Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013) alkaa seitsemän lauseen johdannolla.
"Lapseni pyydystää lattialta auringonlaikkuja. Koskettaa kädellä, nuolaisee, nauraa. Pilvi varastaa laikut. Lapsi pelästyy, itkusta nousee myrsky. Sadepisarat vyöryvät poskille, kitapurje pullistuu
tuulessa. Mietin, mistä kasvatus alkaa. Kerronko ensin löytämisen ilosta, katoamisen surusta vai pelon voittamisesta."
Kun olin lukenut nämä Taivaslaulun ensimmäiset sanat, minun oli laskettava kirja kädestäni lähes hengästyneenä: kuinka runollisen kauniisti joku osaakin kirjoittaa! Olin aivan pökertynyt siitä ilosta, että joku osaa kirjoittaa niin hyvin!
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on ollut minulle tämän syksyn kirjaelämys. Taivaslaulu pysäytti minut suomalaisuudella, tuoreudella, rehellisyydellä ja kauneudella.
Rauhalan kirja kertoo vanhoillislaestadiolaisuudesta, joka elää vielä vahvana nyky-Suomessa. Sen maailma on lähellä, mutta monesti kuitenkin tavoittamattomissa.
Usein toistellaan lausetta: - Jokainen haluaa olla toisensa elämässä salamatkustajana.
Jotain sellaista koin myös päästessäni kurkistamaan sellaisten naisten maailmaan, jossa naiset elävät jännityksessä kuukaudesta toiseen ja sanovat, että kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana.
Kirja on myös kaunis ja kuulas kuvaus rakkaudesta. Tuntui hyvältä lukea parisuhteesta, jossa oli niin paljon ystävyyttä ja ymmärtämistä.
Olen viime viikkoina lukenut myös C. S. Lewisin Elämä-kirjaa.
Elämä-kirjan alkuosa keskittyy samoihin teemoihin, joiden parissa itse olen viime viikot askarrellut. Lewis etsii myös tietoisesti vuosikaudet ilon kokemusta. Jo lapsuudessaan hän joutuu kolme kertaa voimakkaan ilon koskettamaksi. Nämä kokemukset vievät hänet pohdiskelemaan, mitä ilo oikein on.
Aivan Lewisin varhaislapsuuteen sijoittuva ilon kokemus oli "kukkivan herukkapensaan tuoksu". Jonkin verran myöhemmin kun hän oli oppinut lukemaan, eräs lastenkirja synnytti hänessä voimakkaan kaipuun "syksyn elämykseen". Ja kolmas koko elämään vaikuttava ilon kokemus oli muuan runo, joka oli kirjoitettu ilmavaan pohjoismaiseen tyyliin. Tästä Lewisiä puhuttelevasta runosta, hänelle jäi elinikäinen Pohjolan ikävä. Ja sanojen ilo.
Jotain samantapaista itse koin Rauhalan kirjan alkusanojen, mutta myös koko kirjan kielen osalta. Ominaisuudet jotka liitetään hyvään runouteen, löytyvät myös Rauhalan proosasta.
Kirjassa oli kauniin runomaisen kielen lisäksi myös asiallista vanhoillislaestadiolaisten blogisivujen tyyliin kirjoitettua tekstiä. Kirjasta löytyi myös lastenkamarin tajunnanvirtaista leikkipuhetta.
Kaikki nämä erilaiset elementit avasivat hyvin laestadiolaisnaisten maailman salaperäisyyttä. Vaikka Rauhala käsitteleekin hyvin vaikeaa aihetta, hän tekee sen kuitenkin kunnioittaen. Samalla kun hän kertoo liikkeensä naisten vaikeasta asemasta, hän kuitenkin nostaa monia hyviä ja rakentavia asioita siitä esiin.
Kirja on ollut niin suosittu, että sen saaminen kirjastoista voi olla vielä vaikeaa. Suosittelenkin toivomaan sitä itselle vaikkapa joululahjaksi.
Niin, ja tietysti kaikkein kaunein runokirja on Raamatun Psalmit! Sieltä Psalmien sointuvista säkeistä voikin juuri nyt joulunaikaan hiljentyä etsimään niihin kätkettyä Kristusta.
Merkillistä, mutta hänhän on löydettävissä jokaisesta Psalmista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti