Olimme ystäväni kanssa saaneet kutsun Helsinkiin kirjoittajakokoukseen. Matkaan tuli kuitenkin mutkia, emmekä voineet toimia alkuperäisen suunnitelman mukaan. Saimme uudet ohjeet: ottakaa mukaan vain yöpaita ja hammasharja, majoitus muuttuu, mutta se ei maksa teille mitään.
Siitä alkoi kolmen viikon pähkäily, mitä oikein tulisi tapahtumaan, missä asuisimme ja yöpyisimme.
Arvailumme muuttuivat päivä päivältä hurjemmiksi: kun ei tarvittu ulkoiluvarusteita, uimapukuja eikä silkkistä matkalakanapussia, asuisimmeko kenties sairaalassa?
Helsinkiläinen emäntämme alkoi jo huolestua innostamme, hän sanoi, että käyttäydyimme kuin lapset jouluaattona. Hän alkoi pelätä, että tunnelma yllätyksen ratkettua lätsähtäisi kuin joulupukin käynnin jälkeen.
Saavuimme sitten Helsinkiin. Emäntämme tuijotti vetolaukkujamme tyytymättömänä ja kysyi, miksi meillä on niin paljon tavaraa mukana. Hän kaivoi meille kaapista yöpaitaa ja hammasharjaa varten reput, jotka nostimme selkään. Alkoi vaellus talvisen Helsingin läpi, sillä juuri silloin sattui olemaan oikea lumimyrsky. Vastatuuli pieksi kasvojamme, pyry pisteli niitä kuin neuloilla. Takkia piti kietoa tiiviimmin ympärille ja vetää pipoa silmille. Kulkukin oli hidasta ja vaarallista, sillä nietoksiksi kertyneen lumen alla oli piilossa liukkaita iljanteita.
Puskimme päät kumarassa kohti merenrantaa, jossa tuuli pääsi vapaasti myllertämään. Pystyimme juuri ja juuri nostamaan sen verran katsettamme, että aloimme ihmetellä, mikä upouusi, valtava hotelli seisoi edessämme.
- Se avattiin viikko sitten, emäntämme sanoi. - Olen varannut teille de luxe- maisemahuoneen yhdeksännestä kerroksesta. Ja se ei sitten maksa teille mitään.
Kun tuntia myöhemmin istuimme käsittelemässä tekstejä 16. kerroksen kahviossa (kuin taivaan pankolla!) ja alapuolellamme näkyi satama-allas laivoineen, marraskuinen meri häämötti ja kaupungin valot alkoivat syttyä, niin me ”maalaistytöt” ihmetellen nautimme tällaisesta elämän ylellisyydestä.
Mielessäni oli jo siinä pyryssä kulkiessamme soinut edellisenä sunnuntaina kirkossa laulettu Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan virsi 924, joka nyt vain tuntui vahvistuvan päässäni. Virren symboliikka tuntui konkretisoituvan hassulla tavalla täällä norjalaisen miljonäärin rakennuttaman ehkä sadannen hotellin hillityssä harmoniassa.
Edessä reitti tuntematon aukeaa,
omin voimin emme kestä tuulta vasten;
matkalla Herra lupaat meitä johdattaa:
kaitse askeleita horjuvien lasten.
Vaikka vaellus on vaivaista,
minä jaksan toivoa,
olen kahden maan kansalainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti