Vierähtävät vuodet

Onnittelukortti siskoltani

Olen tammikuun tyttö, ja näinä päivinä täytän pyöreitä vuosia.
Lapsenlapseni kysyi: - Onko sinusta hauskaa, kun sinulla on syntymäpäivä?
En ollut ajatellut asiaa hauskuuden näkökulmasta, mutta vastasin Neiti 15 v:lle, että on ollut hienoa valmistutua juhliin, kun olen katsellut eteen- ja taaksepäin. Kun olen leiponut herrasväenpikkuleipiä vanhan reseptin mukaan, olen muistellut omaa äitiäni leipomassa. Olen nähnyt hänet muistoissani asettamassa koekakkua uunipellille. Ja sitten olen saanut napostella muru murulta seisaaltani kuuman pikkuleivän.
Tyttö kuunteli minua ja totesi sitten: - On sinulla sitten varmaan hauskaa.

Elämä koostuu lyhyistä hetkistä kuin pienistä pikkuleivän muruista. Hetket kiitävät ohi toisensa perästä, liittyvät toisiinsa, muodostavat päivien virran ja ajankulun.  Jotkut hetket jäävät muistilokeroihimme, niistä tulee meidän persoonamme omaisuutta. Ne tekevät jokaisesta juuri sen ajatusten ja kokemusten ainutlaatuisen pakkauksen, mitä kukin olemme.

Nyt syntymäpäivilläni laulamme virren 30 Maa on niin kaunis. Siihen virteen minulla liittyy monia muistoja. Kerron yhden häivähdyksen vuosien takaa.

Muistossani olen pian 10-vuotias, minulla on mekon päällä ruudullinen esiliina ja hartioille kihartuvat letit. Olen kansakoulun 4. luokalla kotikylässä ja opettajani on Eino-setä, joka on oikeastaan isosetäni. Hän on jo iäkäs, usein arvaamaton ja äkkinäinen, mutta hän on myös musiikkimies ja taitava puhuja.

Koulussa on tapana, että syntymäpäivä- tai nimipäiväsankari saa toivoa laulun, joka hänelle lauletaan. On marraskuu ja Liisan-päivä - Liisa on yksi nimistäni. Minun ei tarvitse miettiä kauan valintaani, haluan, että minulle lauletaan Maa on niin kaunis.

- Sehän on joululaulu, Eino-setä heti sanoo ja on valmis tyrmäämään valintani. Painan pääni, minua hävettää: miksi olen mennyt toivomaan marraskuussa joululaulua!
Sitten setä muuttaa mielensä ja lisää: - Tämä lauluhan on kuitenkin ajaton,  siinä puhutaan, kuinka vanhat väistyvät ja uusia ihmisiä syntyy koko ajan. Vaikka sukupolvet vaihtuvat, niin tulijoita kutsutaan aina taivastielle.
Setä jatkaa: - Olen jo vanha, ja kohta minua ei enää ole, tämäkin aamuhartaus ja lauluhetki on pian muisto vain. Te kuitenkin jo vuorollanne kuljette toiviotietä ja viette sanomaa taivaasta eteenpäin.

Minua itkettää vähän, sillä sedän puhe kuolemasta surettaa. Näen, että hänen poskiaan pitkin juoksevat syvät uurteet, ja hänen äänensä särähtelee vanhan miehen tavalla. 

Ihmeellistä, miten marraskuinen hämärä luokkahuone, korkeiden ikkuunoiden ulkopuolella viipyvä pimeys, luokkahuoneen seinustalla kuumaa hohkaavat pönttöuunit, harmoonin ääreen kumarassa kävelevä isosetä ja koulutovereiden ruskeanharmaat, lumesta märät, tuoksahtelevat vaatteet ovat jääneet muistoihini.

Koululasten laulu kaikuu mielessäni lapsuudesta - kaukaa 60 vuoden takaa. 
  

Maa on niin kaunis,

kirkas Luojan taivas,

ihana on sielujen toiviotie.

Maailman kautta,

kuljemme laulain,

taivasta kohti matka vie.

Kiitävi aika,

vierähtävät vuodet,

miespolvet vaipuvat unholaan.

Kirkasna aina

sielujen laulun

taivainen sointu säilyy vaan.  

Luontoretkellä nyt 15-vuotiaan lapsenlapseni kanssa