Viimeisimpänä näiden emäntien listalla oli 1910-luvulla syntynyt Fanni, joka tuli taloon ensin poikamiehen huusholliin kotihengettäreksi, mutta suostui vuosien ruikutuksen jälkeen isännälle lopulta myös vaimoksi.
Fanni oli uskovainen ihminen, eikä kyseessä todellakaan ollut mikään sellainen juttu, joka nykyihmiselle ensimmäisenä nousee mieleen.Huoneentaulu kuvassa on Fannin itsensä talon eteisaulaan kirjoma.
Fannin lapsuus oli äidin kuoltua ja isänsä ja vanhimman veljensä alkoholisoiduttua - järkyttävän ankea. Työtä hän oli oppinut ja joutuntut tekemään viisivuotiaasta asti.
Mentyään 35-vuotiaana talon isännän kanssa lopulta naimisiin, otti hän tämän saarella sijaitsevan maatilan avaimet vyölleen, joten työtä ja vastuuta aina vain riitti ja riitti.Vasta kun miniä aikanaan otti talosta päävastuun, oli Fannilla mahdollisuus hetkittäin myös levähtää, mutta korkea verenpaine, jatkuvat keuhkoputkentulehdukset ja paha astma olivat häntä alituiseen muistuttamassa elämänsä raskaista vuosista.
Minä tapasin tämän Fannin yhden ainoan kerran. Hän oli muutama vuosi aikaisemmin siirtynyt vanhainkotiin. Löysin hänet sieltä - istumassa kissa sylissään - tämä astmaatikko - sänkynsä päällä - mielenkiintoinen hymy huulillaan.Juteltuani talon henkilökunnan kanssa hänen voinnistaan ja viihtyvyydestään kuulin kummia. Talon yli kuudenkymmenen vanhuksen joukosta löytyi kokonaista kaksi sellaista, jotka olivat kaikkeen tyytyväisiä ja kaikesta kiitollisia. Kumpikin heistä oli ollut suuren talon emäntä.
Heidän onnensa täällä muodostui siitä, että nyt oli näillä kumpaisellakin mummolla vihdoin aikaa kutoa, lukea, keskustella ja silitellä kissaa. Astmakin oli Fannilta hävinnyt tipotiehensä ja ehtipä hän siellä vielä rakastuakin Yhtään ei Fanni hengästynyt kun hän kipaisi portaat ylös tapaamaan ihastustaan Ukkolan puolella.
Niinpä! Perspektiiviä elämässä tarvitaan. Siitä niitä onnen pipanoita voi syntyä, jos on syntyäkseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti