana kivenä" viestittämässä  ohikulkijoille, että kuolema on portti ikuiseen elämään sille joka uskoo.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Erikoistarjouksia


Eräs tuttavani lähetti minulle tekstarin ja kysyi, enkö ollut saanut hänen sähköpostiaan, jossa hän oli pyytänyt minulta pientä tekstiä joululehteen. Hämmästyin kovasti - minne se oli saattanut joutua?
Muutaman päivän kuluttua ymmärsin avata roskapostin ja etsiä kadonnutta viestiä sieltä. Jopas siellä odottikin yllätys!
Roskaposti pullisteli avaamattomia tervehdyksiä tuntemattomilta Miioilta, Meijuilta, Jennoilta ja Jonnilta, jotka kauppasivat kaikenlaisia mahdollisia tuotteita. Lehdet olivat ylivoimaisesti suurin ryhmä: minua kehotettiin tilaamaan Gloria, Antik, ET, Koululainen, Seiska. Sitten tarjottiin rahaa erilaisissa muodoissa: neuvottiin valitsemaan nopea ja näppärä kulutusluotto, ostamaan pelikierroksia ja veikkaamaan halvalla. Tokihan roskapostiin oli päätynyt myös potenssia kohottavia ja kauneutta vaalivia erikoistarjouksia.
Löytyi sieltä lopulta myös tuttavani väärään kansioon joutunut viesti, ja asia pääsi siltä osin etenemään. Kun sitten vähän nolona paljastin tuttavalleni, että hänen viestinsä oli suodattunut roskaposteihin, hän kertoi, kuinka hänen kirkkohallitukselta saamansa viesti oli kokenut kerran saman kohtalon. Roskapostiohjelma oli heittänyt hänen virkamääräyksensä roskakoriin.

Joskus erikoistarjouksien houkutuksissa käy yhtä huonosti kuin minulle kuvan enkelikarkkien kanssa. Ostin tyytyväisenä kylämme makeistehtaalta Joulun lapsi-paketteihin konvehteja. Tarjous oli uskomattoman edullinen, kaksi pakettia eurolla. Vasta kotona tajusin, että parasta ennen-päiväys ylsi vain tämän vuoden lopulle, eikä ensi vuoden puolelle, kuten Joulun lapsi-paketin ohjeissa neuvottiin.

Jeesus tekee Johannes 10. luvussa erikoistarjouksen, jossa hän lupaa: - Minä olen tullut, että teillä olisi elämä ja yltäkylläisyys.
Hänen tarjouksensa on ainutlaatuinen, se ei tarkoita yksittäisiä tuotteita, vaan on elämänmittainen. Ihmisen elämän mitta nyky-Suomessa on naisilla keskimäärin 83 ja miehillä noin 72 vuotta. Kuitenkaan tämä lupaus ei tarkoita vain toisensa jälkeen läpikahlattavia päiviä, vaan että elämä olisi mielekästä, että siinä olisi muukin tarkoitus, kuin vain omasta hyvinvoinnista nauttiminen.
Ihmeellinen on myös Jeesuksen lupaus yltäkylläisyydestä. Hän ei lupaa elämässä tarvittavia asioita vain niukasti tai juuri ja juuri riittävästi, vaan hän tarjoaa yltäkylläistä elämää.

Hänen tarjouksessaan ei ole parasta ennen-päiväystä, vaan se on voimassa koko ajan. Tähän mahtavaan lupaukseen tarttuminen on  on kaikille mahdollista, siinä ei ole aikarajoitteita, eikä siinä luvata, että vain 500 nopeinta saa rikkaan ja kiinnostavan elämän.

Evankeliuminsa 6. luvussa Johannes kertoo vielä lisää näistä Jeesuksen erikoistarjouksista. Hänen tarjouksensa ulottuvat myös ajan rajan toiselle puolen. Jakeessa 6 Jeesus sanoo: - Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä joka antaa ikuisen elämän.
Kun opetuslapset sitten kyselevät asiasta tarkemmin Jeesus paljastaa, mistä leivästä oikein on kysymys. Hän sanoo: - Minä olen elämän leipä.
Tästä merkillisestä leivästä nousee keskustelu juutalaisten kanssa, ja se tiivistyy sanoihin: - Se joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.
Jeesuksen antamat tarjoukset näyttävät siis vain paranevan toinen toisensa jälkeen!




keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Lyylin pitkä taival


 Karjalan evakot ovat juuri tulleet Suomeen. Kuva Kutilan asemalta v. 1943

Saimme matkaviikollamme viettää yhden kokonaisen päivän kuunnellen Inkerin kansan kohtaloita. Miettiessäni tänään tätä kirjoitusta ja muistellessani heiltä kuulemiani kertomuksia, alkoi Pekka Salmisen sanoittama laulu 'Tuhkasta nousee aamu' soida sisimmässäni.
Sanat menevät näin:.
"Moni tänään kulkee tietään itkien, joskus kuolemaansa hiljaa etsien.
Tappioiden taakka mustaa sydämen, avun huutoa vain kukaan kuule ei.

Tuhkasta nousee aamu, aamu uus ikuinen.
Tuhkasta nousee aamu, jos vain uskot Kristukseen.

Tuhkasta nousee aamu, aamu uus ikuinen...
tuhkasta nousee aamu, rakkauden"
                                      
Meidän viikon pituinen Pietarinmatkamme ei ollut pelkkä hupailumatka, jossa kaksi mummoa möhli milloin missäkin kommelluksessa. Ei - oikeastaan se oli 'tiplomaattimatka'. Esimerkiksi tapaaminen Inkerin kirkon pastori Väinön kanssa oli talouspainotteista tiplomatiaa. Kyseessä oli hänen seurakuntansa diakoniatyö ja heidän kirpputoriinsa liittyvät käytännön asiat.Tiplomaattineuvottelu se oli, vaikka pastori tulikin palaveriin tunnin myöhässä ja housut savessa - suoraan kaalipelloltaan!
Olen erään suomalaisen, kristillisen nuorisojärjestön kanssa saanut yli kymmenen vuoden ajan olla tuomassa tämän pienen seurakunnan kirpputorille tavaraa. Matkoja on meille 'kilomummoille' kertynyt noin neljä-viisi vuodessa. Kilomummo-nimi tulee siitä, että Venäjän tullissa kukin autossa matkustava saa tuoda rajan ylin max 50 kiloa tavaraa. Niinpä kilomummot ovat autossa tosi arvokkaassa asemassa. Meidän porukassa on yleensä niin monta 'mummoa', että kullakin kertaa tavaraa on saatu kuljetettua n.300 kiloa.
Nyt saimme Magdaleenan kanssa pastorilta kuulla, että noin kolmasosa kaikista kirkon menoista maksetaan juuri tämän kirpputorin tuotolla. Se oli voimaa antava uutinen, sillä tavaran pakkaaminen ja mustien jätesäkkien raahaaminen tuntuu ajoittain melko raskaalta ja vähintäänkin omituiselta.

Toinen 'tiplomaattitapaaminen' oli kulttuuripainotteinen. Vierailimme lämpöä ja kärsimyksen tuomaa viisutta säteilevän inkerinsuomalaisen Lyylin kodissa.
Minulta on juuri näinä päivinä tulossa painosta Vihtorin, kesällä 90-vuotta täyttäneen inkeriläismiehen elämänkerta. Hänen valokuvanäyttelyvierailustaan Pietarissa kerroin joku aika sitten.
Vihtori ja Lyyli asuvat viereisissä inkeriläiskylissä ja he käyvät samassa kirkossa. Kun Lyyli aikanaan oli sattumalta joltakin kuullut Vihtorin kirjasta, kertoi hän minulle ujosti, että kyllä hänkin on pitänyt siperiankiertomatkallaan päiväkirjaa. Otin siis viime keväänä senkin työn mietintään. Nyt kävimme hänen mökissään kuvaamassa vielä pari kirjasta puuttuvaa valokuvaa.
Inkeriläiskansan ankaraa historiaa olen siis saaneet mahdollisuuden tutkia hyvinkin henkilökohtaiselta tasolta, tuttujen ja rakkaitten ihmisten silmien ja sydämen tasolta.

Selvittyämme Magdaleenan kanssa monimutkaisesta, mennen tullen kolme kulkuneuvoa sisältäneestä kotimatkastamme takaisin Pietarin kortteerillemme, istuimme innolla työpöytämme ääreen ja teimme yhteisvoimin Lyylin kirjaan lopullisen taiton ja painoimme nappulaa - lähetä. Toivottavasti molemmat kirjat saadaan pastorin  joulukuisen suomimatkan yhteydessä toimitettua näille kärsimyksen kultaamille vanhuksille.

Tekstini alussa ollut hengellinen laulu viiltää syvältä kaikkea inhimillistä kärsimystä, niin mennyttä kuin nykyistäkin - niin Filippiineillä kuin täällä kotisuomessakin - Oulussa, Kouvolassa, Salossa - sukulaisten perheissä ja naapurissa. Kunpa lähimmäisenrakkautta löytyisi jokaisen yksilön ja perheen rinnalle, korvaamaan edes hipun siitä tuskasta mitä tänään keskuudessamme koetaan, aineellisen tai henkisen perusturvan sortuessa.

Alakuvassa on Lyylin kotitalon portti. Tämän portin Lyyli joutui 5-vuotiaana sulkemaan. Kymmenen vuotta kestänyt Siperianmatka oli silloin alkamassa. Mutta Lyylin perheessä tapahtui harvinainen ihme. HE pääsivät takaisin - omalle kylälleen ja kaiken kukkuraksi takaisin omaan kotitaloonsa. Toista moista tarinaa en ole inkerinmaalta koskaan kuullut!


maanantai 18. marraskuuta 2013

Käyttöohjeita


Päiväkirjaa viikolta 45 Pietarissa

Tästä olisi voinut syntyä tyylikäs ruokajuttu, niin kuin kaikissa itseään kunnioittavissa blogeista löytyy, muttei sattuneesta syystä semmoista kuitenkaan tullut.
Ostimme lähikaupasta ison rasiallisen kananmunia ja ajattelimme paistella munakkaita - se olisi helppoa, halpaa, terveellistäkin. Kaivoin paistinpannun esille, otin rasvaa valmiiksi ja avasin munakotelon.
- Tyttärelläni on melkein samanlainen liesi, ilmoitin iloisena ja aloin painella kosketusnäppäimiä.
Mitään ei tapahtunut.
- Tutkitaan rauhassa käyttöohje, sanoin ja kaivoin jo etukäteen lähetetyn paperin esille. Aloin lukea ääneen: - Paina pääkytkintä ja pidä se painettuna, kunnes kuulet äänen. Samalla etu- ja takalevyjen merkin vasemmalle puolelle ilmestyy kaksi "0":a. Sinulla on 10 sek aikaa kytkeä valitsemasi levy.
Laskin paperin lieden reunalle. - Mikä tässä on pääkytkin? kysyin ja aloin painella rinkuloita.
Mitään ei tapahtunut.
Luin lisää: - Jos liesi ei kytkeydy päälle, voi lukitus(avain)näppäin olla painettuna. Vapauta painamalla avaimesta.
Ja-ha! Missähän on lukitus(avain)näppäin? Painelin taas erilaisia symbolikuvia, niin että kipeä peukaloni taipui kaarelle ja sitä alkoi särkeä.
- Haluatko tulla kokeilemaan? kysyin Salomelta ja puhaltelin kipeytynyttä sormeani.
- Ei,  en tahdo, kuului vastaus.
- Mitä sitten tehdään?
- Syödään tietysti ulkona.
No, sehän sopi minullekin. Olkoon mokoma liesi typerine käyttöohjeineen!

Jumalan antamaa kymmentä käskyä kutsutaan usein ihmisen käyttöohjeiksi. Käskyissä Jumala kertoo, miten hän tahtoisi ihmisen elävän, mitä pitäisi suojella, ja mitä karttaa. Niiden mukaan toimimalla elämä pysyy radallaan, eikä tule niin paljon törmäilyjä kuin oman pään mukaan eläessä ehkä tulisi.
Joskus vain käskyjen antamat käyttöohjeet tuntuvat kovin vaivalloisilta ja mutkikkailta. Monien mielestä ne rajoittavat elämää sietämättömästi ja tekevät sen ikäväksi ja harmaaksi. Paholaisen valhe onkin, että kaikki mikä tuntuu mukavalta, on varmasti syntiä.
Vaikka käskyt ovat kielteisessä muodossa, niiden sisältö kuitenkin on myönteinen.
Käskyjen merkitys on kuitenkin ihmisen suojeleminen. Kun käskyjen arvomaailma on ollut omalta osaltaan lainsäädön taustalla, yhteiskunta suojaa yksilöiden turvallisuutta ja puolustaa pienen ihmisen etuja.
Ehkei olisi pahitteeksi ajatella elämän käyttöohjeita myönteisessä valossa, miettiä, mistä ne puhuvat nykyajan ihmiselle, eikä heittää niitä roskiin, kuten me lieden ohjeille harmistuneina teimme.

Mitä sitten teimme kananmunille? Työnsin munakotelon tuliaisiksi selkäreppuuni, kun lähdimme Inkerinmaalle metrolla ja marsrutkalla kyläilemään. Vähän jännitin, lennänkö niiden kanssa jossain käänteessä nurin. Niin ei onneksi käynyt, emme saaneet ilman liettä tehtyä munakokkelia.


Kahvipöydässä Inkerinmaalla tarjolla kaalipiirakoita ja omenapiirakkaa.
Tästä tuli kuitenkin hieman ruokabloggaus!

lauantai 16. marraskuuta 2013

Vain muutaman ruplan tähden


Päiväkirjaa viikolta 45 Pietarista

Salomesta ja minusta on tullut vainoharhaisia rahoistamme. Olemme saaneet päähämme, että meitä huijataan. Kaikki alkoi siitä, kun olimme vakioruokapaikassamme syömässä ja Salome alkoi laskea, että hän oli saanut liian vähän takaisin 1000 ruplan setelistä. Pyörittelimme koko ruokailun ajan ongelmaa, niin että herkullinen lautasillamme odottava kala-tartar meni siitä enempää nautiskelematta. Punoimme vaan suunnitelmaa, että tästä lähtien, kun toinen meistä maksaa, niin toinen katsoo tarkkaan, mitä kaveri saa rahastaan takaisin.
        Heti tämän jälkeen menin yksin "kotikadullamme" olevaan ruokakauppaan, jossa poikkesimme päivittäin ostoksilla - siis  tanskalaista jugurttia ja valkosuklaata. Kun maksoin kassalla, seurasin näyttöpäätettä, jossa komeili summa 225 ruplaa. Sitten tuli pitkä tauko, ja kassarouva kumartui pöytänsä alle näpelöimään jotain. Hän viipyi siellä niin kauan, että kysyin jo kyllästyneenä: - Sto eta stoiet? Kun hän ojensi minulle laskun, siinä oli eri summa kuin näytöllä. Yritin osoitella molempia ja solkata jotakin, mutta asia ei edistynyt, varsinkin kun pitkä jono odotti selkäni takana.
         Seuraavana päivänä lähdimme henkisesti terästäytyneinä liikkeelle valmiina taistelemaan ryöväystä vastaan. Olimme ostamassa metrolippuja, joiden hinta oli enemmän kuin oppaassa oli kerrottu. Työnsin Salomelle lisää rahaa, mutta ensin kuitenkin liian vähän. Lopulta heitin 50 ruplaa tiskin rahasyvennykseen. Kassarouva alkoi palauttaa ylimääräisiä lantteja, mutta mielestäni kaikki meni väärin ja aloin huutaa: - Anna rahani takaisin!
Kassarouva painoi näyttävästi 50-ruplaista rintojaan vasten ja huusi vielä kovempaa: - Eta moje dengi! Tämä on minun rahani!
Silloin jo Salomekin yhtyi huutokuoroon ja kiljui:  - Meidän rahamme! Meidän rahamme!
Täytyy sanoa, että lähellä olevilla oli hauskaa, ja viereiseltä luukulta kiirehti virkailija vinosti hymyillen  selvittämään asiaa.
No, mehän siinä väärässä olimme, mutta kun olimme muuttuneet niin valitettavan vainoharhaisiksi.

Olimme pitkin viikkoa lukeneet iltaisin  ääneen Lauri Thurénin kirjaa Kristillinen elämä. Juuri rahaseikkailupäivänämme kirja käsitteli Jeesuksen vertausta epärehellisestä taloudenhoitajasta, Luukas 16:1 - 9. Kertomuksessa taloudenhoitaja muuttaa työnantajansa velkakirjoja kevyemmiksi, jotta pääsisi velallisten suosioon saadakseen uuden työpaikan, kun tulee itse kuitenkin saamaan pian potkut.
       Tämä kertomus on ehkä Jeesuksen vertauksista kaikkein kummallisimpia, käytimme puoli iltaa sen pähkäilyyn. Lopulta olin ymmärtävinäni, että epärehellinen taloudenhoitaja oli näin toimiessaan hyvin arvostettu omissa piireissään. Maailman lapset osaavat puikkelehtia taitavasti vastaantulevissa erilaisissa talousviidakoissa,  käyttävät väärää mammonaa, mikä tarkoittaa epärehellisyydellä hankittua rahaa.          Viime päivien uutisissa ovat talousrikokset olleet pinnalla. Paljastetuksi tullut on levitellyt vain muka viattomana käsiään: - En tiennyt, että kaikki maksoi niin paljon!
        Jeesus ei toki yllytä meitä epärehellisyyteen. Hän kehottaa kuitenkin kristittyjäkin käyttämään järkeään, etteivät he olisi vain jalkoihin litistettäviä lallukoita. Miten se menikään: - Olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset.

Salome ja minä taisimme kuitenkin polttaa päreitämme aivan turhaan muutaman ruplan tähden.



Kuva "kotikadulta". Pujahtelimme sisäpihalle Suomi-Pietari Instituutin ja Pyhän Marian kirkon välisestä portista. Huom. Suomen lippu!

torstai 14. marraskuuta 2013

Tuntematon katulapsi




Kuva: Kazanin tuomiokirkko

Olemme nyt tulleet 220 kilometriä tunnissa - takaisin kotisuomeen. Matka Allegro-junalla on ylellinen ja nopea. Juna kulkee kuin sileällä jäällä, ei kolise eikä töyssyile. Kaikki tullimuodollisuudet suoritetaan matkan aikana, rauhallisesti omalla paikalla istuen. Hieman toisin on autojonossa Venäjän tullissa, jossa pisin muistamani jonotusaika on minulla ollut yhdeksän tuntia, mutta miehelläni talvipakkasessa puolitoista
vuorokautta.

Lyhyt yhteenveto tämän päivän Pietarista on minun havaintojeni mukaan tällainen:
Pietarissa ei ole katulapsia.
Pietarissa ei ole kerjäläisiä.
Pietarissa ei ole poliiseja.
Pietarissa ei myydä pyyheliinoja. (Siitä myöhemmin.)
Mihin katulapset ja kerjäläiset on siirretty, emme tiedä. Ehkä he ovat samassa paikassa kuin poliisitkin.

Meidän residenssimme sijaitsi aivan Pietarin sydämessä, joten aina kun lähdimme asioillemme kaupungille jouduimme kävelemään Kazanin tuomiokirkon sivuitse. Ja joka kerta kun sen ohitimme, tulvahti mieleeni väkevä muisto viiden vuoden takaa.
Olin silloin tullut nuoren ystävättäreni kanssa Pietarissa sijaitsevan Smolnan kansainväliseen kesäyliopistoon kahdeksi viikoksi jatkaaksemme venäjänopintoja siitä, mihin olimme ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä jääneet. Oli toukokuu ja Smolnan puisto kauneimmillaan. Ikivanhat lehtipuut availivat umppujaan ja satakieli lauloi niiden latvassa meille aamuvirren.
Eräänä vapaapäivänämme päätimme tutusta Pietarin pääkadulla sijaitsevaan Kazanin tuomiokirkon massiiviseen rakennuskompleksiin. Solahdimme ovesta kirkon hämärään eteisaulaan ja sovimme tapaavamme toisemme puolen tunnin kuluttua ulkoportaalla. Erkaannuimme kumpikin omaan suuntaamme, omine mietintöinemme.
Jäätyäni yksin havaitsin, että mielialani oli käsittämättömän ristiriitainen. Kirkon koko ja sokkeloisuus oli suorastaan tainnuttava. Katselin miten sen hämäryys kietoi kumartelevat vanhat naiset vaippaansa. Mariankuvien edessä tuohukset lepattelivat ja kärisivät. Komeaa siis oli ja mystistä. Mutta samalla tämä valtavuus oli kammottavaa. En ole koskaan pitänyt massivisista rakennuksista, en varsinkaan silloin kun varmuudella tiedetään, että ne on rakennettu inkeriläisten ja muualta raahattujen vankien luitten päälle. Näin eräässä inkeriläisten historiaa käsittelevässä kirjassa traagisesti kerrottiin. Lopetin siis vaellukseni ja istahdin erääseen hämärään nurkkaan kiviselle paadelle odottamaan ajan kulua.
Kun silmäni tottuivat hämärään näin kaukana kirkkosalin takaosassa jotakin, joka ei kuulunut kalustoon. Kiinnostuin ja kävelin sitä kohti. Silläkin seinustalla oli penkki ja sillä pekillä nukkui pieni, ehkä 8-vuotias resuinen poika. Jäin häntä hartaana katsomaan. Ehkä tuijotukseni herätti hänet. Hän nousi pelokkaana istumaan jolloin kysyin mahdollisimman pehmeällä äänellä, etten pelästyttäisi häntä enää enempää, mikä hänen nimensä oli. Sitten sain kuulla erään tarinan --- tuhansista samanlaisista. Ei isää eikä äitiä, ei sänkyä ei kotia. Kirkon suntio oli antanut hänelle luvan nukkua täällä turvassa pahoinpitelyiltä. Ihana suntio!
Kerroin hänelle, että vaikka hänellä ei ole rakastavia vanhempia niin Jumala rakastaa häntä - ja minäkin. Sitten panin hänen tuhruiseen käteensä setelin ja käskin hänen mennä syömään.

Teki mitä teki rahalla, se ei kuulu minulle, mutta minä itse tunsin saaneeni nähdä siinä valtavassa katedraalissa pienenpienen, puhtaan enkelin ja olin tästä kohtaamisesta niin kosketettu, ettei se haihtuntut silloinkaan kun palasimme toukokuun silmiähäikäisevään valoon, kirkon ovien painuessa kiinni selkämme takana.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Vähältä piti!



Päiväkirjasta viikolla 45 Pietarissa

Lilanvärinen iltahämärä levittäytyy ikkunastamme Pietarin kattojen yli. Vastapäisen talon seinällä kimaltelee  Venäjän kullattu kaksipäinen kotka. Viereisessä Pyhän Marian kirkossa on iltatilaisuus,  sen ikkunoista tulvii valoa Suomi-talon sisäpihalle. Päivä on selvitty onnellisesti iltaan ja istumme juomassa kupillisen iltakahvia.
Mutta vähältä piti, ettei kaikki olisi toisin!

Meillä oli tapaaminen Inkerinmaalla Innalassa paikallisen pastorin kanssa ennen lounasta. Emme tosin saaneet selville, milloin Venäjällä on lounasaika, mutta päätimme lähteä tapaamiseen mahdollisimman hyvissä ajoin. Aivan asuntomme lähellä sijaitsee Nevskin metroasema, nousisimme sieltä metroon. Suunnittelimme vaihtavamme linjaa Majakovskajalla, sitten ajaisimme punaista linjaa aivan sen päätepisteeseen asti. Siellä etsisimme marsrutkan, kätevän pikkubussin, joka ei noudata varsinaista aikataulua, vaan lähtee liikkeelle silloin, kun bussi on täynnä.

Suunnitelma oli hieno ja olimme harjoitelleet jo aikaisemmin metron käyttöä, kaiken piti olla kunnossa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Majakovskajalla, metron vaihdossa, hirmuisessa ruuhkassa jäin Salomesta jälkeen. Olin juuri astumassa ovesta, kun eteeni työntyi ulkoa nuori mies, joka tunkeutui sulkeutuvasta ovesta sisään ja työnsi minua taaemmaksi. Ovi painui vääjäämättömästi kiinni. Salome ojenteli epätoivoisena käsiään asemasillalla, ja minä tuijotin hölmistyneenä sisäpuolella: tämä ei voi olla totta! 
Metron ovien kanssa ei todellakaan ole leikkimistä, kuulutus varoittaa jokaikinen kerta liikkeelle lähdettäessä: - Astaroozna, dveeri zakrivajetsja! Metron ovia kukaan ei voisi avata kesken kaiken, siellä ihmispoloinen roikkuisi takinhihastaan vauhdissa ja viimassa oven välissä. Huh huh.
Niinpä tyydyin näyttämään Salomelle reipasta naamaa poiskiitävän metron ikkunasta. Hän siirtyi odottamaan minua vastakkaiselle puolelle, kietoi vain huivia tiukemmin hartioittensa ympärille.  Kävin sitten kääntymässä seuraavalla asemalla, ihmettelin vain kovasti mielessäni, miten tässä näin vanhanaikaisesti saattoi käydä.

Matkan mutkasta huolimatta saavuimme marsrutkalla tasan kello 12 tapaamiseen. Pastorimme tosin oli vielä kaalipellollaan korjaamassa kaalinpäitä, mutta saapui tunnin päästä housunpuntit savessa tapaamiseen. Tapaaminen oli siis kaikin puolin onnistunut.

Paluumatkalla jäimme Gastinyi Dvorissa metrosta, kun poikkesimme tavaratalossa ostamassa vesivärinappeja ja lehtiöitä. Sekin käynti oli vähällä jäädä väliin, sillä Salome esitti taitavaa balettia metron ulkorapuilla. Tälläinen oli hänen vaativa koreografiansa: hän ehti ottaa nopeassa tahdissa monta alaspäin vievää ristiaskelta jalkaterä sisäänpäin kääntyneenä. Huh huh vielä toisen kerran!

Enkelimme ovat saaneet olla täystyöllistettyinä, kun kaksi hupsua isoäitiä seikkailee Pietarissa. Todeksi on saatu elää sanat: "Hän ei salli sinun jalkasi horjua, sinun palvelijasi ei torku." ja "Herra varjelee sinua kaikilla teilläsi."       


lauantai 9. marraskuuta 2013

Isän kädet


Kuvani on osasuurennos Rembrandtin maalauksesta "Tuhlaajapojan paluu". Taulu on maalattu 1600-luvulla ja sijaitsee tällä hetkellä Pietarin Eremitaasissa.

Uskon että jokainen, kansakoulun käynyt (peruskoululaisista en tiedä), muistaa tuhlaajapojan tarinan. Tuhlaajapojan isähän symboloi kertomuksessa Isä-Jumalaa ja omille teilleen ennakkoperintönsä kanssa lähtenyt poika minua ja sinua.
Raamatussa on upealla tavalla kuvattu se hetki, jolloin poika arkana, nälkäisenä ja rääsyissä, kävelee kohti kaukaisuudessa häämöttävää kotitaloaan. Luuk 15:20
" Hän nousi ja lähti isänsä luo. Hänen vielä ollessaan kaukana hänen isänsä näki hänet ja armahti häntä,  juoksi häntä vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä."

Näin on minunkin jumalasuhteeni laita. Tiedän että tuolla puolen todellisuutta on Isä, joka ottaa jo tänä päivänä minut vastaan, antaa anteeksi, tarjoaa kodin ja antaa minulle rauhan ja ilon. 'Isä' on minulle paikka mihin palata, matkani päämäärä, viimeinen lepopaikka.

Vaikea isäsuhde ja kipeät muistot, voivat vaikeuttaa kulkua Taivaallisen Isän luo. Näin oli minullakin, mutta anteeksiantoon tuli apu kun sitä tajusin pyytää.

Kuulin muutama viikko sitten vaikuttavan tarinan täältä Venäjän puolelta. Ryhmä suomalaisia oli alkusyksystä vierailulla 'traumaattisia kokeneiden lasten koulukodissa' Pietarin kupeessa. Eräs ryhmän vanhimmista miehistä halusi kertoa tilaisuuden alkuun tarinan omasta lapsuudestaan - ajalta, jolloin hän oli suunnilleen saman ikäinen kuin hänen edessään istuvat lapset. Tarina meni tähän tapaan:.

- Isäni kuoli minun ollessa 10-vuotias.
"Nyt ei meillä ole enää isää", kertoi minulle eräänä päivänä rakas äitini.
Silloin minun, pienen kymmenvuotiaan pojan, huulille nousi yllättävä vastaus.
" Mutta äiti, onhan meillä taivaan Isä".

Juuri oikeassa paikassa palautui tämä kertomus vanhan miehen mieleen. Hänen sanoissaan oli se suuri Jumalan lapsen turvallisuus, jonka soisi jokaiselle lapselle ja tietysti myös aikuiselle, tässä puuttuvien tai joskus kovinkin puutteellisten isien maailmassa.
Tilaisuuden lopuksi lapset olivat laulaneet yhdessä laulun "Papa doma, papa doma (Isä on kotona).

Tänään on isänpäivä. Miksiköhän sanotaan äitienpäivä, mutta ei puhuta isienpäivästä tai isäinpäivästä? Ehkä nuo kaksi monikollista sanaa eivät oikein sovi kuvaamaan suomalaista isää, joka on ehkä hiukan yksinäinen,  mutta lämminsydäminen jörrikkä. Onnea Suomen isille!!!

perjantai 8. marraskuuta 2013

Enkeleitä Pietarin yllä



Terveisiä täältä Pietarin kattojen korkeudelta Suomi-talon räystään alla olevasta kattohuoneistosta. Täällä elelemme säitten kanssa sopusoinnussa. Lähes joka yö on satanut, ja peltikatto rummuttelee.
Eräänä aamuna kun heräsimme, ikkunan takana vilkkuivat miehen jalat. Tällä korkeudella tuli mieleen enkeli ja taivaan tikapuut, mutta tällä tyypillä oli  kyllä oranssin liivinsä selässä YIT:n tunnukset.

Eräänä päivänä kävelimme Eremitaasin läheisyydessä olevalle Palatsiaukiolle, joka on yksi Pietarin tunnetuimmista turistikohteista.
On ihmeellistä, että se on selvinnyt entisellään, seisoo paikallaan omalla painollaan. Ensimmäinen maailmansota ja vallankumous oikeastaan pelastivat aukion puistoksi muuttumiselta sotkemalla jo valmiit suunnitelmat. Palatsin aukiota hallitsee valtava enkelipatsas, se on Aleksanterin kolumni/pylväs, joka pystytettiin Venäjän Napoleonista saaman voiton kunniksi. Pylvään aiheen sanotaan symbolisoivan myös  hyvän voittoa pahasta: siinä käärme kiemurtelee enkelin jaloissa.

Pylväs pystytettiin vuonna 1834. Suomalaisille on erityisen mielenkiintoista se, että punagraniittinen monoliitti on Virolahdelta Pyterlahden kivilouhimosta. Tämä monoliitti, vain yhdestä kivestä tehty pylväs, on 50 metriä korkea ja sen läpimitta on yli kolme metriä. Sen kuljettaminen vaati aikoinaan isoja erityisjärjestelyitä. Tarvittiin kaksi höyrylaivaa vetämään pylvästä kuljettava erikoisalus Pietariin.

Tuntui hyvältä katsella tätä Pietarin keskustassa kohoavaa pylvästä, jonka huipussa enkeli kantoi ristiä. Vaikka enkeleiden rukoileminen ei olekaan Raamatun opin mukaista, niin mieleeni nousi huokaus siinä pylvään juurella niska kenossa ylöspäin kurkistellessani.  Huokaisin, että siunaa, sinä Pietarin enkeli, tätä valtavaa miljoonakaupunkia. Siunaa kaikkia näitä tämän kaupungin ihmisiä, jotka vellovat kaduilla ja ruuhkaisissa liikennevälineissä. Siunaa heitä, että täällä olisi kaikki hyvin.
Me vanhempi sukupolvi olemme tottuneet ajattelemaan, että kun meidän naapurissamme kaikki on kunnossa, niin rajan toisella puolen asiat sujuvat myös hyvin ja turvallisesti.
   
Näistä valtavista ihmismassoista saimme jonkinlaisen käsityksen, kun Gastinyi Dvorin metroasemalla lähdimme puskemaan vahingossa väärään suuntaan. Vastaamme vyöryi mustanaan miljoona ihmistä. Jouduimme välillä vetäytymään turvaan seinänviereen jonkinlaiseen ovisyvennykseen, ettemme olisi vallan litistyneet.

Retki Palatsiaukion enkeliä tervehtimään, sai aikaan, että aloimme nähdä "enkeleitä" vähän siellä sun täällä.

- Kas, vain tuota siipien vilahdusta iltataivaalla! Ja entä tuo peltikatollamme lepäilevä enkeli!








keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Kertaus on opintojen (iso)äiti.




Kuva: Suomi-talossa, Viipuri-aiheisessa valokuvanäyttelyssä 3.11.2012.

Taas olemme matkanneet viikoksi Venäjälle, Pietarin sydämeen. Mitä tämä matka nyt tuo tullessaan, sitä emme edeltä lainkaan tiedä. Tasan vuosi sitten saimme me kaksi isoäitiä olla täällä Venäjällä mukana kummallisessa ja hupaisassa seikkailussa.
Olen vuoden verran koonnut kesällä 90-vuotta täyttäneen inkeriläisen herrasmiehen, Vihtorin, muistelmia. Ne sisältävät muistoja niin Vihtorimme lapsuudesta silloin niin upealta Inkerinmaalta, Siperian karkoitusvuosilta, muutaman vuoden kestäneeltä Suomikaudelta ja Inkerin kansan järkyttävästä karkoitusta omasta maastamme. Tämä karkoitushan vei heidät uudelle Siperiankierrokselle, kunnes he lopulta saivat luvan palata kotikonnuilleen - alkaakseen kaiken alusta.
Inkeriläisen heimokansan karkoitus Suomesta on ollut häpeätahra, jota Mauno Koivisto kaudellaan alkoi hangata pois, takaamalla jokaiselle inkeriläiselle paluuoikeuden Suomeen. 

Meidän seikkailumme alkoi siitä, kun kävimme Innolovon kylässä, 40 km:ä lounaaseen Pietarista, kuvaamassa Vihtori-ystävämme vanhat valokuvat, taltioidaksemme osan niistä hänen muistelmiinsa.
Kun olimme saaneet tehtävämme suoritettua alkoi vanhus soittaa meille suomalaista kansanmusiikkia cd:ltä ja samalla saimme katseltavaksemme Viipuria käsittelevän upean kuvateoksen. Kuvat siihen oli ottanut suomalainen valokuvataiteilija Eino Partanen. Ihmetellessämme mistä teos oli kotoisin kävi ilmi, että kyseinen herra Partanen oli Viipurin pakolaisia ja hänen perheensä oli pakonsa päätteeksi muuttanut Suomen puolella Iittalaan. Heillä oli siellä maatila ja Vihtori oli hänen perheensä luona saanut viettää muutaman onnellisen pakolaisvuoden, kunnes tuli uusi karkoitus Vihtorille ja muille inkeriläisille. Junat ajoivat kotikylien ohi kauas Siperiaan.

Ihaillessamme kirjan upeita kuvia saimme samalla kuulla, että Eino Partasen valokuvanäyttely oli avattu juuri muutama viikko sitten Pietarissa. Vihtorikin oli ollut kutsuvieraiden listalla, muttei ollut sinne päässyt, koska ei ollut löytynyt yhtään autollista ystävää häntä sinne viemään. Harmittelimme tätä kovin ja aloimme joukolla miettiä missä näyttely mahdollisesti nyt oli, sillä olimme siitä itsekin kiinnostuneita. Soitettuamme yhden puhelun Suomeen saimme kuulla, että näyttely on Pietarissa, Suomi-talon näyttelytiloissa. Mitä kummaa, ajattelimme!!! Mehän olimme juuri itse lähdössa Suomi-taloon, asuaksemme siellä koko viikon. Missä päin Pietaria sellainen talo oli, sitä emme mekään tienneet. Mutta perhe, jonka luona olimme kylällä yöpyneet kyllä sen tiesi. Tällä perheellä oli myös auto ja yli 80-vuotias mies, joka osasi sitä myös ajaa.
-Niin varmaan, mutta osasiko ajaa myös Pietarissa - ajattelimme? 

Matka alkoi seuraavana aamuna. Otimme Vihtorin, ainoan 'kutsuvieraan', tietysti myös mukaamme. Kömpiessamme hytkyvän Talbotin takapenkille aloimme etsiä turvavöitä, mutta silloin kuski ähkyi, ettei sellaisia tarvittu. No, ei tarvittu, kun ei niitä ollut, jolloin jo mekin hytkyimme - osittain tilanteen koomisuudesta, mutta varmaan myös jännityksestä. Miten vanhus selviäisi Pietarin liikennekaaoksessa?

Vanhus selvisi loistavasti ja puolessa tunnissa olimme aivan oikean rakennuksen edessä. Suomen lippu ovenpielessä toivotti meidät iloisesti tervetulleeksi. Sitä paitsi hotellin aulaan saakka meillä kummallakin oli ikioma ritari kantamassa matkalaukkujamme. Portsari hetken hämmästeli oudonoloista joukkiotamme, mutta oli taas ajan tasalla kun kysyimme, onko tässä talossa Viipuriaiheinen näyttely. Saimme kuulla, että oli kyllä, mutta että se oli tänään suljettu, sillä päivä oli sunnuntai.
"Mutta minä avaan sen teille tuota pikaa," sanoi hän sillä ainoalla kielellä, jota Suomi-talon portsari osasi - siis venäjällä.
Niin sai kunniavanhuksemme ikioman näyttelyn. Ei ollut sulkemisaikaa eikä ruuhkaa. Hänen Suomi-isänsä upea valokuvanäyttely tuli tarkkaan koluttua. Yksi ainoa ongelma hänellä vain oli. Uskaltaisiko vai eikö uskaltaisi - kirjoittaa vieraskirjaan nimensä. Lopulta uskalsi ja ritarimme pääsivät lähtemään kotimatkalle.
Kiitos heille kahdelle, sekä yläkerran Isännälle, tarkkaakin tarkemmasta huolenpidosta.  

maanantai 4. marraskuuta 2013

Ikkuna Pietariin





Kuva on Pietarin Suomi-talon studion keittonurkkauksen ikkunasta sisäpihan katoille. Se on otettu vuosi sitten marraskuussa 2012.

Olemme parhaillaan Salomen kanssa Pietarissa. Olemme saaneet viikoksi käyttöömme Suomen tietokirjailijoitten yksiön kuten viimekin vuonna. 

Tämä Pietarissa sijaitseva Suomi-talo on monella tavalla mielenkiintoinen paikka. Se on suomalaisen kulttuurin, tieteen ja elinkeinoelämän keskus ja Suomen ja Venäjän välisen kanssakäymisen kohtaamispaikka. 
Se sijaitsee aivan keskustan tuntumassa Bolshaja Konjushennaja kadulla (Suuri Tallikatu), joka on aivan Nevskin viereinen ja suuntainen katu. Suomi-talon alueella on pitkät suomalaiset perinteet. Se on samalla suljetulla sisäpihalla, jonka yhdellä syrjällä seisoo Pyhän Marian kirkko. 
Pyhän Marian kirkko on inkeriläisten luterilainen kirkko, jossa on vilkasta toimintaa. Se on hyväkuntoinen, sillä peruskorjaus on tehty vuonna 2002. Siellä pidetään jumalanpalveluksia sekä suomeksi että venäjäksi. Sen tiloissa kokoontuvat kuorot, erilaiset piirit, samalla sen tilat ovat myös muiden seurakuntien kokoontumispaikkana.
Kirkkokartano valmistui vuonna 1847. Jo samana vuonna siellä aloitti Pietarin suomalainen koulu toimintansa. Koulun ensimmäinen johtaja oli Uno Cygnaeus, joka hyödynsi myöhemmin kokemustaan, kun hän perusti Suomeen koululaitosta.

Suomi-talo on valtava rakennuskompleksi, jossa toimii koulun lisäksi Suomi-Pietari instituutti sekä  monien organisaatioiden, firmojen ja kaupunkien edustustot. 

Salomen ja minun tutustuminen Suomi-talon tiloihin viime vuonna oli  huvittava ja häkellyttävä. Meillä oli käytössämme avaimet, joilla pääsimme liikkumaan eri rakennuksissa. Jokaisessa ovessa oli kuitenkin oma niksinsä, miten se toimi. Meistä tuntui, että viikosta puolet kului siihen, että opettelimme kulkemaan ovissa. Jouduimme kulkemaan viiden erilaisen ovisysteemin kautta, että pääsimme omalle ovellemme!
Onneksi talon henkilökunta tarjosi apuaan auliisti kaikkiin ongelmiin: miten päästä talon sisäiseen verkkoon, miten lämmittää sauna, kuinka tilataan taksi. Olimme hyvässä hoidossa, vaikka receptionissa ei ymmärrettykään englantia, eikä kukaan vastaanottovirkailija osannut sanaakaan suomea.
Onneksi Salomella ja minulla on samanlainen tausta venäjän kielen suhteen, olemme kumpikin opiskelleet kieltä. Näimme vuosia sitten kumpikin omalla tahollamme niin vaikuttavia unia, ettei auttanut kuin mennä aikuislukioon ja ryhtyä opiskelemaan. 
Niinpä kirjoitimme aikanaan toisistamme tietämättä venäjästä ylioppilaaksi.

Kirjaprojektit kulkivat mukanamme Venäjällä vuosi sitten. Silloin työn alla olleet kirjat alkavat tulla   parhaillaan painosta ulos. Nyt on jo menossa uusia suunnitelmia. Niistä kirjoittelemme myöhemmin.

Studiomme (yksiömme!) ikkunasta levittäytyvästä maisemasta löytyvät Venäjän kaksipäinen kotka ja Marian kirkon vihreä kupoli. Asuntomme ovinumero on 511. Meistä se tuntuu hyvältä numerolta, sillä se tuo mieleen Piitulaisen ja Jäppisen virren Tie valmis on.

"Tie valmis on,
 voin löytää sen,
 keskellä kysymyksien.
 On koottu sirpaleenikin
 kämmeneen Herran pieninkin."
   


lauantai 2. marraskuuta 2013

Pimeä ja valo


Salome kirjoitti siitä, millaisia sävyjä Pyhänpäivä on nykyisin saanut, kuinka siitä on tullut Halloween- noitien ja luurankojen temmellystä.

Muistan, miten työaikana kaupungin keittiö, joka toimitti koululle ruokaa, meni mukaan tähän Halloween-tunnelmaan. Ruokalan ilmoitustaululle komeilivat päivän ruokalajien nimet: Luutarhakeittoa ja Sääriluukiisseliä. Tämä keittiön kekseliäisyys ei kuitenkaan kovin paljon oppilaita ilahduttanut. Muistan, miten lusikoimme kovin vaisuina päivän annosta suuhumme. Jostain syystä tarjotut mielikuvat eivät innostaneet, ruoka ei oikein maistunut.

On vaikea vetää omaa linjaansa tässä noita-luurankotouhussa. Nykyisin esim. pienille pojille on kovin vaikeaa ostaa vaatteita, kun kaikissa on jokin pelottavan örkin kuva. Jopa pikkusukkia ja pöksyjä koristavat pääkallo ja sääriluut. Tuntuu, että näitä kuoleman symboleja on kaikkialla.
Monille lapsille noidat ja haamut muuttuvat pelottavaksi todellisuudeksi. Pienikin läikähdys pimeässä illassa ikkunan takana on heti kummitus, ja pelko vaanii lapsen mieltä.

Ajattelen, että näiden pelkojen keskellä meidän vanhemman sukupolven tehtäväksi jää rohkaiseminen. Usein lapselle ei riitä, jos hänelle sanoo, ettei kummituksia ole, tai että noidat ovat höpöpuhetta, vaan lapsi palaa aiheeseen yhä uudelleen. Haluaisin tarjota pienelle kestävän vaihtoehdon, kertoa taivaan Isän antamasta turvasta, ja kertoa hänelle jokaisen omasta enkelistä, joka kulkee mukanamme, vaikka välillä joutuisimmekin kulkemaan pelottavissa paikoissa.

Vähän isommalle haluaisin sanoa, että pieninkin valo voittaa suuren pimeyden.
Siitä esimerkkinä on kuvan hentoinen tuohus, joka pystyi antamaan valoa isoon huoneeseen. Sen jälkeen pimeä ei ollutkaan enää pimeää.

Kirkkoisä Augustinus sanoo osuvasti: - Pimeää ei ole, on vain valon puutetta.    

Ja keskiajan suuret ajattelijat muistuttavat, että sielun pimeässä yössä voi kohdata hengen kirkkaudet.

Meidän ei pitäisi kristittyinä pelätä minkäänlaista pimeää: ei tämän maailman pimeitä asioita, eikä pimeiden asioiden leikkimistä, kuten nyt Halloweenina tehdään.
Meillä on kaikki valo puolellamme, sillä sanoihan Jeesus itsestään: - Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.