perjantai 26. joulukuuta 2014

Sadun ja toden rajamailla


Olipa kerran Joululaulu, joka asui paksussa säestyskirjassa toisten joululaulujen kanssa. Mummi piti joululaulukirjaa pianon päällä muiden laulukirjojen kanssa, mutta koko pimeänä syksynä kukaan ei ollut hipaissutkaan Joululaulun kotikirjaa.
Joulun lähestyessä Joululaulu alkoi tuntea ahtaanpaikankammoa ja kuumotusta, ja se alkoi työntyä kirjan välistä näkyville. Se oikoi hentoja nuottikäsiään ja - jalkojaan ja ravisteli päätään, jossa humisi se ikiaikainen nimi Maa on niin kaunis. Samassa joululaulu sai ajatuksen:
          - Minun täytyy heti lähteä tapaamaan lapsia. Jospa he innostuisivat laulamaan minut!
       
Näin Joululaulu toivoi, niinpä se lähti ensimmäiseksi etsimään päiväkodin joulujuhlaa. Mutta kuinka ollakaan, päiväkodin piha oli märkä ja tyhjä,  ikkunat pimeät ja ovi lukossa. Vain luminen luuta nojasi ovipieleen.
          - Voi, Joululaulu-parka, turhaan sinä täältä laulajia etsit. Kaikki lapset ovat kauppakeskuksessa zumbaamassa. Mene sinne lauleskelemaan! Itsekin kannatan perinteitä, olenhan kunnon luuta, enkä mikään muovinen katuharja.
          Joululaulu suunnisti kauppakeskukseen. Jo ulko-ovelle kaikui kovaääninen rytmikäs musiikki. Joululaulu kurkisti ovenraosta ja ehti parahiksi näkemään lapsijonon, mikä luikersi tonttulakit päässä urheiluvälineliikkeen kohdalla ja ohitti seuraavaksi kauppaketjun ovea, jossa luki suurin kirjaimin: Meiltä kaikki jouluksi.
        - Vai kaikki! ihmetteli Joululaulu. - Se onkin paljon luvattu! Voikohan tuo kauppa myydä joulurauhaa!
         Joululaulun tätä miettiessä, päiväkotilasten tonttujono oli kierrellyt zumbaten hallin halki. Joululaulu yritti hyristä heidän jälkeensä hieman siitä, miten ihana on sielun toiviotie, mutta sen ääni katosi voimakkaitten rytmien alle.

Joululaulu ei lannistunut. Se tiesi, että samana iltana koululla oli joulujuhla ulkona. Siellä voisi helposti liittyä lyhtyjen valossa pimeällä pihalla juhlijoiden joukkoon.
Joululaulu asettui tyytyväisenä seisomaan käkkyräisen männyn alle. Se tunsi oikein pullistuvansa laulamisen halusta, sen oli aivan pidäteltävä intoaan, ettei olisi paljastanut itseään.
Juhlassa oli vain yksi ohjelmanumero. Sen oli koko koulun oppilasjoukko yhdessä harjoitellut. Siinä kaikki heiluttivat käsiään ilmassa, keikuttivat lantiotaan rytmikkäästi puolelta toiselle ja lauloivat minkä kurkusta lähti: - I´m your gummy bear. Gummy, gummy, gummy, he lauloivat Joululaulun laskutaidon mukaan ainakin sata kertaa. Lopuksi kaikki lapset ojentelivat käsiään eri suuntiin ja huusivat toiset sata kertaa: - Böö, böö, böö!
Joululaulu kiepsahti männyn taakse säikähtyneenä ja kurkisteli sieltä. Eipä auttanut sen hyrinä: - Maailman kautta kuljemme laulain. Se oli niin hentoa, että vain männynneulanen ihan pikkuisen värähteli Joululaulun pään yläpuolella.

Seuraavana aamuna koulun opettajienhuoneessa suunniteltiin joululaulajaisia. Joululaulu oli piilossa kahvinkeittimen takana tiskipöydällä, se oli aivan innoissaan, ja sen nuottisydän läpätti odotuksesta.
          - Täällä meidän koulussa on puolen sataa lasta, jotka eivät vietä joulua, rehtori sanoi. - Täytyy tarkkaan miettiä, mitä lauluja voidaan laulaa lauantaiaamun laulajaisissa. Ainakaan mitään uskonnollista ei voi olla.
Uupuneennäköinen rehtori huokasi hiukan, pyyhkäisi hiustupsun otsaltaan ja mutisi: - Vaikka olisin minä mielelläni laulanut sen Maa on niin kaunis. Se on minun lempilauluni.
          Pieni joululaulu oli pudottaa pipariastian lattialle, niin se säikähti. Sanoiko joku hänen nimensä? Muistiko joku vielä hänen olemassaolonsa? No -  oli niin tai näin - omaa lauluaan hän ei täällä kuitenkaan kuulisi!

Nyt Joululaulu oli jo palannut kotiinsa ja suunnitteli puikahtavansa takaisin laulukirjaan, kun mummi yllättäen tarttui kirjaan ja sanoi: - Oi, olisipa mukavaa pitkästä aikaa soittaa jokin joululaulu!
Hän selaili sivuja hitaasti edestakaisin, niin hitaasti, että Joululaulu ehti juuri ja juuri omalle paikalleen.
         - Kas vain, tuossahan on Maa on niin kaunis. Kun olin nuori, se oli minusta niin ihmeen ihana,
etten voinut sitä itkemättä soittaa. Välillä en nähnyt edes nuotteja, kun kyyneleet vain valuivat silmistäni. Tämäkin kohta: Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan. Taivasta kohti matka vie.
         Mummi soitteli ja hyrisi sieltä täältä, eikä kaikki osunut aivan kohdalleen. Eikä mummi enää ollut liikuttunut, hän vain hyräili ja hymyili itsekseen, ja niin hymyili Joululaulukin. Se suorastaan nauroi ilosta. Olihan se tullut sentään tänä jouluna lauletuksi.

      

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti