keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Juttelua Jumalan kanssa




 Kävimme Sappeen kesäteatterissa katsomassa Heikki Vihisen kirjoittamaa ja ohjaamaa musikaalia Juice - Taiteilijaelämää.
            Näytelmä, päättyy sanoihin: - Alahan jo tulla Leskinen!
           Sanoja on Jumala, joka seisoo valkoisessa kaavussa ja parrassaan rinteellä ja viittoilee Juicelle. Tämä nousee vaivalloisesti nojatuolistaan, tuijottaa hetken hämmästyneenä eteensä ja sanoo:
           - Se on sitten: poks (tarkoittaen varmaan maksaansa).
            Jumala odottaa levollisena rinteessä ja sanoo lähestyvälle Juicelle: - Minä en syytä!

Ehkä vaikeimpia kirjoittamisen lajeja on kirjoittaa uskonnosta kesäteatterille, varsinkin kun näyttämöllä kuljeskelevat tavallisen väen joukossa itse Jumala ja Pyhä Pietari, joiden kanssa päähenkilö käy krapulaisena keskusteluja.
Se on silkkaa veitsenterällä kävelyä! Aina on joku, joka kokee, että nyt astuttiin teologisesti arvelluttavalle alueelle, ja joku voi kokea tekstin jopa täytenä rienauksena.

Olen usein pohtinut omalla kohdallani taiteentekemisen vaikeaa kysymystä, missä kulkevat kirjoittamisen ja muun taiteen rajat. Vaatiiko uskonnollinen herätys maallisen hylkäämisen? Vai alkaako uskonnollisen herätyksen jälkeen maallisen taiteen tuore, uudenlainen nousu? Muuttuvatko elämän ja kaiken inhimillisyyden sävyt vivahteikkaimmiksi, kaikki ei olekaan vain mustavalkoista, rajat ovat paljon laajemmalla, kuin osaan ensin nähdä. Kipeä on toki kipeää, mutta sitä voi katsoa paitsi kyynelten myös naurun läpi.


Musikaalissa taivaan portinvartija, entinen Galilean meren kalastaja, Pyhä Pietari palasi virvelinsä kanssa kalastamasta. Hänen roolihahmonsa oli rakennettu eloisan karjalaiseksi, Pietarissa näkyivät myös toisen kansankirkkomme, ortodoksisuuden sävyt, kun hän puhui pehmeän slaavilaisesti murtaen.
Jeesusta ei näytelmässä näkynyt, sillä  "hän on aina menossa", mutta Jumala kertoi itsestään, että hän on aina ja kaikkialla. Hän on ihmistä lähellä, mutta tämän on tehtävä itse ratkaisunsa.
Jumala oli laajasydäminen ja rakastava. Aina kun Jumalalla ja Juicella tuli juttua jostakin Juicen tuttavasta, niin keskustelu päättyi Jumalan lämpimiin sanoihin hänestä: - Se on sitten kiva ihminen, se Paula Koivuniemi. Tai: - Se on sitten vasta on mukava, se Martti Syrjä!

(Tähän väliin pieni itserakas ajatusleikki: Kuulostaisipa mahtavalta, jos omalla kohdalla kuulisin Jumalan joskus sanovan samaan tapaan: "Se on sitten mainio nainen, se Magdaleena!")

Näytelmästä jäi varmaan puuttumaan jotain hyvin keskeistä Jumalan olemuksesta: pyhyys ja Jumalan pelko oli oli karsittu pois. Sen tilalla oli kuitenkin paljon lämpöä ja läheisyyttä. Kunnioitusta.
Ehkä näytelmässä oli myös samoja tuttavallisuuden sävyjä kuin Aapelin Pikku Pietarin pihassa, jossa pikku- Pietari kiipeää tikkaille keskustelemaan Jumalan kanssa ja kyselee että onko se siellä sinun luonasi, se hänen äitinsä, Karoliina Jormalainen? Istuuko se siellä salin sohvalla kaakaota juomassa? Kerro hänelle terveisiä!

Vaikka uskonto puhuu näkymättömän maailman asioista, joskus konkreettiset mielikuvat tulevat lapsenomaisuudessaan ihmismieltä lähelle. Niihin on helppo mennä ajatuksissa mukaan, ne aivan kuin ottavat syliin.  Ihmispolo näyttää välillä tarvitsevan myös puhdasta, kouriintuntuvaa konkretiaa.

Näytelmä Juicesta ja hänen juttelustaan Jumalan kanssa sisälsi näyttämöllä ajelehtivista pulloista huolimatta vahvan kristillisen sanoman hyväksymisestä ja armosta.
Palasimme kotiin kesäteatterista hiukan menomatkaa kevyemmin askelin.
Eikö tällaisessa muutoksessa olekin jotain oleellista siitä, mitä taide parhaimmillaan tekee ihmismielelle? Miten se voi laajentaa perspektiiviä,  tarjoaa jopa lohdutusta.

En ole koskaan erityisemmin fanittanut Juicea, mutta hämmästyneenä huomasin muistavani hänen sukkelia riimejään. Laulavani jopa orkesterin mukana!
Juicen persoona tuntuu askarruttavan yhä, sillä elokuussa järjestetään hänen syntymäpitäjässään Juankoskella tapahtuma Juicen rippikirkko, jossa pohditaan, oliko mies rienaaja vai virsirunoilija. Joka tapauksessa hän oli aikanaan hyvin näkyvä, kun heilui Manse-rockin ja Suomi-popin eturivissä.
Liitän tähän Juicen Syksyn sävelen, jos joku muukin haluaa elää hetken nostalgian tunnelmissa.

Syksyn sävel

Magdaleenan valokuva Valamon kuusikujan ikivanhasta puusta auringonnousun aikaan








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti