keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Kolmisäikeinen lanka.

Joku aika sitten tapasin yläasteen uskonnonopettaja-ystäväni venäjäntyömme merkeissä. Meillä oli kerrankin runsaasti aikaa jutustella muitakin mieltä askarruttaneita isompia ja pienempiä asianippuja ja sitten hän yllättäen tunnusti, ettei hän ole koskaan oikein ymmärtänyt, tai ainakaan osannut kenellekään selittää (opettaa), mikä on meissä ihmisissä olevaa sielun- ja mikä hengen aluetta. Itse olen asian omasta mielestäni joten kuten oivaltanut, mutta sen selittäminen kysyjälle onkin -
toden totta - jo aivan toinen juttu.
Olen aivan pöllämystynyt...

Kysymys jäi päähäni vellomaan ja alitajunta toi mieleeni sanonnan: "Kolmisäikeinen lanka ei katkea". En muistanut oliko se kansanviisautta vai oliko tähänkin viisauteen raamatullinen tausta.
Oli.
Se löytyi Saarnaajan kirjasta, luvusta 4 jakeesta 12: "Ja yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa. Eikä kolmisäikeinen lanka pian katkea."

Kolmisäikeisyys tuli ilmeisesti mieleeni siitä millaisiksi meidät on luotu - kolmiosaisiksi: sielu, henki ja ruumis. Mutta miten se nyt menikään? 1 Moos 2:7" Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen ja niin ihmisestä tuli elävä sielu."
Asia on toden totta mutkikas ja syvällinen - vaikea ymmärtää, vaikea selittää.

Tavallisen käsityksen mukaan sielu on sama kuin persoonallisuutemme. Juuri sielu tekee meistä ihmisiä. Raamatussa kerrotaan (Apt. 2: 41) kuinka Pietarin helluntaisen puheen jäljiltä kastettiin iso joukko väkeä  ".. ja niin heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolmetuhatta sielua."
 Siis: Ihminen luotiin maan tomusta, Jumala puhalsi häneen henkensä ja niin hänestä tuli elävä sielu, elävä persoona, jolla on ymmärrys itsestään, itsetajunta.
Jostakin luin näinkin, että sielu on kuin kohtaamispaikka ruumiin ja hengen välillä. Näin ei eläimillä ole. Kolmisäikeisyys: Henki, sielu, ruumis. Isä, Poika. Pyhä Henki. Kaunista, kaunista ja vahvaa...


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Mikä tekee joulun?

Adventtisunnuntaina 2016.
Olin kutsunut ystäviäni näin joulun alla kahvittelemaan. Olin paistanut torttuja, levittänyt pöydälle punaisen pöytäliinan ja kynttilät lepattivat tuikkualustoissaan. Aivan itsestään keskustelu kääntyi siihen, mikä luo kullekin joulun tunnelman.

Hannele aloitti: - Kun olin lastenkodissa harjoittelemassa, niin työvuoroni venyi aattoiltaan. Kun sitten saavuin kotiin, kiskaisin oven auki ja kinkun tuoksu hulvahti vastaani, niin huudahdin: "Täällä on joulu!" Tuoksut ovat minulle tosi tärkeitä.
- Minulle joulu tulee käsillä tekemisestä. Tykkään leipoa pipareita ja askarrella nättejä kortteja ja joulupaketteja, Eeva kertoi.
Nyökyttelimme, sillä olimmehan nähneet monia hänen jouluisia luomuksiaan.
- Minusta taas on mukava katsella jouluvaloja, Aune sanoi. - Vaikka minä en itse niitä jaksa ripustaa, niin vastakkaisella parvekkeella on jo nyt kauniit valot, jotka näkyvät meillekin.
Valo pimeyden keskelle - siinä tiivistyy jo joulun sanoma.
- Minä rakastan joulukuusta, sanoin. - Muistan jo lapsena, kun tulimme joulusaunasta pimeän pihan poikki pirttiin, jonka keskellä tuoksui ja säteili huoneenkorkuinen joulukuusi kaikessa loistossaan, se tuntui todella sykähdyttävältä.
- Minä kyllä tykkään jouluruuista, Anni sanoi. - Vaikka lapsuudesta muistankin sen ristiriidan, mikä syntyi siitä, kun äiti teki itse kaiken ja oli sitten väsynyt.
- Silloin ei ollut pakastimia, eikä kaupoistakaan saanut valmista, mietin.
Aune alkoi kertoa: - Poikani perhe asuu isossa maalaistalossa. Jouluksi sinne kokoontuvat vaimon 11 sisarusta puolisoineen ja lapsineen. Lapset juoksevat rappuja ylös alas ja huoneesta toiseen. Kerran yksi siskoista huokasi tyytyväisenä, että olisipa aina joulu. Katsoin silloin tuon ison perheen mummoa, joka oli kaiken valmistanut, että mitähän mummo sanoo. Mutta mummo ei sanonut mitään, hän tuijotti vain poissaolevana eteensä. Hän oli niin uupunut.
- Niin, jotkut mummut joutuvat tosi koville, kun valmistavat joulua suvulleen, että jokaisella olisi joulumieli, sanoin. - Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei Jeesus käskenyt meitä viettämään syntymäpäiväänsä. Hän pyysi meiltä jotain aivan muuta.
Oltiin hetki hiljaa ja varmaan mietittiin, mitä kehotuksia sieltä Raamatusta Jeesuksen puheista löytyy.
Lopulta Hannele vielä sanoi: - Kyllä kaikkein parasta kuitenkin on, kun pääsee jouluaamuna kotipitäjän joulukirkkoon. Kaikki on niin tuttua: alttaritaulu, katto, seinät, saarnatuoli ja ihmiset ympärillä. Siellä tuntuu, että kaikki puhuu joulusta.

Taas kaikki kauniit muistot,
mun tulee mielehen,
lumivalkeat pellot, puistot ja juhla Jeesuksen.
Ani aikaisin puku parhain
ylleni puettiin,
oli kirkossa oltu varhain,
nyt Sanaa luettiin.
                              Viljo Kojo













Joulun lapsi kiittää.

Adventin aikaan - v. 2016.
Pöydälläni on pino eri humanitääristä työtä tekevien järjestöjen esitteitä. Erään pääotsikkona on:
" Meitä odotetaan." Apua ja evankeliumia Itä-Euroopan lapsille ja perheille. (Mission Possible).

Otsikkoni "Joulun lapsi kiittää" on Patmos- järjestön lehtisesstä "Operaatio Joulun Lapsi" - kohdemaina Romania ja Moldova. Lehti kertoo järjestön kokemuksista viime vuodelta, saadessaan jakaa joulun alla köyhiin kyliin ja lastensairaaloihin yli 20 000, suomalaisten pakkaamaa joululahja - kenkälaatikkoa. Lahjalaatikoita koottiin kaikkialla maassamme, joten Operaatio Joulun Lapsi on jo useiden vuosien ajan ollut maamme yhteistä lähetystyötä.
Suomalaisten perheiden tuella näille
lapsille jaetaan siis ajallista apua - mutta samalla myös iankaikkista siten, että myös evankeliumin ilosanoma saapuu näiden lasten elämään.
Tämän vuoden Joulun lapsi-keräys tuotti ennätysmäärän joulupaketteja ---- 32631 joululahjaa!

Kolmas lehtiseni tässä pinossa on nimeltään Netzer-Israel. Tämäkin ryhmä tekee työtään köyhien perheiden, niin juutalaisten kuin arabiperheidenkin parissa, mutta myös hoivaavaa ja lohduttavaa työtä yksinäisten ja sairaiden holokaust-vanhusten parissa. Heidän lehtiseensä oli nyt valittu seuraava Raamatun ohje: " Valitse elämä, jotta eläisit." 5 Moos 30/19.

Mitä on elämä? Kaikkihan me täällä olijat vielä elämme. Mitä siis pitää valita? Onko muutakin kuin syömistä, nukkumista, työntekoa ja nautiskelua?
Olisikohan se antamista? Sanotaanhan, että antaessaan saa, mikä sinänsä vaikuttaa ristiriitaiselta.

Yritän selittää tätä kuvalla, joka on otettu huoneessani lokakuun puolivälissä Siinä on osa niistä sukista, jotka eräs vanharouva oli vuoden mittaan kutonut.Hän lahjoitti ne vapaaseen käyttööni ja hänen sydämeltään olivat nousseet minua kohti juuri  nuo sanat: "Antaessaan saa". Hän saa kutoa, ja viluinen saa lämpimät sukat.
Osa sukista lähti Jerusalemiin, osa Inkerinmaalle ja kuvan sukkaläjä on juuri lähdössä Romaniaan. Ehkäpä yksi pari niistä löytäisi kuvani pienen pojan viluisessa keittiössään.
  (Kuva: Operaatio joulun lapsi.)
Kiitos kaikille mukana olleille ja erityiskiitos tuhansista rakkauden silmukoista eräälle itsestään ääntä pitämättömälle Pirkolle, Imatralle.

torstai 24. marraskuuta 2016

Yöpaita ja hammasharja



Olimme ystäväni kanssa saaneet kutsun Helsinkiin kirjoittajakokoukseen. Matkaan tuli kuitenkin mutkia, emmekä voineet toimia alkuperäisen suunnitelman mukaan. Saimme uudet ohjeet: ottakaa mukaan vain yöpaita ja hammasharja, majoitus muuttuu, mutta se ei maksa teille mitään.
Siitä alkoi kolmen viikon pähkäily, mitä oikein tulisi tapahtumaan, missä asuisimme ja yöpyisimme.

Arvailumme muuttuivat päivä päivältä hurjemmiksi: kun ei tarvittu ulkoiluvarusteita, uimapukuja eikä silkkistä matkalakanapussia, asuisimmeko kenties sairaalassa?
Helsinkiläinen emäntämme alkoi jo huolestua innostamme, hän sanoi, että käyttäydyimme kuin lapset jouluaattona. Hän alkoi pelätä, että tunnelma yllätyksen ratkettua lätsähtäisi kuin joulupukin käynnin jälkeen.

Saavuimme sitten Helsinkiin. Emäntämme tuijotti vetolaukkujamme tyytymättömänä ja kysyi, miksi meillä on niin paljon tavaraa mukana. Hän kaivoi meille kaapista yöpaitaa ja hammasharjaa varten reput, jotka nostimme selkään. Alkoi vaellus talvisen Helsingin läpi, sillä juuri silloin sattui olemaan oikea lumimyrsky. Vastatuuli pieksi kasvojamme, pyry pisteli niitä kuin neuloilla. Takkia piti kietoa tiiviimmin ympärille ja vetää pipoa silmille. Kulkukin oli hidasta ja vaarallista, sillä nietoksiksi kertyneen lumen alla oli  piilossa liukkaita iljanteita.
Puskimme päät kumarassa kohti merenrantaa, jossa tuuli pääsi vapaasti myllertämään. Pystyimme juuri ja juuri nostamaan sen verran katsettamme, että aloimme ihmetellä, mikä upouusi, valtava hotelli seisoi edessämme. 
- Se avattiin viikko sitten, emäntämme sanoi. - Olen varannut teille de luxe- maisemahuoneen yhdeksännestä kerroksesta. Ja se ei sitten maksa teille mitään. 

Kun tuntia myöhemmin istuimme käsittelemässä tekstejä 16. kerroksen kahviossa (kuin taivaan pankolla!) ja alapuolellamme näkyi satama-allas laivoineen, marraskuinen meri häämötti ja kaupungin valot alkoivat syttyä, niin me ”maalaistytöt” ihmetellen nautimme tällaisesta elämän ylellisyydestä.

Mielessäni oli jo siinä pyryssä kulkiessamme soinut edellisenä sunnuntaina kirkossa laulettu Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan virsi 924, joka nyt vain tuntui vahvistuvan päässäni. Virren symboliikka tuntui konkretisoituvan hassulla tavalla täällä norjalaisen miljonäärin rakennuttaman ehkä sadannen hotellin hillityssä harmoniassa.

Edessä reitti tuntematon aukeaa,
omin voimin emme kestä tuulta vasten;
matkalla Herra lupaat meitä johdattaa:
kaitse askeleita horjuvien lasten.
Vaikka vaellus on vaivaista,
minä jaksan toivoa,
olen kahden maan kansalainen.


     


maanantai 21. marraskuuta 2016

Äiti ja äidin neuvot?

Ystävättäreni kävi juuri kertomassa surkean tarinan oman vanhimman poikansa avioliiton hajoamisesta. Syynä siihen, että kaksi lasta jäi Suomessa jälleen isättömiksi - oli hänen poikansa vanha 'synti' - josta hän oli avioliiton hehkeimmäksi ajaksi päässyt vapaaksi. Tästä riippuvuudesta ei hänen vaimonsa ollut ollut tietoinen avioliiton solmimisen aikoihin ja se pysyikin kaikilta (paitsi äidiltä) salassa.
Mutta kun arki hyppäsi elämään - niin kuin se kaikille tuppaa hyppäämään ja on aivan normaalia (= lapset on laitettu, koti hankittu ja koiranpentukin kuuluu usein kuvioon) - ei elämä enää antanutkaan jännitystä ja sisältöä riittämiin, jolloin vanha himo vei mennessään ... ja samalla meni koko perhe vaimoineen, koteineen ja koirineen. Äidin pelko oli siis ollut realistinen. Helmasynnit ovat vaarallisia ja voimallisia.
Kun kuuntelin äidin kauhua ja surua - niin poikansa kuin lastenlastenkin osalta - alkoi mielessäni soida iankaikkisen vanha lastenlaulu. Se on vuodelta 1956 ja sen on sanoittanut, säveltänyt ja esittänyt Georg Malmsten.

Kisu, Sisu, Visu, Misu - neljä kissanpoikaa - pyöriskeli, leikitteli kotipihallaan.
Äiti-mirri istuskellen katsoi leikkiänsä. Kasvojansa pestessään hän neuvoi lapsiaan; Lapsikullat leikkikää, mut' älkää menkö jäälle; kevät- sekä syksyjää niin petollinen on.

Äitimirri työhön lähti, pienet karvapörrit leikkimään he jäivät, koko joukko vallaton....

Vaan äidin neuvot viisaat ne kohta unhoon jäi
ja järven rantaan juoksivat he kaikki peräkkäin.
Hah hah hah hah miu mau --- hah hah hah hah miu mau...


NO - jää tietysti petti ja mirrit räpiköivät turkit märkinä hyisessä avannossa ja kiljuivat.....
auttakaa oi miu mau, auttakaa oi miu mau - mirrit vaikeroi. Miks' äidin neuvoja, me emme totelleet on kuolo tästä seuraus,  ja äidin kyyneleet.
Lopulta pentujen avuksi tuli Halli- koira, joka kiskoi penturääpäleet ylös jäälle.Tarina ei kuitenkaan kerro muistivatko he siitä eteenpäin - koko lopun ikäänsä - äitinsä viisaat neuvot.

Mistäpä löytyisi kaikkiin Suomen nuoriin perheisiin joku hallikoira, joka kiskaisisi aikamme uupuneet vanhemmat jälleen arjen tukevalle kamaralle. Arki kun on sitä, mitä sanotaan elämäksi - eivätkä jatkuvat elämyksestä toiseen loikkimiset.  

perjantai 18. marraskuuta 2016

Kohtaamisia



Olin jonkin aikaa sitten 40-v synttäreillä, johon kutsu oli esitetty Fb:ssa. Olipa ryhmää varten perustettu oma ryhmäkin, jonka kautta saattoi ilmoittautua. Olin vähän huolissani, kuuluimmeko mieheni kanssa ollenkaan kutsuttujen kohderyhmään, kun kaikki oli niin modernia.
Päivänsankari veti kuitenkin kaikki mukaan niin, ettei kukaan jäänyt juhlissa ulkopuoliseksi.
Kun seisoimme sankarin ympärillä avarassa salissa, hän alkoi käydä läpi elämäänsä aivan lapsuuden ajoista lähtien. Hän esitteli paikalla olevat perheenjäsenensä ja kertoi heihin liittyvät ensimmäiset muistonsa. Samalla tavalla tutustuimme sankarin ala- ja yläkouluaikaisiin kavereihin. Paikalla oli ystäviä lukiovuosilta ja opiskeluajoilta. Oli kämppä- ja orkesterikavereita sekä naapurit avioliiton ensimmäisiltä vuosilta sekä monia muita eri elämänvaiheisiin liittyneitä henkilöitä.
Kun siinä kuuntelimme sankarin suorittamaa esittelyä, me vieraat aloimme katsella toisiamme tuttavallisesti, suopein ja ystävällisin silmin. Alkoi tuntua, etteihän tässä nyt niin vieraita ollakaan. Illan kuluessa oli helppo istuutua eri kahvi- ja ruokapöytiin ja muutenkin pysähtyä juttelemaan. Tuntui, että itsekin oli tullut nähdyksi omana itsenään, sellaisena kuin on.

Johannes 1: 43-50 kerrotaan eräästä kohtaamisesta, kun Jeesus kutsuu itselleen opetuslapsia. Beetsaidan kaupungista kotoisin oleva Filippos oli lähtenyt jo seuraamaan Jeesusta. Hän oli siitä innoissaan ja kertoi Natanaelille näin: - Me olemme läytäneet hänet, josta Mooses laissa ja profeetat kirjoissaan ovat kirjoittaneet: Jeesuksen Joosefin pojan Nasaretista.
Mutta Natanael kysyi häneltä: - Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?
Siihen Filippos vastasi: - Tule katsomaan!
Kun Jeesus näki Natanaelin tulevan, hän sanoi: - Tässä on oikea israelilainen, jossa ei ole vilppiä.
Natanael kysyi: - Mistä sinä minut tunnet?
Siihen Jeesus vastasi: - Ennen kuin Filippos kutsui sinua, minä näin sinut viikunapuun alla.
Silloin Natanael tunnusti: Rabbi, sinä olet Jumalan poika, sinä olet Israelin kuningas.

Tässä  kohtaamisessa on mukana monenlaisia tunteita: innostusta, epäilyä, hämmästystä, kunnioitusta. Merkittävää kertomuksessa on se, että ihmiset ovat suoria ja mutkattomia. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, eikä verhouduta muodollisuuksien taakse. Käytössä ei ole small talkia! Jeesus näkee heti Natanaelin vilpittömän sydämen, ja Natanael pian tajuaa puhuvansa ainutlaatuisen henkilön kanssa. Hän jopa tunnistaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi.
Todella vavahduttava tapaaminen!

Onko sinun elämässäsi ollut jokin merkittävä kohtaaminen, jossa on heti tuntenut saaneensa jotain, suorastaan rikastuneensa muutamista sanotuista sanoista? Sellaiset jäävät mieleen.
Eiköhän yritetä tänään, että jokin kohtaaminen voisi olla jotain muuta kuin pelkkää ohipuhumista ja "hyvää päivää - kirvesvartta".






tiistai 15. marraskuuta 2016

Nimellä on merkitystä.


Olohuoneemme pöydälle ilmestyi alkusyksystä kirja, jonka nimikin sai minut hyvälle tuulelle. Tämän teologian maisteri Riitta Lemmetyisen uusimman mietekirjan nimenä oli - Tuon taivaallista. Huvituin huomatessani, että nämä kaksi sanaahan voi lukea (ainakin) kahdella tavalla - joko niin, että "en ymmärrä tästä asiasta tuon taivaallista" tai sitten niin, että tämä kirja tuo sinulle jotakin, joka on kotoisin oman ymmärryksemme yläpuolelta, taivaista. Ja näinhän se toikin. Upea teksti, upeat kuvat.
Nuo kaksi tapaa kokea tuo kirja, eivät kuitenkaan välttämättä ole toisiaan poissulkevia. Vaikka kirja toisikin sinulle 'tervehdyksiä taivaista', saatat silti joutua toteamaan, ettet ymmärrä näistä jutuista 'tuon taivaallista'. Onneksi Anna-Mari Kaskiselta on ilmestynyt muutama vuosi sitten samankaltainen mietekirja, jonka nimenä on "Nyt näen".

Nimellä on merkitystä.
Kun poikamme syntyi, yli 40 vuotta sitten, annoimme hänen toiseksi nimekseen suvussa kulkevan nimen: isoisä Paul, poikansa nimi Paavo ja meidän vauvamme toiseksi nimeksi tuli samaa kaavaa käyttäen, Paavali. Pienenä tämä nimi oli tietysti ihan ok, mutta odotin jo murrosiässä milloin hän ilmoittaa katkeruutensa mokomasta nimestä ja halunsa vaihtaa sen. Ja sitten se päivä koitti. Hän oli kyllä silloin jo paljon yli murrosiän - kolmissa kymmenissä. Hän soitti, kertoi päätöksestään ja ilmoitti:
"Haluan, että se kirjoitetaan kaksoisveellä = Paawali." Nimellä oli siis hänelle väliä - ja yllätyksekseni hänen kohdallaan tämä 'väli' olikin arvokasta.

Kun minä monen elämän kolhun ja omankin kompurointini jälkeen aloin nähdä, makailin kerran arkisesti olohuoneen sohvalla ja kävin miettimään, miksi omat vanhempani olivat antaneet minulle juuri ne nimet, joita olen joutunut napisematta kantamaan. Kysäisin siinä maatessani Abba- Isältäni ketä naistyyppiä minä Hänen sanelemassaan kirjassa edustan; minkä nimen olisin ikään kuin Häneltä saanut... sain pikapostissa korviini toimitetun vastauksen: "Sinä olet Salome."
Olipa sitten jännittävää tutustua saman nimisiin sisariini Ison kirjan lehdiltä. Joten tällä nimellä pidän blogia Magdaleenan (mistä nimi?) kanssa ja se nimi on käytössä myös hepreantunneillamme. Kiitos nimestä, kuin myös näkemisestä, niin henkisestä kuin fyysisestäkin, sillä myös silmäni on parantumassa!





lauantai 12. marraskuuta 2016

Eräs aamu ja kaikki elämän illat



Kaikenlaisia aamuja niitä onkin! 
Keskiviikkoaamuna heräsin viideltä katselemaan vaalitulosten laskemista Amerikasta. Kun puoli tuntia oli kulunut, syöksyin ravistelemaan mieheni hereille: - Nouse heti, Trump voittaa!
Monelle tämä oli täydellinen yllätysvoitto, ja  täyttä arvoitusta ovat vielä edessä olevat päivät "maailman presidentin" tulevista toimista. Eipä taas auta muu, kuin puhua Isällemme, että hän siunaisi Trumpia ymmärryksellä ja varjelisi tätä haurasta maailmaa.

Yläkuva on Mäntästä Serlachiuksen Gösta-taidemuseon kesällä olleesta näyttelystä, osa Penelope Umbricon Auringonlaskuja kuvaavasta teoksesta. Hän on poiminut Flickr-palvelusta 30 400 020 kuvaa auringonlaskuista, ne hän on tulostanut ja koonnut kuvista näyttävän seinän, jolle hän itse on antanut nimet Sunset, mutta jota voisi kutsua nimellä Kaikki elämän illat. 

Olen säilyttänyt pöytälaatikossani korttia, jonka teksti laittaa lukijansa tutkimaan, miten on kuluneen päivän käyttänyt. Tekstin kirjoittaja on tuntematon.

Kun päiväni on illassa, toivon, että olisin mieluummin syyllistynyt siihen, että

. . . olen ollut liian armollinen kuin tuomitseva,

. . . rakastanut liian paljon kuin liian vähän, 

. . . antanut  anteeksi hänelle, joka ei ole sitä ansainnut, kuin kieltäytynyt antamasta anteeksi hänelle, joka on sen ansainnut,

 . . . olisin elättänyt mieluummin loista kuin laiminlyönyt todella apua tarvitsevaa,

. . . että minua itseäni olisi höynäytetty, kuin että itse hyötynyt toisen kustannuksella, 

 . . . että olisin  uskonut ihmisiin liikaa kuin liian vähän,

. . . olisin ollut  liian luottavainen kuin liian kyyninen,

 . . . uskonut parasta ja ollut väärässä, kuin uskonut pahinta ja ollut oikeassa.



Kuvan pientä lampea olen katsellut monina elämäni iltoina. Jos kuva olisi ollut Flickr-palvelussa, Penelope Umbrico olisi saattanut napata siitä laskevan auringon Sunset-teokseensa : )


keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Aikamoista aikuiskoulutusta.

Isänpäivän alla.

Olipahan Magdaleenalla tätä edeltäneessä tekstissään mahtavaa kerrottavaa syyslomalaisista lapsenlapsistaan!
Kun omat - viidettä ja kuudetta luokkaa käyvät tyttärenpoikani - tulevat mummilaan, käpertyvät he kumpikin olohuoneen mukaviin nojatuoleihin, toinen saattaa sytyttää takan, mutta sitten onkin kaksi seuraavaa tuntia aivan hiljaista - kuin ei lapsia talossa olisikaan.  Kumpikin sukeltaa oman kännykkänsä pelimaailmaan, josta heräävät vasta kun muu kotiväki on jo ulko- ovella heitä hakemassa. (Onneksi tiedän heidän osaavan ja harrastavan muutakin.)

Kun kadulla tulee vastaani nuoria, kulkevat he kyllä kimpassa, mutta kanssakäyminen onkin sitten siinä. Kullakin on oma pelikoneensa auki ja se riittää yhteiseksi seurusteluksi.
Ja koulun pihalla, sillä puomilla, jolla ennen leikittiin kukkotappelua, istuu nyt mykkä ryhmä 'kukkopoikia' - pelaten. Eikä tämä synti (?) koske vain lapsia ja nuoria - vaan myös heidän vanhempiaan. Sillä mitä lastenhoitoa se on, jos isä vie lapsensa sunnuntaina leikkikentälle. Lapsi kyllä laskee liukumäessä, mutta isä on jossakin tosi kaukana, eli surffailee kavereidensa kera netissä. Hän on ikään kuin lapsensa kanssa, mutta ONKO? Minun sisälläni suorastaan sotii tämä näennäisyys. Ehkä se johtuu iästä, ehkä ammatista; ala-asteen erityisopettajana. Eniten huolettaa se, että onko tämä sota yksin ja vain minun sotani tätä uuttaa aikaa vastaan?

Eräänä päivänä tyttäreni näytti ottamaansa valokuvaa joka on nyt tämän blogin tunnuskuvana.. Katsoin kuvaa, panin hiljaa käteni ristiin ja huokaisin, että mistä näin hieno ajatus on kotoisin?
Sain kuulla, että juuri sen päiväkodin aidasta, jossa oma nuorimmaisemme on hoidossa.



ON omassa tarhassamme siis ainakin yksi täysipäinen aikuinen. Nautin ajatuksesta, että kun lapsen isä tulee hakemaan tarhasta lastaan, soi portilla hänen puhelimensa ja hän vastaa siihen seuraavasti: " Anteeksi etten nyt voi puhella kanssasi. Minulla on juuri alkamassa tärkeä neuvottelu." Soittaja saattaa kysyä, että mikä kumman tapaaminen sinulla nyt näin myöhään illansuussa on? Etkös ole jo aikaa sitten päässyt pois työpaikaltasi - johon isä vastaa:" Tapaan pienen tyttäreni ja haluan kovasti kuulla miten hänen päivänsä tarhassa on tänään sujunut."
Sananlasku sanoo: Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.




sunnuntai 6. marraskuuta 2016

"Luostarielämää ja nunnien aamuhartaus"

Kuvassa Eurajoen eskarilaisten sydämiä v. 2015-16. Työt löytyvät paikkakunnan kirjaston seinältä.

Talossamme vilisi syysloman aikana neljä lastenlasta. Vanhin heistä, 12-vuotias Karoliina, oli valmistautunut pitämään serkkupojille ja pikkusisarelleen (7-, 5-, ja 5-vuotiaat) partioleiriä. Hän saapui meille 84-sivuinen suunnitelma repussaan, sen lisäksi olivat itsepiirretyt värityskuvat.
Niin leiri alkoi, emmekä me aikuiset voineet muuta kuin seurata sivusta ja ihmetellä lasten touhuja. Eräskin päivä alkoi luostarielämään tutustumisella ja nunnien aamuhartaudella (joka ei ehkä ihan tainnut olla kuulijakunnan ikärakenteelle ja sukupuolijakautumalle osuva :) Iltaisin oli iltahartaus, jossa näyteltiin mm. laupiasta samarialaista. Pienet tutustuivat nuoren johtajansa opastuksella roomalaisiin numeroihin ja ensiaputaitoihin - jopa koirakin asetettiin makaamaan kylkiasentoon.
Me, mummi ja ukki, osasimme arvostaa erityisesti päivää, joka oli nimetty sanalla "arjen taitoja", sillä silloin pikkuväki valmisti koko aterian: pastaa, italialaista tomaattikastiketta (buenissimo!) sekä omenapiirakkaa.
Leiriviikko päättyi kokkitaitokisoihin, jossa lapset kekseliäästi käyttivät ruokakaapeista löytyneitä ruoka-aineita. Parasta toki  mummista oli se, että keittiö oli siivottu kaiken tämän touhuamisen jälkeen.

Taas kerran olen pysähtynyt ihmettelemään ihmisten erilaisuutta ja niitä lahjoja, joita jokainen on saanut syntymälahjakseen. Aina ei tule ajatelleeksi, kuinka monenlaisia nämä lahjat voivatkaan olla. Ihastelemme helposti lapsia, jotka kunnostautuvat esim. taiteiden tai liikunnan alueilla. Itsekin katselin menneellä viikolla kokonaisen päivän 11-vuotiasta Alma Deutscheria soittamassa viulua ja pianoa Israelin Filharmonisen orkesterin solistina sekä kuuntelin hänen säveltämänsä täysmittaisen oopperan Wienistä. Tästä iloisesta ihmelapsesta tulee melkein Mozart mieleen!
Vuoden takaisessa linkissä pieni Alma soittaa säveltämäänsä musiikkia viululla.

https://www.youtube.com/watch?v=zad7fkhGzzs

Tärkeää on kuitenkin huomata myös nämä tavalliset lapset, esim. arjen organisaattorit (kuten meidän Karoliina), ja nähdä kaikki lapset ainutlaatuisina, rakastettavina olentoina.

Tänään haluan kiittää jokaisesta taivaaallisen Isämme luomasta pikkuihmisestä! Kiitos, kiitos!
Pyydetään lapsille hyvää ja turvallista elämää Suojelusenkeli- laulun ajatuksin, joka on nyt virsi 971.


On pimeä korpi ja kivinen tie,
ja usein se käytävä liukaskin lie.
Jo lapsikin helposti langeta vois,
jos käsi ei enkelin kädessä ois. 

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,
vaan ihana enkeli kotihin vie.
Oi, laps, ethän milloinkaan ottaa sä vois,
sun kättäsi enkelin kädestä pois.






torstai 3. marraskuuta 2016

Kiitoskukkia.


Ystäväperheemme vaikeimmat vuodet olivat heidän kahden tyttärensä murrosiän vuodet. Kummallakin tytöllä oli omat valtaisan vaaralliset ongelmansa, joille vanhemmat eivät mahtaneet mitään. Eikä syy millään muotoa ulkopuolisen näkökulmasta katsottuna ollut perheen sisäisessä dynamiikassa. Äiti halusi ja sai olla kotona, jonka mahdollisti -  perheelle riittävän perusturvan antama liikeyritys. Alkoholia ei perheessä nautittu ja puolisoiden välit olivat ehyet.
Silti toinen tytöistä oli 16-17-vuotiaana vähällä kuolla anoreksiaan ja kun nuorempi tuli siihen ikään päätti hän elää miten tahtoo, jolloin sosiaalilautakunta ehdotti kauhistuneille vanhemmille, että olisi paras ottaa tyttö vaikeiksi vuosiksi koulukotiin. Vanhemmat ymmärsivät, että se oli tytön etu - ja uskoivat lapsensa ammattinsa osaavan henkilökunnan hoitoon muutamaksi vuodeksi...tosin sydän verta vuotaen.
Kumpainenkin tyttö voi nyt hyvin. He kouluttautuivat ja loivat itselleen oman näköisensä elämänuran. Toinen hoitaa nyt perhettään ja työskentelee vanhusten parissa hoitoalalla, toinen on valmis kiertämään maailman kriisipesäkkeitä - viimeisimpänä puolen vuoden urakka Nepalissa, yhdessä maailman köyhimmistä maista.
Siis kiitos näistä tytöistä - kumpaisestakin.

Silloin kun kriisi oli pahimmoillaan, opin tyttöjen äidiltä erään tärkeän ohjeen. Hän lähetti joka aamu tyttärilleen jonkin voimia antavan jakeen Isosta kirjasta ja jo matkaevääksi  hän oli antanut heille sellaisen elämänohjeen, että etsisivät joka päivän jonkin asian, josta saattoi kiittää - näytti miltä näytti ja tuntui miltä tuntui. Pimeimpinäkin hetkinä sellaisen saattoi kyllä löytää.

Kun minun silmääni tuli tämä elämää hankaloittava loitontajahermon halvaus totesin, että sain uudelleen löytää esim.oman mieheni. Olenkin ollut aivan liian itsenäinen, jopa niin, että tiemme ja harrastuksemme ovat paljolti ajautuneet aivan omiin suuntiinsa. NYT, menetettyäni joksikin aikaa ajolupani, meidät opetettiin taas kulkemaan samoja polkuja.
- Kiitän siis sairauden myötä saamastani autonkuljettajasta ja yhteisistä juttutuokioista, auton kiidättäessä minua hepreantunnilleni tai niistä tuttavistamme, joiden luo menemme nyt yhdessä - toisin kuin ennen, jolloin hänellä oli aina jokin alibi, koska osasin tehdä kaiken yksinkin.
No niin tietysti osasinkin, mutta kaksin aina kaunihimpi. Siis - kiitos tästäkin elämäni vaiheesta!

Kuva: Ystäväni merkillinen pihalaatoitus syyskuun puolivälissä, 2016.