Mahdoton ratkaista

Salome on kirjoitellut Maailman ihanimmasta tytöstä ja vanhuuden kauneudesta.
Raamattu puhuu ihmisen ulkonäköön liittyvistä asioista varsin niukasti. Siinä ei esim. kerrota miltä Neitsyt Maria näytti, eikä kuvailla opetuslasten ulkomuotoa. Jeesuksenkin ulkonäköön liittyvä  viitteet löytyvät pääasiassa VT:n puolelta. Ainoastaan Laulujen laulussa kuvaillaan selkeäsanaisesti rakastetun kauneutta ja ihanuutta.
Onkin käynyt niin, että ulkonäön ajatteleminen on mielletty itsekeskeisyydeksi ja turhamaisuudeksi.
Kuitenkin ihmisen elämään mahtuu sen eri vaiheissa kauneuden monia sävyjä. Ne synnyttävät kiitollisen mielen elämän rikkaudesta. Siitä kertoo Alpo Noposen pitkä runo Mahdoton ratkaista. 

Se on, ystävä, ratkaista mahdoton,

minä aikana ihminen kaunein on...

Valokummulla suojatun kotimäen

hänen lapsena leikkivän ensin näen

sinitaivaan puhtaus silmissään,

sulot kutrit kullasta ympäri pään.

Elon nuoren siinä on aamunkoi,

jota päivä kaukainen purppuroi.

Hän on ystävä tähtien, enkelten,

hän on kevään kaunehin kukkanen,

hän on toivon nousevan, vihryt saari,

hän on auringon hohde ja sateenkaari.

Hänt’ aina ma katselen ihailuin,

väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin:

Hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä aikana ihminen kauniimpi ois.

---

Minä nuorukaisena sitten saan

hänen nähdä rientävän maailmaan.

On toiveita täysi ja uljas hän,

hän uhkuvi voimia elämän;

Viel’ otsalla kirkkaus aamuinen

kuin sankari käypi hän riemuiten,

on poskilla verevä rusko,

poven täyttää luottamus, usko.

Hän seppölöidyllä purrellaan

elon virtaa valmis on laskemaan.

Meren aavan hän etsivi selkää,

ei kareja, myrskyjä pelkää.

Sen tehdä mi toisilta kesken jää,

sen voittaa, min vuoksi muut maatuu.

Sen tahtovi hän, se on määränpää,

hän sen saavuttaa tahi kaatuu.

Kun silmänsä näen mä säihkyvän,

kun uhrauksiin on valmis hän,

hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

---

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.

Häll’ on elämän vakavuus kasvoillaan;

hän taistelee ja hän tekee työtä,

tuul’ enemmän vastahan käy kuin myötä.

Hänen matkan varrella ainiaan

on pakko hillitä purjeitaan,

sillä keskellä kuohuvan aallokon

hänen pieni purtensa vaarass’ on.

Elo pettää niin monet toivehet,

monet kuihtuvat kesken kukkaset;

minne kylvää hän, siitä toinen niittää,

häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää,

joka riemu murehen myöskin tuo,

valohetket kaikki ne varjon luo.

Hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

---

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,

pää harmaana, hartiat kyyryssä;

ovat kasvot ryppyiset, silmiss’ on

valo lauhtunut ilta-auringon,

Tuoss’ sauvan turvissa astuu hän,

ja hän näyttää alati miettivän

tien kulkua kummuilta lapsuuden

sen loppuun, hautojen äärehen.

Hän matkan tappiot, harhailut

on kaikki tyynenä kuitannut.

Kun elon vaihtelevaiset kuvat

taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,

hän niitä katsoo ja hymyää:

 »Niin, unta vain oli kaikki tää!»

Hän lepää töistään ja odottaa

vain tuonen airutta kutsuvaa,

ja niin hän taipuu sen vietäväksi

kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.

Ja armaat lapsuuden muistelmat

ja nuoren unelmat uhkeat,

ja parhaat hedelmät miehuustyön

hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,

jota kantain käypi hän tähystäin

unelmissa uusihin maihin päin.

Kun kilvoituksien raueten

ja haudan-vuotehen aueten

hän kunniaseppele ympäri pään

käy luottavaisena lepäämään,

hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä aikana ihminen kauniimpi ois.

Nuoruuden muistoksi, 1912.

Lähde: Lausuntarunoja nuorelle väelle: lausuntaohjeita ja 250 lausuttavaa runoa. 1958. Neljäs painos. Toimittaneet Eero Salola ja Eino Keskinen. Somistanut G. Paaer. Osakeyhtiö Valistus, Helsinki.
Kirja on lapsuuteni suosikkikirja, sain sen lahjaksi äidiltä vuonna 1955 samana syksynä, kun aloitin koulun. Silloin harrastettiin innolla runoutta ja runonlausuntaa.