sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Mahdoton ratkaista


Salome on kirjoitellut Maailman ihanimmasta tytöstä ja vanhuuden kauneudesta.
Raamattu puhuu ihmisen ulkonäköön liittyvistä asioista varsin niukasti. Siinä ei esim. kerrota miltä Neitsyt Maria näytti, eikä kuvailla opetuslasten ulkomuotoa. Jeesuksenkin ulkonäköön liittyvä  viitteet löytyvät pääasiassa VT:n puolelta. Ainoastaan Laulujen laulussa kuvaillaan selkeäsanaisesti rakastetun kauneutta ja ihanuutta.
Onkin käynyt niin, että ulkonäön ajatteleminen on mielletty itsekeskeisyydeksi ja turhamaisuudeksi.
Kuitenkin ihmisen elämään mahtuu sen eri vaiheissa kauneuden monia sävyjä. Ne synnyttävät kiitollisen mielen elämän rikkaudesta. Siitä kertoo Alpo Noposen pitkä runo Mahdoton ratkaista. 

Se on, ystävä, ratkaista mahdoton,
minä aikana ihminen kaunein on...
Valokummulla suojatun kotimäen
hänen lapsena leikkivän ensin näen
sinitaivaan puhtaus silmissään,
sulot kutrit kullasta ympäri pään.
Elon nuoren siinä on aamunkoi,
jota päivä kaukainen purppuroi.
Hän on ystävä tähtien, enkelten,
hän on kevään kaunehin kukkanen,
hän on toivon nousevan, vihryt saari,
hän on auringon hohde ja sateenkaari.
Hänt’ aina ma katselen ihailuin,
väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin:
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.

Minä nuorukaisena sitten saan
hänen nähdä rientävän maailmaan.
On toiveita täysi ja uljas hän,
hän uhkuvi voimia elämän;
Viel’ otsalla kirkkaus aamuinen
kuin sankari käypi hän riemuiten,
on poskilla verevä rusko,
poven täyttää luottamus, usko.
Hän seppölöidyllä purrellaan
elon virtaa valmis on laskemaan.
Meren aavan hän etsivi selkää,
ei kareja, myrskyjä pelkää.
Sen tehdä mi toisilta kesken jää,
sen voittaa, min vuoksi muut maatuu.
Sen tahtovi hän, se on määränpää,
hän sen saavuttaa tahi kaatuu.
Kun silmänsä näen mä säihkyvän,
kun uhrauksiin on valmis hän,
hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.
Häll’ on elämän vakavuus kasvoillaan;
hän taistelee ja hän tekee työtä,
tuul’ enemmän vastahan käy kuin myötä.
Hänen matkan varrella ainiaan
on pakko hillitä purjeitaan,
sillä keskellä kuohuvan aallokon
hänen pieni purtensa vaarass’ on.
Elo pettää niin monet toivehet,
monet kuihtuvat kesken kukkaset;
minne kylvää hän, siitä toinen niittää,
häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää,
joka riemu murehen myöskin tuo,
valohetket kaikki ne varjon luo.
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,
pää harmaana, hartiat kyyryssä;
ovat kasvot ryppyiset, silmiss’ on
valo lauhtunut ilta-auringon,
Tuoss’ sauvan turvissa astuu hän,
ja hän näyttää alati miettivän
tien kulkua kummuilta lapsuuden
sen loppuun, hautojen äärehen.
Hän matkan tappiot, harhailut
on kaikki tyynenä kuitannut.
Kun elon vaihtelevaiset kuvat
taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,
hän niitä katsoo ja hymyää:
 »Niin, unta vain oli kaikki tää!»
Hän lepää töistään ja odottaa
vain tuonen airutta kutsuvaa,
ja niin hän taipuu sen vietäväksi
kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.
Ja armaat lapsuuden muistelmat
ja nuoren unelmat uhkeat,
ja parhaat hedelmät miehuustyön
hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,
jota kantain käypi hän tähystäin
unelmissa uusihin maihin päin.
Kun kilvoituksien raueten
ja haudan-vuotehen aueten
hän kunniaseppele ympäri pään
käy luottavaisena lepäämään,
hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.
Nuoruuden muistoksi, 1912.

Lähde: Lausuntarunoja nuorelle väelle: lausuntaohjeita ja 250 lausuttavaa runoa. 1958. Neljäs painos. Toimittaneet Eero Salola ja Eino Keskinen. Somistanut G. Paaer. Osakeyhtiö Valistus, Helsinki.
Kirja on lapsuuteni suosikkikirja, sain sen lahjaksi äidiltä vuonna 1955 samana syksynä, kun aloitin koulun. Silloin harrastettiin innolla runoutta ja runonlausuntaa.

2 kommenttia:

  1. Ihana runo. Saanko sen runokirjan sinulta lainaksi, kun tulet täälläpäin käymään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, totta kai! Meitä oli kansakoulussa neljä luokkatoveria, joille oli ostettu samanlaiset runokirjat, ja olimme niistä kovasti innossamme. Silloin koulussa oli lauantaisin viimeinen tunti sellainen vapaampi, jolloin runoja saattoi lukea tai oikein esittää toisille. Siitä jäi mukavat muistot.

      Poista