Minä olen sinun kanssasi.

Pohdin edellisessä kirjoitelmassani, miten vaikea on muistaa tai edes ymmärtää, miksi me kaikki ikään kuin olisimme erityisen autuaita, siis onniteltavia,  juuri silloin, kun olemme murheellisia. Se yhtälö ei tunnu mitenkään näin vaivaisin ihmisaivoin  aukeavan.

Muutama päivä tekstini valmistumisen jälkeen luin jo alkukesästä saapuneen, mutta silloin lukematta jääneen Vivamon rukouspiirin lähettämän ystäväkirjeen. Siihen oli Eeva Kuparinen kirjoittanut lukijoilleen opastukseksi John Woolleyn kirjasta "Minä olen sinun kanssasi" - juuri sellaiset tekstinpätkät, jotka selkiyttivät tekemääni kysymystä - "autuaitako ne, jotka surevat?".

Haluan jakaa nämä tärkeät selityksen sanat tässä kaikille, sillä murheitahan ei kukaan tämän maan päällä tallaaja pääse karkuun.    

"Lapseni, kun olet elämän koetusten keskellä, älä yritä nähdä pelkästään tyynempiä vesiä, joiden uskot olevan  koettelemusten tuolla puolen...
Yritä nähdä myös se, miten nuo koetukset itse asiassa saavat erottumaan parmmin niiden jälkeisen auringonpaisteen ajanjakson, ja sen tuoman huojennuksen, sekä siitä seuraavan kiitollisuuden  Minua kohtaan.

Elämän tuskalliset ajat, jotka saavat sinut lähestulkoon menettämään otteesi Minusta, palvelevat elämässäsi jotakin aivan erityistä tarkoitusta, muuten en sallisi niitä. 
Kipu on raaka-aine, josta voidaan tehdä ihminen, joka on yhä herkempi Minun rakkaudelleni.

Käytän jatkuvasti elämän kipuja ja suruja, jotka sallin rakkauden tarkoitusperien vuoksi,  luodakseni sellaista, mikä on lopulta  kaunista ja vahvaa ja taivaallista alkuperää. 
Tällöin ne antavat syvemmän merkityksen elämän suurelle ihmeelle itselleen... siis sille, että
Minä olen.... ja tämä on se maailmankaikkeus,  jossa Minun rakkauteni on saava lopullisen voiton."

Kuva.
...etsivä löytää...kolkuttavalle avataan...