Olemme nyt tulleet 220 kilometriä tunnissa - takaisin kotisuomeen. Matka Allegro-junalla on ylellinen ja nopea. Juna kulkee kuin sileällä jäällä, ei kolise eikä töyssyile. Kaikki tullimuodollisuudet suoritetaan matkan aikana, rauhallisesti omalla paikalla istuen. Hieman toisin on autojonossa Venäjän tullissa, jossa pisin muistamani jonotusaika on minulla ollut yhdeksän tuntia, mutta miehelläni talvipakkasessa puolitoista
vuorokautta.
Lyhyt yhteenveto tämän päivän Pietarista on minun havaintojeni mukaan tällainen:
Pietarissa ei ole katulapsia.
Pietarissa ei ole kerjäläisiä.
Pietarissa ei ole poliiseja.
Pietarissa ei myydä pyyheliinoja. (Siitä myöhemmin.)
Mihin katulapset ja kerjäläiset on siirretty, emme tiedä. Ehkä he ovat samassa paikassa kuin poliisitkin.
Meidän residenssimme sijaitsi aivan Pietarin sydämessä, joten aina kun lähdimme asioillemme kaupungille jouduimme kävelemään Kazanin tuomiokirkon sivuitse. Ja joka kerta kun sen ohitimme, tulvahti mieleeni väkevä muisto viiden vuoden takaa.
Olin silloin tullut nuoren ystävättäreni kanssa Pietarissa sijaitsevan Smolnan kansainväliseen kesäyliopistoon kahdeksi viikoksi jatkaaksemme venäjänopintoja siitä, mihin olimme ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä jääneet. Oli toukokuu ja Smolnan puisto kauneimmillaan. Ikivanhat lehtipuut availivat umppujaan ja satakieli lauloi niiden latvassa meille aamuvirren.
Eräänä vapaapäivänämme päätimme tutusta Pietarin pääkadulla sijaitsevaan Kazanin tuomiokirkon massiiviseen rakennuskompleksiin. Solahdimme ovesta kirkon hämärään eteisaulaan ja sovimme tapaavamme toisemme puolen tunnin kuluttua ulkoportaalla. Erkaannuimme kumpikin omaan suuntaamme, omine mietintöinemme.
Jäätyäni yksin havaitsin, että mielialani oli käsittämättömän ristiriitainen. Kirkon koko ja sokkeloisuus oli suorastaan tainnuttava. Katselin miten sen hämäryys kietoi kumartelevat vanhat naiset vaippaansa. Mariankuvien edessä tuohukset lepattelivat ja kärisivät. Komeaa siis oli ja mystistä. Mutta samalla tämä valtavuus oli kammottavaa. En ole koskaan pitänyt massivisista rakennuksista, en varsinkaan silloin kun varmuudella tiedetään, että ne on rakennettu inkeriläisten ja muualta raahattujen vankien luitten päälle. Näin eräässä inkeriläisten historiaa käsittelevässä kirjassa traagisesti kerrottiin. Lopetin siis vaellukseni ja istahdin erääseen hämärään nurkkaan kiviselle paadelle odottamaan ajan kulua.
Kun silmäni tottuivat hämärään näin kaukana kirkkosalin takaosassa jotakin, joka ei kuulunut kalustoon. Kiinnostuin ja kävelin sitä kohti. Silläkin seinustalla oli penkki ja sillä pekillä nukkui pieni, ehkä 8-vuotias resuinen poika. Jäin häntä hartaana katsomaan. Ehkä tuijotukseni herätti hänet. Hän nousi pelokkaana istumaan jolloin kysyin mahdollisimman pehmeällä äänellä, etten pelästyttäisi häntä enää enempää, mikä hänen nimensä oli. Sitten sain kuulla erään tarinan --- tuhansista samanlaisista. Ei isää eikä äitiä, ei sänkyä ei kotia. Kirkon suntio oli antanut hänelle luvan nukkua täällä turvassa pahoinpitelyiltä. Ihana suntio!
Kerroin hänelle, että vaikka hänellä ei ole rakastavia vanhempia niin Jumala rakastaa häntä - ja minäkin. Sitten panin hänen tuhruiseen käteensä setelin ja käskin hänen mennä syömään.
Teki mitä teki rahalla, se ei kuulu minulle, mutta minä itse tunsin saaneeni nähdä siinä valtavassa katedraalissa pienenpienen, puhtaan enkelin ja olin tästä kohtaamisesta niin kosketettu, ettei se haihtuntut silloinkaan kun palasimme toukokuun silmiähäikäisevään valoon, kirkon ovien painuessa kiinni selkämme takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti