Kun olin lapsi kotikylääni saapui joka kesä viikoksi helluntailaisten teltta. Puheet ja laulut kaikuivat kovaäänisen välityksellä sieltä monen kilometrin päähän.
Menin eräänä perjantai-iltana kahden siskoni kanssa iltatilaisuuteen Vaikka me 10 ikävuoden molemmin puolin olevat tytöt olimme ainoat kuulijat, meille pidettiin puheet ja laulettiin laulut. Kun kello tuli varttia vaille yhdeksän, saapui linja-auto Hämeenlinnasta. Sieltä hyppäsi ulos mies, joka juoksi tyhjään etupenkkiin ja ilmoitti heti, että hän haluaa antaa elämänsä Jeesukselle.
Koska olin lapsi, luulin, että mies oli niin kosketettu kovaäänisistä soivasta laulusta, että hän teki samassa ratkaisunsa. Vasta aikuisena ymmärsin, että taustalla saattoi olla vuosia kestänyt kipuilu.
Tämä tapaus nousi mieleeni, kun mietin ensi sunnuntain evankeliumitekstiä Luuk. 9:57-62. Teksti kertoo Jeesuksesta ja kolmesta ihmisestä, jotka ovat lähdössä häntä seuraamaan. Ensimmäistä Jeesus koettelee kertomalla, minkälaista hänen elämänsä on: ei pysyvää asuinpaikkaa, vaan siirtymistä kylästä toiseen ja turvautumista ihmisten vieraanvaraisuuteen. Toinen haluaa haudata isänsä ja kolmas käydä hyvästelemässä perheensä. Näitäkään ei Jeesus salli. Hän ei halua mitään viivytyksiä, vaan sanoo: - Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.
Miksi sitten ei sovi viivytellä? Jos Jumala ei enää kutsu? Jos myöhemmin ei enää kiinnosta seurata Jeesusta? Entä jos sydän kylmenee? Ja jos kulkee vain laput silmillä elämänsä halki?
Ensi sunnuntain psalmitekstistä löytyvät taivaan tielle lähtevälle ihanat sanat. Ne puhuvat siitä, millaista on, kun lähtee ripeästi liikkeelle taakseen vilkuilematta.
Hän avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen, sillä hän on mieltynyt minuun. Ps. 18:20
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti