sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Reikäinen sydän


Salome pöyhäisi kirjoituksellaan asiaa, joka aiheuttaa omassakin rinnassa kovasti tunnekuohua. Hän kirjoitti vanhuudesta ja silloin tarvittavasta huolenpidosta. Hän vertaili kummipoikansa kautta venäläistä ja suomalaista ajattelutapaa, liitti asiaan myös historian näkökulman.

Olen nyt eläkkeellä viidettä vuotta, ja ensi talvena saavutan varsinaisen kansaneläkeiän. Hassua, mutta se jollakin tavalla jysäyttää. Tähän asti on tuntenut itsensä jonkinlaiseksi eläkkeellä olemisen harjoittelijaksi. Tosiasia on, että en tykkää ollenkaan vanhenemisesta, vaikka muutkin ihmiset kaiken aikaa vanhenevat - pikkulapsetkin. Kolauttaa, kun rakas lapsenlapsi vilkaisee otsatukkansa takaa kujeellisena ja sanoo: - Mummi, sinähän olet jo vanhus!

Yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri Sirkka-Liisa Kivelä sanoo, että vanhuksina voidaan oikeastaan pitää vasta 90 vuotta täyttäneitä. Siihen ikään nähden elän tosiaankin vasta vanhuuden nuoruutta.

Oma ikänsä on  pakko hyväksyä, kuten Matti Paloheimo kirjassaan Liian nuori vanhaksi 52 tapaa tapaa sopeutua ja panna kampoihin (Minerva 2013) sanoo. Hän yllyttää kuitenkin ikänsä hyväksymisen lisäksi panemaan kampoihin, sillä ei ole pakko hyväksyä millaista vanhuutta tahansa. Asiantuntijat puhuvat liikunnan lisäämisestä, oikeasta ravinnosta ja sosiaalisesta aktiivisuudesta. Paloheimo kuitenkin kuuluttaa asennemuutoksen perään. Hän kehottaa ryhtymään kriittiseksi vanhukseksi, joka hyväksyy tosiasiat, mutta kyseenalaistaa sitten kaiken muun.
Kannattaa ehkä pysähtyä miettimään, mitä Paloheimo tarkoittaa sanoillaan, ja olisiko hänen ajatuksellaan käyttöä omalla kohdalla.

J. K. Paasikivi sanoi, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.  Olemme tottuneet kuulemaan saman lausahduksen vähän toisessa muodossa. Siinähän sanotaan, että Herran pelko on viisauden alku. Jos kuitenkin ajatellaan, että Jumala haluaa totuutta salatuimpaan asti, niin ollaan saman asian alkulähteillä.
Kun joutuu katsomaan mielensä pohjalle, voi oma sydän näyttää reikäiseltä ja madonsyömältä.
Pentti Niemisen (synt.1929) runo näyttää meille näitä kenkkuja tosiasioita.

Rommia kuluu
yö yöltä entistä enemmän,
mustilla sikareilla
ei ole määrää.
Vain laulut loppuvat:
eivät hopeiset ohimohiukset
vetoa neitoihin enää,
kun lastenlasteni luku kasvaa
ja hampaat putoavat,
ja ryppyjen verkko kasvoilla syvenee,
kun laihdun pelkästä ikävästä
nuorten neitojen, rouvien seuraan.
He vain ilkkuvat:
älä minua yritä suudella,
anna suukkoja lastenlapsillesi.
Se on sinulle oikein
ja ohan sopivaa.

Taidan lähteä nukkumaan,
vaikka aamuun on vielä aikaa.

(Vaikka aamuun on vielä aikaa, 1989.)

Jatkan ensi kerralla kirjoittamista sopeutumisen ja tosiasioiden tunnustamisen jälkeisestä kampoihin laittamisesta.





  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti